Rauhan ylistystä

 

Muuan ilolaulu

 

Kuten tunnettua, Suuressa Pohjan sodassa oli Ruotsin voimavarat pian ammennettu loppuun, eikä suurta armeijaa enää Poltavan jälkeen voinut elättää vieraankaan maan kustannuksella koska koko armeijaa ei enää ollut.

Venäjä sen sijaan elätti omaa armeijaansa Suomessa, mutta tämän maan voimavarat olivat niin vähäiset, etteivät ne edes siihen riittäneet. Osittain huolto tapahtui Venäjältä käsin. Suomen oma mobilisoitu, suhteellisen vähälukuinen armeija ennen Pälkäneen ja Napuen taisteluita oli sekin koko ajan kärsinyt äärimmäisestä niukkuudesta, mikä johtui maan verotulojen vähäisyydestä.

Suuripa oli meillä, kuten myös emämaassa ilo siunatusta rauhasta, kun se viimein tuli. Olihan sitä jahkailtu jo vuosikaudet, alun alkaen jo Kaarle-kuninkaan eläessä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=siunattu+rauha ).

Mutta myös Venäjää oli rääkätty pahoin. Uusia miehiä toki oli armeijaan aina riittänyt, mutta sodassahan tarvitaan ennen muuta kolmea seikkaa: rahaa, rahaa ja rahaa. Talonpoikien selkänahasta ne voimavarat viime kädessä lähtivät, olipa kyseessä tykkien ja muskettien valmistus, uniformujen ompelu tai laivojen rakentaminen. Voin sijasta hankittiin tykkejä.

Ruotsi ja erityisesti Suomi olivat sodan jälkeen näännyksissä, mutta niin oli Venäjäkin. Veroa maksavien talouksien määrä väheni paikoitellen jopa 20-40%. Muuan venäläinen tutkija kiteyttää, että Pietari saavutti voiton autioittamalla oman maansa. Tämä on kiistanalaista, mutta joka tapauksessa myös Venäjälle sota toi talouskriisin.

Ruotsalainen ja venäläinen wikipedia arvioivat sodan ihmisuhrien määrän eri tavoin. Ruotsalaisilla on suuremmat luvut molemmin puolin ja ne ovat, sekä taisteluissa, että muulla tavalla menehtyneiden osalta noin 200 000 Ruotsille ja 100-220000 venäläisille. Aika mahtava haarukka siis. Venäläiset puolestaan arvoivat Ruotsin menettäneen kaatuneina 25000 sotilasta ja muista syistä 175000. Omat tappiot arvioidaan 30000 taistelussa kaatuneiksi ja sodassa kuolleiden yhteismäärä 120000:ksi.

No, aika paljon se joka tapauksessa on, vaikka sodan kesto olikin 21 vuotta, joten uusia ikäluokkia ehti kasvaa kenttäkelpoisiksi useitakin. Tässä, kuten muissakin vastaavissa yhteyksissä pitää joka tapauksessa muistaa, että arvioitu kuolonuhrien määrä on van yksi indikaattori, eikä kerro kaikista tai edes useimmista sodan onnettomuuksista yhtään mitään.

Pahimpiin niistä kuului ohi kulkevan tai paikkakunnalle majoittuneen armeijan elättäminen, olipa armeija oma tai vieras. Talonpojan kannalta kyseessä oli lähes aina vaeltava katastrofi, joka vei kaiken elintärkeän mukanaan ja usein päälle päätteeksi pahoinpiteli isäntäväkeä.

Uudenkaupungin rauhaa nimitettiin Ruotsissa siunatuksi ja Venäjälläkin juhlinta oli ylitsevuotavaa. Tapahtuma ei ollut mikään ulkopoliittinen sopimus muiden joukossa, se oli yksi Venäjän historian tärkeimpiä virstanpylväitä ja sen takia koko valtakunnan nimikin muutettiin ja sen mukana myös hallitsijan nimike ja titulatuuri.

Kun Venäjän nimenä vanhastaan oli Rus, mitä nimeä yhäkin käytetään Pietaria edeltäneestä ns. vanhasta Venäjästä, tuli sen nimeksi nyt Rossija, tarkemmin sanoen Vserossijskaja Imperija.

