Rauha tuli silloinkin
Rauhan solmiminen usein viivästyy siksi, että tuntuu mahdottomalta
suostua ainakaan kohtuulliseen kompromissiin, kun kerran niin valtavasti on
uhrattu sodan hyväksi. Uhrataan siis lisää.
Tentin joskus Lipsey-nimisen kirjoittajan teoksen Introduction to
Positive Economics, josta muuan merkittävä asia jäi mieleeni. Kirjoittaja
lihavoi erään tietyn sanan lauseessa Bygones are bygones -menneet ovat
menneitä.
Vaikka jokin taho olisi miten paljon tahansa uhrannut menestyäkseen, ei
sitä saa ottaa huomioon, kun selviää, ettei sitä menestystä ole tulevaisuudssa
odotettavissa: menneet OVAT menneitä.
Tämän yksinkertaisen totuuden tunnustamiselle on psykologisia ja siis etenkin
poliittisia esteitä. Kun miljoonat ihmiset ovat jo menettäneet valtavasti, on
heidän vaikea tunnustaa, että uhrit ovat olleet turhia ja tulevat uhrit samaan
tapaan aivan yhtä turhia. Siispä jatketaan samaan tapaan.
Tuloksena n sitten viho viimein saattanut olla Versailles’n tapaisten
rauhojen synty, joista ei ole mitään hyvää seurannut. Päin vastoin.
Tässä tule pian taas Uudenkaupungin rauhan vuosipäivä ja voimme sen kunniaksi muistella aikaa, jolloin 21
vuotta kestänyt sota saatiin viimein päätökseen. Jälkikäteen ymmärrämme
helposti, että se olisi kannattanut ja pitänytkin päättää jo paljon aiemmin,
sen jatkamisesta oli vain huonoja seurauksia.
Mutta siitä nyt vanha blogi:
sunnuntai 29. elokuuta 2021
Muuan ilolaulu
Kuten tunnettua, Suuressa Pohjan sodassa oli Ruotsin voimavarat pian
ammennettu loppuun, eikä suurta armeijaa enää Poltavan jälkeen voinut elättää
vieraankaan maan kustannuksella koska koko armeijaa ei enää ollut.
Venäjä sen sijaan elätti omaa armeijaansa Suomessa, mutta tämän maan
voimavarat olivat niin vähäiset, etteivät ne edes siihen riittäneet. Osittain
huolto tapahtui Venäjältä käsin. Suomen oma mobilisoitu, suhteellisen
vähälukuinen armeija ennen Pälkäneen ja Napuen taisteluita oli sekin koko ajan
kärsinyt äärimmäisestä niukkuudesta, mikä johtui maan verotulojen
vähäisyydestä.
Suuripa oli meillä, kuten myös emämaassa ilo siunatusta rauhasta, kun se
viimein tuli. Olihan sitä jahkailtu jo vuosikaudet, alun alkaen jo
Kaarle-kuninkaan eläessä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=siunattu+rauha ).
Mutta myös Venäjää oli rääkätty pahoin. Uusia miehiä toki oli armeijaan
aina riittänyt, mutta sodassahan tarvitaan ennen muuta kolmea seikkaa: rahaa,
rahaa ja rahaa. Talonpoikien selkänahasta ne voimavarat viime kädessä lähtivät,
olipa kyseessä tykkien ja muskettien valmistus, uniformujen ompelu tai laivojen
rakentaminen. Voin sijasta hankittiin tykkejä.
Ruotsi ja erityisesti Suomi olivat sodan jälkeen näännyksissä, mutta
niin oli Venäjäkin. Veroa maksavien talouksien määrä väheni paikoitellen jopa
20-40%. Muuan venäläinen tutkija kiteyttää, että Pietari saavutti voiton
autioittamalla oman maansa. Tämä on kiistanalaista, mutta joka tapauksessa myös
Venäjälle sota toi talouskriisin.
Ruotsalainen ja venäläinen wikipedia arvioivat sodan ihmisuhrien määrän
eri tavoin. Ruotsalaisilla on suuremmat luvut molemmin puolin ja ne ovat, sekä
taisteluissa, että muulla tavalla menehtyneiden osalta noin 200 000
Ruotsille ja 100-220000 venäläisille. Aika mahtava haarukka siis.
Venäläiset puolestaan arvoivat Ruotsin menettäneen kaatuneina 25000
sotilasta ja muista syistä 175000. Omat tappiot arvioidaan 30000 taistelussa
kaatuneiksi ja sodassa kuolleiden yhteismäärä 120000:ksi.
No, aika paljon se joka tapauksessa on, vaikka sodan kesto olikin 21
vuotta, joten uusia ikäluokkia ehti kasvaa kenttäkelpoisiksi useitakin. Tässä,
kuten muissakin vastaavissa yhteyksissä pitää joka tapauksessa muistaa, että
arvioitu kuolonuhrien määrä on vain yksi indikaattori, eikä kerro kaikista tai
edes useimmista sodan onnettomuuksista yhtään mitään.
