Rauhaa muistellessa

 

Rauhakin museoon?

 

     Käyn aina mielelläni sotamuseoissa. Niissä saa elävän kosketuksen siihen, miten museota ylläpitävän kansakunnan hegemoniset tahot ovat halunneet nähdä ja erityisesti näyttää sen historian veriset vaiheet.

     Esimerkiksi Tukholman Armémuseum on jo kauan korostanut sodan merkitystä tavalliselle rahvaalle ja siinä luvussa sotilaille. Yhtä helvettiähän se on ollut ja se halutaan palauttaa mieleen.

     Sen sijaan Nordiska Museumin edessä seisova Kaarle X Kustaan patsas on pöyhkeä ylistyslaulu valloittajalle, joka jyräsi Puolan hedelmällisiä lakeuksia erämaaksi ja valloitti Tanskalta Skoonen ja paljon muutakin. Kustaa II Aadolf ja Kaarle XII kuukuvat samaan sarjaan kuten myös se hullunkurisen falski Kustaa III, joka seisoo kuninkaanlinnan vierellä.

     Eivät ruotsalaiset ole kehdanneet patsaitaan kaataakaan, minkä voi todeta myönteisenä asiana, joka erottaa heitä typerämmistä kansoista. Myös sotamuseoissa voi yhä löytää sen hengen, joka kerran elähdytti taistelijaa, ei ainoastaan puolustajaa, vaan myös valloittajaa. Siinä puuhasa Ruotsi aikansa menestyi oikein hyvin, kunnes raja tuli vastaan.

     Vihdoin toki ymmärrettiin ottaa lusikka kauniiseen käteen ja sopeuduttiin puolueettomuuteen, millä voitiin katsoa kyettävän neutralisoimaan itäinen vaara, jonka suuruutta aikakauden tieteisusko paisutti aivan hyperboliseksi vielä 1900-luvun alussa.

     Vuoden 1812 henki tuotti pysyvän menestyksen ja Ruotsi sai lekotella ”kolmannen onnellisen” (tertium gaudens) eli päältä katsojan roolissa parin maailmansodankin ajan. Hyvää tavaraa ostivat mielellään kaikki ja Hitlerille se oli täysin välttämätöntä.

     So what? ei kai taloutta tässä maailmassa voi politiikalle alistaa muualla kuin totalitaarisissa maissa, jos sielläkään? Brysselissä varmaan joku asian tietää, mutta ei uskalla sanoa.

     Jos vertaa Ruotsin sotamuseoita vaikkapa Venäjän, Turkin, Itävallan, Englannin tai jopa Portugalin vastaaviin, näkee selvästi tietyn eron, joka on aika huomattava. Muualla nuo sodat ovat yhä jollakin tavalla henkisesti läheisiä ja kuuluvat kansallisomaisuuteen. Ruotsissa niihin on otettu välimatkaa ja niihin kosketaan ikään kuin vain pihtien kanssa.

     Kuitenkaan ei Ruotsissa eikä siihen kuuluneessa Suomessakaan ole rauhan museoita. Sellainen/sellaiset olisi/vat kuitenkin myös tärkeä/t olemassa ja niissä voitaisiin muun muassa panna esille se muutos, joka tapahtui siirryttäessä yhdestä kansakunnan ”moodista” toiseen -sodasta rauhaan.

     Näkisin mielelläni esimerkiksi Versailles’n rauhan ja Kansainliiton museon, Englannin Armistice Museumin, toisen maailmansodan päättäneen aselevon, YK:n ja ETY-prosessin museon ja monia muitakin. Jos Luoja suo, olisi kovin kiinnostavaa tutustua myös Ukrainan sodan päättäneen rauhan museoon, kunhan se saadaan aikaan. Kaikista noista voisi kuvitella ihmiskunnalla olevan opittavaa.

     Meillä Suomessahan sota on aina koettu vahvasti kansallisena asiana ja puolustustaisteluna. Tämä huolimatta siitä, että jatkosodassa päätettiin ottaa omaksi maahamme jo 2.12.1939  virallisesti liitetty Itä-Karjala.

