Sukupolvien
ketju ja ideoiden todellisuus
Style -c’est l’homme même,
sanoi joskus Georges-Louis Buffon ja hänen jälkeensä miljoonat muut. Ehkäpä
tämä lause on pikemminkin ranskalaiset henkevä, kuin syvällinen ja liittyy
ennen kaikkea yläluokan seuraelämään, jossa tyhjänpäiväinen henkevyys
lopultakin aina osoittautui ajattelun syvällisyyttä tärkeämmäksi.
On siinä kuitenkin totuuden siemen myös
kirjallisia tuotteita arvioitaessa. Tylsyys kavaltaa itsensä tyylissä, vaikka
kirjoittaja vannoisi korkeimpien arvojen nimeen ja lainaisi suuria esikuvia.
Toki on olemassa myös monen tyylin
hallitsijoita. Joskus saman henkilön esiintyminen eri tyylilajeissa suorastaan
hämmästyttää ja sitä alkaa ihmetellä, onko kyseessä ollenkaan sama henkilö.
Kun katsoo Teemu Keskisarjan
esiintymisiä eduskunnassa ja lukee sitten vaikkapa hänen kirjoittamaansa
Kulttuurirahaston historiaa, tuntuvat tyylit olevan jo aivan eri planeetalta
käyttääkseni tällaista henkevää ilmausta.
Kulttuurirahaston historian kirjoittajan
ajattelua ja esitystapaa on pakko pitää hienostuneena ja se kertoo aihepiirin
syvällisestä ymmärtämisestä hienovaraisella ja tasokkalle tutkijalle sopivalla
ulkokohtaisella otteella.
Eduskunnassa lyhyitä palopuheita pitävä
agitaattori Puntarpää sen sijaan pyrkii porvarin (poroporvarin, vrt. épater
le bourgeois) säikäyttämiseen rahvaanomaisilla kärjistyksillä, jotka tosin
eivät ole tyhjän päälle rakennettuja, mutta silti tyyliltään rujoja.
Jotenkin
tuntuu siltä, että esiintyjä nauttii nimenomaan siitä, että saa mahdollisimman rahvaanomaisesti
esitettyä totuuden, jota herraskaisemmin puhuvat kollegat eivät asiaperusteilla
voi kumota, mutta eivät uskalla sanoakaan,
Mutta politiikkahan ei pyri totuuden
etsimiseen, vaan valtaan ja moukkamaisuus karkottaa varmasti sen suuren
enemmistön, joka ei halua ajatella itse asioita, eikä siihen kykenisikään, vaan
pyrkii sen sijaan assosioitumaan sellaisiin tahoihin, joita pitää hienoina ja
itsensä arvoisina.
Sellaiset ihmiset saattavat suorastaan
sairastua joutuessaan vastakkain totuuden kanssa ja joutuessaan väkisinkin
tekemään johtopäätöksiä, jotka ovat samoja, kuin niiden tahojen, joiden halveksimisesta
he saavat identiteettinsä.
Tuossa mainitussa Keskisarjan kirjassa
oli, kuten sanottu, sangen hienostunut ote ja näkökulma ja kirjoittaja tuo esille
sen perustavan tärkeän seikan, että kulttuurin kohdalla olennainen kysymys on
ylisukupolvisten asioiden kunnioitus. Ihminen on barbaari, ellei hän tunne
lojaalisuutta myös menneitä ja tulevia sukupolvia kohtaan.
Koko nykyajan läntisen maailman kulttuurista
rappiota voidaan lähestyä myös tältä suunnalta. Se uusprimitiivisyys, joka ilmenee
yksilöä suurempien kokonaisuuksien ja hänen halujaan korkeampien asioiden kieltämisessä,
käy nykyään syvällisyydestä. Sen adeptit valmistuvat yliopistoista, joissa he
eivät opi korkeampien arvojen kunnioittamista, vaan nihilismiä.
Alkeellinen ja infantiili ”ruumiillisuus”
ja hedonismin korottaminen kvasipyhyyden tasolle ovat tämän asian ilmentymiä
paljaimmillaan.
Jo Dostojevski ”Riivaajissaan” oivalsi
sen, että ihmisen nouseminen eläimellisyyden yläpuolelle edellyttää sellaisten
ikuisten ja ehdottomien arvojen olettamista, joihin vajavaista todellisuutta on
verrattava. Ihmisen korottaminen jumaluudeksi on sen sijaan on suorin tie
barbariaan.
