Näkymiä

 

Katse menneisyyden suunnalta

 

     Vanhan viisauden mukaan elämää voi ymmärtää vain taaksepäin katsoen, mutta sitä valitettavasti vain joudutaan aina elämään eteenpäin.

     Tulevaisuuden odotukset ovat aina jokapäiväisen elämämme perustana ja normaalitapauksessa ne ovat aina vääriä, usein kaikkein tärkeimmissäkin asioissa.

     Muistan erinomaisesti, millaisen paratiisin odotettiin jo 1950-luvun kuvitelmissa toteutuvan vuoteen 2000 mennessä ja miten tuhannet ja taas tuhannet ennustukset lupasivat kaikkien mahdollisten ja mahdottomienkin tarpeiden toteutuvan. Onnen ja hyvinvoinnin lisääntyminen näytti lineaariselta.

     No se 2000 nyt sitten oli vain vuosi kaikkien muiden joukossa, mutta kyllä ainakin Suomessa elintaso oli kasvanut huimasti verrattuna siihen, mitä se oli ollut edes sodanedellisinä niin sanottuina hyvinä vuosina tai edes 1960-luvulla, jolloin se oli jo paljon korkeampi ja nopea kehitys lupasi yleistä hyvinvointia ja kaikille turvallista kansankotia.

     Muutos oli noina hyvinä vuosikymmeninä koko Euroopassa niin nopeaa ja perusteellista, että se nosti ihmisten ostovoiman korkeammalle, kuin edes oli uskallettu toivoa. Kehitys ei kuitenkaan ollut tuomittu menemään ikuisesti samaan suuntaan.

     Pari-kolmekymmentä vuotta sitten alkoi globalisaatiohuuma, josta hohto kuitenkin alkoi karista jo melko pian ja nyt optimistit alkavat olla ainakin länsimaissa jo aika harvinaisia lintuja. Kunpa tästä edes selvittäisiin.

     Kaukaisen idän suurta nousua oli toki jo spekuloitu Venäjä-Japanin sodasta lähtien ja ”keltainen vaara” oli iskusana jo ennen toista maailmansotaa. Muun muassa Oswald Spengler nosti sen voimakkaasti esiin teoksessaan ”Ratkaisun vuosia” ja ennusti länsimaiden häviävän tämänkin kilvan.

     Tässä nyt joka tapauksessa melko tuore blogi, jossa yritetään vajavaisin tiedoin katsoa menneisyydestä jonnekin tämän päivän suuntaan.

 

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Globalisaatio ja demokratian kriisi

 

Globalisaatio ja demokratian kriisi

 

     Pari vuosikymmentä käynnissä ollut globalisaation uusi vaihe alkoi euforian merkeissä. Länsimaiden arveltiin olevan siinä vahvoilla ja saavan yllin kyllin nauttia halpamaiden kontribuutiosta omalle hyvinvoinnilleen. Toki jälkimmäistenkin oli määrä hyötyä.

     On helppo havaita, ettei ihmiskunta 20 vuosisadalla koskaan ollut perillä siitä, millaista tulevaisuutta kohti se oli menossa. Niinpä panostettiin valtavasti toinen toistaan järjettömämpiin projekteihin, imperialismista kommunismiin.

     Vuosisadan lopulla viisasten kivi näytti taas kerran löytyvän: historia ei ollut määrännyt, että proletariaatti paisuisi ja lopulta valloittaisi maailman kumoten samalla itsensä merkillisellä metafyysis-mystisellä ihmetapahtumalla.

     Historian määräämä voittaja oli sen sijaan keskiluokka, jonka poliittinen aate oli demokratia. Siihen myös liittyi koko yhteiskunnan yhä kasvava hyvinvointi. Siinäpä siis historian loppu ja todellinen tarkoitus.

     Historian lopusta pari vuosikymmentä sitten päätelmänsä tehnyt Francis Fukuyama, on nyttemmin havainnut, että johtopäätös oli ennenaikainen. Foreign Affairs-lehden tuoreessa numerossa hän pohtii tapahtunutta. Saman ongelman kimpussa on lehden toisessa artikkelissa myös amerikkalainen kansainvälisen politiikan professori Charles A. Kupchan.

     Molemmat kirjoittajat katsovat, että läntiset demokratiat ovat nyt kriisissä, joka ei ole vain taloudellinen vaan myös sosiaalinen ja viime kädessä ideologinen. Kysymys on keskiluokasta ja demokraattisesta järjestelmästä, jonka sosiaalinen perusta se on.

     Globalisaatio on luonut uuden tilanteen, jossa demokratian uskottavuus on joutunut kriisiin. Keskiluokka, demokratian sosiaalinen tukipylväs on USA:ssa ja muuallakin lännessä hyvää vauhtia kutistumassa.

     Mediaanitulot ovat jo kymmenen vuotta olleet laskusuunnassa. Jopa globalisaatiota hyvin kestänyt Saksa on menettämässä keskiluokkaansa. Rikkauksien määrä maailmassa ja jopa länsimaissakin kyllä lisääntyy, mutta ne kertyvät hyvin vähälukuiselle eliitille. 

      Huolestuttavaa on, että vanhat simppelit totuudet maksimaalisesta kilpailusta ja talouden avoimuudesta, yksilön valintojen suvereenisuudesta maailman napana ja kansantulon kasvusta hyvinvoinnin mittarina eivät enää toimi keskiluokan kasvun ja yleisen hyvinvoinnin parhaaksi, vaan ovat päinvastoin tuhoamassa niitä.

     Vanhat totuudet on yksinkertaisesti siis hylättävä, mikäli maailma halutaan pelastaa demokratialle, kirjoittajat päättelevät.

