Toimiva perhe

 

Ydinperhe, kirjojen määrä ja tekoäly

 

     Leo Tolstoi väitti kaikkien onnellisten perheiden muistuttavan toisiaan, mutta ei täsmentänyt, mitä se tarkoitti.

     Itse voisin kuvitella, että sellaisessa perheessä keskeinen asia on rakkaus, halu tuottaa muille perheen jäsenille onnea ja ottaa huomioon heidän tarpeensa ja toivomuksensa. Sellaiseen yleensä vastataan samalla mitalla.

     Mikäli sen sijaan joku kokee olevansa aina saamapuolella ja kyttää mahdollisia menetyksiään suhteessa omiin (tunne)investointeihinsa saattaa koko yhteisö olla tuomittu jossakin vaiheessa romahtamaan. Ainakin siitä voi muodostua itse rakennettu helvetti, joka tuottaa tasapainottomia jälkeläisiä.

     Kirjallisuudessa tällaisen perheen karikatyyri esitettiin jo Ibsenin ”Nukkekodissa” ja sen jälkeen tuollaisesta asetelmasta on tullut normaali oletus ja narsistisen uhriutujan loputon innoituksen lähde.

     Heteroseksuaalinen ydinperhe on toki ollut jo toistasataa vuotta kaikkien radikaalien vihan kohteena siksi, että sen on katsottu toteuttavan ja tuottavan niin sanottua pikkuporvarillisuutta.

        Pikkuporvarillisuuden taas on tulkittu merkitsevän ihmisen alhaisimpien perusviettien toteutumista: itsekkyyttä, joka ilmenee omien läheisten pitämisenä maailman napana (vrt. Vihavainen: Haun keihäsmiehet tulokset ).

     Mutta ei siitä sen enempää. Tässä voi todeta, että perheen hävittäminen mainittiin jo Marxin ja Engelsin pamfletissa ”Kommunistisen puolueen manifesti” vuonna 1848 ja että se oli myös Neuvostoliitossa rakennetun sosialismin päämääränä siihen saakka, kunnes Stalin käänsi koko asian päälaelleen ja teki ydinperheestä sosialismin perussolun. Vuoden 1936 perhelait säädettiin tämän mukaisiksi.

     Mutta toimiiko ydinperhe enää oikeasti? Senkin rooli on muuttunut yhteiskunnan kehittyessä ja toisin kuin vielä pari sukupolvea sitten, nyt on jo normin mukaista panna lapset yhteiskunnan hoidettaviksi jo pienestä pitäen ja kun molemmat puolisot käyvät töissä, se on jopa ainoa mahdollisuus.

     Kapitalismi on itse tuhonnut perheen, kuten jo Kommunistisessa manifestissa melko ennenaikaisesti väitettiin. Tehoton kotitalous on käytännössä hävitetty ja perhe ”ruokailulaitoksena” (Strindberg) on myös jo pelkkä varjo entisestään.

     Joka tapauksessa perhe on yhä se, jonka piirissä pääasiassa tuotetaan uusia kansalaisia, sikäli uin tuotetaan. Lapsia ei vielä Aldous Huxleyn ”Uljaan uuden maailman” tapaan tuoteta erityisissä laitoksissa, vaan jokaisella on jopa oma äiti. Huxleyn dystopiassa koko tuo sanakin oli tullut säädyttömäksi…

     Näyttää siltä, että nykyään normina olevassa ajattelusa sana ”äiti” on myös jo tullut säädyttömäksi, hieman samaan tapaan kuin ”tyttö” tai ”poika”. ”Äidin” sijasta puhutaan ”synnyttävästä henkilöstä”, jota saatetaan myös kutsua ”isäksi”. Ehkäpä tässä on jotakin järkeä ja ehkäpä ei. Itse kunkin on syytä ratkaista asia ihan omilla aivoillaan.