Mutta tästä aiheesta voi puhua loputtomasti.
Tässä nyt esimeriksi muuan blogi, jossa sitä on käsitelty:
tiistai 30.
elokuuta 2011
Olemuksen
häviäminen ja kulttuurin rappio
Olemuksen
häviäminen ja kulttuurin rappio
1900-luvun ensi puoliskolla vaikuttanut
C.E.M. Joad uskoi aikoinaan voivansa jäljittää aikansa kulttuurisen rappion
yhteen selkeään perusilmiöön: olemuksen sijasta oli ryhdytty keskittymään
ilmiöihin.
Tähtäimessä oli tietenkin se
filosofiassa ikivanha periaate, josta jo Platon lienee sanonut kaiken
olennaisen (oletan nyt siis, että on olemassa ”olennainen”…). Tämän periaatteen
mukaan ideat ovat todellisempia kuin ilmiöt, jotka vain vajavaisesti heijastavat
todellisuutta.
Niin, itse asiassa ilmiöt, jotka
kuuluvat ajan ja avaruuden piiriin, tuskin ovat varsinaisesti edes olemassa,
nehän kuuluvat ”nykyisyyteen”, joka ei ole sen enempää kuin abstraktio siitä
olemassaolomme pisteestä, jossa menneisyys muuttuu tulevaisuudeksi.
Todellisuuden piiriin kuuluvat ideat,
jotka ovat täydellisiä. Sellaisia ovat totuus, kauneus ja hyvyys, jotka eivät
esiinny täydellisinä missään inhimillisessä, ajallisessa havainnossa tai
elämyksessä.
Kokemukset näistä ovat aina vajavaisia,
mutta se ei tarkoita, että ne itse olisivat sitä ja etteivät ne olisi
tavoittelemisen arvoisia. Päinvastoin. Inhimilliset kokemukset ja se abstrakti
”nykyisyys”, jossa ne tapahtuvat juuri ovat itse epätäydellisiä ja siksi juuri
ne on ymmärrettävä toisarvoisiksi.
Joadin mielestä kulttuurin rappion ydin
on ”kohteen hukkaamisessa” (dropping the object). Kaiken pahan alku ja juuri on
ajatus, ettei objektiivista eli siis omista elämyksistämme riippumatonta
totuutta olisi olemassa.
Tämä koskee tietenkin myös hyvyyttä ja
kauneutta, jotka yhtä lailla ovat ideoita, jotka ovat nykyisyydessä
sellaisinaan saavuttamattomia.
Saavuttamattomuudesta ei seuraa, että
itse kohteeseen ei tulisi pyrkiä, päinvastoin juuri se osoittaa, ettei
nykyisyyden harhoihin ole tyytyminen: juuri ne ovat vajavaisia ja
vääristyneitä.
Joadin mielestä ihminen on kolmen
valtakunnan asukas: hän on aineellinen olento, mikä antaa omat reunaehtonsa,
mutta samalla hänellä on myös mieli ja sielu, jotka tekevät hänet osallisiksi
animaalista vegetaatiota korkeammista todellisuuksista.
Koska nämä kyvyt ovat vain ihmisellä ja
ne erottavat hänet eläimistä, tarjoavat myös ne hänelle todellisen
toimintakentän, toisin kuin ”elämysten” tai ”ilmaisun” arvostaminen niiden
itsensä takia.
”Objektin hävittäminen” hävittää myös
ajatuksen ikuisista totuuksista. ”Philosophia perennis”, joka antoi ihmiselle
osallisuuden korkeammista maailmoista, madaltuu älyn, tunteen, vaistojen,
halujen ja mieltymysten setvimiseksi.
Rappeutumaton yhteisö on Joadin mielestä
tietoinen olevaisen spirituaalisesta puolesta, erityisesti siitä, miten se
ilmenee arvoissa. Hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen liittyvät uskonto ja
moraali, tiede ja oppineisuus, niin myös filosofia ja taide.
Rappeutumattomassa yhteisössä nämä
kaikki nähdään suhteessa niiden ”objekteihin”, ideoihin. Rappeutuneessa
kulttuurissa ajatus ”objektista” on hävinnyt.
Älymystö alkaa silloin askarrella
henkilökohtaisen kokemuksen parissa ja yrittää johtaa taiteen ja moraalin arvot
siitä. Kansanjoukot puolestaan menettävät uskonnon mukana spirituaalisen
kokemuksen. Tämä muuttaa myös suhtautumisen taiteeseen, josta häviää ihmistä
ylemmän elementin kunnioitus.
