Vanhat ja uudet Venäjät

”Vanha” Venäjä Venäjän historiassa

”Vanhalla” Venäjällä on tietenkin eri aikoina ymmärretty eri asioita. Venäjän historian suurista epäjatkuvuuksista johtuen epiteetille ”vanha” on kuitenkin tiettyinä aikoina ollut erityistä tarvetta. Vallankumoukselliset uudistuskaudet ovat erottaneet aikakaudet toisistaan yhtä tehokkaasti kuin Ranskan suuri vallankumous jätti ancien régimen koskaan palaamattomaan menneisyyteen. Restauraation jälkeenhän se vielä, toki turhaan yritti palailla.

”Vanha” Venäjä tarkoitti 1800-luvun alun slavofiileille sitä Venäjää, joka edelsi Pietari Suurta. Допетровская Россия oli heidän kuvitelmissaan vielä aitoa ja puhdasta venäläisyyttä, laadullisesti erilaista kuin se puolivillainen kulttuuri, joka vallitsi ranskaa puhuvan 1800-luvun aateliston keskuudessa, jossa kilpailtiin eurooppalaisuudesta ja jossa venäläisyys symbolisoi karkeutta ja huonoa makua, mauvais ton.

1800-luvun lopulta lähtien ”vanha” Venäjä oli 1860-luvun reformeja edeltänyt Venäjä, дореформенная Россия, jossa maaorjuus ja isännän tuomiovalta olivat voimassa. Nikolai I:n jälkeen Venäjä vapautui ja modernisoitui monessa suhteessa, vaikka itsevaltius jäi voimaan. Paradoksaalisesti tämän aiheuttivat ne Narodnaja voljan terroristit, jotka murhasivat keisarin juuri ennen kuin tämä ehti vahvistaa uuden liberaalin valtiosäännön.

Vuoden 1917 vallankumousten jälkeen bolshevikkien Venäjä, joka jopa kätki nimensä ja alkoi esiintyä Neuvostoliittona, tietenkin alleviivasi totaalista ja kategorista erilaisuuttaan vallankumousta edeltävään Venäjään. Nyt ”vanha” Venäjä ei ainoastaan tarkoittanut Pietarin Venäjää vastakohtana vanhalle, Pietari Suurta edeltäneelle Moskovan Venäjälle. Nyt Pietarin Venäjäkin oli julistettu ”vanhaksi”, vanhentuneeksi, taantumukselliseksi ja joka suhteessa voitetuksi ja ylitetyksi Venäjän kehitysasteeksi.

Jotakin kovin bisarria oli tietenkin siinä, että tämän uuden Venäjän hallitus poistui modernisuutta ja eurooppalaisuutta symbolisoineesta Pietarista ja asettui Moskovaan, vieläpä Moskovan Kremliin. On syystä sanottu, että symbolisesti tämä merkitsi samaa kuin se, että Englannissa olisi tapahtunut vallankumous ja uusi hallitus olisi asettunut Towerin linnaan.

Venäjän historian jatkuvuuksia ja epäjatkuvuuksia on paljon pohdittu. Pietari Suuren aika ja koko Pietarin Venäjän aika, joka kesti pari vuosisataa, merkitsivät tietenkin yleisesti ottaen hyvin merkittävää lähenemistä länteen. Verrattuna eristäytyneeseen, ahtaasti omahyväiseen ja takapajuiseen Moskovan valtakuntaan ero oli laadullinen. Tietyt poikkeamat yleislinjalta eri tsaarien aikana vain alleviivaavat kuvaa Venäjästä Euroopan eräänlaisena kulttuurisena liitännäisenä, joka ei koskaan täysin kotiutunut osaksi Eurooppaa, mutta oli yhtäkaikki sen kulttuurin innokas omaksuja ja jäljittelijä sekä tietenkin myös rikastuttaja.

Neuvostokausi puolestaan merkitsi aluksi suorastaan intohimoista irtisanoutumista edeltäneen aikakauden arvoista. Hyvin pian, vain puolentoista vuosikymmen kuluttua kurssia kuitenkin muutettiin jyrkästi. Venäjän perintö tunnustettiin nyt uuden Neuvostoliiton arvopohjaksi, lisäten tähän toki se varaus, että menneiden aikakausien saavutukset oli uudessa järjestelmässä ylitetty ja osittain myös kokonaan hävitetty.

Tutkijat ja Neuvostoliiton kriitikot puolestaan usein kiistivät myös tämän irtisanoutumisen ja selittivät monet uuden yhteiskunnan ja valtion piirteet vanhan Venäjän perinnöllä. Tässä mentiin jopa mongolivalloitukseen saakka ja rinnastettiin toisiinsa vanhan ja uuden Moskovan Venäjän itsevaltainen hallitsemistapa.

On epäilemätöntä, että Venäjän kuten muidenkin maiden historiassa vanhat traditiot vaikuttavat sellaisissakin asioissa, joissa niitä ei huomata vaan luullaan, että menneisyyden painolastista on vapauduttu, kuten tarkoitus oli. Näyttää jopa siltä, että nimenomaan Venäjän historialle on tyypillistä, että vanhat rakenteet vaikuttavat hyvinkin kauas nykyisyyteen. Osaksi asian saattaa selittää se, että menneisyydestä otetaan tietoisesti mallia. Tämä saattaa selittää sen, että Stalinin hallitsemistavassa oli niin paljon yhtäläisyyksiä Iivana Julman ja Pietari Suuren aikaan.