     Tällaisista asioista kirjoittaessa on syytä olla varovainen, ettei joutuisi oikeuteen syytettynä ”vihapuheesta”, jota koskeva pykälä on rikoslaissa osana ”Sotarikoksia ja ihmisyyttä vastaan tehtyjä rikoksia” käsittelevässä laissa.

      Kuten olemme taas hiljattain saaneet nähdä, pykälän soveltaminen on tulkintakysymys ja sitä voidaan käyttää hyvinkin väljästi juuri internetissä julkaistujen tekstin kohdalla.

     Huomasin aikoinaan, kauan sitten kirjoittaneeni eräästä artikkelista, jossa puhuttiin perheen roolista lasten menestykselle elämässä.

     Miten tuollainen menestys mitataan, on kysymys sinänsä. Luultavasti menestyneiksi luokitellut eivät ainakaan ole narkomaaneja ja taparikollisia, jotka asuvat slummeissa tai vankiloissa. Normaali keskiluokkainen hyvin toimeentuleva perhe lienee pakko katsoa menestyneeksi. Amerikkalaista tapaa mitata ihmisten arvoa dollarien määrällä voi sen sijaan pitää kieroutuneena.

     Vanhaa tekstiäni lukiessa huomasin, että siinä mainituissa tutkimuksissa oli havaittu kodissa olleiden kirjojen määrän korreloivan merkittävästi tulevan menestyksen kanssa.

     Tämä herättää erinäisiä kysymyksiä tänä tekoälyn aikakautena, jolloin muodikkaat perheet heittävät kirjansa ja kirjahyllynsä tykkänään pois koko taloudestaan ja koululaitoksessakin on hurahdettu samanlaiseen hybrikseen.

     Mitä kirjojen määrä kodissa tänään ennustaa onnellisen ja tasapainoisen elämän suhteen muutaman vuosikymmenen päästä, jää nähtäväksi. On ehkä mahdollista, että tekoäly avaa portit tyhmimpien vallalle, joka itse asiassa onkin jo saattanut alkaa. Miksipä kukaan ajattelisi omilla aivoillaan, jos sen voi teettää jollakin muulla?

     Entä miksi ylläpitää perhettä, jos se tarjoaa paljon vaivaa ja vähän kiksejä ja vain jarruttaa etenemistä uraputkella?

     Näitä voi miettiä. Tässä nyt joka tapauksessa vanha blogi, joka on kirjoitettu ennen tekoälyn läpimurtoa jokapäiväiseen elämäämme, mutta kuitenkin aikana, jolloin kirjat jo olivat jääneet pois muodista:

 

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Tasa-arvo ja perhemallit

 

Hupenevan tasa-arvon haasteet

 

     Vastasyntyneisiin ihmislapsiin on usein liitetty monenlaisia ominaisuuksia. Jotkut olettavat heidän syntyvät ”vapaina” ja ”tasa-arvoisina”, jotkut arvelevat heidän muistuttavan tyhjiä tauluja ja jotkut peräti julistavat heidän olevan ateisteja.

     Viimeksi mainittu väite saattaa oikeasti kuulua huumorin piiriin, mutta tiedän, että monet puhuvat synnynnäisestä ”tasa-arvosta” täysin vakavissaan ja ovat valmiit puolustamaan tätä aksiomaattisena pitämäänsä totuutta kaikin rehellisin ja jopa epärehellisin keinoin. Kysymys on näet sen luokan asiasta, jollaisia sanotaan elämää suuremmiksi. Kuten jumalallista ilmoitusta, tällaista totuutta puolustetaan keinoja kaihtamatta.

