1954

 

Aikakausien välissä

 

Toiset pidot Tornissa. Toimittanut Eino S. Repo, K.J. Gummerus oy 1954, 346 s.

 

     Vuoden 1937 jälkeen seuraava suuri suomalainen kulttuurikeskustelu vietiin aikakirjoihin vasta vuonna 1954.

      Maailma oli keskustelijodien elinaikana jo muuttunut perusteellisesti. Nyt oli olemassa enää kaksi supervaltaa, vaikka Euroopan vanhat suuruudet yhä kävivät jälkijoukkotaisteluita imperiumeistaan. ”Köyhä, nälkäinen ja ylikansoitettu” Eurooppa ei innoittanut suuria tunteita ja sota oli tuottanut pettymyksen ja krapulan ihanteille.

     Maailmanhistorian suurin sosiaalinen vallankumous oli tapahtunut puolentoista vuosisadan mittaan, kuten voitiin todeta, vaikka Suomen suuri muutos oli vielä edessä liittyen huippunopeaan urbanisaatioon, koulutukseen, sosiaalivaltioon, maallistumiseen, konsumerismiin, feminismiin ja radikalismiin. Kaikista niistä oli kuitenkin jo hieman esimakua.

     ”Elämää suurempia” aatteita ei ollut sivistyneistön näköpiirissä ja kommunismi ymmärrettiin vain takapajuisten massojen ressentimentiksi, jonka torjuminen kyllä oli sivistyneistön velvollisuus.

     Uskonto, jolla oli vain hiukan aiemmin ollut renessanssinsa, kävi myös jälkijoukkotaisteluita ja merkitsi sivistyneistölle lähinnä kasvotonta metafysiikkaa, joka tosin ei ollut vailla kiinnostavuutta.

     Suomalaisen sivistyneistön määrä oli epäilemättä kasvamassa, vaikka koulutuksen räjähdysmäinen kasvu ei vielä ollut näkyvissä. Kuitenkin ”huippusivistyneistön” määrä oli pysytellyt aiemmissa varsin pienissä lukemissaan samaan aikaan, kun sen taso oli laskenut.

     Ainoa vieras kieli, jota enää osattiin, oli englanti, mutta yleensäkään vieraita kieliä ei osattu yhtä hyvin kuin ennen. Kulttuurivirtaukset tulivat nyt suuressa määrin Amerikasta, jota vuonna 1937 oli tuskin mainittu, kuten keskustelussa todettiin.

     Amerikkalainen kulttuuri oli kuitenkin kauttaaltaan epäkulttuuria: murhien ja alushameiden maailmaa, missikisoja ja luokattomia elokuvia, jännityskirjallisuutta ja niin edelleen. Ajanvieteteollisuutta lyhyesti sanoen.

      Uuden ajan koittamisen saattoi aistia uusista kulutushyödykkeistä: radio oli jo kaikilla, vaikka television tulo oli vasta odotettavissa. Jääkaapit ja pesukoneet kuuluivat nyt uuteen elintasoon ja itse asiassa 1930-luvun ”hyvät vuodet” oli jo taloudessa ohitettu, vaikka asiaa ei mainittu. Autojakin haikailtiin, vaikka sellaisen hankinta oli kovin vaikea juttu.

     Keskustelijat olivat syntyneet enimmäkseen 1910-luvulla, vaikka joukossa oli joku vuoden 1929 sukupolvenkin edustaja, siis mies, joka ei ollut ehtinyt rintamalle. Rintamaupseereita olivat ainakin Matti Kuusi, Väinö Leskinen ja Eino S. Repo ja luultavasti joku muukin, Keskustelijoitahan oli yleensä kymmenkunta, kokoonpanon hieman vaihdellessa.

     Mukana olivat muun muassa Kauko Kare, Tuomas Anhava, Touko Voutlainen, Sakari Virkkunen, Lauri Hyvämäki, Kauko Sipponen ja vasemmistoa edustamassa Väinö Leskinen. Naissukupuolta edusti Eila Pennanen.

     Keskustelu ei alkanut ihan yhtä juohevasti kuin vuonna 1937 ja kirjassa on kautta linjan havaittavissa tiettyä taipumusta tyhjään jankkaamiseen, joka liittyy siihen, ettei käsitteiden määrittelystä saatu sopimusta aikaan.

     Mitä tulee ”rintamiin”, ne eivät tietenkään olleen puoluepoliittiset, kun kerran kulttuurista keskusteltiin. Idän ja lännen välissä kun oltiin, ei kukaan ryhtynyt idän puolustajaksi eikä myöskään ”kauko-Lännen” eli Amerikan. Idässä kyllä mainittiin olevan sellaista voimaa, jota ei lännessä ollut. Kyseessä oli uskonto, sekulaarinen tietysti.

     Suomen todettiin olevan ei-kenenkään maalla, mutta sitä lähinnä oli Pohjoismaiden ja Englannin muodostama ryhmä. Eurooppa oli ehkä heikko, mutta kuitekin kulttuurisesti sellainen Kiina, ettei sitä kukaan voisi valloittaa eurooppalaistumatta itse.

     Edellä on siis esitetty omia päällimmäiseksi jääneitä vaikutelmiani polveilevista keskusteluista. Toki näkemyksissä oli keskinäisiä eroja.

     Keskustelijoiden lähtökohtana ja viiteryhmänä oli kulttuuri ja käsitykset siitä osoittautuivat sangen elitistisiksi. Erityisesti modernismin eduistaja, Tuomas Anhava, jota Hannu Salama eräässä kirjassaan nimitti ”Paavi Himaseksi” esitti sangen tiukkoja mielipiteitä siitä, mitkä kirjat ja kirjailijat kuuluivat todelliseen kulttuuriin ja mitkä olivat roskakulttuuria.