Rappeutunut taide alkaa askarrella
toisarvoisen, kiihottavan ja epänormaalin parissa. Novelleissa näkyy
humalaisuuden, lapsellisuuden ja idiotismin kultti, joka heijastelee kulttuurin
tilaa syvemmältikin.
Kun kaikki kokemukset ovat
periaatteessa arvokkaita, seuraa ennen pitkää, että lasten, neurootikkojen ja
perverssien kokemukset ovat kaikkein arvokkaimpia.
Näyttämötaiteessa ilmenee kyvyttömyys
keksiä mitään sanottavaa ja niinpä katsojan kiinnostusta koetetaan lisätä
erilaisilla tehosteilla.
Joad ehdottaa näytelmille neliosaista
kieltoluetteloa tason nostamiseksi: Kukaan istuutunut ei saa nousta kolmeen
minuuttiin ilman pätevää syytä. Mitään puheenaihetta ei saa keskeyttää alle
kahden minuutin. Ainakaan yhdessä näytöksessä ei saa olla tulitikkujen
sytyttelyä, ryyppyjen tarjoamisia eikä puhelinsoittoja. Missään vaiheessa ei
taustalta saa kuulua radion tai levysoittimen ääntä.
Joadin tarkoituksena oli ilmeisesti
pakottaa näytelmä keskittymään johonkin syvälliseen kysymykseen tyhjän
”actionin” asemesta. Joad itse esiintyi 1940-luvulla huippusuositussa
radio-ohjelmassa The ”Brain Trust”, jossa englantilainen viisasten kerho pohdiskeli
syntyjä syviä.
Keskittyminen
ja vallankin suuriin peruskysymyksiin keskittyminen ovat noista ajoista tulleet
yhä epämuodikkaammiksi. Suomessakin radion ohjelmatarjonta on jo kauan
koostunut lähes pelkästä teini-ikäisten hölötyksestä sikäli kuin se ei ole
rääkyvää tai jumputtavaa musiikkia, jota on tarjolla kaikkialla halusipa tai
ei.
Termi ”sisällöntuotanto” on kuvaavasti
koominen: ”sisältö” on alistetussa asemassa siihen putkeen verraten, jonka
kautta sitä pursotetaan vastaanottajille. Sisällön koostumuksella ei ole väliä,
tärkeää on sen maksimaalinen leviäminen. Tämän vuoksi on hyvin luontevaa, että
mainostajien ja veronmaksajien rahoilla kustannetaan hyvin samanlaista
sisältöä.
Joadin sanomaa on kiinnostavaa pohtia
myös nykypäivänä. Sanomattakin on selvää, että hänen kannaltaan rappiota
edustaa pyrkimys valtaan vallan itsensä vuoksi. Samaa voi sanoa
arkkitehtuurista, joka on keksinyt, että tarkoituksenmukaisuus on kaunista ja nostaa
siis koneen kauneusihanteeksi.
Arvo ei ole inhimillisessä vaan
ei-inhimillisessä eli yli-inhimillisessä. Mikäli ymmärrys tästä kokonaan
hukataan seuraavat viehtymys ylellisyyteen, väsähtäneisyys, taikausko ja
uppoutuminen omaan itseen.
Rappiokulttuuri keskittyy
materiaaliseen, on tunteeton kauneudelle, tietämätön historiasta ja
välinpitämätön uskonnosta. Oireyhtymään kuuluu, että byrokraattinen valtio
kasvaa kasvamistaan ja yhä kehittyvä työnjako latistaa paikalliset yhteisöt
materiaalisen hyödyn nimissä.
Spesialisaatio johtaa kasvatuksen ja
oppineisuuden halveksimiseen. Välitön tarpeentyydytys syrjäyttää ponnistelun,
halu voittaa tahdon, lapsellinen pidäkkeettömyys korvaa itsekurin.
Kaikki nämä rappion ainekset ovat
epäilemättä luonnollisia, niitä voinee pitää jopa autenttisina ja ilman
pienintäkään epäilystä ne ovat löydettävissä Afrikan viidakoista siinä kuin
Peräpohjolan peruskoulusta.
Rappion ideana on kuitenkin putoaminen
(de-cadere), suistuminen korkeammalta tasolta matalammalle. Se, joka on siellä
valmiiksi, tuskin voi enää rappeutua, mutta toki hän voi toimia esikuvana.