     Olemme menestyneet niin hyvin, että vuosisatojen mittaan maatamme on vieras armeija päässyt miehittämään vain kolmasti: Isonvihan aikana, pikkuvihan aikana ja lyhyesti Suomen sodassa.

     Se on erittäin vähän verrattuna siihen, mitä moni muu suurikin kansa on saanut kärsiä historiansa aikana, kun omat ja vieraat armeijat ovat vyöryneet maan yli edestakaisin ja kaikki vuorollaan tehneet tekosensa. Esimerkiksi Viroon verrattuna olemme säilyneet kuin ihmeen kaupalla.

     Kuitenkin sota on aina ollut rahvaalle ja muillekin suuri onnettomuus ja rauhan tulo ainakin jonkinlainen helpotus, vaikka talvisodan rauha aiheuttikin spontaanin maansurun ja valtavasti katkeruutta. Sen vaihtoehtona olisi ollut vieläkin suurempi suru ja katkeruus.

     Nyt, kun sota ja pyssyusko ovat taas arvossaan ja media syytää päivittäin toinen toistaan typerämpiä deklamaatioita siitä, miten huonosti vihollisella(mme!) menee ja miten hyvin tämä eurooppalainen yhteisömme pärjää, olisi tarpeen katsahtaa myös menneisyyteen.

     Tämäkin sota päättyy jollakin tavalla. Sitä olisi kiinnostavaa suhteuttaa aiempaan sotien päättymisen ja rauhan solmimisen historiaan entisinä aikoina.

     Meillä on tässä suhteessa vain yksi suuri ja kansainväliset mitat täyttävä tapahtuma: Uudenkaupungin rauha vuonna 1721.

     Koko Eurooppa tuntee sen ja sen suuren symbolisen merkityksen, mutta vain nimeltä. Sitä kannattaisi esitellä myös konkreettisemmin. Aikalaisnäkökulmasta se oli muuan suuri historian käännekohta niin meillä kuin Venäjällä ja Itämeren maissa sekä viime kädessä koko Euroopassa.

     Rauhaan päättynyt prosessi oli myös sellaisenaan hyvin kiinnostava ja jännittävä (ks. Vihavainen: Haun kun meillä maailmanhistoriaa tehtiin tulokset )  ja siihen liittyneet venäläisten kaleerien terrorihyökkäykset Ruotsiin muistetaan vieläkin.

     Rauhan solmiminen oli Venäjälle suuri harppaus kohti länttä ja Eurooppaa, mikä pian kaikkialla tunnustettiin. Myös Venäjä oli perin pohjin näännytetty sodassa, jota oli saatu käydä niin Ruotsia kuin Turkkiakin vastaan ja riemu rauhan tulosta oli siellä asianmukaisen suurta (ks. Vihavainen: Haun likui tulokset ).

 

Mutta tässä idea rauhan museosta, joka siis rakennettakoon nykyisen sodan jälkeen kakkien osapuolten ylösrakennukseksi:

 

perjantai 10. elokuuta 2012

Uudenkaupungin rauha ja me

Uudenkaupungin rauha nyt!

 

     Uudenkaupungin rauha 1721 on merkittävin Suomeen liittyvä maailman poliittisen historian tapahtuma. ETY-kokouksessa, kaksi ja puolisataa vuotta myöhemmin vain lupailtiin juhlallisesti rajojen säilymistä, mutta Uudessakaupungissa ne muutettiin.

     Siellä piirrettiin uudelleen koko Pohjois-Euroopan kartta ja siksi tapahtuma vaikutti myös laajemmin koko Euroopan poliittiseen tasapainoon. Ruotsin suurvalta-asema romahti, se menetti balttilaiset ja (jo aiemmin) enimmät saksalaiset provinssinsa, Suomesta irrotettiin Viipuri ja Karjalan kannas suunnilleen nykyistä rajaa myöten.