     Hieno ajatus tasa-arvo onkin. Jos se tarkoittaa sitä, ettei ketään saa syntyperänsä takia sortaa, vihata eikä vähätellä, voi tälle asialle vain aplodeerata. Jokaisellahan on ihmisarvo, joka ei riipu esimerkiksi hänen kyvyistään, suvustaan tai asemastaan

     Luulen, että a priori jokainen ansaitsee osansa siitä pyhästä kunnioituksesta, jota tunnemme ihmiselämän mysteeriä kohtaan. En kylläkään tiedä, miten asian perustelevat ne, joiden mielestä mitään pyhää ei ole olemassa. Ehkäpä perusteena voisi olla jokaisen yksilön potentiaalinen nautintojen määrä, mutta tässä taidamme olla vaarallisella tiellä, siellä tulee jo pyöveli vastaan, ainakin vanhoja ukkoja…

     Mutta yhtä kaikki, niin pian kuin lapsi hieman kasvaa, havaitsemme hänen menettävän tasa-arvonsa muun vertaisryhmän kanssa. Aikuisena ihmiset ovatkin jo sitten kovin eriarvoisia eikä asia ole koskaan korjaantunut yhteiskunnan massiivisillakaan toimenpiteillä, kuten pakollisen tasapäistävällä koululaitoksella.

     Eriarvoisuudella tarkoitan tässä erilaista yhteiskunnallista ja taloudellista menestystä. Sehän nyt ei lainkaan liity varsinaiseen ihmisarvoon, mutta kun tällainen puhetapa on tullut tavaksi, niin menköön nyt tässäkin.

     Historioitsija Jerry Z. Muller on Foreign Affairs-lehden maalis-hutikuun numerossa analysoinut tasa-arvon ongelmaa erilaisten tuotantotapojen vallitessa. Kuten tunnettua, miesten aiemmin nauttima suhteellinen etu, joka perustui ruumiinvoimiin, on tietoyhteiskunnassa menettänyt merkityksensä. Tärkeämmäksi on noussut sosiaalinen pääoma, johon liittyy sekä kognitiivisia että sosiaalisia ja moraalisia taitoja ja kykyjä. Tämä on nostanut naisten potentiaalia työelämässä.

     Naiset ovat kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa olleet kovassa nousussa, kun taas tietty ryhmä miehiä on pudonnut ja joutunut kurjistuneeseen asemaan niin työ- kuin avioliittomarkkinoilla.

     Mullerin mielestä on näköharhaa kuvitella feminismin saaneen aikaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia, itse asiassa se vain heijastelee niitä. Tilanne on siis suunnilleen sama kuin kukolla, joka luulee auringon nousun johtuvan omasta kiekumisestaan.

     Mutta mikäli uskomme Mulleria ja niitä runsaita tutkimuksia, joihin hän ilmoittaa johtopäätökset perustavansa, ei feministien kiekuminen ole pelkästään koomista.

     Feministit, kuten kaikki itseään kunnioittavat radikaalit ovat leimanneet ydinperheen vanhanaikaiseksi. Sehän haittaa yksilön itsetoteutusta ja uusintaa pikkuporvarillisia ja patriarkaalisia arvoja.

     Mahtaako nainen edes löytää todellista libidoaan pysyvässä heterosuhteessa? Mikäli ei löydä, olemme jo kaikkein perustavimpien arvojen äärellä ja niiden loukkaaminen tai rienaaminen on varma ja lyhyt tie arvokonservatiivien, taantumuksen ja äärioikeiston riveihin.

     Muller todistelee kirjoituksessaan, että epätasa-arvo on väistämätöntä. Nyky-yhteiskunnassa pahnanpohjimmaisiksi ovat alkaneet pudota tietyt miesryhmät. Heidän ohellaan kelkasta jää suhteellisen tai suhteettoman, mikä on tässä sama asia, suuri osa tietyn etnisen alkuperän omaavia henkilöitä. Naisiakin joukkoon tummaan tietysti mahtuu runsain mitoin.

     Mistä tämä johtuu? Perimmäistä syytä voi etsiä vaikkapa geeneistä tai voisi, ellei se olisi käytännössä kiellettyä. Mukana vaikuttavat varmasti kansalliset perinteet ja kuka ties mitkä muut tekijät. Joka tapauksessa yksi markkeri näyttää nousevan ylitse muiden. Se on perhe.

