Intellektuellin muistelmia

 

Pasifistin sota

 

Bertrand Russell, Elämäni II, 1914-1944. WSOY 1968, 378 s.

 

     Bertrand Russell oli ensimmäisen maailmansodan syttyessä jo tarpeeksi vanha säästyäkseen kutsunnoilta. Sodan lopulla asevelvollisuusiän takarajaa nostettiin ja valtio lähetti hänellekin kutsun, mutta ei löytänyt vastaanottajaa, joka istui parhaillaan vankilassa lusimassa kuuden kuukauden tuomiotaan.

     Tuomio tuli eräästä tammikuussa 1918 julkaistusta lehtikirjoituksesta, jossa vihjattiin, että Englantiin saapunut amerikkalainen armeija oli ainakin käytettävissä lakonrikkureina, mihin se oli jo kotimaassaan tottunut.

     Itse asiassa kirjoituksen pihvi oli se, että siinä asetettiin vastuu sodan jatkamisesta ympärysvaltain hallituksille, mikäli ne eivät suostuisi sodan lopettamiseen ilman alueliitoksia ja sotakorvauksia, mitä keskusvallat olivat juuri ehdottaneet.

     Kun Russell haastettiin oikeuteen, ehdotti G.B. Shaw Russellille, että paras mahdollinen puolustus oikeudessa olisi sen toteaminen, että Englannissa valtio ei voinut tuomita häntä mielipiteestään, koska se kannatti sanan- ja mielipiteenvapautta. Se olisi aivan toista, kuin odotettavissa oleva pikkunäppärä juristeria, jota käytettäisiin asianajajan kunnian kirkastamiseksi, mikäli puolustus annettaisiin asianajajan tehtäväksi.

     Tiedossani ei ole, miten oikeusjuttu tarkkaan ottaen meni, mutta joka tapauksessa Russell siis sai nuo puoli vuotta, joista hän ajoittain näyttää suuresti nauttineen: hän sai lukea ja kirjoittaa täydellisessä rauhassa, lukuun ottamatta hyödyllistä kahden tunnin ulkoilua päivittäin.

     Russell ei ollut niitä miehiä, jotka julistavat yhtä ja tekevät toista. Hän lähti ajattelussaan siitä periaatteesta, että jokainen tavoittelee ennen muuta omaa ja läheistensä hyvinvointia. Muu olisi ”luonnotonta”.

     Hämmästyksekseen hän sai huomata, että verenhimoon herännyt kansa oli paljon kiinnostuneempi omien ja vieraiden nuorten miesten teurastuksesta, sitä kannattivat riemulla niin miehet kuin naiset ja niin rahvas kuin yläluokka.

     Russell itse oli syntynyt rikkaana ja häntä vaivasi elää perimillään rahoilla, jotka hän sen vuoksi lahjoittikin pois. Osittain ne menivät Cambridgen yliopistolle ja Newnham Collegelle sekä erinäisiin koulutustarkoituksiin. Omistamansa obligaatiot hän lahjoitti runolilija T.S. Eliotille ja lopulta hänelle jäi vaon vuosittaiset sata puntaa itse ansaitsematonta rahaa. Niistä hän ei päässyt eroon, koska ne oli mainittu avioliittosopimuksessa.

     Muuten sanoisin, että siinä oli mies, joka eli kuten opetti, mutta itse asiassa olen ymmärtänyt hänen opettaneen, että ihminen oli ennen muuta itsekäs olento. Sitä Russell ei ollut, eikä siis itse asiassa myöskään Englannin tai muidenkaan sotaa käyvien maiden kansa, joka yhä uudelleen näytti ennen muuta kannattavan onnettomuuksiensa jatkumista ja lisäämistä.

     Joka tapauksessa Russell oli pasifisti, eikä tämä asenne johtunut pelkästään hänen filosofisista järkeilyistään, vaan kumpusi sisimmästä eli oli viskeraalista laatua, kuten asia latinaksi hieman hullunkurisesti ilmaistaan.

     Russell perusti yhdistyksen, joka vastusti asevelvollisuutta ja halusi pelastaa omantunnon syistä kieltäytyneet ammutuksi tulemiselta. Tässä hän näyttääkin saavuttaneen ainakin jonkinlaista menestystä.