Paradoksaalisesti, Stalin ei tietenkään ollut varsinaisesti konservatiivi, vaan nimenomaan vallankumouksellinen. Toki hän näytteli arvokoservatiivin roolia 1930-luvun kulttuurin kurinpalautuksessa, mutta se yhteiskunnallinen vallankumous, jonka hän toteutti 1920-luvun lopulta 1930-luvun lopulle oli rajuudessaan ja perusteellisuudessaan ylittämätön ja veti hyvin vertoja Pietari Suuren aikaansaannoksille. Erona tietenkin oli esimerkiksi se, että Pietari suuntautui Eurooppaan, eurooppalaista kulttuuria kohti, kun taas Stalin suuntautui niistä poispäin, tunnustaen kuitenkin klassisen, lähinnä esimodernin eurooppalaisen kulttuurin arvon.

Samaan aikaan vanha Venäjä palasi takaisin kuten se ”luonto”, jota sananparren mukaan voi mielin määrin heittää ulos hangolla, mutta joka aina palaa. Takaisin palannutta ”vanhaa” Venäjää edustivat Stalinin aikana monet konkreettiset, ulkoiset seikat, alkaen klassisesta taiteesta ja arkkitehtuurista ja päätyen armeijan kunniamerkkeihin, univormuihin ja muihin instituutioihin. Itse armeijan keskeisyys oli vanhan Venäjän epäämätöntä perintöä. Kuten joskus Preussi, niin myös Venäjä ja sittemmin Neuvostoliitto oli hyvin pitkälle armeija, jolla oli maa, ei niinkään maa, jolla oli armeija.

Neuvostokaudella, kuten myös sen jälkeen, on ollut helppo löytää esimerkkejä ”vanhan” Venäjän paluusta. 1970-luvulla julkaistiin useita 1800-luvun kirjoja, joiden avulla pystyttiin paremmin ymmärtämään nykyistä Neuvostoliittoa. Yksi tällainen kirja oli markiisi de Custinen teos ”Venäjä vuonna 1839”.

Toinen oli Venäjän historiankirjoituksen varsinaisen aloittajan, Nikolai Karamzinin muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä, joka oli kirjoitettu keisari Aleksanteri I:tä varten vuonna 1811. Karamzinin teos, Записка о древней и новой Россиив ее политическом и гражданском отношениях (Muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä politiikan ja kansalaisuuden näkökulmasta) oli konservatiivista kritiikkiä niitä radikaaleja uusia virtauksia vastaan, joita Aleksanterin politiikassa oli havaittavissa erityisesti uuden suosikin Mihail Speranskin ansiosta tai takia.

Kaunokirjailijanakin kunnostautunut Karamzin tunnettiin ennen muuta moniosaisesta Venäjän valtion historiastaan. Pushkinin ilkeän letkautuksen mukaan tämän teoksen kirjoittaja osoittaa kauniisti ja kiihkottomasti ”itsevaltiuden välttämättömyyden ja ruoskimisen ihanuuden”.

В его «Истории» изящность, простота

Доказывают нам, без всякого пристрастья,

Необходимость самовластья

И прелести кнута.

Muistio, ”sapiska” ei ollut julkinen, vaikka salaisia versioita siitä levisikin lukevan yleisön keskuuteen. Toisin kuin ”historia”, se oli hyvin suorasanainen arvostellessaan itsevaltiasta. Sen mottona ei suotta ollut ”Minun kieleni ei tunne imartelua”.

Karamzin, Venäjän historian tuon ajan suurin auktoriteetti, oli tyytymätön Aleksanterin ulkopolitiikkaan, joka ilmeni vuoden 1807 liittoutumisena Napoleonin, Euroopan traditioita pilkkanaan pitävän nousukkaan kanssa. Tästä seurauksena oli ollut Suomen riistäminen Ruotsilta, Pietarin hovipiireissä epäsuosittu ja seikkailupolitiikaksi leimattu operaatio. Sen Karamzin tuomitsi.

Hän oli muutoinkin tyytymätön hallitsijaansa. Aleksanterihan näytti erehtyvän oman valtansa rajoittamiseen ja aikoi suorastaan kopioida ranskalaisia lakeja ja laitoksia. Tämä oli Karamzinin mielestä suuri periaatteellinen virhe. Asiat nimittäin olivat Venäjällä paremmalla tolalla kuin Ranskassa eikä vieraiden instituutioiden siirtäminen Venäjälle tuottaisi muuta kuin onnettomuutta. Itse instituutiot eivät edes ratkaisseet mitään. Tärkeintä olivat ihmiset ja heidän laatunsa. Ainoastaan hyvät apulaiset saattoivat taata politiikan menestymisen. Ihmisten moraaliset ominaisuudet, ei raha tai hallintojärjestelmä olivat tae valtakunnan kukoistuksesta.

