Catulluksen orjuus ja kurjuus
Sarjassamme ”Lyriikkaa koteihin” on nyt vuorossa suuren roomalaisen
klassikon, Catulluksen esittely. Kun opiskelin latinaa Savonlinnan yhteiskoulussa
vuosina 1962-1965, ilmestyi kirjakauppaan tuore Gaius Valerius Catulluksen ”Laulujen
kirjan” (Liber carminum) suomennos, jonka olivat tehneet Päivö ja Teivas
Oksala.
Hankin oitis kirjan ja jostakin syystä monet sen ruoista syöpyivät
mieleen niin, etteivät ole sieltä tähän päivään mennessä lähteneet.
Koska en ollut ihan tyytyväinen suomennokseen, joka mielestäni pyrki
turhan uskollisesti kääntämään kaikki originaalin sanat, kääntelin sitä
mielessäni itse.
Myöhemmin kuuluu Jukka Kemppinen myös suomentaneen teoksen. Sitä
käännöstä en ole tullut lukeneeksi.
Kuten tunnettua, Catullus kirjoitti lemmenlyriikkaa, joka ei tietenkään
vielä sinänsä ollut mikään historiallinen uutuus. Sitähän oli jo ammoin tehnyt
esimerkiksi ”Korkean veisun” kirjoittaja, joka värssyissään yhdistää kauniisti
seksuaalisen halun ja eräänlaisen lähes viileän tarkkailijan ylevyyden.
Lesbos-saaren Sapfo oli myös aistillisen rakkauden runoilija, jolta
Catullus kaiketi sai vaikutteita. Siihen viitannee sekin, että hän käytti
rakkautensa kohteesta niitystä Lesbia.
Itse asiassa kyseessä oli
ylhäisönainen nimeltä Clodia, jonka nimeä ei tietenkään passannut julkisesti sanoa.
Clodian mies, jota Catullus nimitti aasiksi, ei ehkä ollut kovin
mustasukkainen, mutta uskottomuuden julkinen paljastaminen olisi tietenkin
vaatinut rankaisua.
On muuten kiinnostavaa, että ”aisankannattaja” on sekä venäjäksi että
espanjaksi mies, jolle on pantu sarvet päähän. Tietokoneen sinänsä arveluttava
ohjelma väittää, että se olisi latinaksi ”incestum”. No oli mikä oli.
Catullus lienee ensimmäinen modernina sanan ”nykyisessä” merkityksessä
pidettävä länsimainen rakkausrunoilija, joka kuvasi nuorta intohimoa sekä
herkästi että palavasti, sekä kauniisti
että koskettavasti:
”Da mi basia mille, deinde centum/dein mille altera, dein secunda mille….”
-anna suukkoa tuhat ja sitten sata ja sitten taas tuhat ja seuraava tuhat….
Ja kun kevytmieliseksi osoittautunut tyttö (rouva) onkin petollinen, saa
runoilija todeta sekä vihaavansa että rakastatansa ja kärsivänsä
ristiinnaulitun tuskia: ”Odi et amo, quare id faciam, fortasse requiris/ Nescio,
sed fieri, sentio et excrucior….”
Tämän pyysi muuten Teivas Oksala kääntämään kesäyliopiston
pro-kurssilla. Olin lukenut hänen oman käännöksensä ja mustin sen, mutta en
iljennyt sitä sanatarkasti toistaa… ”Kysyä saatat sä, miks’ viha, rakkaus
mieltäni riepoo. /En ymmärrä hittojakaan, mutta kärsin kuin ristillä vaan…”
Herkkyytensä
paljastanut runoilija sai oitis irvileuat kimppuunsa, mutta ei kuitenkaan
jäänyt miksikään hempeilijäksi, vaan hallitsi myös alatyylin, jolla kosti
pilkkaajilleen: ”pedicabo ego vos et irrumabo”: teitä kyllä mä suuhunkin tyrkätä
voin ja vaikkapa perseesehen…
Nuorison ja vanhemmankin väen moraalin kannalta Catullusta voitiin pitää
vanhohen roomalaisten normien mukaan vaarallisena rappion edustajana ja
nuorison turmelijana. Aikalaisista toinen kuuluisa rakkauden taitojen (Ars
amandi) laulaja Ovidius jopa karkotettiin Roomasta.
Catullus ei ollut poliittinen henkilö, mutta kuittaili sentään joskus aikansa
potentaateille, kuten Caesarille: ”Nil nimium studeo, Casar, tibi velle placere/
nec scire utrum sis, albus an ater homo!”
”En viitsi sun suosiotas, minä
liioin kärkkyä, Caesar/ Ei kiinnosta pätkääkään mikä oikein miehiäs oot.”
Catullus, karkeata ilmausta (sit venia verbo) käyttääkseni, vittuili niin
alemmilleen kuin ylemmilleen. Homoseksuaalisuus oli yksi suosittu aihe naljailuun,
huoripukkien irstaus toinen.
Erästä jälkimmäistä hän kunnioittaa
karkealla nimityksellä ”Mentula” (mulkku):” Mentula moechatur, moechatur
Mentula, certe: hoc est quod dicunt: ipse olera olla legit”. ”Että Mulkkuko
irstailee? Mitäs muuta se voisi? Aina reikää se etsii ja painaa”.
Catulluksen mielestä Roomassa vallitsi jo hänen aikanaan ( 87(84 EKr. –
54 EKr.) poliittinen rappio. Sitä hän dramatisoi toivomalla itselleen kuolemaa,
ettei moista tarvitsisi nähdä:
”Quid est, Catulle, quid moraris emori? Sella in curuli struma Nonius
sedet, per consulatum peierat Vatinius. Quid est, Catulle, cuid moraris emori?”
Käännetään vaikkapa näin: ”Miks, Catullus, kurja, et kuole jo pois! /Nyt
tuomarin istuimella jo iljetys Nonius istuu, konsuliks konna Vatinius
kiemurtelee. /Voi Catullus parka! Ja moista saat nähdä, kun elät!”
No, meidän mielikuvissamme Caesarin-Augustuksen aika on Rooman
huippuaikaa, mutta hyveen kriteerit olivat silloin korkealla ja muinainen
vaatimaton ja hyveelliskesi julistettu elämä vielä muistissa, ainakin vanhojen
kertomana.
Olin jo vähällä sanoa, että nykyaika, jolloin aritmetiikkaan viittaaminen
on vakain tuumin ja vakavin naamoin leimattu poliittiseksi ääriliikkeeksi ja
jokunen täysin viaton, jos kohta tyhmä ja vanhoillinen yhteiskuntapoliittinen puheenvuoro
on määrätty rangaistavaksi rikoslain perusteella, on jo niin typerää aikaa,
ettei sillä ole historiassa vertaistaan.
Ehkäpä ja jopa luultavastikin näin on, mutta kovin todennäköistä on,
että ns. tekoäly vie meidät piankin jonkinlaiseen ihmisälyn jälkeiseen aikaan,
jonka irrationaalisuuden määrää emme vielä koskaan ole kyenneet edes
kuvittelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.