Pahimpiin niistä kuului ohi kulkevan tai paikkakunnalle majoittuneen
armeijan elättäminen, olipa armeija oma tai vieras. Talonpojan kannalta
kyseessä oli lähes aina vaeltava katastrofi, joka vei kaiken elintärkeän
mukanaan ja usein päälle päätteeksi pahoinpiteli isäntäväkeä.
Uudenkaupungin rauhaa nimitettiin Ruotsissa siunatuksi ja
Venäjälläkin juhlinta oli ylitsevuotavaa. Tapahtuma ei ollut mikään
ulkopoliittinen sopimus muiden joukossa, se oli yksi Venäjän historian
tärkeimpiä virstanpylväitä ja sen takia koko valtakunnan nimikin muutettiin ja
sen mukana myös hallitsijan nimike ja titulatuuri.
Kun Venäjän nimenä vanhastaan oli Rus, mitä nimeä yhäkin
käytetään Pietaria edeltäneestä ns. vanhasta Venäjästä, tuli sen nimeksi
nyt Rossija, tarkemmin sanoen Vserossijskaja Imperija.
Hallitsija, tsaari sai nyt senaatilta
imperaattorin tittelin (Imperator Vserossijski). Venäjästä oli tullut
muinaisen Rooman tapaan monikansallinen imperiumi, johon kuului myös vanhoja
eurooppalaisia alueita omine laitoksineen: Vanha Suomi ja Baltia (Viro ja
Liivinmaa). Venäjästä oli tullut tunnustettu eurooppalainen mahtitekijä. Oliko sen
kulttuurikin eurooppalaistunut ja oliko tämä hyvä vai paha, siitä kiistellään
yhä.
Kun tieto rauhasta tuli, alkoi juhlinta, jota säestivät sadat
tykinlaukaukset. Ilmainen olut ja viini virtasivat kaupungeissa. Rauhan
muistomerkki pystytettiin Pietarin Kesäpuistoon ja kaikkia mahdollisia
kunnianosoituksia satoi keisarille. Senaatti kunnioitti Pietaria myös
arvonimellä Isänmaan isä ja epiteetillä Suuri.
Uudenkaupungin rauha oli epäilemättä keisarin uran huippukohta ja samalla yksi
Euroopan historian käännekohta.
Netistä löytyy kantaatti ”Iloitse Venäjän maa” (Радуйся, Росско земле, kuten se vanhaksi venäjäksi
kuuluu. Kun se on taas ajankohtainen, pistän tähän linkin:
https://www.youtube.com/watch?v=TASFxVi2n-8
Kantaatin sanoissa toistellaan kehotuksia riemuitsemiseen ja
iloitsemiseen (likui, veselisja!) ja kerrotaan Pietarin (petrus=
kallio) olevan timanttiakin kovempi, hänen voimansa edessä kaikki vapisevat.
Tämä Venäjän kallio puolustaa valoa, murskaa Ruotsin leijonan ja sen hampaat.
Tämä oli ajan tyypillistä panegyriikkaa ja sitä edustaa myös Kesäpuiston
muistomerkki, jossa Pietari-jättiläisen sijaan esiintyy kaksi naispuolista
hahmoa kukistetun leijonan ja tykinputken päällä (https://www.youtube.com/watch?v=TASFxVi2n-8 ).
Siivekäs on selvästikin voitonjumala Nike, ja toinen lienee äiti Venäjä.
Patsaan nimi on Rauha ja voitto. Aikoinaan se oli Rauha ja
yltäkylläisyys, mutta se on jostakin syystä jäänyt pois käytöstä. Runsauden
sarvikin on aika vaatimaton.
Katariina Suuren pystyttämä Vaskiratsastaja (Mednyi
vsadnik) tulkitaan usein myös allegoriaksi voittoisasta Pietarista, jonka
hevonen murskaa alleen Ruotsin, joka esiintyy käärmeen hahmossa. Jostakin
syystä, kenties jonkinlaisen poliittisen korrektiuden takia vähintään
puolivirallinen asema on tulkinnalla, jonka mukaan Pietari tässä murskaa sen
paheen, joka ilmeni hänen uudistustensa vastustamisessa.
Kaarleahan Pietari itse asiassa kunnioitti ja piti häntä opettajanaan,
jonka kovassa koulussa Venäjän armeija ja laivasto kypsyivät eurooppalaiseksi
mahtitekijäksi.
Yhtä kaikki, varsin korskeaksi keisarin hahmo tuossa patsaassa kuvataan.
Käärme tuskin sopisikaan erityisen hyvin kuvaamaan Kaarle-kuningasta, jolla oli
paljon erilaisia paheita, mutta ei juuri kavaluutta, jonka aikoinaan esitettiin
olevan käärmeelle tunnusomainen piirre.
Rauha merkitsi myös Venäjällä suurta ilon aihetta. Jostakin syystä
Kesäpuiston monumentin hahmoista toinen näyttää kuitenkin olevan sammuttamassa
soihtua. Asia lienee tulkittava niin, ettei kyseessä ole valistuksen soihtu,
vaan tulipalojen sytyttämiseen ja poltetun maan” luomiseen tarkoitettu
tuhoväline, josta nyt luovutaan.
Patsaan linkkiä ei tullutkaan. Panen myöhemmin.
VastaaPoista