Venäjän suuruuden oli tuonut mukanaan yksinvaltius ja kansan kunnioitus, kun nämä menetettiin, kävi maalle huonosti. Tarkemmin ottaen Venäjällä vallitsivat sekä itsevaltius että yksinvaltius. Vallan jakaminen, Montesquieun kehittelemä oppi, joka nyt oli Euroopassa muodikas, olisi Venäjälle kohtalokas. Itsevaltiaalla ei itse asiassa ollut oikeutta luopua asemastaan. Hänen velvollisuutensa oli käyttää sitä mahdollisimman hyvin.

Karamzinin ”vanha” Venäjä ei ollut yhtä kuin se ihannoitu ja menetetty aitovenäläinen paratiisi, josta slavofiilit alkoivat pian puhua. Se oli pikemminkin suuri kokemusvarasto, johon kuului myös katkeria epäonnistumisia. Mongolivalloitus ja sekasorron aika, smuta, olivat traumana Venäjän historiallisessa muistissa. Venäjän menestys sen sijaan, ja sehän oli ajoittain hämmästyttävä, sijoittui vahvan keskusvallan ja tinkimättömän itsevaltiuden kausiin.

Karamzin on vain yksi niistä teoreetikoista, jotka ovat korostaneet, että yksinvaltius ja itsevaltius sopivat nimenomaan Venäjälle. Myös monien slavofiilien mielestä tämä järjestelmä oli moraalisesti ylivertainen. Mikäli päätökset jouduttiin tekemään äänestämällä ja ristiriitaisia etuja yhteen sovittamalla, ei totuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksia voitu pitää ohjenuorana. Politiikka latistui ihmisten etujen väliseksi taisteluksi. Viime kädessä tämä tarkoitti, että voiton peri se, jolla oli takana enemmän voimaa. Näin ratkaistiin asiat Puolan valtiopäivillä, mutta tässä ilmenikin se läntistä maailmaa elähdyttävä prinsiippi, jolle Venäjän sielu oli mitä syvimmin vihamielinen.

1900-luvulla monesta sovjetologista, ainakin Richard Pipesista näytti siltä, että Neuvostoliiton itsevaltaista ja yksinvaltaista järjestelmää saattoi paremmin ymmärtää lukemalla Karamzinia ja de Custinia. Järjestelmähän oli selkeän yksinvaltainen eikä tuntenut vallanjakoa. Se antoi ymmärtää nojaavaansa politiikassaan viime kädessä objektiivisen totuuden tieteelliseen tulkintaan, josta ei ollut eikä voinut olla erimielisyyksiä ja jossa ristiriitaisia etuja ei tarvinnut keskenään sovitella. Eihän sellaisia ollut.

Niinpä Brezhnevin Venäjä näytti paradoksaalisesti hyvin suuressa määrin muistuttavan Aleksanteri I:n ajan Venäjää sen jälkeen kun Speranski oli karkotettu. Paradomania, sotilassiirtokunnat ja hallinnon mahtipontisuus ja jäykkyys löivät leimansa sille hallintotavalle, jonka symboliksi sitten nousi Nikolai I. Markiisi de Custine olisi voinut kirjoittaa teoksensa uudelleen vuoden 1939 tai vaikkapa vuoden 1979 Neuvostoliitossa.

Nikolai I jatkoi edeltäjänsä tapaan ja vasta hänen kuoltuaan vuonna 1855 voitiin aloittaa ne suuret reformit, joita Aleksanteri oli suunnitellut, mutta ei uskaltanut toteuttaa. Niitä olivat maaorjuuden lakkauttaminen, paikallishallinnon uudistus, lainkäytön uudistus ja armeijauudistus. Niiden jälkeen ruvettiin puhumaan ”vanhasta” ja ”uudesta” Venäjästä, Venäjästä ennen ja jälkeen reformien, дореформенная ja пореформенная Россия.

Samaan tapaanhan me nyt puhumme neuvostokaudesta ja sen jälkeisestä ajasta soviet ja post-soviet periodeista. Ehkäpä joudumme pian puhumaan euraasialaisuutta edeltävästä ja euraasialaisesta kaudesta. Uskovaiset tehkööt ristinmerkin.

Kuuluimme kerran samaan valtakuntaan

 

Pelastettu Euroopalle?

 

Antti Blåfield, Erja-Outi Heino, Puola on samaa maata. Siltala 2025, 312 s.

 

Täytyy heti aluksi sanoa, että tämä kirja on sangen tarpeellinen ja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa, jos nyt myös epäkiinnostavaa. Kullekin tarpeidensa mukaan, kuten vanha preussilainen maksiimi sanoi. Puutun itse vain sellaisiin paikkoihin, jotka kiinnostavat ja herättävät ajatuksia. En kirjoita tässä kirja-arvostelua.

Kirjan onnistunein ja tarpeellisin osa liittyy sen historiaosastoihin. Puolan historia ja Suomen/suomalaisten kosketuskohdat siihen on meillä nykyään lähes täysin unohdettu, vaikka niistä kirjoitettiin paljonkin ennen voime sotia. Otan esimerkiksi vain Pentti Renvallin tulkinnan Nuijasodasta ja Arvi Korhosen Hakkapeliittain hisyorian, jossa ehdittiin vain Puolan sotiin.