Hallitsija, tsaari sai nyt senaatilta imperaattorin tittelin (Imperator Vserossijski). Venäjästä oli tullut muinaisen Rooman tapaan monikansallinen imperiumi, johon kuului myös vanhoja eurooppalaisia alueita omine laitoksineen: Vanha Suomi ja Baltia (Viro ja Liivinmaa). Venäjästä oli tullut tunnustettu eurooppalainen mahtitekijä. Oliko sen kulttuurikin eurooppalaistunut ja oliko tämä hyvä vai paha, siitä kiistellään yhä.

Kun tieto rauhasta tuli, alkoi juhlinta, jota säestivät sadat tykinlaukaukset. Ilmainen olut ja viini virtasivat kaupungeissa. Rauhan muistomerkki pystytettiin Pietarin Kesäpuistoon ja kaikkia mahdollisia kunnianosoituksia satoi keisarille. Senaatti kunnioitti Pietaria myös arvonimellä Isänmaan isä ja epiteetillä Suuri. Uudenkaupungin rauha oli epäilemättä keisarin uran huippukohta ja samalla yksi Euroopan historian käännekohta.

Netistä löytyy kantaatti ”Iloitse Venäjän maa” (Радуйся, Росско земле, kuten se vanhaksi venäjäksi kuuluu. Kun se on taas ajankohtainen, pistän tähän linkin:

https://www.youtube.com/watch?v=TASFxVi2n-8

Kantaatin sanoissa toistellaan kehotuksia riemuitsemiseen ja iloitsemiseen (likui, veselisja!) ja kerrotaan Pietarin (petrus= kallio) olevan timanttiakin kovempi, hänen voimansa edessä kaikki vapisevat. Tämä Venäjän kallio puolustaa valoa, murskaa Ruotsin leijonan ja sen hampaat.

Tämä oli ajan tyypillistä panegyriikkaa ja sitä edustaa myös Kesäpuiston muistomerkki, jossa Pietari-jättiläisen sijaan esiintyy kaksi naispuolista hahmoa kukistetun leijonan ja tykinputken päällä (https://www.youtube.com/watch?v=TASFxVi2n-8 ). Siivekäs on selvästikin voitonjumala Nike, ja toinen lienee äiti Venäjä. Patsaan nimi on Rauha ja voitto. Aikoinaan se oli Rauha ja yltäkylläisyys, mutta se on jostakin syystä jäänyt pois käytöstä. Runsauden sarvikin on aika vaatimaton.

Katariina Suuren pysytyttämä Vaskiratsastaja (Mednyi vsadnik) tulkitaan usein myös allegoriaksi voittoisasta Pietarista, jonka hevonen murskaa alleen Ruotsin, joka esiintyy käärmeen hahmossa. Jostakin syystä, kenties jonkinlaisen poliittisen korrektiuden takia vähintään puolivirallinen asema on tulkinnalla, jonka mukaan Pietari tässä murskaa sen paheen, joka ilmeni hänen uudistustensa vastustamisessa.

Kaarleahan Pietari itse asiassa kunnioitti ja piti häntä opettajanaan, jonka kovassa koulussa Venäjän armeija ja laivasto kypsyivät eurooppalaiseksi mahtitekijäksi.

Yhtä kaikki, varsin korskeaksi keisarin hahmo tuossa patsaassa kuvataan. Käärme tuskin sopisikaan erityisen hyvin kuvaamaan Kaarle-kuningasta, jolla oli paljon erilaisia paheita, mutta ei juuri kavaluutta, jonka aikoinaan esitettiin olevan käärmeelle tunnusomainen piirre.

Rauha merkitsi myös Venäjällä suurta ilon aihetta. Jostakin syystä Kesäpuiston monumentin hahmoista toinen näyttää kuitenkin olevan sammuttamassa soihtua. Asia lienee tulkittava niin, ettei kyseessä ole valistuksen soihtu, vaan tulipalojen sytyttämiseen ja poltetun maan” luomiseen tarkoitettu tuhoväline, josta nyt luovutaan.

