Hölmöjen kronikkaa

 

Likainen tšuhna

 

Mika Pylsy, Inkerin suomalaiset venäläisten silmin. Idäntutkimus 2/2026

 

     Valentin Kiparskyn klassisessa teoksessa ”Suomi Venäjän kirjallisuudessa” kuvataan suomalainen venäläisen silmin nähtynä monien hyveiden ruumiillistumaksi: hän oli uskonnollinen, sitkeä ja läpeensä rehellinen, joskin samaan aikaan usein koomisen yksinkertainen hahmo, jolta opsin puuttui hienostus ja huumorintaju.

     Kiparskyn teos, jonka ensimmäinen laitos muuten julkaistiin jo sodan aikana, kiteytti venäläisen suomalaiskuvan siten, että aluksi heitä ei Pietarista katsoen edes otettu vakavasti, mutta pikku hiljaa huomattiin, että jonnekin Rajajoen taakse oli kasvanut oikea ja jopa moderni valtio, joka oli ruvettava ottamaan vakavasti.
     Tällä valtiolla ja sen kansalaisilla oli sitten venäläisten piirissä omat vihamiehensä ja omat puolustajansa. Liberaaleille Suomi oli esimerkki maasta, jossa ei ollut ollut maaorjuutta ja jossa vallitsi laillisuus ja jopa perustuslaillisuus ja josta koko Venäjän oli syytä ottaa oppia.

     Chauvinistisille kvassipatriooteille Suomi ja suomalaiset olivat sen sijaan esimerkki vieraasta elementistä Venäjän sisällä, läntisestä saastasta, joka oli puhdistettava pois.

     Mitä tulee itse suomalaisen hahmoon, hänet kuvattiin yleensä hitaana, mutta myös rehellisenä, lahjomattomana ja omanarvontuntoisena. Kun venäläinen matkustaja yritti joskus määräillä suomalaisen laivan kipparia ja kertoi olevassa herra (barin), minkä piti tehdä selväksi, kenellä oli oikeus komentaa, vastasi kippari, että Suomessa jokainen on herra.

     Toisaalta suomalaisten ja inkeriläisten välinen suhde oli monelle epäselvä ja tutkijatkin joutuivat korostamaan, etteivät ”oikeat” suomalaiset ole samanlaisia kuin Pietarin ympäristön tšuhnat ja ”maimistit”. Skotti Andrew Swinton ehdotti Katariina II:lle inkeriläisten siirtämistä Krimille ja saksalaisten siirtämistä heidän tilalleen, jotta seudun venäläiset saisivat tavoiteltavan esikuvan, kun he nyt luulivat olevansa jo herroja, kun olivat tšuhnia ylempänä.

     Krimille ja Novorossijaan vietiin Katariinan aikana monia väestöryhmiä, muun muassa Viron ruotsalaisia, mutta ei sen sijaan Savonlinnan seudun savolaisia tai inkerinsuomalaisia, vaikka molempia ainakin jossakin vaiheessa ehdotettiin.

     Inkeriläiset olivat ja ovat yhä tietenkin suomalaisia, sikäli kuin eivät ole venäläistyneet, mutta Suomen suomalaisiin verrattuna heissä oli monia erikoispiirteitä.

     Maaorjuus nimittäin vallitsi vuoteen 1861 myös Inkerinmaalla ja varmastikin sillä oli oma psykologinen vaikutuksensa, vaikka näyttääkin siltä, että inkerinsuomalaisten ja venäläisten kansallinen psykologia jäi aina erilaiseksi. Eroahan on aina kovasti korostettu.

    Inkeriläiset olivat myös pelkästään talonpoikia. Enempää aatelistoa kuin porvaristoa, jota olisi voinut nimittää inkeriläiseksi, ei ollut. Papistoa ja opettajia oli.

     Inkeriläiset kävivät kyllä Pietarissa, mutta eivät asuneet siellä. Oli heillä omat seurakuntansa, pappinsa ja koulunsakin ja he olivat sivistyneempiä kuin naapurinsa venäläiset ja niistä selvästi erillään, muun muassa yhteisen kielen puuttuessa.

     Mika Pylsy on artikkelissaan lähtenyt haastamaan Kiparskya ja etsinyt kirjallisuudesta sellaista materiaalia, jossa tšuhna esitetään kielteisessä valossa.

     Historiasta tietenkin löytää jokseenkin varmasti, mitä sieltä etsii ja Pylsyn artikkeli todella paikkaa sitä aukkoa, joka tähän asti on jäänyt inkeriläisten -ja yleensä tšuhnien- negatiivisten kuvasten kohdalla. Kuvahan on tähän saakka ollut voittopuolisesti myönteinen ja kielteiset stereotypiat ovat jääneet alaviitteiksi.