Myös puolalaisia historiaromaaneja julkaistiin suomeksi, esimerkiksi Sienkiewiczin ”Tulella ja Miekalla”, ”Ristiritarit” ja paljon muutakin. Sotien jälkeen Puolan historia on meillä palvellut lähinnä varoittavana esimerkkinä: juuri noin ei idänsuhteita pitänyt eikä saanut hoitaa…

Onhan suomeksi toki hyvinkin tarkoin kuvattu sitä Puolan suurta onnettomuutta, jonka ruotsalaisten invaasio 1600-luvulla aiheutti ja joka tunnetaan Puolassa nimellä ”Vedenpaisumus”. Sitä käsittelee ennen muuta Peter Englundin teos Kaarle X Kustaasta, ”Voittamaton”, mutta eihän sitä ymmärretä Suomen historian osaksi.

Meidän näkökulmamme Puolaan on ollut sen rooli aggressiivisena vihollisena Liivinmaalla ja toisaalta sen potentiaalinen rooli tukijana Venäjää vastaan. Tämän kirjan kirjoittajille Puola on ikuinen uhri ja suomalaiset mukana sen kiduttamisessa, ”vedenpaisumuksesta” karoliinien retkiin.

Myös Vaasan sukua pidetään tässä kirjassa Puolalle onnettomuutena, mikä on ilmeinen kärjistys, kuten voi havaita jo siitä Sigismundin pylväästä, joka seisoo Varsovan kuninkaanlinnan edessä. Kyllä kyseessä oli myös Puolan suuruuden aika, mikä siellä ymmärretään.

Kirja on muuten sangen Varsova-keskeinen, mikä saa unohtamaan sen, että aiemmin keskus oli Krakovassa ja Vilnassa n(ks. Vihavainen: Haun rautasuden kaupunki tulokset), joiden rooli ja näkökulma asioihin on ollut Puolan historiassa tärkeä ja omaleimainen.

Kirjan nimessä on tietenkin viittaus Jaakko Okkerin ja Juha Tantun kirjaan ”Puola on toista maata”, joka ilmestyi jo puoli vuosisataa sitten ja jota en ole lukenut. Joka tapauksessa jo sen nimi on huomionarvoinen. Kaikkien maiden historia on ainutlaatuinen, mutta Puolan on kyllä tavallista ainutlaatuisempi. Ja traagisempi. Se on ollut eri maata.

Kansakuntien historiatietoisuus vaihtelee. ei ole harvinaista, että yhteiskunnan äkkiä muuttuessa perusteitaan myöten saatetaan historia pääpiirteittäin jopa unohtaa. Sehän ei enää näytä nykypäivälle mitään antavan eikä mitään selittävän maailmassa, joka on perin juurin uudistunut.

Sitä paitsi historiaa saatetaan ruveta häpeämään, koska se paljastaa kiusallisesti sen, miten vanhentuneita asenteita ja arvoja menneiden vuosisatojen ihmisillä on ollut. Parasta olisi päästä siitä kokonaan eroon, mikä vaikuttaa helpolta vaihtoehdolta, koska se käy päinsä pelkän tyhmyyden avulla. Meillähän asiat ovat tällä mallilla.

Toisaalta menneisyydestä voidaan yrittää oppia kansallisen menestystarinan avaimia ja ainahan sieltä myös löytyy uhripääomaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Ei ole kansaa, jolle ei olisi vääryyttä tehty.

Venäjällä Nikolai Karamzin kiteytti Aleksanteri I:lle vuonna 1811 antamassaan muistiossa ”Muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä” (Zapiska o staroj i novoj Rossii, on suom., ks. Vihavainen: Haun karamzin tulokset) historian opetukset, jotka vaativat ehdottomasti itsevaltiuden jatkamista ja perustuslakihullutusten unohtamista.

Brežnevin Neuvostoliitto taas rakensi Suuren isänmaallisen sodan kulttia ja julisti yhtä falskisti kuin vaateliaasti: ”Mitään ei ole unohdettu, ketään ei ole unohdettu”. Todellisuudessa puolet historiasta unohdettiin ja toinen puoli tungettiin äärimmäisen ahtaaseen Prokrusteen vuoteeseen.

Putinin Venäjän historiapolitiikka on nyt omaksunut nämä molemmat perinteet. Mitään ei ole opittu eikä mitään tunnustettu. Se on surullinen tarina.

Mutta Puola on toki toista maata. Se on vanha suurvalta, joka on elätellyt paluuta ”oikeaan” rooliinsa, jopa mahtavan ”Intermariumin” (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset) suuren alueen johtajana, niin idän kuin lännen haastajana. Sen voimat ja taito vain ovat olleet aivan riittämättömät.

Puolalaisten historiatietoisuuden voiman aistii Varsovassa joka askeleella, ainakin tuolla Kuninkaantiellä, joka sijaitsee uudelleen rakennetun kaupungin sydämessä. Sadat muistotaulut ja kymmenet patsaat eivät anna unohtaa menneisyyttä, josta rakennettu kuva keskittyy syystäkin kansakunnan marttyyriuteen, sankaruuteen ja ylösnousemukseen.

Käsillä oleva kirja selostaa Kuninkaantien historiallista sanomaa sivukaupalla ja täytyy todeta, että se tekee sen onnistuneesti. Varsovan-matkailijan kannattaa ehdottomasti lukea selostus.