Rauha saatiin aikaan silloinkin

 

Kun rauhaa ennen maailmassa hierottiin

 

Suuri Pohjan sota oli yksi noita aikakautensa suuria sotia, jonka lopputulos muutti Pohjois-Euroopan tilanteen perin juurin.

Ruotsin alue kutistui Uudenkaupungin rauhan jälkeen vuonna 1721 käsittämään lähinnä vain vanhan ydinalueen eli Ruotsi-Suomen. Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa, jotka olivat kuuluneet valtakuntaan vain noin sata vuotta, oli enimmäkseen palautettava takaisin Venäjälle ja lisäksi Ruotsi menetti myös balttilaiset alueensa ja suuren osan Saksan keisarikuntaan kuuluneita alueita.

Mutta huonomminkin olisi voinut mennä. Aivan hiljattain (1658) valloitetut Skoone, Blekinge Hallanti ja Bohuslän ja pohjoisempana (1645) Jämtlanti ja Härjedalen säilyivät yhä vain Ruotsilla, kuten suurin osa Suomeakin.

Ruotsia ei vielä sentään Puolan tapaan jaettu naapureiden kesken, mikä ratkaisu sittemmin oli jo jonkin aikaa naapurien puheenaiheena.

Maa oli metalleista hyvin rikas ja sen väki yritteliästä ja aikaansaapaa. Kun onnettomasta Vapauden ajan heikkoudesta päästiin, valtakunta voimistui. Imperiumin haamusäryt vaivasivat nuorta kuningasta ja Kustaa III uskalsi jopa hyökätä Venäjälle vuonna 1788, kuten tiedämme.

Mutta Kaarle XII:n kuolemasta (1719) lähtien ja itse asiassa jo vähän aiemminkin rauhaa oli alettu tunnustella ja siitä neuvoteltiin asianmukaisella arvokkuudella ja suurvaltojen edustajille soveliain muodoin.

Itse rauha saatiinkin aikaan ja sen ehtoihin kuului myös, että Venäjä maksoi Ruotsille vielä rahaakin saamistaan alueista. Vastaavaa korvausta ehdotti myös Suomen edustaja, muistaakseni Carl Enckell Molotoville vielä jatkosodan rauhaa solmittaessa ja viittasi siihen, että myös Pietari Suuri oli niin tehnyt.

Molotovin kalsean huumoriin mukainen oli vastaus, jossa hän kehotti kääntymään asiassa jälleen Pietarin Puoleen.

 

Mutta näin sitä reuhaa aikoinaan hierottiin:

tiistai 8. joulukuuta 2020

Kun meillä maailmanhistoriaa tehtiin

 

Kaikki loppuu aikanaan

 

Tomi Kangas, Uudenkaupungin ”siunattu” rauha 1721 -Suuren Pohjan sodan ja Isonvihan päätös. Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys 1996, 199 s.

 

Kylläpä mahtoi rauha tuntua ”siunatulta” (väsignad) tai ”kultaiselta” (gylden), kun se Suuren Pohjan sodan pitkien vuosien jälkeen viimein saatiin.

Sankarikuningas oli säikytellyt puolta Eurooppaa ja ilmeisesti kuvitellut olevansa jonkinlainen maailman napa vielä silloinkin, kun oma maa oli riistetty putipuhtaaksi ja reaaliset mahdollisuudet vanhan mahtiaseman palauttamiseksi olivat inhimillisesti katsoen olemattomat.

Suomea tässä sodassa tunnetusti raadeltiin joka puolelta. Ennen sotaa kärsittiin Suuret kuolovuodet ja sodan aikana raivosi rutto. Yhä uudet sotaväenotot tyhjensivät maan miehistä ja hevosista ja vihollisen miehitys vaati lopulta ihmisveroakin jopa pienten lasten muodossa.

Kaiken kukkuraksi ruotsalaiset kehtasivat syyttää suomalaisia puutteellisesta patriotismista, vaikka eivät olleet paljoakaan saaneet aikaan Suomen puolustamiseksi, kun vihollinen sinne hyökkäsi. Daniel Jusleniuksella oli aihetta närkästykseen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=juslenius ).

