Suuren muutoksen oireita

 

Uskonsotaa ja -rauhaa kulttuurin muutoksessa

 

Päivi Räsäsen tapaus on kovasti kuohuttava. Valtakunnansyyttäjä haastoi hänet oikeuteen yleisen syyttäjän alaan kuuluvasta rikoksesta, jonka oletettiin syntyineen apostoli Paavalin homoseksualismia koskevasta lainauksesta.

Paavalin mukaan homot joutuvat ”kadotukseen” ja tämän uhkauksen Räsänenkin toisti, nimittäen vielä homoutta seksuaaliseksi vinoutumaksi.

No, ellei joku sattunut asiaa tietämään, voin todeta, että seksuaalisena vinoutumana homoutta piti jopa Platon teoksessaan ”Lait”, vaikka esittikin ”Pidoissaan” pederastian ihannoituna rakkauden muotona, erityisesti sellaisena, kuin Sokrates sitä harjoitti, eli pidättyvänä ja henkisenä.

Mutta Räsänenhän teki tekosensa 2000-luvulla ja nykyään meillä on menossa suuri uuden etsinnän kausi. Kristinusko koetaan yleisesti vanhentuneeksi ja tutkimusten mukaan vain kovin pieni prosentti kansastamme ottaa sen tosissaan.

Normaalia on, että jos joku uskovaiseen vähemmistöön kuuluva ihminen julistaa toiselle hänen joutuvan kadotukseen eli helvettiin, tämä ei saa sielulleen vammaa eikä rupea itkeä tihrustamaan, vaan nauraa pilkallisesti tai toteaa lakonisesti, ettei voisi vähemmän kiinnostaa. EVVK.

Voimme todeta, että Räsäsen esille nostama uhka on menettänyt tehonsa jo kauan sitten. Kukaan ei tunne tarvetta juosta turvalliseen tilaan, mikäli Räsänen tai joku hänen hengenheimolaisestaan tulee vastaan.

Eihän Paavali tuossa edes lainkaan sano tai anna ymmärtää, että rangaistus tabun rikkomisesta olisi tai sen tulisi olla ihmisten käsissä ja maan päällä. Mikäli Pietari tosiaan toimii taivaan portinvartijana, mikä on apokryfinen väite, ei hän tee sitä ihmisen ominaisuudessa, vaan käyttää delegoitua valtaa, joka ei tosiaankaan kuulu kenellekään muulle.

Luterilaisuuden periaatteiden mukaan itse kunkin kuuluu tutkistella Jumalan sanaa ja tulkita sitä sen mukaan, kuin hänen omatuntonsa käskee. Siksi juuri koko lukutaitoa pidettiin aikoinaan tarpeellisena: että jokainen voisi tutustua Raamattuun ja siellä muun muassa Paavalin kirjeisiin. Siitä lähtien ne ovat olleet julkisesti esillä kaikkien luettavana.

Miten on mahdollista, että on löydetty juristeja, joiden järkeen ja moraaliin on sopinut tuo Raamatun siteeraamisen luokittelu rikolliseksi, on todella kiinnostava ja tärkeä kysymys.

Jos ja kun sellainen kerran on mahdollista, ovat portit auki mielivallalle, jossa ketä tahansa uskovaista pidetään vuodesta toiseen sidottuna pysähtyneeseen oikeusprosessiin ja koko länsimaisen sivilisaation entinen pyhä kirja siinä julistettuine periaatteineen asetetaan käytännössä lainsuojattomaksi.

Kyseessä ei ole vain yhden ihmisen sinänsä tärkeä kohtalo, vaan periaate, joka vie meidät aivan uuden aikakauden portille. Raamatussa on runsaasti erilaisia kietoja ja käskyjä, jotka ovat paljon uhkaavampiakin, esimerkiksi elävältä hautaamisineen ja kummallisine tabuineen.

Ennen pitkää voidaan päästään Raamatun täyskieltoon, jos tällaisen syytteen edustama periaate menee läpi tai sitten siitä on julkaistava aivan uusi ”poliittisesti korrekti” versio Raamatusta.

Erittäin tärkeää on huomata, että sama valtionsyyttäjä, joka poliisin toistuneesta esitutkinnasta huolimatta ryhtyi ajamaan syytettä, sai juristikollegoiltaan ”Vuoden oikeusteko”-palkinnon.

Tämän jälkeen juristikunta saa syyttää itseään, mikäli huomaa tähän saakka vielä mahdollisesti nauttimansa luottamuksen ja kunnioituksen kokonaan hävinneen.

Sivuhuomautuksena voi todeta tyhmyyteen liitettyjen älyllisten ja moraalisten ilmiöiden aivan tavattomasti puhjenneen kukkaan Räsäsen jutun ympärillä. Niin sanottu kognitiivinen ennakkoasenne on johtanut jotkut olettamaan, että Räsänen todella sanoi jotakin kauheaa, mikä todella sisälsi kiihotusta ”kansanryhmää” vastaan.

Kukapa nyt viitsisi tarkistaa, mitä tuollainen hirviö tarkkaan ottaen sanoi. Eihän sitä aluksi tiennyt edes valtakunnansyyttäjä vielä syytettä esittäessään.

Jopa Suomen Kuvalehdessä joku kynäilijä kysyy nyt retorisesti Räsästä siteeraten ”’En ole loukannut ketään’. Mitähän sanoja Päivi Räsänen käyttää, kun hän haluaa loukata?” Tässä päästään jo parodioimaan sitä tasoa, jota on kutsuttu henkevyydeksi, ”bel esprit”, ks. Vihavainen: Siunattu tyhmyys ja kirottu hulluus ).