Kuten käsillä olevan kirjan kirjoittajat huomauttavat, puolalaisten historiakuva on romanttinen. Se on Mickiewiczin (ks. Vihavainen: Haun mickiewicz tulokset) ja Kosciuszkon Puola, Kansojen Kristus (ks. Vihavainen: Haun kansojen kristus tulokset) ja vapauden ja oikeuden esitaistelija kaikkialla maailmassa. Olla puolalainen ja kapinallinen on sama asia.

Kansallislaulun, Dabrowski-masurkan sanat (ks. Vihavainen: Haun ne zginela tulokset) palauttavat mieleen jopa Napoleonin ajan poliittisen historian. Historiamaalarin kuvaama Grunwaldin (Tannenbergin) voitto saksalaisista ritareista 1410 oli taas historiallinen virstaylväs, johon teutonien itäinen ekspansio, Drang nach Osten, katkaistiin pitkiksi ajoiksi.

Puolalaisten harrastama monumentaalinen historiamaalaus tuo mieleen ranskalaisen 1800-luvun vastaavat ilmiöt. Vastaavalla tavalla, ihannoiden ja paisutellen käsittelevät historiaa myös Sienkiewiczin suuret historiaromaanit. Suuri menneisyys on rekonstruoitu romanttisiin kuviin, jotka jokainen tuntee.

Ranska on Puolalle läheisin ulkomaa. Maita ja kansoja ovat lähentäneet ennen muuta vihollisuus niin Saksaa kuin Venäjääkin kohtaan. Poliittisesti ja jopa kulttuurisesti maat ovat olleet yllättävän läheisiä ja sattuneesta syytä puolalaiset nimet ovat Ranskassa varsin yleisiä tänäkin päivänä.

Ranskassa tilanne historiarintamalla on muuttunut, kun havaittiin, että on tullut problemaattiseksi kertoa koulujen oppikirjoissa, että ”gallialaiset, muinaiset esi-isämme” tekivät sitä tai tätä. Ranskalaisista yhä suuremman osan esi-isät eivät olleet muinaisia gallialaisia.

Puolalaisten esi-isät sen sijaan ovat olleet puolalaisia niin usein, kuin voidaan kohtuudella vaatia. Puola on nyt maailman kansallisesti ”puhtaimpia” maita, vaikka se menneisyydessä oli tässä suhteessa aivan erityisen kirjava.

Nuorisolle Puolan historialla näyttää kuitenkin olevan yhä vähemmän merkitystä, samoin kuin katolisuudella, jota pitkiä aikoja pidettiin puolalaisuuden välttämättömänä kriteerinä.

Mutta onko Puola nyt ihan oikeasti ja perusteitaan myöten muuttunut? Onko se nyt ”samaa maata” kuin koko edistyksellinen Eurooppa, tuo arvojen suurvalta?

Eihän se ole, minkä osoittaa jo uskonnon rooli puolalaisten elämässä. Trendi on toki kohti maallistumista ja nuoriso johtaa muutosta, tietenkin. Kuitenkin uskonnollisuutta kuvaavat lukemat ovat Puolassa aivan toista luokkaa kuin muualla Euroopassa ja patriotismin ja nationalismin suhteen ero näyttää olevan varsin samansuuntainen.

EU:ssa Puola on ollut murheen lapsi ja se on rankaissut puolalaisia väärinajattelusta ja jopa demokratian vastaisuudeksi tulkituista synneistä, erityisesti oikeusvaltioperiaatteen loukkaamisesta.

Myös tiedonvälityksen alalla koettiin kauhistuttava ilmiö: valtion omistama yleisradio toimi puolueellisesti vanhoillisten piirien hyväksi. Tällainenhan olisi meillä ja yleensäkin Euroopassa (oikeassa) mahdottomuus.

Tekijät arvelevat puolalaisten kansallisen änkyröinnin lähteeksi alemmuudentunnetta ja närkästystä sen takia, että heitä pidettiin lännessä takapajuisina ja haluttiin pakottaa oikeinajatteluun, myös kansainvälisen rahan voimalla.

Luulen, että tässä ollaan oikeilla jäljillä. Niin sanotun itäblokin romahdettua esimerkiksi George Soros ”Avoimen yhteiskunnan säätiönsä” kautta pyrki miljardien rahoituksella levittämään modernin länsimaalaisuuden hyvää sanomaa myös entisiin kommunistimaihin.

Soroksen ansiosta Venäjälläkin rahoitettiin1990-luvulla hyvin avokätisesti muun muassa yliopistojen tietokonehankintoja ja uudenlaisten näkemysten opettamista. Moderni taide ja muu aiemmin kielletty kulttuuritoiminta oli nyt rahoittajien erityisessä suosiossa.

Reaktio tuli ennen pitkää. Venäjällä se merkitsi kirkollisesti värittyneen obskurantismin nousua chauvinistiseksi valtionuskonnoksi (vrt. Vihavainen: Haun sobor tulokset). Puolassa konservatiivinen nationalismi onnistui myös pääsemään vallan kahvaan, etenkin vanhemman maalaisväestön tuella.

Vuonna 2023 tuli valtaan toisenlainen hallitus. Tekijät selostavat pitkään ja hartaasti sisäpolitiikan koukeroita, joihin saivat työnsäkin puolesta perehtyä Suomen suurlähetystössä vietettyinä kolmena vuotena. He tekevät sen johtopäätöksen, että vaaleissa tapahtunut muutos on historiallinen: Puola on palannut eurooppalaiseen kotiin.