Aina silloin tällöin on huomautettu, että kuvamme Ison vihan kauhuista ovat pitkälti perustuneet niihin valituksiin, joita suomalaiset kärsimystensä johdosta sodan jälkeen esittivät ja niissä tietenkin oli veronmaksajan syytä kuvata tilanne mahdollisimman synkin värein. Onkin helppo havaita, että Ison vihan ajan kuvauksen painotukset ovat olleet alttiita muutoksille, etten sanoisi suhdanteille.

Sekin seikka kyllä tuppaa jäämään meillä vähälle huomiolle, että venäläiset usean vuoden aikana hävittivät kaleerilaivastoillaan myös varsinaisen Ruotsin rannikoita jopa ihan Tukholman lähellä. Nämä rysshärjningar taitavat vieläkin olla muistoina ruotsalaisten takaraivossa. Ainakin ne selvästi kypsyttivät ruotsalaisten halua solmia rauha myös suurin uhrauksin.

Tomi Kangas on käyttänyt kirjassaan melkoisesti alkuperäislähteitä, myös venäläisiä, joita on hänelle suomennettu. Tarina onkin aika dramaattinen.

Rauhan mahdollisuudesta oli vuonna 1721 puhuttu jo useamman vuoden aikana, mutta konkreettiset päätökset vain lykkääntyivät. Itse asiassa neuvottelujakin käytiin vielä Kaarle XII eläessä Ahvenanmaan Lövössä, jonne piti tarkoitusta varten jopa rakentaa uusi, asian arvolle sopiva talo.

Sitä varten tuotiin Suomen mantereen puolelta muun muassa 145 ikkunaa. Venäläisellä valtuuskunnalla oli käytössään 27 asuinhuonetta, joissa kaikissa oli tulisijat. Pelkästään Ruotsin valtuuskuntaan kuului yhteensä 600 henkilöä ja ns. terävää päätä varten tarvittiin runsaasti kaikenlaisia herkkuja, kuten viinejä. Loppuun ajetulla Ruotsilla oli tarve näyttää olevansa vielä voimissaan.

Tsaari Pietari itse kävi Turussa ollakseen lähellä neuvottelijoita ja hyväksyi jo paroni Görtzin laatiman sopimusluonnoksen, jonka mukaan Ruotsi luovuttaisi Venäjälle Baltian provinssinsa sekä Viipurin. Korvaukseksi se saisi ottaa Tanskalta Norjan, tarpeen tullen Venäjän avulla.

Kaarle XII ei moisia ehtoja kuitenkaan hyväksynyt ja Ruotsi saattoi vielä pari vuotta pelata Englannin ja Venäjän vastakohtaisuudella ja pitää yllä sotavalmiutta Ranskan toimittamilla apurahoilla.

Vuonna 1721 suurpolitiikka ei enää riittänyt Ruotsia elähdyttämään ja sitä paitsi Kaarle XII oli kuollut ja Norjan-retki kärsinyt fiaskon. Venäjän laivasto teki taas tuhojaan, vaikka se vuonna 1720 jättikin Ruotsin rauhaan. Ruotsalaiset selittävät asiaa Flisön (ven. Grengam) taistelulla, jota venäläiset taas pitävät voittonaan. Tosiasiassa molemmat osapuolet kärsivät siinä pahoja tappioita, joiden laajuus ainakin Venäjän puolelta on vielä kunnolla selvittämättä.

Mutta niin sitä sitten otettiin lusikka kauniiseen käteen ja istuttiin neuvottelupöytään Uudessakaupungissa. Neuvottelujen paikka on tiedossa, mutta ajan rakennuksia ei ole säilynyt.

Ruotsin pääneuvottelija oli suomalaissyntyinen Johan Paulinus Lillienstedt, Mouhijärven kirkkoherran poika, joka oli ylennyt vapaaherralliseen säätyyn. Hänen käsialaansa olivat muun muassa oppinut runoelma Suomen ylistykseksi ja arvostettu romanttinen runo Klagan af Iris afresa.  Lillienstedt kuoli sittemmin Ruotsin Pommerissa vuonna 1732. Ruotsin toinen neuvottelija oli vapaaherra Otto Reinhold Strömfelt, joka omisti kartanoita Liivinmaalla.