Valitettavasti juttuun liittyvistä monista muistakin kommenteista paistaa yhä uudelleen vain ja ainoastaan itsekylläinen typeryys. Hesarin pilapiirtäjää ei tässä tarvitse erikseen mainitakaan.

Uskonnon maailma on meillä jo kauan sitten eronnut erilleen käytännön elämästä. Uskonnosta voidaan tarpeen tullen aina veistellä vitsejä ja vaikkapa kehuskella, miten syntisen hyvältä jokin maistuu tai tuntuu. Jos joku tulee siihen puhumaan kuoleman jälkeen tapahtuvista seuraamuksista, niille nauretaan, jos edes viitsitään.

Selatessani koraaniani, jonka muuten kehotan jokaisen lukemaan, ellei hän ole jo sitä tehnyt, törmään yhä uudelleen uhkauksiin siitä, että monijumalaisena eli kristittynä tulen kuoleman jälkeen kärsimään kovia tuskia ikuisessa tulessa. Käy jopa niin, että kun entinen nahkani palaa, kasvaa sen tilalle aina uusi, joka saa taas käristyä ja kärsiä.

Tämän uhkauksen täyttymiseen riittää kuulemma tosiaan jo se, etten tunnusta Allahia ja noudata hänen lähettiläänsä käskyjä kirjaimellisesti. Syön sitä paitsi sianlihaa, verilettuja ja mustamakkaraa ja juonpa viiniäkin suurella mielihyvällä. Uhkailijoille voin näyttää keskisormea, jos viitsin.

Joudun siis kuitenkin ikuiseen tuleen, sanoo koraani. Tästä ei lainkaan pelasta se, että tunnustan eriuskontoa. Päin vastoin, juuri se on suurin ja riittävä syy. Toki jumalattomat saavat ainakin yhtä kovan tuomion, joten ikuiseen tuleen uhataan heittää yli viisi miljoonaa suomalaista ja monta miljardia ulkomaalaista lisäksi. Olisikohan tämä laiton uhkaus?

Ainakaan tämä ei meidän maallistuneessa yhteiskunnassamme voi lakata vetoamasta nauruhermoihin: jos se teidän mielestänne niin on, niin olkoon. Tapahtukoon Allahin tahto, ei kai sille kuitenkaan mitään voi. Minä en siitä välitä, pitäköön hän huolen omista aivoituksistaan.

Mutta tärkeää on, että koraanissa esitetyt uhkaukset ovat toisella pohjalla kuin Uuden testamentin apostolien puheet. Koraanissa Allah puhuu suoraan ihmiselle ja kertoo millainen hän on,miten hän loi maailman ja mitä hän haluaa ihmisten tekevän. Se on suoraa puhetta, eikä profeetan suodattamaa, niin hänen kauttaan kuin se onkin ihmisille annettu.

Koraani on siis kirjaimellisesti ymmärrettävä lakikirja, jonka totteleminen on ehdoton velvollisuus niille, joiden tavoitteena on välttää helvetti ja päästä paratiisiin. Koraanin lisäksi tulevat vielä hadithit, joissa on enemmänkin puhetta vaikkapa juuri tuosta homoudesta, josta koraani tyytyy vain kertomaan jo Lootin tuominneen tuon rikoksen, joka oli aiemmin maailmassa ennenkuulumaton.

Mutta koraani esittää siis todella selviä käskyjä ja velvollisuuksia uskovaisille, myös ”uskottomien” suhteen.

Uskottomat on tapettava kaikkialla ja katkaistava heiltä kaikki sormet, määrää Allah: ”Tämä siksi, että he uhmasivat Jumalaa ja hänen lähettilästään, niin Jumala on totisesti ankara rankaisemaan. Tämä se on! Maistakaa nyt sitä! Totisesti kuuluu uskottomille tulen rangaistus” (Sotasaaliitten suura 13.-14.).

Rangaistus ”uskottomuudesta”, tuo Allahin työ, kuuluu siis uskovaisten täällä maan päällä toimeenpantavaksi, mistä jae 17. kertoo vielä täsmällisemmin: ”Ettekä te ole surmanneet heitä, vaan Jumala on surmannut heidät; etkä sinä heittänyt, kun heitit, vaan Jumala heitti aseen…”.

No, tällaiselle me tietenkin haluaisimme nauraa yhtä hereästi kuin Paavalin uhkauksille, mutta asiassa on kyllä muuan merkittävä ero. Kun Paavali puhuu tuonpuoleisesta maailmasta, puhuu koraani tämänpuoleisesta. Kun Paavali ei kehota ketään väkivaltaan eikä edes syntisiä vihaamaan, on koraani täynnä nimenomaisia käskyjä uskottomien tappamisesta.

On pakko kysyä, miksei koraania saarnaavia mullaheita ole saatettu meillä oikeuden eteen, mutta sen sijaan kristinuskon teologisia pohdintoja esittävä, joka ei kehota mihinkään toimiin ketään vastaan,  joutuu valtiovallan ahdistelemaksi.

Luulen, että olemme tässä tekemisissä erittäin keskeisen aikakautemme luonnetta kokevan asian kanssa. Käsitettä ”turvallinen tila” on länsimaissa hoettu jo pari vuosikymmentä ja siihen on liitetty nimenomaan toisinajattelevien oikeus päästä kuulemasta omiin uskomuksiin ja elämäntapaan kohdistettua kritiikkiä.

Samaan aikaan kuitenkin tuollainen kritiikki, ainakin täällä pohjolassa on aina ollut niin sanoakseni akateemisella tasolla: jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi, sen, joka on toista mieltä, ei tarvitse siitä huolta kantaa.