Puolan sisäpolitiikasta puhuen, en tietenkään tiedä murto-osaakaan siitä, mitä kirjoittajat, mutta en sittenkään usko, että suuri historiallinen käänne tapahtuu noin vain.

Kyllä Puola yhä on toista maata ja kannattaa vakavasti pohtia, miksi se on sellainen kuin on, eikä sen sijaan vaipua samanlaiseen historiallisen amnesian tilaan kuin esimerkiksi meillä on tapahtunut. Kirjan laajat historiaosuudet ja jopa Suomen ja Puolan historian rinnastukset antavat tähän hyviä eväitä.

Aivan epätodellisen vaikutelman sen sijaan tekee se kirjan osio, jonka nimenä on ”Omasta kokemuksesta: neuvoja Suomelle”. Kirjoittajat ovat nimittäin tehneet sen johtopäätöksen, että Puola onkin nyt siirtynyt poliittisessa kehityksessään koko Euroopan johtoon: se on palaamassa illiberaaleja piirteitä saaneesta järjestelmästä takaisin demokratiaan.

Suomessa ja monessa muussa Euroopan maassa polarisaatiokehitys sen sijaan näyttää vasta kiihtyvän….

Mitä ihmettä? Onko demokratiamme nyt tai äskettäin ollut vaarassa jonkin ”illiberaalin” suuntauksen vuoksi vai onko se jopa menetetty? Onko tässä nyt kyseessä väärien mielipiteiden julkisen esittämisen salliminen vai mikä se ongelma oikein on?

On oikeastaan kiusallista kysyä näinkin ansiokkaan kirjan lukemisen jälkeen, saako tälle nauraa vai ei ja jos, niin miten paljon?

Mutta mehän eletään uutta aikaa (toisin kuin ennen). Nykyään tällaiset kysymykset kuuluvat Euroopassamme kaikkein olennaisimpiin.

Kirja on silti lukemisen arvoinen ja tämä viimeksi mainittu lukukin on aivan hykerryttävän hauska. Suosittelen.

Pyhän Venäjän historia

Pyhän Venäjän kunnia historiassa

Pietarissa, lähellä metroasema Park Pobedyä on nyt sitten avattu se uusi, suuri historiapuisto: Rossija -moja istorija. Vastaavia on Venäjän alueella tiettävästi viisitoista ja koko idean takana on kirkko, kerrotaan.

Vastaavia historian museoitahan on esimerkiksi Berliinissä Unter den Lindenillä ja Yhdysvalloissa Washingtonin Mallilla, mikäli nyt niin hajanaista ja moninaista luomusta kuin Smithsonian Institution voi pelkästään historiapuistoksi sanoa.

Tämä on joka tapauksessa omaa luokkaansa tai jopa lajiaan -sui generis. Mielestäni tämä on myös näkemistäni vaikuttavin.

Ensinnäkin tämä on pelkkä ajatuksen museo, ilman museoesineitä. Normaalistihan museossa on mielenkiinnon magneetteina jokaisessa huoneessa muutama autenttinen esine ja niistä erilaiset aseet vetävät aina katselijan parhaiten puoleensa, minut ainakin.

Itse asiassa ne kuitenkin ovat vain häiritsevä tekijä, mikäli museo haluaa keskittyä kertomukseen, kokonaisuuteen eli siihen metsään eikä niihin puihin.

Se ei muuten ole mikään helppo tehtävä, sillä ihmisen aivot ovat niin rakentuneet, etteivät ne mitään kovin monimutkaista kuvaa sulata menneisyyttä hahmottaessaan. Itse asiassa ne toimivat aivan primitiivisesti ja historian akateemisen opiskelun tarkoituksena onkin päästä kurkistelemaan tuon primitiivisyyden taakse, joka pyrkii ihmisen ajattelua hallitsemaan.

Mutta tällaisessa museossa ei tietenkään sitä pyrkimystä ole. Koska koko instituutio on suunnattu koko kansakunnalle, vauvasta vaariin, sen tehtävä voi olla vain niiden alkeellisten rakenteiden luominen ja vahvistaminen, joita ajattelumme mieluimmin ja helpoimmin kykenee käyttämään.

Ei tämä periaate sinänsä mitään hirmuista indoktrinaatiota tai pappispimitystä merkitse eikä sen tarvitse olla mikään este asioiden syvemmälle ymmärtämiselle ja syventävälle käsittelylle. Päinvastoin, jonkinlainen kokonaiskuva tarvitaan aina pohjaksi. Kovin monimutkainen, saati ristiriitainen se ei voi olla. Jokainen peruskoulun opettaja tietää tämän.

Heti aluksi täytyy todeta, että en ole missään nähnyt yhtä vaikuttavaa ja hyvin toteutettua digitaalista museota. Kyseessä ei ole pelkkä tutkijoiden kyhäämä tietovarasto, joka tarjoaa myös syventävää, interaktiivista toimintaa. Tämä on huikea kavalkadi, jossa digitaalisen esittämisen keinoja on käytetty taitavasti ja tehokkaasti. Kuva elää jokaisella seinällä, kupoleissa ja ständeissä.