     Ehjä ydinperhe on lapsen yhteiskunnallisen tulevaisuuden kannalta ylivoimainen etu. Perheessä ei saada pelkästään tiedollisia valmiuksia, joita tarvitaan koulussa. Sieltä saadaan myös asenteet, hyveet, sosiaaliset taidot, lyhyesti sanoen kasvatus.

      Perheen varallisuus ennustaa lasten koulumenestystä, mutta vielä paremmin sitä ennustaa kirjojen määrä perheessä. Perhe on, kuten kirjoittaja asian ilmaisee, se ”työpaja, jossa inhimillistä pääomaa valmistetaan”.

     Inhimillinen pääoma on tietoyhteiskunnassa keskeinen resurssi. koulutus on nyt kaikille avointa ja internet tuo valtavan tietomäärän kaikkien ulottuville. Kysymys on nyt siitä, onko yksilöllä valmiuksia käyttää tuota tietoa.

     Muller toteaa, että avioerot ovat amerikkalaisen yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa kääntyneet laskuun. Alemmissa ne ovat hyvin yleisiä. Avioerolapsen sosiaalinen ennuste on huono. Erityisesti tämä pätee poikiin, jotka jäävät äidin hoteisiin. Asiaa pahentaa erityisesti sarjarakastaja-äiti, joka panostaa itsensä etsimiseen seksuaalisella alueella

     Epätasa-arvo näyttää olevan vain kasvamassa aivan riippumatta siitä, että sen torjumiseen ei ole koskaan panostettu yhtä paljon. Sikäli kuin asia koskee erilaisia pörssihuijareita ja heidän tähtitieteellisiä voittojaan, on lääkkeitä etsittävä kansainvälisestä yhteistyöstä, jotta oikeus ja kohtuus saataisiin edes jossakin määrin palautettua.

     Sikäli kuin asia koskee menestystä nykyaikaisessa yhteiskunnassa, voidaan tilannetta helpottaa vain hiukan. Amerikassa kokeillut ”positiivisen” syrjinnän keinot ovat tehottomia ja jopa vahingollisia.

     Voisi tietenkin kuvitella erilaisia radikaaleja keinoja ydinperheen suosimiseksi -vaikkapa haittaveroa avioeroille. Luultavasti sellainen olisi pantava myös ns. sateenkaariperheille, vaikka en tiedä, onko asiasta vielä tutkimuksia. Toistaiseksi tämä siis on vain ajatuskoe. En vaadi mitään enkä paheksu, kysyn vain.

     Joka tapauksessa ”synnynnäisen” tasa-arvoisuuden ajatus ja vallankin siitä seuraavat johtopäätökset kannattaa ns. edistyspiireissä miettiä vielä kerran uudelleen.

     Maahanmuuton ja nykyisen avioliittokulttuurin myötä meillekin uhkaa syntyä alaluokka, joka ei ole nyky-yhteiskunnassa työllistettävissä. Jos sellainen syntyy, niin se todennäköisesti vetäytyy omiin alakulttuureihinsa ja elää epäsosiaalista elämää sosiaaliturvan ja laittomien elinkeinojen tuella. Näin on asia monissa Euroopan maissa ja Amerikassa.

     Tiedän, että ne, joiden hallussa on korkeampi totuus ja jotka luottavat aksiomaattisiin viisauksiin, sanovat, että meillä ei tapahdu näin. Muistan hyvin, miten se älymystö, joka halusi meillekin sosialismia, vain nauroi ajatukselle, että se toimisi meillä yhtä huonosti kuin muuallakin.

     Pelkäänpä, että meillä on lupa epäillä, että sellainen yhteiskuntapolitiikka, joka tasa-arvon nimissä sortaa miehiä ja kantakansallisuutta ja hehkuttaa moniarvoisten perheiden autuutta, ei välttämättä tuota sitä hyvää, mitä sillä tavoitellaan. Näin on ainakin muualla voitu todeta. Miksi asiat olisivat meillä toisin?