Erikoista on, että Lillienstedtin veli, vapaaherra Carl Lagerflycht toimi sodan aikana virassa vuoroin sekä Turussa, että Uumajassa. Jälkimmäisessä paikassa hän kuoli Länsipohjan maaherrana paetessaan venäläisten hävitystä vuonna 1720.

Uuteenkaupunkiin Ruotsin neuvottelijat läksivät jo maaliskuun lopulla, kun merellä vielä oli jääesteitä. Siellä oli jo Venäjän edustaja, skotlantilaista syntyperää oleva Jakob Bruce, mutta Heinrich Johann Osterman, Venäjän puolen saksalaissyntyinen neuvottelija ja Pietarin jälkeisen ajan suuri vaikuttaja saapui paikalle vasta kuukautta myöhemmin. Molemmat palkittiin sittemmin runsaskätisesti ansioistaan rauhan solmimisessa.

Myös Uudenkaupungin neuvottelutalo pystytettiin varta vasten suurta tapahtumaa varten ja sen vuoksi revittiin useita vanhoja rakennuksia ja tuotiin kamareita naapuripitäjistäkin. Neuvottelijat astuivat aina taloon kukin omasta päädystään.

Vähäväkiselle Uudellekaupungille, jonka bisnekset sodan vuoksi olivat lamassa, tuotti ravinnon hankkiminen neuvottelijoille runsaasti kuluja, joita ei vähennetty sen venäläisille maksamasta sotaverosta.

Enimmäkseen venäläisten tarpeisiin hankittiin muun muassa 311 härkää, 1785 lammasta, 24709 kananmunaa, 540 kannua (1413 l.) olutta ja 512 leiviskää (4353) kiloa voita.

Ruotsalaisten saamat ohjeet olivat aluksi tiukat, eikä edes Tallinnaa, saati Viipuria haluttu luovuttaa. Pietari taas suunnitteli rajan vetämistä Saimaalle.

Venäjä jatkoi kuitenkin painostustaan myös sotaisin keinoin ja Uumajakin poltettiin jo peräti kolmannen kerran. Aivan viime vaiheessa suuri laivasto valmistautui taas kerran hyökkäämään Gävlen kimppuun.

Viipurista yritettiin kuitenkin pitää kiinni viimeiseen saakka, mutta lopulta oli annettava periksi. Vaikuttivatko asiaan lahjukset, joita tsaari määräsi annettavaksi neuvotteluja varten, on epätietoista. Venäläiset joka tapauksessa selittivät Viipurin olevan ehdottoman välttämätön Pietarin turvallisuudelle ja sen alueesta neuvotteleminen taas oli kokonaan poissa laskuista. Halutessaanhan Venäjä olisi voinut pitää koko Suomen, huomautettiin aiheellisesti.

Viipurin takia ruotsalaiset uhkasivat toistuvasti jo katkaista neuvottelut, mutta venäläiset pysyivät kovina. Heillä näyttää olleen tiedot ruotsalaisten saamista ohjeista. Neuvottelujen edistymiseen oli Pietarin mukaan varattu 100 000 tukaattia, mutta vain 10000 oli tarvinnut käyttää. Sillä summalla oli kaiketi ostettu noita tärkeitä tietoja.

Viipuri siis menetettiin ja samoin koko Baltia. Myöskään kasakkapäällikkö Mazepan seuraajia venäläiset eivät suostuneet armahtamaan ruotsalaisten yrityksistä huolimatta. Vielä aivan viime vaiheessa Lillienstedt vetosi Ostermaniin, että raja sataisiin kulkemaan Viipurin itäpuolelta, mutta kaikki oli turhaa.

Sen sijaan Venäjä kyllä suostui maksamaan saamistaan alueista. Kun Ruotsi otti niiden hintana vastaan kaksi miljoonaa riikintaalaria, ei sillä sen jälkeen ollut niihin enää mitään oikeuksia. Entisten Ruotsin alamaisten oikeudet sen sijaan luvattiin pitää voimassa, mikä tapahtuikin.

Nälkää näkevä Ruotsi sai myös tuoda Baltiasta 50000 ruplan arvosta viljaa ilman mitään tulli- tai muita maksuja, mikä lienee hieman virkistänyt aluemenetysten takia masentuneita mieliä.

