Likainen tšuhna
Mika Pylsy, Inkerin
suomalaiset venäläisten silmin. Idäntutkimus 2/2026
Valentin Kiparskyn klassisessa teoksessa ”Suomi
Venäjän kirjallisuudessa” kuvataan suomalainen venäläisen silmin nähtynä monien
hyveiden ruumiillistumaksi: hän oli uskonnollinen, sitkeä ja läpeensä rehellinen,
joskin samaan aikaan usein koomisen yksinkertainen hahmo, jolta opsin puuttui hienostus
ja huumorintaju.
Kiparskyn teos, jonka ensimmäinen laitos
muuten julkaistiin jo sodan aikana, kiteytti venäläisen suomalaiskuvan siten,
että aluksi heitä ei Pietarista katsoen edes otettu vakavasti, mutta pikku
hiljaa huomattiin, että jonnekin Rajajoen taakse oli kasvanut oikea ja jopa
moderni valtio, joka oli ruvettava ottamaan vakavasti.
Tällä valtiolla ja sen kansalaisilla
oli sitten venäläisten piirissä omat vihamiehensä ja omat puolustajansa. Liberaaleille
Suomi oli esimerkki maasta, jossa ei ollut ollut maaorjuutta ja jossa vallitsi laillisuus
ja jopa perustuslaillisuus ja josta koko Venäjän oli syytä ottaa oppia.
Chauvinistisille kvassipatriooteille Suomi
ja suomalaiset olivat sen sijaan esimerkki vieraasta elementistä Venäjän sisällä,
läntisestä saastasta, joka oli puhdistettava pois.
Mitä tulee itse suomalaisen hahmoon, hänet
kuvattiin yleensä hitaana, mutta myös rehellisenä, lahjomattomana ja omanarvontuntoisena.
Kun venäläinen matkustaja yritti joskus määräillä suomalaisen laivan kipparia
ja kertoi olevassa herra (barin), minkä piti tehdä selväksi, kenellä oli oikeus
komentaa, vastasi kippari, että Suomessa jokainen on herra.
Toisaalta suomalaisten ja inkeriläisten välinen
suhde oli monelle epäselvä ja tutkijatkin joutuivat korostamaan, etteivät ”oikeat”
suomalaiset ole samanlaisia kuin Pietarin ympäristön tšuhnat ja ”maimistit”.
Skotti Andrew Swinton ehdotti Katariina II:lle inkeriläisten siirtämistä
Krimille ja saksalaisten siirtämistä heidän tilalleen, jotta seudun venäläiset
saisivat tavoiteltavan esikuvan, kun he nyt luulivat olevansa jo herroja, kun
olivat tšuhnia ylempänä.
Krimille ja Novorossijaan vietiin
Katariinan aikana monia väestöryhmiä, muun muassa Viron ruotsalaisia, mutta ei
sen sijaan Savonlinnan seudun savolaisia tai inkerinsuomalaisia, vaikka molempia
ainakin jossakin vaiheessa ehdotettiin.
Inkeriläiset olivat ja ovat yhä tietenkin
suomalaisia, sikäli kuin eivät ole venäläistyneet, mutta Suomen suomalaisiin
verrattuna heissä oli monia erikoispiirteitä.
Maaorjuus nimittäin vallitsi vuoteen 1861
myös Inkerinmaalla ja varmastikin sillä oli oma psykologinen vaikutuksensa,
vaikka näyttääkin siltä, että inkerinsuomalaisten ja venäläisten kansallinen psykologia
jäi aina erilaiseksi. Eroahan on aina kovasti korostettu.
Inkeriläiset olivat myös pelkästään
talonpoikia. Enempää aatelistoa kuin porvaristoa, jota olisi voinut nimittää
inkeriläiseksi, ei ollut. Papistoa ja opettajia oli.
Inkeriläiset kävivät kyllä Pietarissa,
mutta eivät asuneet siellä. Oli heillä omat seurakuntansa, pappinsa ja koulunsakin
ja he olivat sivistyneempiä kuin naapurinsa venäläiset ja niistä selvästi
erillään, muun muassa yhteisen kielen puuttuessa.
Mika Pylsy on artikkelissaan lähtenyt
haastamaan Kiparskya ja etsinyt kirjallisuudesta sellaista materiaalia, jossa tšuhna
esitetään kielteisessä valossa.
Historiasta tietenkin löytää jokseenkin varmasti,
mitä sieltä etsii ja Pylsyn artikkeli todella paikkaa sitä aukkoa, joka tähän
asti on jäänyt inkeriläisten -ja yleensä tšuhnien- negatiivisten kuvasten
kohdalla. Kuvahan on tähän saakka ollut voittopuolisesti myönteinen ja
kielteiset stereotypiat ovat jääneet alaviitteiksi.
