Kasakoiden puolustus
Алексей Шкваров, По закону и казачьему обыкновению. К вопросу о «геноциде
и военных преступлениях» казачества в Финляндии во время шведско-русских войн XVIII-XX вв. RME Group Oy 2008, 303 s. (Aleksei Škvarov, Lain ja kasakoiden
tavan mukaan. Kysymys kasakoiden ”kansanmurhasta ja sotarikoksista” Suomessa
ruotsalais-venäläisten sotien aikana 1700-1900-luvuilla).
Siihen aikaan, kun oli ns.
yleissivistystä, tunsivat useimmat ainakin nimeltä Taras Bulban (ks. Vihavainen:
Haun taras bulba tulokset ).
Tämä Nikolai Gogolin kirjallinen hahmohan
oli ukrainalainen zaporogikasakka, jonka patriarkaalisessa hahmossa yhdistyivät
lapsenomaisuus ja julmuus samaan tapaan kuin vaikkapa Frans Bengtssonin ”Orm Punaisessa”,
joka kertoi viikinkiajan julmuuksista yhtä herttaisen avomielisesti kuin skandinaaviset
saagat (vrt. Vihavainen:
Haun snorri tulokset ).
Gogolin kuvaama zaporogien eli (Dneprin)koskentakaisten
kasakoiden yhteisö oli oikeastikin hyvin omalaatuinen paikka. Sinne Hortitsan
saarella sijaitsevaan ”Setšiin” pääsivät vain miehet, joiden keskuudessa
vallitsivat äärimmäisen ankarat säännöt, joiden taustalla voimme erottaa
yhteishengen, joka oli pyhä.
Kasakat olivat perinnöllinen sotilasryhmä,
sittemmin virallinen sääty, jonka tärkeä elinkeino oli ryöstäminen. Kasakka
otti viholliselta sen, mikä oli huonosti kiinni, mutta keskinäisestä
petollisuudesta seurasi kuolemanrangaistus. Itse asiassa muita rangaistuksia ei
tunnettukaan.
Kuolemanrangaistuksia sen sijaan
toimeenpantiin monella tavalla. Hirvittävin oli epäilemättä seivästäminen, jota
myös Pietari I harrasti Venäjällä: tuomittu istutettiin terävän paalun nokkaan
ja hän menehtyi vasta usean tunnin kuluttua paalun tunkeutuessa hänen
sisuksiinsa.
Äärimmäisiä ja häpeällisiä olivat myös
hirttäminen ja hukuttaminen, niiden uhreja kun ei haudattu siunattuun maahan ja
ikuinen tulikin oli siis vielä odotettavissa.
Rangaistuksia annettiin ”kasakoiden tavan”
(tapaoikeuden) rikkomuksista. Esimerkiksi ryöstösaalis oli luovutettava
yhteisesti jaettavaksi tiettyjen sääntöjen mukaan. Itselleen ei saanut pimittää
mitään.
Kuten sanottu, ryöstäminen olikin kasakoiden
perustoimintaa ja sotaretkelle he lähtivät aina yksi tai kaksi kuormahevosta
mukanaan. Yleensä retket suuntautuivat muhamettilaisia arokansoja vastaan.
Niiden jäseniä kaapattiin mielellään myös orjiksi ja voitiin myydä suurilla
orjamarkkinoilla, jollaisia oli perinteisesti muun muassa Krimillä.
Kristittyjä sen sijaan ei saanut myydä pakanoille.
Se oli venäläisten Donin kasakoiden keskuudessa ehdottoman kiellettyä, kertoo Škvarov
ja rangaistuksena oli kuolema.
Sen sijaan ukrainalaiset kasakat
harrastivat sitäkin. Mitä kristillisyyteen tulee, eivät kasakat pitäneet
toisuskoisia oikeina kristittyinä. Sananparren mukaan polakin, tataarin ja
koiran uskonto oli samanlaista. Papitkin pitivät esimerkiksi luterilaisuutta ”valeuskontona”.
Vastaavaa suhtautumista toisuskoisuuteen
tapaamme sittemmin Napoleonin sotien aikana ja vielä ensimmäisessä maailansodassakin
(ks. Vihavainen:
Haun borodino tulokset ).
Ruotsissa, kun valtakunta oli jo Täyssinän
rauhassa saanut ortodoksisia alamaisia, oli ratkaistava erittäin tärkeä kysymys
siitä, olivatko he kristittyjä vai oliko heidät kastettava uudelleen. Vuonna
1602 Johannes Botvidi ratkaisi asian väitöskirjassaan: kristittyjä olivat,
mutta vääräoppisia.
Se helpotti jonkin verran tilannetta,
vaikka ei suinkaan sitä ratkaissut (ks. Vihavainen:
Haun ruptuurisota tulokset ).
