Pasifistin
sota
Bertrand Russell, Elämäni II,
1914-1944. WSOY 1968, 378 s.
Bertrand Russell oli ensimmäisen
maailmansodan syttyessä jo tarpeeksi vanha säästyäkseen kutsunnoilta. Sodan lopulla
asevelvollisuusiän takarajaa nostettiin ja valtio lähetti hänellekin kutsun,
mutta ei löytänyt vastaanottajaa, joka istui parhaillaan vankilassa lusimassa
kuuden kuukauden tuomiotaan.
Tuomio tuli eräästä tammikuussa 1918
julkaistusta lehtikirjoituksesta, jossa vihjattiin, että Englantiin saapunut
amerikkalainen armeija oli ainakin käytettävissä lakonrikkureina, mihin se oli jo
kotimaassaan tottunut.
Itse asiassa kirjoituksen pihvi oli se,
että siinä asetettiin vastuu sodan jatkamisesta ympärysvaltain hallituksille,
mikäli ne eivät suostuisi sodan lopettamiseen ilman alueliitoksia ja
sotakorvauksia, mitä keskusvallat olivat juuri ehdottaneet.
Kun Russell haastettiin oikeuteen, ehdotti
G.B. Shaw Russellille, että paras mahdollinen puolustus oikeudessa olisi sen toteaminen,
että Englannissa valtio ei voinut tuomita häntä mielipiteestään, koska se
kannatti sanan- ja mielipiteenvapautta. Se olisi aivan toista, kuin odotettavissa
oleva pikkunäppärä juristeria, jota käytettäisiin asianajajan kunnian kirkastamiseksi,
mikäli puolustus annettaisiin asianajajan tehtäväksi.
Tiedossani ei ole, miten oikeusjuttu
tarkkaan ottaen meni, mutta joka tapauksessa Russell siis sai nuo puoli vuotta,
joista hän ajoittain näyttää suuresti nauttineen: hän sai lukea ja kirjoittaa
täydellisessä rauhassa, lukuun ottamatta hyödyllistä kahden tunnin ulkoilua
päivittäin.
Russell ei ollut niitä miehiä, jotka
julistavat yhtä ja tekevät toista. Hän lähti ajattelussaan siitä periaatteesta,
että jokainen tavoittelee ennen muuta omaa ja läheistensä hyvinvointia. Muu
olisi ”luonnotonta”.
Hämmästyksekseen hän sai huomata, että verenhimoon
herännyt kansa oli paljon kiinnostuneempi omien ja vieraiden nuorten miesten
teurastuksesta, sitä kannattivat riemulla niin miehet kuin naiset ja niin
rahvas kuin yläluokka.
Russell itse oli syntynyt rikkaana ja
häntä vaivasi elää perimillään rahoilla, jotka hän sen vuoksi lahjoittikin pois.
Osittain ne menivät Cambridgen yliopistolle ja Newnham Collegelle sekä erinäisiin
koulutustarkoituksiin. Omistamansa obligaatiot hän lahjoitti runolilija T.S. Eliotille
ja lopulta hänelle jäi vaon vuosittaiset sata puntaa itse ansaitsematonta rahaa.
Niistä hän ei päässyt eroon, koska ne oli mainittu avioliittosopimuksessa.
Muuten sanoisin, että siinä oli mies, joka
eli kuten opetti, mutta itse asiassa olen ymmärtänyt hänen opettaneen, että
ihminen oli ennen muuta itsekäs olento. Sitä Russell ei ollut, eikä siis itse
asiassa myöskään Englannin tai muidenkaan sotaa käyvien maiden kansa, joka yhä
uudelleen näytti ennen muuta kannattavan onnettomuuksiensa jatkumista ja
lisäämistä.
Joka tapauksessa Russell oli pasifisti,
eikä tämä asenne johtunut pelkästään hänen filosofisista järkeilyistään, vaan
kumpusi sisimmästä eli oli viskeraalista laatua, kuten asia latinaksi hieman
hullunkurisesti ilmaistaan.
Russell perusti yhdistyksen, joka vastusti
asevelvollisuutta ja halusi pelastaa omantunnon syistä kieltäytyneet ammutuksi
tulemiselta. Tässä hän näyttääkin saavuttaneen ainakin jonkinlaista menestystä.
Kun hän ystävineen makusti Leedsiin, jossa
näyttää tapahtuneet jonkinlaista agitaatiota työläisten ja sotilaiden ”neuvostojen”
perustamiseksi myös Britanniaan Venäjän vuoden 1917 malliin, hyökkäsi roskajoukko
(ks. Vihavainen:
Haun roskajoukko tulokset) pasifistien kimppuun ja myös Russell joutui
hengenvaaraan.
Kuten hän kuvaa, paikalla olleet kaksi
poliisia eivät tehneet mitään, kun hänen ystävänsä kehottivat heitä suojelemaan
kansainvälisesti kuuluisaa filosofia. Kun heille sanottiin, että kyseessä on
lordi Russellin poika, lähtivät konstaapelit välittömästi suorittamaan
velvollisuuttaan.