Tilanne saattaa nyt kuitenkin olla nopeasti, perusteellisesti ja peruuttamattomasti muuttumassa. Syytä ei tarvitse kenellekään kertoa. Turvallinen tila saattaa pian todella olla tarpeen sanelema myös täällä, siinä vaiheessa, kun lakimme ja niiden tukinnat muuttuvat yksipuolisesti omaa, perinteistä uskontoamme sortavaksi ja uutta kulttia ja sen keskiaikaisia barbaarisuuksia suosivaksi.

Muinaiset roomalaiset kehottivat konsuleita valvomaan yhteistä hyvää. Nyt saamme todistaa sitä, miten ylintä tuomiovaltaa edustava laitos hyökkää avoimesti omaa perinteistä uskontoamme vastaan ja miten hyödyttömät idiootit esiintyvät suurina ja juhlittuina sankareina tällaista kehitystä suosiessaan ja edistäessään.

 

Vaeltava haamu

Aaveko se vaeltaa Euroopassa

Ilmari Hiidenlehto. Profeetta Muhammedin haamu. BoD, Helsinki 2018, 233 s.

Vuona 1835 ilmestyi David Straussin teos Das Leben Jesu. Kritisch bearbeitet.

Siitä voidaan aloittaa kriittinen raamatuntutkimus, vaikka toki kaikenlaisia epäiljöitä ja rienaajia oli ollut liikkeellä jo sata vuotta aiemmin ja kauemminkin.

Kriittisen historiantutkimuksen tavoitteena ei kuitenkaan ole vain vastata kysymykseen uskoako vai ei? minkä 1700-luvun vapaa-ajattelijat ennen muuta tekivät, vaan selvittää, mikä on kohteena olevan tekstin luonne ja merkitys, miten se on syntynyt ja mitä se siis oikein merkitsee meille ja mitä se on merkinnyt muille sen käyttäjille ja luojille. Niinpä sitten saamme päteviä perusteita siihen, miten asiaan suhtaudumme.

Kristinuskon kohdalla myös pyhiin kirjoituksiin sovellettu kritiikki on jo kauan kuulunut itsestäänselvyyksiin. Sivilisaatioomme ei yksinkertaisesti kuulu naiivi suhtautuminen maailmaan. Uskovat saavat kaikin mokomin uskoa, mutta se ei oikeuta heitä kieltämään pyhien kirjoitustensa ja dogmiensa synnyn ja luonteen tutkimista.

Islamin kohdalla näin ei ole ja tämä on muuan niistä olennaisista seikoista, jotka erottavat islamin modernista sivilisaatiosta. Toki myös islamia, koraania, haditheja ja muita pyhiä dokumentteja on tutkittu kriittisesti, mutta sattuneesta syystä tulkitsijat varsin usein esiintyvät salanimillä. Siis vielä tänäänkin ja vieläpä täällä, meillä Suomessa!

Asiaa kannattaa jäädä hetkeksi miettimiään, on se sen verran outo. Maamme on kulkenut sekularisaatiokehityksen kärkiryhmässä eikä meillä käytännöllisesti katsoen ole ollut mitään uskonnollisia tabuja enää puoleen vuosisataan. Nyt on tilanne muuttunut.

Tämä näkyy vaikkapa siitä, että teoksen Muhammedin haamu kirjoittaja käyttää salanimeä ja on julkaissut kirjansa omakustanteena.

Tämä siitä huolimatta, että nykyisessä islamisaation aallossa maamme yhä on jäänyt jonkin verran syrjään. Tämä näkyy vaikkapa siinä, että entinen ministeri ja diplomaatti Jeannette Bougrab, joka nykyään johtaa Ranskan kulttuurikeskusta Helsingissä, on meillä tosiasiallisessa maanpaossa, kuten Osmo Pekonen kirjoittaa uusimmassa Kanava-lehdessä.

Muslimifanaatikot ovat murhanneet Bougrabin enon, isoisän ja miehen ja nyt hän on yksi kolmesta niiden eniten vihaamasta naisesta, kertoo Pekonen.

Helsinki ei ole Pariisi, mistä voimme monesta syystä olla kiitollisia, mutta emme mekään missään lintukodossa asu, kuten erinäiset esimerkit osoittavat. Barbaria on myös täällä ja myös täällä monet sitä kumartavat ja antavat sille erityiskohtelun.

Hiidenlehto on ilmeisesti hyvin perillä kriittisestä islam-tutkimuksesta ja silmiin pistävää on, että sitä tekevät, länsimaissa asuvat (!) ihmiset usein käyttävät salanimeä.

Asia tietenkin juontuu siihen, että islam lähtökohtaisesti kieltää tutkimasta itseään kriittisesti ja niin sanotut uskonoppineet pitävät tästä periaatteesta tiukasti kiinni. Muhammed ja koraani ovat kaiken maallisen yläpuolella olevia pyhiä asioita.

Kriittinen islam-tutkimus on kuitenkin epäillyt jopa koko Muhammedin historiallisuutta. Tässähän ei ole sinänsä mitään erikoista, sillä myös Jeesuksen historiallisuutta on epäilty.

Muhammedin kohdalla asia on kuitenkin vielä paljon aiheellisempaa, sillä vanhimmatkin häntä koskevat lähteet ovat vielä kauempana väitetyn esikuvansa elämästä.

Itse asiassa islam näyttää muodostuneen vasta 800-luvulla ja itse profeetan nimenkin voi tulkita perustuneen tekstin väärin ymmärtämiseen. Lukutaidottoman profeetan Allahilta muka saama kirjaimellinen ilmoitus eli koraani kehittyi sekin itse asiassa pitkän ajan kuluessa.

Raamattukaanonin kehityksellä oli omat mutkansa ja seikkailunsa, kuten tiedämme ja nykyiseen muotoonsa kristinusko kehittyi muutaman sadan, tai itse asiassa parin tuhannen vuoden kuluessa. Siinä emme näe mitään ihmeellistä, mutta islamilaisessa maailmassa vastaavalla asialla on aivan toinen merkitys. Kriittinen analyysi on siellä rikos, ei enempää eikä vähempää.