     Kyseessä oli tietenkin sodan tuloksena syntynyt eli pakotettu rauha. Rauhaan pakottaminen oli jo tuohon aikaan hallitsijoiden suosimaa politiikkaa. Venäjä ei kuitenkaan halunnut jännittää jousta liikaa ja palautti Ruotsille suurimman osan miehittämästään Suomesta.

     Pakkoluovutetuista alueista maksettiin varsin huomattava korvaus, jonka Ruotsi otti vastaan eli kyseessä voi myös tavallaan katsoa olleen kaupan, jonka molemmat osapuolet suostuivat hyväksymään, syystä tai toisesta.

     Se, mitä tapahtui Uudessakaupungissa vuonna 1721, liittää meidät symbolisesti koko Euroopan historiaan. ”Nystadin”, ”Nistadin”, tai ”Nyshtadtin” rauhan tuntevat kaikki sivistyneet eurooppalaiset. Vain harvat tietävät, että asialla on jotakin tekemistä eurooppalaisia valioautoja tuottavan suomalaisen Uudenkaupungin kanssa.

     On aika perustaa Uudenkaupungin rauhan museo. Nykyaikaiset historialliset museot rakentuvat tarinoiden ympärille. Tarina siitä, miten naapurimaat muodostivat suuren koalition murskatakseen nuoren Kaarle XII:n johtaman Ruotsin ja miten sotaa sen jälkeen käytiin yli kaksikymmentä vuotta, tuo nykyihmisen ulottuville näkökulman siihen, miten Euroopan valtojen nykyisyys pitkälti ratkaistiin jo niissä taisteluissa, joita tuolloin käytiin.

     Niille, jotka kaipaavat todisteita sodan mielettömyydestä, Suuri Pohjan sota tarjoaa loputtomasti erinomaista aineistoa, Isosta vihasta Ukrainassa harjoitettuun poltetun maan taktiikkaan.

      Niille, jotka kaipaavat tietoa siitä, miten heidän oman isänmaansa kohtalo ratkaistiin, voisi museo tarjota täsmätietoja: ukrainalaiset, puolalaiset, venäläiset, ruotsalaiset, tanskalaiset, norjalaiset, saksalaiset, virolaiset, baltit, venäläiset ja suomalaiset ovat tarinan keskeisiä toimijoita puhumattakaan turkkilaisista, jotka olivat tietyssä vaiheessa jopa ratkaisevassa asemassa.

     Museo siis voisi ja sen pitäisikin tarjota ikkuna nykyisyyteen useimmille pohjoisen Euroopan kansoille ja hieman muillekin, aivan erityisesti ukrainalaisille ja turkkilaisille. Nykyisistä valtioista mukaan kuuluu myös Valko-Venäjä. Pietarin kaupungin synty ja henkiin jääminen liittyy erottamattomasti Suureen Pohjan sotaan, samoin Viipurin liittäminen Venäjään.

     Uudessakaupungissa vuonna 1721 tehtyjen poliittisten ratkaisujen merkitys näyttää monien kysymysten osalta jääneen varsin hämäräksi kaikkien osapuolten myöhemmille polville. Yleensä tyydytään lähinnä muistamaan omat saavutukset tai kärsityt loukkaukset. Esimerkiksi sitä, että Karjalan kannaksen asutus jäi esivallan vaihtumisesta huolimatta suomalaiseksi, ei Venäjällä yleensä näytä ymmärrettävän.

     Tapahtumat Suuren Pohjan sodan aikana jakavat yhä jyrkästi mielipiteitä, erityisesti Venäjän ja Ukrainan välillä. Ison vihan luonteesta ja Suomen asemasta Suuressa Pohjan sodassa riittää yhä keskustelemista. Itämeren yhteyden vaalijoille muistot siitä, miten Baltian maat ja Pohjois-Saksan alueet kuuluivat saman kruunun alaisuuteen kuin Suomi, ovat kiinnostavia perspektiivin antajia.