Kuultuaan rauhan solmimisesta Pietari matkusti Suomen alueelta nimikkokaupunkiinsa, jossa aloitettiin välittömästi huikea juhlinta, jota kuulutti kaikkialle satojen tykkien lakkaamaton jyrinä.

Venäjän uusi status eurooppalaisena imperiumina oli vahvistettu ja tsaari otti uudeksi arvonimekseen Imperator Vserossijski. Entinen Rus oli nyt nimeltään Rossija -Vserossijskaja imperija ja sen hallitsija imperator, jota suomeksi nimitetään keisariksi. Hänelle myönnettiin myös arvonimet Suuri ja Isänmaan isä.

Sodasta tavattomasti kärsinyt Venäjäkin pääsi nyt toipumaan rasituksistaan ja sen väestö sekä alue kasvoivat huimaa vauhtia, ohittaen ennen pitkää Ranskan, Euroopan todellisen suurvallan lukemat.

Meillä Suomessa ja eritoten Savossa rauha varmastikin otettiin vastaan helpottuneina, mutta uusi raja aiheutti sen, että Saimaan (muun muassa Sulkavan) alueen kukoistava kemian teollisuus (tervanpoltto) hiipui kokonaan. Venäläinen Viipuri ei enää sopinut tämän Ruotsin tärkeän strategisen tuotteen tapulikaupungiksi.

Joka tapauksessa maailmanhistorian lehti oli kääntynyt. Venäjä oli nyt Itämeren valtias ja piti tätä asemaa hallussaan aina bolševikkikaappaukseen ja Brest-Litovskin rauhaan saakka. Sen jälkeen sen asemaa on haastettu yhä uudelleen vaihtelevalla menestyksellä.

 

Välsignade freden

 

Siunattu rauha

 

Uudenkaupungin rauhasta yleisesti on jo tullutkin kirjoiteltua (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=uudenkaupungin+rauha ) ja rauhanneuvotteluistakin vielä erikseen ( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kangas ). Tässä nyt kuitenkin vielä katsahdus siihen, miten kenraali Borodkin asian näki sata vuotta sitten.

Kuten Borodkin kertoo, rauhanneuvotteluja ehdotettiin ja tunnusteltiin jo varhain, muun muassa vuosina 1705 ja 1707, mutta Kaarle oli taipumaton. Hänen kerrotaan sanoneen, ettei hän anna venäläisten pitää Pietaria, vaikka hänen pitäisi uhrata viimeinenkin miehensä.

Tsaari Pietarille hänen perustamansa uusi kaupunki oli kuitenkin sine qua non. Se oli hänen elämäntyönsä ydin, ikkuna Eurooppaan ja myös pala Eurooppaa Venäjällä, takapajuisen Moskovan vastapooli ja Pietarin ”paratiisi”. Pietari merkitsi pääsyä merelle ja ilman sitä ei rauhaa Venäjän taholta voinut tulla.

Muut alueet olivat vähäpätöisempiä ja niistä voitiin neuvotella. Viipuria Pietari piti kuitenkin uuden pääkaupunkinsa välttämättömänä suojana. Karl Marx sanoi sitten myöhemmin, että se oli Pietarin kaupungin ”tyyny” ja neuvostokaudella tähän lausuntoon viitattiin aina innokkaasti.

Viipuri olikin aikanaan Suomen ainoa todella vakavasti otettava linnoitus ja sen valloittaminen vaati suuria ponnisteluja. Kerran se jo epäonnistui ja sama kohtalo oli lähellä toisellakin kerralla. Kannattaa muistaa, ettei piirittäjänkään osa ollut yleensä kadehdittavan helppo tuon ajan sodissa ja piiritysten venymistä pyrittiin kaikin tavoin välttämään.

Kun rauhanehdoista sitten tingittiin Kaarlen kuoltua, pysyi Viipuri aina mukana tsaarin vaatimuksissa. Muista ehdoista voitiin joustaa. Suomenkin pitämistä esimerkiksi Helsinkiin saakka vaadittiin jossakin vaiheessa, mutta viimein tsaari oli kypsä saamaan rauhan aikaan suurellakin hinnalla ja lähetti Uuteenkaupunkiin täysivaltaisena edustajanaan P.I. Jagužinskin, jolle myönnettiin oikeus luopua jopa Viipuristakin.