     Uuden aatteen elementit näyttävät jo Fukuyaman mielestä olevan olemassa, ne olisi vain koottava yhtenäiseksi ohjelmaksi ja tietenkin myös hankittava niille kannatusta ihmisiltä, jotka inertian voimasta tai yksikertaisesti tyhmyyttään hokevat vanhoja totuuksia kuin mantroja ikään.

     Vasemmisto on sosialismin romahdettua hurahtanut postmodernismiin, feminismiin ja erilaisten marginaaliryhmien nostamiseen kaiken keskipisteeksi.

     Politiikassa tällä sälällä ei ole käyttöä, tarvitaan enemmistön mobilisoimista uskottavien päämäärien ja keinojen tukemiseen. Marginaaliryhmien merkitys on vain marginaalinen ja postmodernismi on jo lähtökohtaisesti epäuskottava ideologia.

     Vanhoista totuuksista luopuminen tarkoittaa asioita, jotka luultavasti kauhistuttavat niitä, jotka viimeisten parinkymmenen vuoden ajan ovat julistaneet uusklassisen taloustieteen hyvää sanomaa.

     Globalisaatiota ei pidä ottaa kohtalona, jota kaikkialla myötäillään ja edistetään, vaan haasteena, joka on alistettava huolelliseen poliittiseen kontrolliin, päättelee Fukuyama.

      Markkinat –mirabile dictu- eivät ole päämäärä sinänsä, vaan globaalia kauppaa ja investointeja on pidettävä arvossa vain sikäli kuin ne myötävaikuttavat keskiluokan etuihin eikä vain kansantuotteen kokonaiskasvuun, hän sivaltaa.

     Fukuyama on poistanut varmistimen ja hänen tähtäimessään on selvästi uusi huipputuloja kiskova globaalistuva yläkerros, jonka kontribuutio kotimaansa yhteiskunnan hyvinvointiin ei välttämättä korreloi sen tulojen kanssa.

     Uudella ideologialla pitäisi olla ”populistisia” piirteitä, molemmat kirjoittajat arvioivat. Fukuyaman mielestä sen pitäisi aloittaa kritisoimalla eliittejä, jotka sallivat enemmistön etujen uhraamisen harvojen hyväksi ja rahapolitiikan käytön rikkaiden hyväksi.

     Myös Kupchan katsoo amerikkalaisten poliitikkojen haukkuvan vanhasta muistista väärää puuta. Vanhat lääkkeet, enempää hallinnon karsiminen kuin köyhien avustaminenkaan eivät tavoita USA:n perusongelmaa.

      Euroopassa ongelmat ovat etupäässä samoja, lisäksi siellä on ikääntymisongelma, jonka ratkaiseminen muslimisiirtolaisilla on yhä selvemmin osoittautunut mahdottomaksi ja vähentänyt osaltaan liitoksissaan natisevan EU:n suosiota.

     Tilannetta voitaisiin ehkä parantaa kansallisella eurooppalaisuudella, joka voisi puhaltaa liittoon uutta henkeä. Siinä vain tarvittaisiin johtajuutta ja päättäväisyyttä, joita ei ole näkynyt.

     Kupchan on myös Fukuyaman tavoin sitä mieltä, että vanhat totuudet eivät uudessa tilanteessa toimi, vaan uusia tarvitaan. Uuden ideologian olisi korostettava poliittista kontrollia taloudelle sekä globalisaation haasteisiin että tulonjakoon nähden –”palkintojen ja uhrausten tasaisemmaksi jakamiseksi”.

     Lännellä pitäisi hänen mielestään olla kolme suurstrategiaa demokratian turvaamiseksi uusilta haasteilta. Ensiksikin olisi siirryttävä ennennäkemättömässä määrin talouden suunnitteluun. Valtion johtamia investointeja töihin, infraan, koulutukseen ja tutkimukseen tarvitaan kilpailukyvyn säilyttämiseksi.

     Toiseksi, kansan tyytymättömyys olisi ohjattava reformistiseen suuntaan ”edistyksellisellä populismilla”.

     Kolmanneksi, olisi vältettävä sisäänpäin kääntymisen kiusausta. Tämä on vaikea yhtälö, mutta ellei sitä ratkaista, tulee demokratian sairaustila jatkumaan, päättelee kirjoittaja.

     Molemmat kirjoittajat näkevät uuden historiallisen tilanteen vakavana. Demokratia on perinteisesti toiminut eturyhmien välineenä, nyt tarvittaisiin uudenlaista kansalaisuuden henkeä ja valmiutta uhrauksiin.

     Tähän rooliin ilmeisesti haluttaisiin ainakin superrikkaat. Tämä evankeliumi kuulostaa toisenlaiselta kuin menneiden vuosikymmenien edistysusko ja näkymättömän käden palvonta. Voiko ratkaisu käytännössä tarkoittaa mitään muuta kuin ainakin jonkinasteista protektionismia ja valtion entistä paljon suurempaa roolia taloudessa?

     Uusi ideologia saattaa jo leijailla ympärillämme, kuten Fukuyama uumoilee. Ehkä jotakin siitä tulee pian tänne meille Suomeenkin.

      Pelkkä uusi asennoituminen talouden ”lakeihin” nähden olisi virkistävä uutuus. Silloin ei tarvitsisi nähdä vastenmielisiä näytelmiä, joissa joku Karvinen hokee ”osakkeenomistajien edun” olevan itsestään selvästi korkein arvo ja jossa valtiovalta nöyränä kertoo, ettei sillä ole mahdollisuutta osakkeenomistajana käyttää valtaansa taivaassa säädettyjä talouslakeja vastaan.