     Edellisiin hän luki sellaisia nimiä kuin Jorma Korpela, Iiris Kähäri ja (?) Leskinen. Jälkimmäisiin kuuluivat muun muassa Aino Räsänen (Helena-sarja), Annikki Sankari ja Mika Waltari. Väinö Linna mainitaan jossakin, mutta ”Tuntematon” ei kaiketi ollut vielä ilmestynyt.

     Waltari on itse asiassa koko kirjassa varsin yksimielisesti, joskaan ei aivan kiistattomasti leimattu kehnoksi kirjailijaksi ja Anhava kauhisteleekin sitä, että itse professori Koskimies kuitenkin oli mennyt kehumaan hänen novellikokoelmaansa, joka oli ”Waltarinkin työksi harvinaisen kehno”.

     Eila Pennanen sen sijaan, erään toisen säestäessä tuhahti, ettei Waltarissa mitään vikaa ollut, se oli joidenkin nuorten keksintöä. Vuonna 1957 Waltarista sitten tehtiinkin akateemikko.

     Muuten: tässäkin teoksessa, kuten myös sitä seuranneessa keskustelukirjassa tulee esille V.A. Koskenniemen suuri (ja kielteinen) vaikutus suomalaiseen kirjallisuuteen. Olipa VAK:lla pitkä varjo!

     Pennanen oli saanut kunnian alustaa teemasta ”yksilö parka”. Minun toista aikakautta edustavan mielipiteeni mukaan alustus onkin kirjan paras ja eniten ajatuksia herättävä.

     Se oli myös tuohon aikaan kovasti pinnalla ja muistan, että kysymys yksilöllisyydestä massojen vastapoolina oli paljon esillä vielä kymmenisen vuotta myöhemmin. Amerikkalaisten sosiologien kysymys ”yksinäisestä joukosta” ei kaiketi ollut vielä ehtinyt suomalaisen sivistyneistön tietoisuuteen. Ortega y Gasset tunnettiin.

     Yllättävää kyllä, Pennanen väitti yksilöllisyyden kuuluvan nimenomaan naisille, sillä perusteella että ihminen on yksilöllisimmillään eroottisella alueella ja naiset elävät eniten sen piirissä.

     Yksilön ongelma on hänestä sekä etiikan että erotiikan alaa. Onnellinen perhe on kaiken a ja o. Se on nykyaikainen käsite. Aiemmin puhuttiin ”hyvästä perheestä”, johon kuului vaikkapa lasten pieksäminen ja hieman koirakoulua muistuttava (oma ilmaukseni) ”kasvattaminen” joidenkin mallien mukaan, vaikka yksilön sisäinen kehittyminen oli se asia, joka ratkaisee kaiken.

     Jos lapsi sai kasvaa onnellisessa perheessä, hänestäkin tuli onnellinen ja tasapainoinen. Lasten pieksäjät sen sijaan saivat aikaan kieroutumia.

     Niistä puheen ollen, huolestuttavia olivat avioerojen lisääntyminen ja perversiteeettien julkistuminen. Ruotsissahan homoseksuaalit olivat jopa ”järjestäytyneet”. Erään toisen keskustelijan mukaan Pennanen puhui asiasta ”eittäin paheksuvasa äänilajissa”, vaikka kyseessä voisi kuitenkin olla nimenomaan yksilöllisyyden lisääntyminen. Kannatti muistaa myös antiikin Kreikan tilannetta.

     Varsoin häjjysti Pennasen näkemyksiä vastaan hyökkäili Matti Kuusi, joka naljaili naisten ”viidakkoelämyksille” ja nosti esille järjestyneen joukon ja sen johtajan elämykset, joita oitis ruvettiin kutsumaan ”vänrikkielämyksiksi”. Pennanen ei provosoitunut.

     Keskustelussa ehdotettiin myös, että erotiikasta voitaisiin käyttää sellaistakin sanaa kuin ”rakkaus”. Pennanen oli samaa mieltä, ”mutta en minä kehdannut sitä käyttää, hyvä ihme!”.

    Arveltiin myös, että nykyisenä aikana ihmiset aivan toisessa määrässä ja toisella tavalla kuin ennen pelkäsivät toisiaan. Pennasen mielestä siihen liittyi yksi merkittävä asia: ”Että naiset eivät enää ole naisia. Hyvänen aika, tämä kauhea ilmiö, että naiset ovat joutuneet miesten kilpailijoiksi, sotkee koko asian! Se ei ole pelkästään naisten syytä, se on tuotantoelämän kehittymisen syytä”.

     Siinäpä hän taisi saada sanotuksi jotakin hyvin oleellista koko aikakaudesta laajemminkin, ehkäpä aivan erityisesti tuosta väkikaudesta, joka sijoittuu sotien jälkeen ja ennen suurten ikäluokkien tuloa näyttämölle, suurta vaurastumista ja suurta nihilismiä.

     Suuri muutos tunnettiin jo vuonna 1954. Se oli ilmassa, mutta ei vielä selvästi hahmotettavissa. Ihmiset olivat vailla suuntaviittoja, ehkäpä he juuri siksi myös pekkäsivtä toisiaan?

      Kaipa se oli normien hajoamisen, anomian aikaa, Émile Durkheimin käsitettä käyttääkseni. Ehkäpä Seppo Oikkonen sanoo tästä painavan sanansa.