Koraani, jonka kieltä ja viisautta jokainen muslimi ja hieman muutkin ylistävät, on kriittisen tarkastelijan silmin hyvin sekava kokoelma erilaisia, toisiinsa kuulumattomia katkelmia, joiden järjestyskin (pituusjärjestys!) on varsin älytön.

Koska koraanin katsotaan tulleen sanatarkasti annetuksi arabian kielellä, tulee kaikkien muslimien myös kuunnella sen resitointia tuolla kielellä. Kyseessä on tietenkin rituaali, jossa tolkkua on vähän, mutta niinhän joku opiskelija aikoinaan sanoi Homeroksestakin: Till hälften blott förstådd, men älskad desto mer…

Erään mielipiteen mukaan kirjan muutamiin lauseisiin saataisiin edes mieltä, mikäli oletettaisiin, ettei sitä ollutkaan kirjoitettu alun perin arabiaksi, vaan ainakin osittain syyro-arameaksi.

En ryhdy ottamaan kantaa tulkitsijoiden jäsentenvälisiin kisoihin, siihen eivät valmiuteni riitä alkuunkaan.

Pidän joka tapauksessa Hiidenlehdon esitystapaa varsin asiallisena ja vakavana. Tarkoituksena ei ole selvittää, pitäisikö koraaniin uskoa vai ei, sen pitäisi olla jokaiselle modernille ihmiselle selvää ilman muuta.

Sen sijaan on todellakin syytä kysyä, miten tällainen uskonto, johon voimme yhdistää kokonaisen kulttuurin pysähtyneisyyden, oikein pääsi syntymään ja missä olosuhteissa näin tapahtui.

Kirjoittaja arvioi kriittisesti myös niitä hyväuskoisia islamofiilejä, jotka ovat löytäneet pyhistä teksteistä suuria tasa-arvon, rauhan ja ihmisystävyyden julistuksia. Osoittautuu, että uusimmat niistä ovat vasta aivan viime vuosina löytäneet tiensä uusiin versioihin…

Myös internetissä näyttää ahkeroineen islamofiilinen aines, joka on tehtaillut tuhansia muutoksia erilaisiin islamia koskeviin tietoihin mm Wikipediassa.

Jälkeä on sitten tullutkin. Jopa Ruotsin arkkipiispa on ylistänyt Muhammedin suuruutta ja Jeesuksen esittäminen profetian sinettiä jalompana julistajana on arveluttanut kovin monia merkittäviä kristittyjä. Itse asiassa olemme joutuneet käytännössä sen tosiasian eteen, että islamista on tullut erioikeuksia nauttiva uskonto. Muslimit nauttivat monessa maassa tosiasiallisia eksterritoriaalioikeuksia.

Ylistävät tai vähintäänkin suuresti arvostavat lausunnot islamista kuuluvat nykyään ns. poliittiseen korrektiuteen ja tällä käytännöllä on jopa YK:n tuki.

Sille, joka tuntee Neuvostoliiton ja erityisesti Stalinin ajan Neuvostoliiton aikansa edistyksellisten silmissä nauttiman korkean arvonannon, on tässä déja-vu-kokemuksen paikka: juuri noinhan veristä hirmuvaltaa ja tolkutonta ideologiaa silloinkin kumarrettiin. Mitä sanoikaan itse älyköiden kruunaamaton kuningas, Bernerd Shaw: antikommunismi on vuosisatamme suurinta hulluutta…

Niinpä niin. Islamofobiakin on siis varmaan sitä ja islamofobiaa taas on kaikki se, mitä islamin ylipapit eivät hyväksy. Näinhän se on ennenkin mennyt.

Islamia tunnustaa kuitenkin jo valtavaksi paisunut ihmismassa. On selvää, että se tulee säilymään takapajuisena ja barbaarisena, ellei se kykene irrottautumaan siitä perinnöstä, mitä islam nykymuodossaan kantaa.

Hiidenlehto esittää kirjansa lopussa Ayaan Hirsi Alin luettelemat islamin viisi suurta ongelmaa, joista olisi päästävä eroon, ne ovat 1. Koraanin ja Muhammedin auktoriteetti, 2. Kuolemankultti, 3. Sharia, 4. Hyvään käskeminen ja pahan kieltäminen (omankäden oikeuden velvollisuus) sekä 5. Jihad.

Nämä ovat asioita, joilla oli roolinsa ja ansionsakin primitiivisessä yhteiskunnassa, mutta ne sotivat jyrkästi nykyaikaisen yhteiskunnan järjestystä vastaan.

Ne, joilla on yhteiskunnasta vastuu, on syytä ottaa tämä analyysi vakavasti. Kysymys ei siis suinkaan ole vain

jihadista tai jihadismista.

Itse kunkin muslimin olisi myös syytä alkaa omaksua länsimaisen kulttuurin perusasioita, mikäli hän tässä kulttuuripiirissä haluaa asua tai omaa kulttuuriaan samalle tasolle kohottaa. Niihin kuuluu ehdottomasti myös kriittinen suhtautuminen historiallisiin dokumentteihin.

Ainoastaan sen kautta lienee mahdollista saavuttaa myös tasapainoinen asenne islamiin uskontona ja kyetä erottamaan siitä ne asiat, jotka mahdollisesti ovat hyviä ja kannatettavia ja hylkäämään sitten se aines, joka kelpaa vain hylättäväksi.

Hiidenlehdon kirjaa voin ilman muuta suositella. Se antaa tuoreen näkökulman islamiin, vaikka sen johtopäätökset, kuten kaikki tieteelliset johtopäätökset, ovat aina avoimia korjauksille.