Kuten sanotaan, norsu syödään vain paloina ja samahan koskee myös historiaa. Jokaisen salin ovella on lyhyt selostus siitä, mitä siellä on nähtävissä ja mitä siellä voi oppia. Kun maassa nyt on olemassa historian oppikirjojen mallikurssit, luulen, että nämä tekstit noudattelevat niitä. Varma en asiasta ole.

Itse saleissa sitten on vaihtelevasti erilaisia kohteita. Mahtava kavalkadi näyttää kävijälle tarinan Venäjän synnystä ja kehityksestä, eri aikakausista ja henkilöistä. Tärkeistä kohtaista ja tapahtumista on laadittu puolihämäriin saleihin valaistut ständit, jotka suuresti muistuttavat wikipedian sivuja.

Esimerkiksi sotien osapuolten johtajat, vahvuudet ja tavoitteet ovat ständin toisella puolella ja toisella taas tulokset, tappiot ja muut menetykset. Joskushan niitä oli saavutuksiakin.

Kiinnostavin ja varmaankin vaikuttavin yksityiskohta ovat lainaukset, jotka on otettu eri henkilöiden suusta eli siis heidän kirjoituksistaan. Ne ovat lyhyitä ja iskeviä ja jäävät todennäköisesti mieleen. Valitettavasti viitteet ja jopa ajoitukset puuttuvat, mutta tässähän ollaankin tekemisissä eräänlaisen peruskoulun oppikirjan kanssa.

Joka tapauksessa, näyttely pyrkii antamaan Venäjän historiasta kävijälle yksinkertaisen rungon, jonka voi varastoida muistinsa arkistoon. Se tarjoaa historialle myös kasvot ja valtavissa koko seinän maalauksissa voi sitten todeta, miltä se Rurik tai Monomah oikein näytti.

Vastaavaa, 1800-luvun historiamaalausta, joka koreudessaan muistuttaa jotenkin Jehovan todistajien julkaisuja, voi nähdä esimerkiksi Pariisin Pantheonissa tai vaikkapa Istanbulin sotamuseossa.

Ei tämä hieman teennäinen ja jopa falski näyttämöllepano minua erityisemmin häiritse. Ajattelen sekä pieniä peruskoululaisia, jotka joutuvat täällä vaeltamaan, että myös aikuisia, jotka ymmärtävät, että kyseessä on vain taitelijan näkemys. Taiteilijoista en nyt osaa sanoa nyt sen kummempia, mutta ainakaan he eivät näytä olevan Gustave Dorén oppilaita.

Olennaista tietenkin on, miten tuo valtava aineisto kokonaisuutena esitetään. Kovin yhtenäinen ja ristiriidaton kokonaisuus olisi didaktisesti paras, mutta ehkä myös älyllisesti kaikkein tympäisevin. Muistakaamme, ettei tämä ole tarkoitettu intellektuelleille, joille varmaan kannattaisikin perustaa oma puisto.

Koska esimerkiksi noiden lyhyiden mietelauseiden määrä on valtava, ovat ne myös keskenään ristiriitaisia eikä niistä voi tislata kovinkaan selkeää kokonaisuutta. Näyttelyn yleinen eetos toki löytyy ja nousee esille yhä uudelleen. Kyseessä on Venäjän valtakunnan ja sen ortodoksisen kirkon historia.

Nikolai Karamzin oli loistava kirjoittaja, eräänlainen Venäjän Topelius ja hänen ideologiansa oli valtion keskeisyys Venäjän historiassa, kuten jo pääteoksen Istorija gosudarstva Rossijskogo, osoittaa.

Niinpä ei ole ihme, että ensimmäisessä näyttelyssä (rurikovitšit ja romanovit) on ilmeisesti eniten häneltä otettuja lainauksia. Siinä ei ole mitään kummallista. Sen sijaan Lev Gumiljov, joka näyttäisi kilpailevan kakkossijasta, herättää kyllä tiettyjä ajatuksia (bange Ahnungen sanoo saksalainen).

Mutta onhan siellä oikeita, kriittisiä tutkijoitakin. Niitä löytyy paljon, on V.O. Kljutševskia, S.F. Platonovia, A.N. Saharovia ja niin edelleen.

Mutta sitten siellä on myös senaatin yliprokuraattori ja kahdenkin sittemmin valtaistuimelle nousseen kruununperillisen kasvattaja Konstantin Petrovitš Pobedonostsev, hän jota kaikki jo aikanaan pitivät taantumuksen symbolina ja jonka suomalaiset kuvittelivat olevan kaiken pahan alkuna myös Suomen-politiikassa.

Pobedonostsevilta valittu mietelause korostaa lujan vallan ja ylellisyyden karttamisen tärkeyttä. Entäpä sitten? Omalle aikakaudelleen hän oli tärkeä henkilö ja olisi ollut väärin jättää hänet joukosta pois.

Mutta missä onkaan Stolypin? Etsin turhaan tuota miestä, joka vielä äskettäin näytti Kremlissä nousseen ylimmälle parnassolle. Vain ohimenevän maininnan löysin, vaikka tosin muuan kokonainen aikakausi oli saanut nimensä hänen erään lausahduksensa mukaan. Se koski ”suuria mullistuksia”.

