tiistai 7. huhtikuuta 2026

Pääsisäissuudelma

 

Suukot viran puolesta ja muuten

 

     Kulttuuriraja Suomen ja Venäjän välillä on aina ollut suhteellisen korkea ja aina välillä sitä on haluttu vielä korostaakin.

     Tämä siitä huolimatta, että geneettisesti olemme pitkälti samaa kansaa. Venäläiset traditiot ovat kuitenkin olleet toisenlaisia ja yhteiskuntajärjestyksen ohella uskonto on näytellyt erojen muodostumisessa suurta roolia.

      Toki meilläkin on ollut pieni ortodoksinen kirkkokunta jo 1600-luvun aluevalloituksista lähtien, mutta ei se ole paljoa asiaa muuttanut.

     1800-luvun sanomalehtikirjoituksissa kuvataan Venäjän omituisuuksia yhä uudelleen ja suurimpia ihmettelyn aiheita ovat aina laskiaisen vietto ja pääsiäinen.

     Pääsiäisenä merkillisin asia suomalaisen silmin oli yleensä pääsisäissuudelma, hristosovanije (Пасхальное приветствие — Википедия ).

      Lyhyesti sanoen siinä annettiin kolme poskisuudelmaa kaikille perheen jäsenille, palveluskunta mukaan lukien ja armeijassa komppanianpäällikkö suuteli kaikkia alaisiaan ja kollegoitaan. En tiedä, miten asiat menivät jo pataljoonatasolla, mutta eiköhän se raja jossakin kulkenut.

     Upseerin suutelumaratonista kertoo muistelmissaan Väinö Haapanen, joka palveli viime vuosisadan alussa Venäjän armeijassa (ks. Vihavainen: Haun haapanen tulokset ).

Suutelussa törmättiiin konkreettisesti suomalaisten ja venäläisten väliseen kulttuurirajaan, josta seuraavassakin blogissa puhutaan:

 

 

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Totisesti on ylösnoussut!

 

Hristos voskrese!

 

     Vanhoissa suomalaisissa aikakauslehdissä, joita nykyään voi mukavasti lukea kotisohvalla, on runsaasti myös Venäjää koskevaa aineistoa. Erityisesti voi suositella vuoteen 1890 ulottuvan artikkelikortiston perusteella tehtyä luetteloa Matkakirjeitä eri maista/Pietarista.

     Naapurin metropoli, tuo Venäjän eurooppalaisin kaupunki, tarjosi suomalaisille loputtomasti eksotiikkaa, joka suurelta osalta liittyi ortodoksiseen kirkkovuoteen.

     Laskiaisviikon juhlinta, omituiset paastosäädökset ja viimein pääsiäiskemut olivat yhä uudelleen kuvausten kohteena.

     Aivan erityisesti suomalaisia kiinnosti niin sanottu pääsiäistervehdys eli hristosovanie (http://www.vidania.ru/slovar/hristosovanie.html ), joka on kolminkertainen poskisuudelma. Sen yleensä aloittaa arvossa tai hengellisyydessä alempi, joka sanoo ”Kristus on ylösnoussut!” ja johon toinen vastaa: ”Totisesti on ylösnoussut”.

     Siihen voi vielä liittyä keitettyjen munien lahjoittamista ja siunauksen toivotuksia vastauksineen (papeille).

     Joka tapauksessa kyseessä on rituaali, joka koskee kaikkia ihmisiä, niin lapsia kuin aikuisia, naisia kuin miehiä ja aikoinaan myös niin maaorjia kuin vapaita. Siinä siis käytännössä näkyy kristittyjen veljeys.

     1800-luvun lopulla luterilaiset suomalaiset eivät lakanneet ihmettelemästä sitä, miten yhteiskunnalliselta asemaltaan erilaiset ihmiset tuosta vaan menivät toisiaan suutelemaan ja erityisesti herätti huomiota se, että molemmat sukupuolet (niitä oli kaksi) eivät lainkaan kainostelleet toisiaan tässä pyhässä tervehdyksessä.

     Samaan aikaan useampikin kirjoittaja esitti noissa lehtiartikkeleissa sen hämmästyttävän väitteen, että niin sanottu säätyerotus oli Venäjällä paljon vähäisempi kuin Suomessa. Pari vuosikymmentä maaorjuuden lopettamisen jälkeen asia ei voi olla herättämättä suurta ihmetystä.

     Omasta puolestani ole selittänyt asiaa sillä, että juuri maaorjuuden aikana venäläiset herrat (barin) olivat alaisiinsa patriarkaalisessa eli siis isä-lapsisuhteessa. Juuri sen takia suhde oli intiimimpi kuin suomalaisessa kylässä, jossa suurin osa oli omia isäntiään, palkollisia lukuun ottamatta. Lisäksi meillä asuttiin hajallaan, isonjaon räjäytettyä lännessäkin ryhmäkylät.

     Toisaalta myös ortodoksisen kirkon rituaalit, kuten juuri pääsiäistervehdys, lähensivät ihmisiä toisiinsa niin sanotusti yleisinhimillisellä tasolla. Kaikki kävivät samoja ikoneja suutelemassa ja hartaus oli muutenkin luonteeltaan kollektiivisempaa kuin luterilaisessa kirkossa.

     Mieleeni muistuu tässä yhteydessä asia, jota voinee pitää jotenkin kuvaavana.

     Ilmari Kianto muistelmakirjassaan Moskovan maisteri, kuvaa kohtausta, joka sattui eräänä pääsiäisenä Moskovassa.

    Punanaamainen tuttu venäläisherra astui nuoren maisterin luo ja pyysi saada luvan pääsiäissuudelmaan. Tämä kuulostaa sinänsä hieman omituiselta, kun olisi voinut vain odottaa hänen vain sanoneen Hristos voskrese! Kianto joka tapauksessa esittää hänen sanoneen: Iljmari Aavgustovitš,  Pozvolte hristosovatsja! Suvaitkaa pääsiäissuudella!

     Oli miten oli, tuo nuori tolstoilainen radikaali kieltäytyi ja vastasi: En halua, ei haluta pilkata Jumalaa…

     Kak? Kak? Kak vui skazaali? kiljui venäläinen herra perinpohjaisesti hämmästyneenä. Mitä ihmettä te oikein puhutte!

      Olen suomalainen, lisäsi toinen jäykästi haluamatta jatkaa keskustelua.

     Muistelija jatkaa vielä, että söi aamupalansakin kajoamatta venäläisten pääsiäisherkkuihin …

     Näin vaikeaa saattoi kulttuurien kohtaaminen olla radikaalille suomalaiselle patriootille pääsiäisenä vuonna 1902. Mutta tällä anekdootinomaisella tapauksella saattaa kyllä nähdä laajempaakin symbolista merkitystä.

     Ortodoksisen uskonnon monet menot ovat kaikessa epä-älyllisyydessään luultavasti tavoittaneet enemmän ihmisen uskonnollisiin tarpeisiin vetoavia elementtejä kuin se luterilaisuuden aggressiivinen rationalismi, jollaista myös Nuoren Kiannon moukkamainen reaktio muistuttaa.

     Koska kristinuskolla olisi tässä maailmassa vielä paljon tehtävää, olisi varmaankin suotavaa, että se muistuttaisi enemmän vanhoja esikuviaan kuin nykyinen luterilainen kirkkomme, jonka edustajien härski politikointi taitaa pian karkottaa loputkin sen ylläpitäjät.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoita nimellä.