Russell ei tietenkään ollut mikään rivipasifisti,
vaan tunsi henkilökohtaisesti sekä parlamentaarikkoja että hallituksen jäseniä
ja sai usein audiensseja korkeille tahoille ja jopa kutsun armeijan jodolta.
Pääministeriä, Sir Edward Greytä Russell
vihaa synkästi ja vierittää syyn Britannian joutumisesta sotaan tämän
niskoille. Kun Saksa ennen sodan alkamista kysyi, millä ehdoilla Britannia
olisi pysynyt puolueettomana, Grey kieltäytyi vastaamasta ja vei maansa sotaan.
Russell näyttää ajatelleen, että mikäli
Englanti ei olisi tullut sotaan mukaan, se olisi ylipäätään voitu estää ja ettei
Englannin takeilla Belgian puolueettomuudesta ollut ehdotonta sitovuutta. Niin
tai näin, syöksyminen sotaan aiheutti suurta riemua Lontoon kaduilla ja kun
zeppeliini syöksyi palavana alas, repesi kansan riemu ylitsevuotavaksi.
Sellaistahan se sodan psykologia taitaa
olla. Russell kuitenkin näki, että sota mullistaisi koko maailman. Eurooppa, jota
ihmiskunta sai kiittää suurimmasta osasta sen arvokkaimmista saavutuksista,
menettäisi nyt merkitystään: miehet tapettaisiin rintamalla, heidän tilalleen
tulisivat tehtaisiin naiset ja taustalla piili ”värillisen työvoiman synkkä
uhka”. Tätä ajatusta kirjoittaja ei avaa tarkemmin, mutta eihän se mikään tyhjä
ennustus ollut.
Ensimmäisessä maailmansodassa inhimillinen
typeryys tunnetusti teki liiton kyynisyyden kanssa ja inhimillinen ajattelu
vajosi uusiin syvyyksiin, kun voittoa haluttiin hinnalla millä tahansa.
Saksan
asevoimien komentaja Erich von Falkenhayn keksi kuningasajatuksen Ranskan ”vuodattamisesta
kuiviin”. Koska ranskalaisten tappiot olivat koko ajan suuremmat ja heidän
miesmääränsä pienempi kuin Saksan, tarvitsi vaoin jatkaa samaa junnaavaa teurastusta
kunnes verettömäksi kuihdutettu Ranska putoaisi ennen pitkää Saksan syliin.
En viitsi tässä esittää paralleeleja
nykyiseen Ukrainan sotaan. Nehän ovat liiankin ilmeisiä.
Tässä kirjassa on myös mainioita
henkilökuvia pikapiirtoina. D.H. Lawrencen kanssa Russell kaveerasi vuoden
verran, kunnes huomasi, että tämä oli järjen vannoutunut vihollinen. Tämä
tarina muistuttaa suuresti John Stuart Millin ja Thomas Carlylen suhdetta,
josta ehkä joskus enemmän.
Kirjaan ilmestyy myös Ludwig Wittgenstein,
joka muuten oli upporikasta sukua, mitä en tiennytkään. Hän lienee ollut
autisti ja teki joka suhteessa todellisen neron vaikutuksen, kuten Russell
toteaa.
G.E. Moore sanoi kysyttäessä Russellille, että
hänellä oli erinomainen käsitys Wittgensteinista siksi, että tämä hänen luennoillaan
näytti usein hyvin hämmästyneeltä. Muut opiskelijat eivät näyttäneet…
Pasifismin - ja anarkismin - ongelma on vain siinä, että se toimii, jos KAIKKI noudattavat sitä. Jos vain toiset, jos johtaa vähemmän väkivaltaisten alistamiseen ja alistumiseen väkivaltaisempien toimesta. Tämä hahmottuu parhaiten kun ajattelee esimerkiksi Suomea 1939 Baltian maihin verrattuna, Englantia 1940 Ranskan kukistuttua taikka Ukrainaa 2022. Miten niille olisi käynyt, jos ne olisivat alistuneet Stalinin, Hitlerin ja Putinin "hyväntahtoiseen" katsentaan?
VastaaPoistaTuosta syystä en pidä Russelin pasifismia ihailtana mihin "järkeilyyn" se sitten perustuukin. Se on sitten toinen juttu, että sota lähes aina herättää paitsi blogistin mainitsemassa roskaväessä myös kansakuntien "eliitissä" sen alhaisimmat vaistot, ehkä se on kuitenkin tarpeen, jotta saadaan synnytettyä se valmis "verta, hikeä ja kyyneleitä " -henkeen, joka on tarpeen (riittävän) voiton saavuttamiseksi. Sodan ylimmäinen johdon sen sijaan pitäisi olla järkevä, etten sanoisi kylmäsydäminen, voiton riittävyyden arvioinnissa (vrt Trump Iranin sodassaan).
Nyt tuntuisi olevan vahvoilla virtaus, joka korostaa tunteita, etenkin ihania.
Poista