Mieleen ihan tulee, että Moskovassa, Akatemian Venäjän historian instituutin naapurissa sijaitseva mainio Pub Stolypin on myös suljettu. Muuan kollega nauroi, ettei siitä kannata tehdä johtopäätöksiä historiapolitiikan suhteen ja oli varmaan oikeassa.

 Ei tässä nyt vielä missään Neuvostoliitossa eletä, ainakaan rajan sillä puolella. Saattaa olla, että etsin sankaria vain vääristä lokeroista.

Suuri, silmiinpistävä linjaus oli ensimmäisen maailmansodan ja vuoden 1917 vallankumousten selkeä esittäminen uudella tavalla. Helmikuun valankumous oli monien sitaattien mukaan Englannin työtä siinä kuin Lokakuu meni saksalaisten kontolle. Suuren Venäjän mahtavaa nousukiitoahan siinä loppujen lopuksi katkaistiin.

Se muuten olikin omaa luokkaansa. Vain kaksi rotua oli tavattomasti vaikuttanut uusimman ajan tieteeseen, kertoi sitaatissaan akateemikko Vernadski: anglosaksinen ja venäläinen. Jälkimmäisen ansioita ei ollut vielä yleisesti tunnustettu, hän totesi sitaatissa, jonka konteksti on epäselvä.

Ei tämäkään näkemys ole tuulesta temmattu, vaikka meikäläinen jäi sitaatista kaipaamaan ainakin saksalaisia ja miksei ranskalaisiakin… 1940-luvun kosmopolitismin vastaisen kampanjan aikanahan tästäkin teemasta kyllä puhuttiin.

Muuten, kristittyjen marttyyrius nousee vanhasti esille myös käsiteltäessä neuvostoaikaa ja syystä nouseekin. Täytyy sanoa, että se meillä on jäänyt vähälle huomiolle kuten jäävät myös ne nykyiset vainot, joita heihin kohdistetaan.

Muuten, Stalinin ajan valtavat aikaansaannokset ja vielä valtavammat suunnitelmat saavat paljon huomiota. Tunnettu Stalinin suunnitelma luonnon muuttamiseksi esitellään myös laajasti ja kiintoisasti.

Vähälle huomiolle jää myös Suomi, sitä onkin etsittävä alaviitteistä. Talvisota on ympäripyöreästi käsitelty episodi ja kaipaamaan jää selkeää tarinaa siitä, mikä oikein oli Neuvostoliiton rooli ja sen suhde Saksaan vuosina 1939-1941. Venäjällä on kyllä näiden kysymysten hyviä tutkijoita (mutta me poikaa opetamme, kuten Saarnaaja sanoi).

Suomen sota 1808-09 saa osakseen suhteellisen pitkän alaviitteen, jossa totuudenmukaisesti korostetaan sitä, että se oli aikanaan Venäjällä hyvin epäsuosittu. Sitähän paheksui myös Karamzin.

Sitten, kun tullaan kohti nykypäivää, alkaa ilmaantua yhä enemmän nykyistenkin poliitikkojen kuvia ja heidän lausumiaan. On merkille pantavaa, että historiaa pääsevät arvioimaan niin Putin kuin Lavrov. Värivallankumousten yritykset kuuluvat nykyisen historian keskeisiin aiheisiin…

Politologille tämä laaja osio varmaankin on antoisa. Itse olin paljosta kiertämisestä sen verran väsynyt, etten jaksanut siihen enää perehtyä, eikä myöskään henki siihen kehottanut.

Mieleen tuli vain venäläinen sananparsi: se on kirjoitettu heidän otsaansa (У них все на лице написано). Tarkoituksen kyllä huomaa, ellei sitä ole ymmärtänyt jo vaikkapa Putinin puheista, joita meillä ei tosin ole julkaistu. Mutta tässä ollaan jo politiikassa, joka on tahdon asia, ei tieteen ja sellaisena pysyy. Kyllä teemaan kannattaisi palata, kunhan jaksaa.

Mutta miten kokoaisi sen perusidean, joka läpäisee koko tämän vaikuttavan ja teknisesti erittäin ansiokkaan näyttelyn?

Eiköhän voine sanoa, että kyseessä on karamzinilainen Venäjän valtakunnan historia, kirkon vahvalla läsnäololla. Olisi kuitenkin huomattavaa liioittelua väittää, että kyseessä on pobedonostsevilainen versio.

Sen mukaan etatismi ja uskonnollisuus, voisi sanoa klerikalismi, ovat Venäjän valtakunnan tukipylväät kautta aikojen. Sitä paitsi kyseessä on hyvän valtakunta, jota etenkin lännestä on aina uhattu ja uhataan.

Miten sanookaan ständissään filosofi Valerian Nikolajevits Muravjov: Pyhä Venäjä (Svjataja Rus) ei ole legenda eikä vertaus. Se on ollut todella olemassa. Ei siinä makean satumaisessa hahmossa, jonka maalaavat taitelijat ja runoilijat, vaan elävänä kokonaisuuteena, joka on täynnä omalaatuista kauneutta, ääniä ja hahmoja ja jolla on kaikkialla suuri elämänvoima.

Se on kaunis visio ja hyvin isänmaallinen omalla erikoisella tavallaan. Imperiumista eronneet kansat eivät kuitenkaan enää näytä sitä jakamattomasti kannattavan tai edes näkevän. Olisiko tällä jotakin väliä?