Paikalla ollut venäläisten neuvottelija Osterman sai vihiä asiasta ja pelkäsi pahinta. Hän sai viivytettyä hummaukseen taipuvaisen Jagužinskin saapumista niin, että sopimus oli jo allekirjoitettu, kun tämä viimein saapui. Allekirjoitus oli saatu ultimaatumilla: rauha 24 tunnin kuluessa, tai välit katkaistaan.

Venäläisten ”rauhankampanjaan” liittyi tunnetusti myös väestön terrorisoiminen Ruotsin emämaassa ja jopa aivan Tukholman tuntumassa. Sen väitetään lisänneen suuresti rauhanhaluja.

Ruotsalaisella puolella oli miehiä, jotka ymmärsivät hyvin, ettei pahasti alivoimainen Ruotsi voinut ajan mittaan pitää puoliaan Venäjää vastaan. Pietarin reformit toimivat tehokkaasti eikä maa ollut enää sama takapajula kuin se oli ollut ennen häntä. Tästä kirjoitti muistion muun muassa suomalainen Ehrenmalm.

Ruotsalaisella puolella säilyi kuitenkin merkittävä taipumus pitää itseään muita ja etenkin venäläisiä parempina. Tämä oli havaittavissa vielä satakunta vuotta sitten ja Ibsenin Peer Gyntissä esiintyvä pöyhkeästi esiintyvä Trumpeterstråhle henkilöi juuri tätä asennetta: ruotsalainen urhoollisuus korvasi runsain mitoin sen puuttuvan miesmäärän.

Viipurin Ruotsi sitten kuitenkin menetti, mutta muu Suomi enimmäkseen palautettiin. Tällöin Venäjä ei kuitenkaan saanut takaisin kaikkia Ruotsille aikoinaan menettämiään alueita, huomauttaa Borodkin ja totta tosiaan: Joensuun-Ilomantsin tienoilla me yhä pidämme hallussamme niitä alueita, jotka aikoinaan väkisin otimme Venäjältä. Tsaari Pietarin perusteluihin aluevaltauksilleen oli kuitenkin kuulunut muun muassa Venäjältä ”vääryydellä” vallattujen alueiden palauttaminen.

Millä oikeudella sitten Viipuri otettiin, on kysymys sinänsä. Sen ruotsalaisuus ainakin oli kiistattomampaa ja vanhempaa perua kuin Pohjois-Karjalan.

Mutta miekallahan näitä aluekysymyksiä on historiassa aina totuttu ratkomaan. Kun joki alue on verellä ostettu, kuten etenkin venäläisillä on ollut tapana sanoa, ei sitä muulla hinnalla poiskaan anneta.

Tässä kohtaa on tietenkin sopivaa vastata, että onhan sitä verta annettu toiseltakin puolelta, joten argumentti on yhtä tyhjän kanssa. Mikäli kuitenkin ruvetaan laskemaan, miten monta henkeä kukin on joutunut uhraamaan, loppuu riita siihen. Ainakin viimeisin Viipurin hankkiminen on maksanut Venäjälle sellaisen määrän ihmisuhreja, ettei sen luovuttaminen ole hevin kuviteltavissa.

Mutta aikoinaan siis Venäjä joka tapauksessa tyytyi Suomen suunnalla Viipuriin ympäristöineen. Käkisalmea pidettiin sen strategisena lisäkkeenä.

Kyllä Venäjällä esiintyi ajatuksia laajemmistakin valloituksista Suomessa, mutta ne toteutettiin vasta Hattujen sodan jälkeen. Loput miehitetystä Suomesta palautettiin silloinkin, joten väite siitä, ettei venäläinen koskaan väistyisi valloittamattomaltaan alueelta, ei tuolloinkaan pitänyt paikkaansa.

Kun koko Suomi viimein kaapattiin Suomen sodassa, oli asian taustalla ennen muuta kaksi seikkaa: uusi suurpoliittinen konstellaatio ja Kustaa III:n sodan osoittama pohjoisen vaaran reaalisuus.

