Uuden hurskauden temppeli

 

Baabelin tuho

 

Kari Klemelä, Virtuaaliluostari. Mansarda 2024, 300 s.

 

     Monipuolinen slaavilaisten kielten kääntäjä, maailmanmatkaaja ja kustantaja Kari Klemelä on kirjoittanut huikean parodian suomalaisesta luostariyhteisöstä, jolla näyttää olevan jonkinlaisia kosketuksia todellisuuteenkin.

     Yhtäläisyydet todellisuuden kanssa eivät toki voi olla kovin suuria, koska kirja paisuu lopulta hyperboliseksi virtuaaliseksi apokalypsiksi, jonka mahdollistaa digitaalitekniikka, joka pystyy luomaan koko näkyvän maailman uudestaan ja täyttämään sen hahmoillaan.

     Tällaisen tekniikan mahdollisuuksia ovat monet meistä jo saaneet kokea ja hämmästyä. Tekoäly muuttaa maailmassa yhä useampia asioita ja miksei sitten saman tein hurskauselämääkin.

     Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että avatarit pantaisiin kilvoittelemaan jokamiehen puolesta, eikä myöskään tiibetiläisestä rukousmyllyjen koneellistamisesta. Kyllä vanha luostariyhteisö säilyy yhä, vajavaisine ihmisineen.

     Itse asiassa tuollaisissa yhteisöissä taitavat aivan erityisesti kukoistaa tietyt inhimilliset paheet ja kieroutumat. Igumeniksi saattaa tulla narsisti ja vaikkapa sadisti. Tiukan autoritaarinen rakenne mahdollistaa aivan erityisen rumia ilmiöitä.

    Satun huomaamaan, että olen hiljattain blogannut myös toisesta uskovien yhteisöstä, jota Annastiina Heikkilä on kuvannut romaanissaan ”Rakkaus ja armo” (ks. Vihavainen: Haun naislampaat tulokset). Heikkilän kirjassa tyranni on onnistunut lannistamaan yhteisönsä jäsenet niin perusteellisesti, että he ovat alkaneet ylistää kokemaansa sortoa kuin aikoinaan kommunistit Stalinin hallintoa.

     Klemelän luostarissa asiat ovat toisin. Siellä yhteisön jäsenet (heistä vain pari on munkkeja) ovat miehiä, jotka lähes laidastaan ymmärtävät, mikä johtaja on miehiään ja hautovat salakapinaa, joka viimein toteutuu virtuaalis-hyperbolisessa mitassa. Siis melkein mahdollisuuksien rajoissa.

     Toki kuvitelma siitä, että virtuaalitekniikkaan perustuva ”luostari” olisi tullut jopa valtiovallan yhdeksi kärkihankkeeksi ja saanut avajaisiinsa vieraita kaikkien uskontokuntien johtoportaasta, kuuluu jo fantasian, muitta myös ymmärrettävän parodian piiriin, kuten moni muukin kirjassa kuvattu asia.

     Miksei muka nykyaikainen ihminen voisi hyödyntää kaikkia uusia mahdollisuuksiaan myös hurskauselämässä? Mitä ihminen siitä hyötyy, jos hän vain kyhjöttää kylmässä keljassaan nälissään ja janoissaan? Kysehän on hengen, sielun kehittämisestä ja sen mahdollisuuksien laajentamisesta. Nykyaikaiset keinot ovat miellyttävämpiä ja kai tehokkaampiakin.

     Huippumodernin hurskausinstituutin rakentamisen ohella kirjassa on merkittävä rooli myös madagaskarilaisella magialla ja primitiivisellä uskonnolla. Se ilmeisesti toimii kontrastina kaikelle modernille ja näyttää siltä, että kirjailija tuntee sitä huomattavan hyvin, tiettävästi omasta kokemuksestaan.

     Kirjan kannessa on lemuuri (kissamaki, rengashäntämaki), joista olen joskus kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun lemurit tulokset). Kyseessä ovat äärimmäisen hassunkuriset otukset, jotka ovat kasvoiltaan ihmisen näköisiä ja aivan julmettuja matkijoita. Niiden temppuja katsellessa luulisi näkevänsä eläinten tekevän pilaa ihmisistä, erityisesti journalisteista.

     Lemurin rooli tässä kirjassa jää kuitenkin minulle epäselväksi, samoin kuin koko madagaskarilaisen kulttuurin. Kaiketi jälkimmäinen edustaa kaiken keonotekoisen hypetyksen vastakohtaa ja edellinen, uhanalainen eläin symbolisoi sen asemaa tässä maailmassa. Mutta kyllä Madagaskarillakin katsotaan ”Kauniita ja rohkeita”…

     Joka tapauksessa kirjan henkilögalleria on varsin monipuolinen ja siihen kuuluu erityisesti muuan  hiljattain edesmennyt boheemikirjailija ja seikkailija, jonka hahmo osittain, mutta vain osittain muistuttaa Pentti Saarikoskea.

      Lisäksi mukana on tyrannimaisen, ailahtelevan ja kyynisen igumenin ohella muuan tutkija, munkkeja, kaiken maailman talkoolaisia eli ilmaista työvoimaa, jota riistetään sekä erikoismiehiä duunarista IT-velhoon.

     Hullunkurisen traaginen on nuori munkki, jonka homopari haluaa adoptoida tyttärekseen(!) ja joka heikkotahtoisena taipuukin mihin tahansa. Homous ei nouse kirjassa suureksi teemaksi, mutta on ilmeisesti tämän luostarin perusasetus. Modernia henkeä ei puutu.

     Palvottu kirjailija-seikkailija on nousut koko luostarin symboliksi, mitä narsistinen igumeni ei tietenkään ole sietänyt. Hän kuolee sitten tulipalossa ja lukija saa arvata, onko kyseessä murha ja miten se oikein tehtiin. Näennäisesti tyynen pinnan alla yhteisöä raatelevat igumenin oikut ja määrätön kunnianhimo sekä ylpeys.

     Ylpeyshän on synneistä ensimmäinen ja ymmärrettävästi juuri se halutaan kukistaa luostareissa. Samaan aikaan ja ehkä juuri siksi se myös saattaa siellä nousta aivan erityiseen rooliin. Siinäpä aineksia modernille hurskausinstituutille, joka tässä kirjassa on hahmoteltu.