Alaotsikko ”Ruma, tyhmä, vaitelias ja vihamielinen
kansa” tiivistää löydetyn aineiston olennaiset piirteet. Pylsy kertoo, että venäläisten
asenteita inkerinsuomalaisiin voi luonnehtia rasistisiksi, imperialistisiksi ja
kolonialistisiksi.
Näinhän se on ja jossakin määrin inkeriläiset
myös samaistettiin muihinkin suomalaisiin. Tosin heillä oli myös omia nimityksiään
”maimist” ja ”veik”, joita ei Suomen suomalaisista käytetty.
Olen tälläkin palstalla kertonut esimerkiksi
kuuluisan kielimiehen ja etnografin, Vladimir Dalin tšuhnakuvauksesta ( ks. Vihavainen: Haun Dal
tulokset ). Ei sekään kyllä vastannut tuota ”rasistis-kolonialistista” stereotypiaa.
Sen sijaan vihaisia suomalaiskuvauksia on
helppo löytää 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun venäläiskansallisilta ja
populistisilta poliitikoilta. Moskovskije Vedomosti ja Novoje Vremja olivat
niitä täynnänsä (ks. Vihavainen:
Haun moskovskije vedomosti tulokset) ja ”Okrainy Rossii”-lehti julkaisi
jopa kokonaisen sarjan pamfletteja, joissa ”Suomen kysymys” ja suomalaisten
kataluus olivat yhtenä pääteemana.
Etnografinen Suomi-kuva oli kuitenkin ilman
muuta myönteinen, joskin inkeriläisiä ei pidetty täysiarvoisina suomalaisina. Asiasta
löytyy esimerkiksi kokoomateos Olga Iljuha, Aleksi Tsamutali, Timo Vihavainen
(toim.) Monikasvoinen Suomi, Edita 2009, 416 s. Eittäin laaja aineisto on myös
Valentina Naumenkon kirjassa (ks. Vihavainen:
Haun valentina naumenko tulokset ).
Toki tuota Pylsyn mainitsemaa asennetta myös
riitti Venäjällä myös ja hän on erityisesti inkeriläisistä, mutta myös yleenä tšuhnista
koonnut myös huikeita herjoja, jotka ainakin minua naurattavat.
Miten kirjoittikaan kuuluisa kynäilijä ja
ajattelija V.V. Rozanov vuonna 1908: ”(tämä kansa) on niin alkukantainen, ettei
se koskaan eikä missään voi oppia mitään vierasta -ei venäjää, ei ruotsia, ei
ranskaa. Tšuhna, joka puhuisi ranskaa, hämmästyttäisi koko maailmaa… tässä
himmeässä napapiirin heimossa ei ole mitään yleismaailmallisuutta eikä yleisinhimillisyyttä”.
Kuka siis olikaan kirjoittaja? Vasili
Rozanov oli jopa puolihulluna pidetty sanan säilän heiluttelija, joka hurmasi
epäortodoksisuudellaan ja rohkeilla ajatuksillaan ja jota on verrattu Nietzscheen.
Hänen voi nykyperspektiivistä katsoen toki sanoa olleen edellä aikaansa, sillä
hän kirjoitti laajasti myös seksuaalisuudesta ja sen tukahduttamisesta
kristinuskon pirissä (ks. Люди
лунного света — Википедия ).
Missään tapauksessa Rozanov ei edustanut
tavallista normaalivenäläistä ja ehkä hänkään ei ollut mikään dostojevskilainen
koko ihmiskuntaa ymmärtävä ”kaikki-ihminen”. Sen sijaan hän mahdollisesti kyllä
sanoi suoraan sen, mitä moni hiljaa mielessään ajatteli, mutta ei kehdannut
sanoa.
Inkeriläisten opettajien kulttuurinen
liike suomen kielen ja suomalaisuuden hyväksi oli Rozanoville punainen vaate ja
inkeriläiset maksoivat potut pottuina: olihan niitä ranskaa puhuvia tšuhniakin…
Ja tšuhnalla oli venäläiselle oma nimityksensä, joka ei ollut kohteliaisuus: ”vellanen”,
”venäläinen verikoira”, ”ryssä” ja niin edelleen….
Niinhän se metsä vastaa, kuin sinne huutaa.
Eipä siis huudella ja jos huudellaan, niin koetetaan jo tähän maailmanaikaan
päästyämme säilyttää ainakin sivistynyt kieli ja ajattelu.
Ja kiitoksia Mikalle. Hyvää tavaraa!
"Niinhän se metsä vastaa, kuin sinne huutaa. "
VastaaPoistaParee olla huutelemati, ei siitä pienelle kansalle mitään hyvää ole koskaan seurannut...