Škvarovin kirja on lyhyesti sanoen
kasakoiden apologia ja hän laskee niiden määriä Ruotsin ja Venäjän välisissä
sodissa. Tärkein argumentti on, että kasakoita, etenkin Donin kasakoita oli
niin vähän, ettei heidän kontolleen voi laskea niitä tihutöitä, joista
esimerkiksi isoviha tunnetaan, kuin vain osaksi.
Tuhoamista tapahtui, tietenkin. Niin tapahtui
kaikissa tuon ajan sodissa ja Kaarle XII kuului alan mestareihin. Vihollista pyrittiin
hallitsemaan pelolla, terrorilla (ks. Vihavainen:
Haun edes lasta kehdossa tulokset ).
Ihmisiä tapettiin -no, sehän kuului asiaan.
Noin 6000. Kidutettiinko? Ilman muta, sehän oli ajan tapa, myös Ruotsissa ja
siinä oli siellä jopa omat metodiset sääntönsä, kasakat toimivat vapaammassa
hengessä. Entä otettiinko orjia? Ilman muuta. Määrä oli se yleisesti hyväksytty
yli 20000. Škvarov ei kuitenkaan usko tarinoita naisten rintojen leikkaamisesta
ja lasten tappamisesta.
Škvarov selittää kasakoiden saamaa erityisen
(ja suhteettoman) kammottavaa mainetta sillä, että he yleensä hyökkäsivät
aamuyöllä klo 2-6 välillä, pitivät hirvittävää ääntä, olivat oudosti
pukeutuneita ja niin edelleen.
Kasakat muistuttivat siis helvetistä
tulleita piruja, eivätkä varmaan sen parempia vieraita olleetkaan niillä
seuduilla, jotka oli määrätty hävitettäviksi. Määräyksiä antoivat kuitenkin vakinaisen
väen upseerit. Kasakathan eivät olleet ns. säännöllistä armeijaa, mutta usein
alistettiin sille. Nopeasti liikkuvina he usein hoitivat tiedustelua ja takaa-ajoa.
Sivumennen sanoen, kasakoiden toimeksiantajilla
ja komentajillakin oli usein länsimaisia nimiä, Bruce, Manstein, Lacy (Lassy)
ja niin edelleen. Perinnehän jatkui 1900-luvulle saakka ja jokunen
suomalainenkin pääsi tuollaiseen asemaan (ks. Vihavainen:
Haun paul linder tulokset).
Kasakoita siis kai pitäisi ymmärtää, eikä
esimerkiksi puhua sotarikoksista aikana, jolloin tavat olivat toiset. Itse
asiassa kansainvälinen oikeus myös sodan osalta oli kyllä jo tuohon aikaan
olemassa ja kirjoittajakin esittelee Grotiuksen ajatruksia. Myös Kustaa II
Adolf antoi ankaria määräyksiä siviiliväestön kunnioittamiesta.
No, kunnioitettiinko sitä? Milloin
kunnioitettiin ja milloin ei. Armeijan hengissä pitämiseksi tehtiin
kaikenlaista ja varsinaista rikollista ryöstöäkin tapahtui järjestäytyneen
ohella, kuten sitä aina tapahtuu kielloista huolimatta.
Škvarovin kirja tuskin erityisesti
herättää suuria sympatioita kasakoita kohtaan, mutta siinä on paljon
kiinnostavaa ainesta, joka auttaa näkemään asioita myös toiselta puolelta, mikä
tosin nykyään ei ole suosittu ajatus.
Kirja
perustuu lähes kokonaan kirjallisuuden eikä alkuperäislähteiden pohjalle, mutta
silti se on suomalaisittain kiinnostava ja huomaan aikoinaan jopa suositelleeni
sen kääntämistä. Ei se periaatteessa hullumpi idea nytkään olisi.
Pelkkä
oman puolen lähteiden vatkaaminen muistuttaa aina masturbaatiota, vaikka sokea
toisen osapuolen näkemysten omaksuminen on tietenkin vielä typerämpää. Keskusteluahan
näistä tulkinnoista tarvittaisiin. Ehkäpä sen aika vielä tulee.
Muuten, ruotsalais-ukrainalais-venäläisten
suhteiden muuan avainhenkilö, runoilijoitakin innoittanut Mazepa, joka seurasi
Kaarlea Turkkiin ja sai onnekseen kuolla siellä eikä Pietarin käsissä, sai
seuraajakseen hetmanina Filipp Orlikin, joka sittemmin matkusti Tukholmaan ja
yritti vielä sieltä käsin kehottaa ”vähävenäläisiä” kasakoita itsenäistymään
Venäjästä ja siirtymään vaikka Krimin kaanin alaisuuteen.
Tässä oli Škvarovin mukaan syy siihen,
että Uudenkaupungin rauhassa nimenomaan mainittiin, että rauhan määräämä
amnestia sodan aikana tapahtuneista asioista ei koske mazepalaisia eli niitä
kasakoita, jotka olivat siirtyneet Ruotsin puolelle (ks. Vihavainen: Haun
mazepa tulokset ).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.