Kun Ranska yhtäkkiä muuttuikin Ruotsin tukijasta sen viholliseksi, saattoi Venäjä kaikin mokomin pitää Suomen. Kustaan sota taas oli osoittanut, ettei ajatus Ruotsin mahdollisesta hyökkäyksestä ollut mitään fantasiaa, vaan täysin reaalinen mahdollisuus, joka myös aktualisoitui.

Pietarin kaunottarien unia, joiden johdosta Napoleon ilmoitti olevansa huolestunut, häiritsi Kustaan sodan aikana toden teolla Suomenlahdelta jyrisevä tykkituli ja ettei asia toistuisi, vallattiin siis nyt koko Suomi.

Yhä uudelleen unohdetaan, että Haminan rauhassa liitetyn Suomen itärajana oli Kymijoki eikä suinkaan Rajajoki. Vanhan Suomen liittäminen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812 ei ollut mitenkään itsestään selvä läpihuutojuttu, vaan erittäin merkittävä poliittinen toimi, jolla oli vaikutusvaltaiset vastustajansakin.

Uusissa oloissa katsottiin joka tapauksessa, ettei enää ollut strategista tarvetta pitää Viipuria erillään Uudesta Suomesta. Samaa keisarikuntaahan sitä oltiin. Jopa Kymijoen linjan linnoituksia ja Saimaan laivastoa pidettiin nyt tarpeettomana rasituksena. Myöhemmin niiden tarve kyllä taas ajankohtaistui.

Talvisodassa Viipuri valloitettiin taas suomalaisilta, mutta sitä ei nyt suinkaan liitetty Venäjään, vaan uuteen Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan, jonka katsottiin olevan eräänlainen suomalainen valtio. Tämän johdosta Viipuria ei edes nimitetty vanhalla venäläisellä nimellään Vyborg, vaan sen suomalaisuutta korostettiin kutsumalla sitä venäjäksiin nimellä Viipuri (Виипури).

Vasta jatkosodan jälkeen Viipuri ja koko Karjalan kannas liitettiin Venäjään (Leningradin alueeseen) ja sen raja Karjalais-suomalaisen SNT:n kanssa kulki Laatokan Karjalassa. Kaikkien Venäjään liitettyjen paikkakuntien nimet venäläistettiin, mutta ”karjalais-suomalaiset” säilyttivät nimenomaan suomalaisen muotonsa. Niinpä esimerkiksi Sortavala on venäjäksikin yhä Sortavala (Сортавала) eikä sitä kutsuta vanhalla venäläisellä nimellään Serdopol.

Kummallisempaa on, että itse asiassa ikivanha karjalainen -ja vuoteen 1617 saаkka venäläinen- Käkisalmi sai uuden uutukaisen ja itse asiassa kovin typerän nimen Priozjorsk (Приозерск) sen sijaan, että olisi käytetty vakiintunutta venäläistä muotoa Keksgolm tai vaikkapa vanhaa nimeä Korela.

Mutta sellaisia se aikakausi ihmisillä teetti. Verta oli vuotanut paljon, kovin paljon ja mitä sillä oikein olikaan saatu aikaan? Vanhojen rajojen palauttaminen! Mielipidetutkimukset osittivat syvää tyytymättömyyttä Venäjällä.

Kaiken uudelleennimeämismanian takana on selvästi havaittavissa se seikka, ettei Venäjään liitettyjen alueiden palauttamista suomalaisille monien verilöylyjen jälkeen pidetty enää lukuun otettavana mahdollisuutena. Samalla myös Viipurin menettänyt Karjalais-suomalainen SNT vaipui yhä mitättömämmäksi provinssiksi, johon oli vaikea ajatella yhdistettävän enää Suomea.

Viipurilla on ollut kohtalonsa. Borodkinin mukaan sitä nimitettiin jo vuosisatoja sitten venäläisten haudaksi (могилою московитов).

Sellanen ol’ Viipuri, laulettiin aikoinaan. Karjalaisten kaupungin sijaan siitä tehtiin mahtikäskyllä venäläisten kaupunki, mutta tämä tapahtui vasta jatkosodan jälkeen.