     Kun hän ystävineen makusti Leedsiin, jossa näyttää tapahtuneet jonkinlaista agitaatiota työläisten ja sotilaiden ”neuvostojen” perustamiseksi myös Britanniaan Venäjän vuoden 1917 malliin, hyökkäsi roskajoukko (ks. Vihavainen: Haun roskajoukko tulokset) pasifistien kimppuun ja myös Russell joutui hengenvaaraan.

     Kuten hän kuvaa, paikalla olleet kaksi poliisia eivät tehneet mitään, kun hänen ystävänsä kehottivat heitä suojelemaan kansainvälisesti kuuluisaa filosofia. Kun heille sanottiin, että kyseessä on lordi Russellin poika, lähtivät konstaapelit välittömästi suorittamaan velvollisuuttaan.

     Russell ei tietenkään ollut mikään rivipasifisti, vaan tunsi henkilökohtaisesti sekä parlamentaarikkoja että hallituksen jäseniä ja sai usein audiensseja korkeille tahoille ja jopa kutsun armeijan jodolta.

     Pääministeriä, Sir Edward Greytä Russell vihaa synkästi ja vierittää syyn Britannian joutumisesta sotaan tämän niskoille. Kun Saksa ennen sodan alkamista kysyi, millä ehdoilla Britannia olisi pysynyt puolueettomana, Grey kieltäytyi vastaamasta ja vei maansa sotaan.

     Russell näyttää ajatelleen, että mikäli Englanti ei olisi tullut sotaan mukaan, se olisi ylipäätään voitu estää ja ettei Englannin takeilla Belgian puolueettomuudesta ollut ehdotonta sitovuutta. Niin tai näin, syöksyminen sotaan aiheutti suurta riemua Lontoon kaduilla ja kun zeppeliini syöksyi palavana alas, repesi kansan riemu ylitsevuotavaksi.

     Sellaistahan se sodan psykologia taitaa olla. Russell kuitenkin näki, että sota mullistaisi koko maailman. Eurooppa, jota ihmiskunta sai kiittää suurimmasta osasta sen arvokkaimmista saavutuksista, menettäisi nyt merkitystään: miehet tapettaisiin rintamalla, heidän tilalleen tulisivat tehtaisiin naiset ja taustalla piili ”värillisen työvoiman synkkä uhka”. Tätä ajatusta kirjoittaja ei avaa tarkemmin, mutta eihän se mikään tyhjä ennustus ollut.

     Ensimmäisessä maailmansodassa inhimillinen typeryys tunnetusti teki liiton kyynisyyden kanssa ja inhimillinen ajattelu vajosi uusiin syvyyksiin, kun voittoa haluttiin hinnalla millä tahansa.

      Saksan asevoimien komentaja Erich von Falkenhayn keksi kuningasajatuksen Ranskan ”vuodattamisesta kuiviin”. Koska ranskalaisten tappiot olivat koko ajan suuremmat ja heidän miesmääränsä pienempi kuin Saksan, tarvitsi vaoin jatkaa samaa junnaavaa teurastusta kunnes verettömäksi kuihdutettu Ranska putoaisi ennen pitkää Saksan syliin.

     En viitsi tässä esittää paralleeleja nykyiseen Ukrainan sotaan. Nehän ovat liiankin ilmeisiä.

     Tässä kirjassa on myös mainioita henkilökuvia pikapiirtoina. D.H. Lawrencen kanssa Russell kaveerasi vuoden verran, kunnes huomasi, että tämä oli järjen vannoutunut vihollinen. Tämä tarina muistuttaa suuresti John Stuart Millin ja Thomas Carlylen suhdetta, josta ehkä joskus enemmän.

     Kirjaan ilmestyy myös Ludwig Wittgenstein, joka muuten oli upporikasta sukua, mitä en tiennytkään. Hän lienee ollut autisti ja teki joka suhteessa todellisen neron vaikutuksen, kuten Russell toteaa.

      G.E. Moore sanoi kysyttäessä Russellille, että hänellä oli erinomainen käsitys Wittgensteinista siksi, että tämä hänen luennoillaan näytti usein hyvin hämmästyneeltä. Muut opiskelijat eivät näyttäneet…