Mitä on olla eurooppalainen?

 

Kriittinen ajattelu ja länsimaalaisuuden henki

 

Kriittinen ajattelu, joka ulottui koskemaan kaikkea, mitä maan päältä ja kauempaakin löytyi, syntyi länsimaissa varsinaisesti vasta 1600-1700-lukujen vaihteessa.

   Toki Descartesin (1596-1650) aloittama metodinen epäily oli tässä suhteessa jo ollut erittäin merkittävä asia, mutta varsinaisesti kriittinen ajattelu tunkeutui yleiseksi tieteen lähtökohdaksi vasta suunnilleen vuosina 1680-1715, kuten Paul Hazard tunnetussa kirjassaan esittää (La Crise de la conscience européenne, 1935).

   Raamattu toki oli sen verran arvovaltainen kirja, että sen varsinaisesti kriittinen tutkiminen tapahtui vasta myöhemmin. Tutkimisen sijaan sitä voitiin kyllä jo ignoroida ja esittää asioita, jotka eivät lainkaan sopineet Raamatun teksteihin.

   Itse asiassa, kuten Pierre Nora on esittänyt, kritiikitön uskonnollisuus, jollainen oli keskiajalle ominaista, jatkui Ranskassakin tietyssä laajuudessa aina maailmansotien väliseen aikaan saakka. Vasta nyt aivan viime aikoina voi ”pitkän keskiajan” katsoa päättyneen.

   Tietenkin on yhä olemassa laaja kristillisyyden perinne, joka onkin länsimaisuuden muuan peruspilari, mutta suhtautuminen pyhiin kirjoituksiin on jo kauttaaltaan eklektistä. Raamatusta ja jopa Vanhasta Testamentista voidaan yhä etsiä aineksia vaikkapa kristilliselle seksuaalietiikalle, mutta kukaan ei enää vaadi Raamatun pitämistä ehdottomasti sitovana lakikirjana.

   Ranskassa on valtion sekulaarisuuden (laicité) perinne jo vanha ja se kuului tässä asiassa edelläkävijöihin. Voisi siis olettaa, että kiistat uskonnollisten dogmien sitovuudesta maallisessa elämänpiirissä on siinä maassa jo ammoin unohdettu.

   On erikoista havaita, että näin ei ole käynyt, vaan että päinvastoin, luonteeltaan syvästi keskiaikaiset teemat ovat siinä maassa tavattoman nopeasti levinneet ja tulleet hyvinkin tärkeiksi politiikan realiteeteiksi. Asia koskee tietenkin islamia.

   Luen juuri parhaillaan erään eurooppalaisen valistuksen uranuurtajan, David Humen esseitä, jotka ovat hiljattain ilmestyneet suomeksi (David Hume, Esseitä. Toimittaneet Jani Hakkarainen, Juha Koivisto ja Lauri Mehtonen. Vastapaino 2016, 215 s.).

   Päivän tekstin kannalta kiinnostavasti sattui silmiini kohta, jossa Hume kirjoittaa Koraanista: ”Koraanin palvojat ja seuraajat pitävät itsepäisesti kiinni oivallisista moraalisista ohjeista, joita on siroteltu kaikkialle pitkin tätä villiä ja absurdia teosta… hän (Muhammed) ylistää sellaisia petoksia, epäinhimillisyyksiä, kostoja ja kiihkoilun osoituksia, joita ei voi lainkaan liittää sivilisoituneeseen yhteiskuntaan…jokaista tekoa moititaan tai ylistetään yksinomaan sillä perusteella, onko se haitallinen vai hyödyllinen tosiuskoville”.

   Hume, kriittisen ajattelun suuri pioneeri olisi tuskin voinutkaan millään muulla tavalla arvostella tuota pyhää kirjaa. Hänelle kelpasivat vain järjen argumentit, ei jumalalliseksi tekeytyvä ilmoitus.

    On kummallista ajatella, että tänä päivänä, pian kolmesataa vuotta Humen jälkeen tuon hänen tekstinsä julkaiseminen Euroopassa on arkaluontoinen asia. Kukaan aikalainen ei varmasti olisi voinut kuvitella mitään vastaavaa.

   Raamattuun suhtaudumme jo täällä Euroopassa ehdottomasti kriittisesti, papistoa myöten ja mikäli joku kertoo uskovansa siihen ja vielä päälle päätteeksi siteeraa sitä, hän voi joutua oikeuteen. Siinäpä miltei uskomaton esimerkki sivistyneen suvaitsevaisuuden muuttumisesta villiksi suvaitsemattomuudeksi.

   Mutta kriittinen suhtautuminen Koraaniin ei ole suinkaan samassa asemassa kuin Raamatun kriittinen käsittely. Monessa eurooppalaisessa(!) maassa se on jo suorastaan hengenvaarallista, eikä tilanne ole suinkaan paranemassa. Uusi keskiaika, jolle on ominaista fanaattinen ja kritiikitön uskonnollisuus onkin tunkemassa maanosaamme toista tietä juuri, kun vanhasta päästiin eroon.

   On paljon spekuloitu sillä, milloin islamissa tapahtuu uskonpudistus. Miten kauan voivat mullahit hallita esimerkiksi Iranin kaltaista vanhaa sivistysmaata ilman, että heidän pyhiin kirjoituksiin nojaavaa valtaansa saa arvostella? Milloin aletaan pitää normaalina sitä, että Koraania, kuten jokaista muutakin historiallista dokumenttia arvioidaan kriittisen ajattelun kautta?

   Kuten tunnettua, muhamettilainen maailma elää nyt 1400-lukua, laskettuna hidzrasta eli Muhammedin paosta Mekasta Medinaan. Mekassa on nyt tämän tapahtuman kunniaksi rakennettu valtava kellotorni, jonka on määrä näyttää aikaa koko maailmalle (ks. Vihavainen: Haun päin mekkaa tulokset ).