     Uudenkaupungin rauhan museo olisi tuhannen taalan paikka Suomelle ja Uudellekaupungille tuoda yhteen tutkijoita Turkista ja Ukrainasta Tanskaan ja Norjaan ulottuvalta alueelta, Puolaa ja Saksaa unohtamatta.

      Mukaan kuuluisi myös Siperia, jossa merkittävä määrä Ruotsin armeijan sotavankeja joutui olemaan. Yksittäisten ihmisten kohtalot, paikkakuntien tapahtumat, sodan kärsimykset ja koettelemukset, armeijan mobilisoinnin ja ylläpidon kustannukset, aseteknologia, taktiikka ja strategia, uskonto, arkipäivä ja juhlat, koko tämän ratkaisevan vuosisadan elämän kirjo kuuluisi tavalla tai toisella tämän uuden museon intressipiiriin.

     Yksi museo ei voi kertoa koko maailmanhistoriaa. Yhden maailmanhistorian merkittävän tapahtuman näkökulma sen sijaan tarjoaa mahdollisuuden syventää historiallista tietoisuutta ja ymmärrystä nykypäivästä niin meille kuin muillekin asiaan liittyville kansoille.

     Välttämättömät esineet ovat helposti löydettävissä: muutama aikakauden musketti, miekka ja univormu eri maista, laivojen pienoismalleja, pienoismalli Kaarle XII:n armeijasta marssilla Ukrainassa kaikkine erilaisine huoltovankkureineen, rummunlyöjineen, kenttäsaarnaajineen, kaupustelijoineen jne. voisi tarjota havainnollisen kuvan niistä ongelmista, joita armeijoiden huolto aikoinaan tarjosi sekä niille itselleen että ympäristölle.

     Museon avaaminen sopisi ajoittaa merkkipäivään vuonna 1721. Sitä olisi pohjustettava useilla kansainvälisillä seminaareilla, joissa vihdoin viimein selvitettäisiin Suureen Pohjan sotaan ja sitä koskevaan historiankirjoitukseen eri maissa liittyviä erimielisyyksiä.

      Suorastaan triviaali asia on kysymys eri osapuolten tappioista sodan eri taisteluissa. Kuten tunnettua, manipuloinnin mahdollisuudet ovat näissä kysymyksissä erittäin suuret ja niitä ovat osapuolet myös käyttäneet hyväksi. Katsokaapa vain, mitä Wikipedia kertoo Riilahden (Gangut) tai Poltavan taistelujen tappioista eri osapuolten versioina!

     Suomi, joka viime kädessä jälkiviisauden valossa hyötyi Ruotsin heikkenemisestä, on juuri sopiva maa organisoimaan tätä kansainvälistä yhteistyötä ja pitämään sen jälkeen yllä kansainvälisesti kiinnostavaa museota, jonne eri maista tehdään varta vasten vierailuja ja jossa aikakauden tutkijat vuosittain tapaavat.

     Kyse ei ole suurista summista. Itse asiassa tutkijaseminaarien järjestäminen on niin halpaa, että on pelättävissä, ettei se sen vuoksi kiinnosta korkeita päättäjiä. Museorakennus on jo vaativampi urakka ja siihen, jos mihin pitäisi löytyä EU-rahaa. Kyseessä on sentään yksi Euroopan historian solmukohta ja merkittävin sellainen, jossa Suomi on keskeisessä asemassa.

Herätys, Uudenkaupungin kaupunginjohtaja, Suomen hallitus, mepit, sun muut lobbarit!

 

Lisäys 4.7.2026: Tämä ei mennyt aikoinaan läpi, kun ajankohtaa ei kai pidetty sopivana eikä aihettakaan tärkeänä. Elettiinhän ikuisen rauhan aikaa. Nyt saattaa tämä aikamme monen mielestä olla muuten vain sopimaton, mutta vielä se sopivakin aika tulee, joten asian voisi ainakin valmistella toteutuskuntoon.