     Alaotsikko ”Ruma, tyhmä, vaitelias ja vihamielinen kansa” tiivistää löydetyn aineiston olennaiset piirteet. Pylsy kertoo, että venäläisten asenteita inkerinsuomalaisiin voi luonnehtia rasistisiksi, imperialistisiksi ja kolonialistisiksi.

     Näinhän se on ja jossakin määrin inkeriläiset myös samaistettiin muihinkin suomalaisiin. Tosin heillä oli myös omia nimityksiään ”maimist” ja ”veik”, joita ei Suomen suomalaisista käytetty.

     Olen tälläkin palstalla kertonut esimerkiksi kuuluisan kielimiehen ja etnografin, Vladimir Dalin tšuhnakuvauksesta ( ks. Vihavainen: Haun Dal tulokset ). Ei sekään kyllä vastannut tuota ”rasistis-kolonialistista”  stereotypiaa.

     Sen sijaan vihaisia suomalaiskuvauksia on helppo löytää 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun venäläiskansallisilta ja populistisilta poliitikoilta. Moskovskije Vedomosti ja Novoje Vremja olivat niitä täynnänsä (ks. Vihavainen: Haun moskovskije vedomosti tulokset) ja ”Okrainy Rossii”-lehti julkaisi jopa kokonaisen sarjan pamfletteja, joissa ”Suomen kysymys” ja suomalaisten kataluus olivat yhtenä pääteemana.

     Etnografinen Suomi-kuva oli kuitenkin ilman muuta myönteinen, joskin inkeriläisiä ei pidetty täysiarvoisina suomalaisina. Asiasta löytyy esimerkiksi kokoomateos Olga Iljuha, Aleksi Tsamutali, Timo Vihavainen (toim.) Monikasvoinen Suomi, Edita 2009, 416 s. Eittäin laaja aineisto on myös Valentina Naumenkon kirjassa (ks. Vihavainen: Haun valentina naumenko tulokset ).

     Toki tuota Pylsyn mainitsemaa asennetta myös riitti Venäjällä myös ja hän on erityisesti inkeriläisistä, mutta myös yleenä tšuhnista koonnut myös huikeita herjoja, jotka ainakin minua naurattavat.

     Miten kirjoittikaan kuuluisa kynäilijä ja ajattelija V.V. Rozanov vuonna 1908: ”(tämä kansa) on niin alkukantainen, ettei se koskaan eikä missään voi oppia mitään vierasta -ei venäjää, ei ruotsia, ei ranskaa. Tšuhna, joka puhuisi ranskaa, hämmästyttäisi koko maailmaa… tässä himmeässä napapiirin heimossa ei ole mitään yleismaailmallisuutta eikä yleisinhimillisyyttä”.

     Kuka siis olikaan kirjoittaja? Vasili Rozanov oli jopa puolihulluna pidetty sanan säilän heiluttelija, joka hurmasi epäortodoksisuudellaan ja rohkeilla ajatuksillaan ja jota on verrattu Nietzscheen. Hänen voi nykyperspektiivistä katsoen toki sanoa olleen edellä aikaansa, sillä hän kirjoitti laajasti myös seksuaalisuudesta ja sen tukahduttamisesta kristinuskon pirissä (ks. Люди лунного света — Википедия ).

     Missään tapauksessa Rozanov ei edustanut tavallista normaalivenäläistä ja ehkä hänkään ei ollut mikään dostojevskilainen koko ihmiskuntaa ymmärtävä ”kaikki-ihminen”. Sen sijaan hän mahdollisesti kyllä sanoi suoraan sen, mitä moni hiljaa mielessään ajatteli, mutta ei kehdannut sanoa.

     Inkeriläisten opettajien kulttuurinen liike suomen kielen ja suomalaisuuden hyväksi oli Rozanoville punainen vaate ja inkeriläiset maksoivat potut pottuina: olihan niitä ranskaa puhuvia tšuhniakin… Ja tšuhnalla oli venäläiselle oma nimityksensä, joka ei ollut kohteliaisuus: ”vellanen”, ”venäläinen verikoira”, ”ryssä” ja niin edelleen….

     Niinhän se metsä vastaa, kuin sinne huutaa. Eipä siis huudella ja jos huudellaan, niin koetetaan jo tähän maailmanaikaan päästyämme säilyttää ainakin sivistynyt kieli ja ajattelu.

     Ja kiitoksia Mikalle. Hyvää tavaraa!