   Islamia ei länsimaissa vainota, toisin kuin kristinuskoa islamilaisissa maissa. Valistukseen kuuluu erottamattomasti suvaitsevaisuus.

   On syvästi paradoksaalista, että suvaitsevaisuus tässä tapauksessa näyttää avanneen portit uudelle fanaattisen suvaitsemattomuuden aikakaudelle, joka on antanut erikoisaseman kaikista uskonnoista luultavasti suvaitsemattomimmalle.

   Länsimaiden suuriin kohtalonkysymyksiin kuuluu, kykenevätkö ne sosiaalistamaan muhamettilaiset maahanmuuttajat valistuksen ajattelutapoihin. Ellei niin tapahdu, muuttuu paljon hehkutettu kulttuurin rikastuminen pian taantumukseksi, joka vie koko maanosan takaisin keskiajalle.

Kas tässä muuan vanhempi blogi aiheesta:

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Vaeltava haamu

 

Aaveko se vaeltaa Euroopassa

 

Ilmari Hiidenlehto. Profeetta Muhammedin haamu. BoD, Helsinki 2018, 233 s.

 

Vuona 1835 ilmestyi David Straussin teos Das Leben Jesu. Kritisch bearbeitet.

   Siitä voidaan aloittaa kriittinen raamatuntutkimus, vaikka toki kaikenlaisia epäiljöitä ja rienaajia oli ollut liikkeellä jo sata vuotta aiemmin ja kauemminkin.

   Kriittisen historiantutkimuksen tavoitteena ei kuitenkaan ole vain vastata kysymykseen uskoako vai ei? minkä 1700-luvun vapaa-ajattelijat ennen muuta tekivät, vaan selvittää, mikä on kohteena olevan tekstin luonne ja merkitys, miten se on syntynyt ja mitä se siis oikein merkitsee meille ja mitä se on merkinnyt muille sen käyttäjille ja luojille. Niinpä sitten saamme päteviä perusteita siihen, miten asiaan suhtaudumme.

   Kristinuskon kohdalla myös pyhiin kirjoituksiin sovellettu kritiikki on jo kauan kuulunut itsestäänselvyyksiin. Sivilisaatioomme ei yksinkertaisesti kuulu naiivi suhtautuminen maailmaan. Uskovat saavat kaikin mokomin uskoa, mutta se ei oikeuta heitä kieltämään pyhien kirjoitustensa ja dogmiensa synnyn ja luonteen tutkimista.

   Islamin kohdalla näin ei ole ja tämä on muuan niistä olennaisista seikoista, jotka erottavat islamin modernista sivilisaatiosta. Toki myös islamia, koraania, haditheja ja muita pyhiä dokumentteja on tutkittu kriittisesti, mutta sattuneesta syystä tulkitsijat varsin usein esiintyvät salanimillä. Siis vielä tänäänkin ja vieläpä täällä, meillä Suomessa!

   Asiaa kannattaa jäädä hetkeksi miettimiään, on se sen verran outo. Maamme on kulkenut sekularisaatiokehityksen kärkiryhmässä eikä meillä käytännöllisesti katsoen ole ollut mitään uskonnollisia tabuja enää puoleen vuosisataan. Nyt on tilanne muuttunut.

   Tämä näkyy vaikkapa siitä, että teoksen Muhammedin haamu kirjoittaja käyttää salanimeä ja on julkaissut kirjansa omakustanteena.

   Tämä siitä huolimatta, että nykyisessä islamisaation aallossa maamme yhä on jäänyt jonkin verran syrjään. Tämä näkyy vaikkapa siinä, että entinen ministeri ja diplomaatti Jeannette Bougrab, joka nykyään johtaa Ranskan kulttuurikeskusta Helsingissä, on meillä tosiasiallisessa maanpaossa, kuten Osmo Pekonen kirjoittaa uusimmassa Kanava-lehdessä.

   Muslimifanaatikot ovat murhanneet Bougrabin enon, isoisän ja miehen ja nyt hän on yksi kolmesta niiden eniten vihaamasta naisesta, kertoo Pekonen.

   Helsinki ei ole Pariisi, mistä voimme monesta syystä olla kiitollisia, mutta emme mekään missään lintukodossa asu, kuten erinäiset esimerkit osoittavat. Barbaria on myös täällä ja myös täällä monet sitä kumartavat ja antavat sille erityiskohtelun.

   Hiidenlehto on ilmeisesti hyvin perillä kriittisestä islam-tutkimuksesta ja silmiin pistävää on, että sitä tekevät, länsimaissa asuvat (!) ihmiset usein käyttävät salanimeä.

   Asia tietenkin juontuu siihen, että islam lähtökohtaisesti kieltää tutkimasta itseään kriittisesti ja niin sanotut uskonoppineet pitävät tästä periaatteesta tiukasti kiinni. Muhammed ja koraani ovat kaiken maallisen yläpuolella olevia pyhiä asioita.

   Kriittinen islam-tutkimus on kuitenkin epäillyt jopa koko Muhammedin historiallisuutta. Tässähän ei ole sinänsä mitään erikoista, sillä myös Jeesuksen historiallisuutta on epäilty.

   Muhammedin kohdalla asia on kuitenkin vielä paljon aiheellisempaa, sillä vanhimmatkin häntä koskevat lähteet ovat vielä kauempana väitetyn esikuvansa elämästä.

   Itse asiassa islam näyttää muodostuneen vasta 800-luvulla ja itse profeetan nimenkin voi tulkita perustuneen tekstin väärin ymmärtämiseen. Lukutaidottoman profeetan Allahilta muka saama kirjaimellinen ilmoitus eli koraani kehittyi sekin itse asiassa pitkän ajan kuluessa.