Kulttuurin rappion merkitys on juuri
siinä. että ”luonnollinen” korvaa käsitteen ”arvokas”. Rappeutuneessa
kulttuurissa idealistisesti ymmärretyt arvot saavat osakseen vain ylenkatsetta
ja halveksuntaa, koska kulttuuri on menettänyt sen aistin, joka joskus yhdisti
ihmisen siihen, mikä oli häntä korkeampaa. Rappiossa palataan takaisin
luontoon. Sorrutaan.
Onko Joad oikeassa löytäessään
kaikkialta rappiota ja nähdessään idealismista luopumisen rappion ytimenä?
Hän ainakin osasi havainnoida ne
trendit, jotka ovat läntisessä maailmassa huimasti kehittyneet sitten
1940-luvun. Sana ”rappio” on jo kauan ollut epämuodikas, mikä ei välttämättä
todista muuta kuin ettei kaikkialle ulottuva ilmiö enää kaipaa erityistä termiä
ja ettei arvottavia käsitteitä nykyään haluta käyttää.
Itse asiassa ”essentialismi” on niin
sanotuissa postmoderneissa piireissä pahimmanlaatuinen haukkumasana, jolla
erotetaan taantumukselliset ja takaperoiset näkemykset vakavasti otettavasta
kulttuurintutkimuksesta. Kuinka ollakaan, ydinasiaksi tulee näin kysymys
ideoista, ”objektista” aivan kuten Joadillakin.
Amerikkalainen konservatiivi J.R.
Johnston Jr. on huomannut yhtäläisyyden Joadin ja amerikkalaisen Richard
Weaverin välillä.
Vanhan
Etelän arvojen kannattaja Weaver, joka oli Joadin aikalainen, on aivan samaa
mieltä kulttuurin ytimestä kuin tämäkin: universaalit arvot ovat kulttuurin
edellytys, keskittyminen ajalliseen ja haihtuvaan on rappiota.
Kulttuuriin kuuluu tärkeänä osana myös
pieteetti ja historian arvostaminen. Nykyisyyden palvonta, presentismi, on
siten itsessään syvästi barbaarista. Egalitarismi, sentimentalismi ja hedonismi
ovat ne ”pehmeät” arvot, joita Hollywood-humpuuki levittää kaikkialle. Niiden
lähteenä on järjen sijasta tunne.
Weaver tuntuu Joadin lailla jo varhain
havainneen hallitsevan trendin, joka vasta nyt on kasvanut täyteen ja ehkä
lopulliseen mittaansa. ”Pehmeys” arvona sinänsä on ollut muodikasta jo
vuosikymmeniä ja epäilemättä se kuulostaa miellyttävältä ja tuottaa mukavuuteen
liittyviä mielikuvia.
Kaikenkattavana arvojen kuninkaana
pehmeys ei kuitenkaan voi tuottaa muuta kuin rappiota ja alaspäin menoa.
”Pehmeä” ei hyökkää, vaan reagoi ja se mahtuu menemään siitä, missä aita on
matalin, mutta siitä myös puuttuu terä eikä se pysty tunkeutumaan pintaa
syvemmälle.
On tuskin sattuma, että ”pehmeys” kulkee
käsi kädessä ”tasa-arvon” kanssa ja molemmat ovat ainakin 1960-luvulta lähtien
julistautuneet suurimmiksi positiivisiksi arvoiksi, summum bonum.
Rappeutuneessa kulttuurissa näyttää
sisäiseltä mahdottomuudelta löytää näille vasta-argumentteja, vaikka
fysikaalisen analogian mukaan niitä on pidettävä arvojen puutteena eikä arvoina
sinänsä.
Kuten pimeys ei ole yksi väreistä tai
absoluuttinen nollapiste yksi lämpötila, eivät pehmeys tai tasa-arvo ole arvoja
sinänsä, vaan niiden puuttumista osoittavia tiloja.
Itse asiassa on yllättävää, miten
selkeästi Joad ja Weaver jo yli puoli vuosisataa sitten huomasivat
sivilisaationsa keskeiset trendit. Ne vielä uudet ja tuoreet kulttuuri-ilmiöt,
joita he silloin arvostelivat, ovat sittemmin jo ehtineet muuttua koskemattomaksi
totuudeksi.
Ne asiat, joita he arvostivat, ovat puolestaan
painuneet marginaaliin tai kokonaan hävinneet yleisestä tietoisuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.