   Raamattukaanonin kehityksellä oli omat mutkansa ja seikkailunsa, kuten tiedämme ja nykyiseen muotoonsa kristinusko kehittyi muutaman sadan, tai itse asiassa parin tuhannen vuoden kuluessa. Siinä emme näe mitään ihmeellistä, mutta islamilaisessa maailmassa vastaavalla asialla on aivan toinen merkitys. Kriittinen analyysi on siellä rikos, ei enempää eikä vähempää.

   Koraani, jonka kieltä ja viisautta jokainen muslimi ja hieman muutkin ylistävät, on kriittisen tarkastelijan silmin hyvin sekava kokoelma erilaisia, toisiinsa kuulumattomia katkelmia, joiden järjestyskin (pituusjärjestys!) on varsin älytön.

Koska Koraanin katsotaan tulleen sanatarkasti annetuksi arabian kielellä, tulee kaikkien muslimien myös kuunnella sen resitointia tuolla kielellä. Kyseessä on tietenkin rituaali, jossa tolkkua on vähän, mutta niinhän joku opiskelija aikoinaan sanoi Homeroksestakin: Till hälften blott förstådd, men älskad desto mer…

   Erään mielipiteen mukaan kirjan muutamiin lauseisiin saataisiin edes mieltä, mikäli oletettaisiin, ettei sitä ollutkaan kirjoitettu alun perin arabiaksi, vaan ainakin osittain syyro-arameaksi.

   En ryhdy ottamaan kantaa tulkitsijoiden jäsentenvälisiin kisoihin, siihen eivät valmiuteni riitä alkuunkaan.

   Pidän joka tapauksessa Hiidenlehdon esitystapaa varsin asiallisena ja vakavana. Tarkoituksena ei ole selvittää, pitäisikö koraaniin uskoa vai ei, sen pitäisi olla jokaiselle modernille ihmiselle selvää ilman muuta.

   Sen sijaan on todellakin syytä kysyä, miten tällainen uskonto, johon voimme yhdistää kokonaisen kulttuurin pysähtyneisyyden, oikein pääsi syntymään ja missä olosuhteissa näin tapahtui.

   Kirjoittaja arvioi kriittisesti myös niitä hyväuskoisia islamofiilejä, jotka ovat löytäneet pyhistä teksteistä suuria tasa-arvon, rauhan ja ihmisystävyyden julistuksia. Osoittautuu, että uusimmat niistä ovat vasta aivan viime vuosina löytäneet tiensä uusiin versioihin…

   Myös internetissä näyttää ahkeroineen islamofiilinen aines, joka on tehtaillut tuhansia muutoksia erilaisiin islamia koskeviin tietoihin mm Wikipediassa.

   Jälkeä on sitten tullutkin. Jopa Ruotsin arkkipiispa on ylistänyt Muhammedin suuruutta ja Jeesuksen esittäminen profetian sinettiä jalompana julistajana on arveluttanut kovin monia merkittäviä kristittyjä. Itse asiassa olemme joutuneet käytännössä sen tosiasian eteen, että islamista on tullut erioikeuksia nauttiva uskonto. Muslimit nauttivat monessa maassa tosiasiallisia eksterritoriaalioikeuksia.

   Ylistävät tai vähintäänkin suuresti arvostavat lausunnot islamista kuuluvat nykyään ns. poliittiseen korrektiuteen ja tällä käytännöllä on jopa YK:n tuki.

   Sille, joka tuntee Neuvostoliiton ja erityisesti Stalinin ajan Neuvostoliiton aikansa edistyksellisten silmissä nauttiman korkean arvonannon, on tässä déja-vu-kokemuksen paikka: juuri noinhan veristä hirmuvaltaa ja tolkutonta ideologiaa silloinkin kumarrettiin. Mitä sanoikaan itse älyköiden kruunaamaton kuningas, Bernerd Shaw: antikommunismi on vuosisatamme suurinta hulluutta…

   Niinpä niin. Islamofobiakin on siis varmaan sitä ja islamofobiaa taas on kaikki se, mitä islamin ylipapit eivät hyväksy. Näinhän se on ennenkin mennyt.

Islamia tunnustaa kuitenkin jo valtavaksi paisunut ihmismassa. On selvää, että se tulee säilymään takapajuisena ja barbaarisena, ellei se kykene irrottautumaan siitä perinnöstä, mitä islam nykymuodossaan kantaa.

Hiidenlehto esittää kirjansa lopussa Ayaan Hirsi Alin luettelemat islamin viisi suurta ongelmaa, joista olisi päästävä eroon, ne ovat 1. Koraanin ja Muhammedin auktoriteetti, 2. Kuolemankultti, 3. Sharia, 4. Hyvään käskeminen ja pahan kieltäminen (omankäden oikeuden velvollisuus) sekä 5. Jihad.

Nämä ovat asioita, joilla oli roolinsa ja ansionsakin primitiivisessä yhteiskunnassa, mutta ne sotivat jyrkästi nykyaikaisen yhteiskunnan järjestystä vastaan.

Ne, joilla on yhteiskunnasta vastuu, on syytä ottaa tämä analyysi vakavasti. Kysymys ei siis suinkaan ole vain

jihadista tai jihadismista.

Itse kunkin muslimin olisi myös syytä alkaa omaksua länsimaisen kulttuurin perusasioita, mikäli hän tässä kulttuuripiirissä haluaa asua tai omaa kulttuuriaan samalle tasolle kohottaa. Niihin kuuluu ehdottomasti myös kriittinen suhtautuminen historiallisiin dokumentteihin.

Ainoastaan sen kautta lienee mahdollista saavuttaa myös tasapainoinen asenne islamiin uskontona ja kyetä erottamaan siitä ne asiat, jotka mahdollisesti ovat hyviä ja kannatettavia ja hylkäämään sitten se aines, joka kelpaa vain hylättäväksi.

Hiidenlehdon kirjaa voin ilman muuta suositella. Se antaa tuoreen näkökulman islamiin, vaikka sen johtopäätökset, kuten kaikki tieteelliset johtopäätökset, ovat aina avoimia korjauksille.

 

Vähemmistö imperiumin illassa

 

Tataarin tarina

 

Ali Sadik-Ogli, Nizam -tataari. Pitkä matka Suomeen, osa 1. Nina productions 2019, 771 s.

 

Tämän mammuttiteoksen kaksi ensimmäistä osaa kertovat kirjoittajan oman isän tarinan, joka alkaa 1800-luvun lopun Venäjältä, Kazanin kaupungista.

Päähenkilön isä on varakas kauppias, tataarilainen pikkuruhtinas eli murza Aliskander Husainov, joka käy työkseen kauppaa hevosilla ja myy niitä myös armeijan tarpeisiin. Hän on paikkakunnan napamiehiä ja hänellä on hyvät suhteet myös venäläiseen virkamiehistöön.

Venäläisyyden ja tataarien suhde on yksi kirjan läpikäyviä teemoja. Venäläiset ovat kansa, joka on kauttaaltaan univormuissa. Ne, jotka ovat univormuissa eivät ole vapaita, vaan aina orjia, opettaa isä poikaansa. Kenraali saattaa näyttää komealta kaluunoissaan ja akselbanteissaan, mutta hänelläkin on aina komentajansa.

Venäläiset joutuvat univormuihin jo pienestä pitäen, kadetteina tai kimnasisteina. Tataarille se ei ole sopivaa. Kauppiaan ammatissa mies on oma herransa ja hevosten kasvatus on ala, jota tarvitaan ikuisesti.

Tataarit ovat maailman parhaita hevosmiehiä ja tataarin kielikin on ainoa kieli, jota hevoset oppivat ymmärtämään, opettaa murza Aliskander. Tataarit olivat kerran mongolien valtakunnan pelätyin iskujoukko ja valloittivat myös koko Venäjän, mutta antoivat sen itse hoitaa hallintonsa.

Venäläiset sen sijaan, niskan päälle päästyään, haluaisivat venäläistää kaikki ja ihmettelevät, miten tataarit ovat voineet onnistua säilyttämään oman erikoislaatunsa, vaikka on jo yli kolmesataa vuotta siitä, kun Iivana Julma valloitti Kazanin.

Syynä on se, että tataarit pysyttelevät erossa venäläisestä elämäntavasta, jolle ovat ominaisia korruptio, orjailu ja juopottelu. Niiltä suojaavat oman kielen ja uskonnon vaaliminen. Muhamettilaisuus (kirjoittaja käyttää johdonmukaisesti tätä perinteistä sanaa) määrää omat norminsa. Tataarit voivat kyllä oppia puhumaan venäjää ja toimia yhteistyössä heidän kanssaan, mutta he eivät juo ja pitävät omat tapansa.

Murzan järjestämissä juhlissa venäläiset ja jotkut tataaritkin saattavat päihtyä omien pullojensa sisällöstä. Venäläiset toimivat oman kulttuurinsa mukaisesti, mutta pääosa tataareista pysyy siitä erossa. Koraani ei suoranaisesti kiellä viiniä, mutta suosittelee siitä pidättäytymistä. Vodkasta hänellä tietenkään ei voinutkaan vielä olla mitään käsitystä.

Hieman yllättäen kirjoittaja siteeraa myös suufilaista mystikkoa Omar Haijamia nimeomaan sellaisessa kohdassa, jossa tämä ylistää viiniä: Nyt kainalossain koraani ja kannu toisen alla, mä kuljen tiellä kaidalla ja tiellä lavealla… Tuo mainittu kannu sisälsi viiniä. Haijam (Khaijam) oli tunnetusti mainio viinin ja aistillisuuden ylistäjä, josta sodan jälkeen ilmestyneiden käännösten ansiosta tuli myös Suomen nuorison suosikki.

Moskeijakouluissaan tataarit oppivat myös arkisessa kaupankäynnissä tarvittavat taidot ja lisäksi kieliä: koraanin lukemisessa välttämätöntä arabiaa ja lisäksi runoilijoiden kieltä persiaa. Sulttaanin kieli, turkki, onkin jo tataareille ymmärrettävää ja venäjää oppivat useimmat arkisessa kanssakäymisessä.

Tataaritkaan eivät olleet yhtenäinen ryhmä. Nižni Novgorovin misäärit, joita Suomenkin tataarit yleensä ovat, eivät olleet kazanilaisten arvostamia siksi, että  heaikoinaan menivät venäläisten puolelle. Kazan oli muutoinkin jo vahvasti venäläistynyt ja aidon turkkilais-tataarilaisen miljöön sankari löysi vasta Bakusta, jonne hän joutuu karattuaan kotoaan.

Bakussahan avattiin suuria öljykenttiä 1800-luvun lopulla ja Nobelin veljekset perustivat sinne valtavan bisneksen. Ainakin yhdessä Nobelit muodostivat Venäjän rikkaimman suvun. Rikkaimpina on mainittu myös Jusupoveja, tataareita, jota hylkäsivät oman perinteensä ja omaksuivat venäläisyyden. Murza suhtautuu heihin tuomitsevasti.

Nobelit säilyttivät ruotsalaisuutensa ja loivat mahtavan konsernin, jonka rikkauksien lähde oli Bakussa ja jonka laivasto kuljetti öljyä kaikkialle Venäjän jokia pitkin. Pietarissa Viipurin puolella olivat suuret Nobelin tehtaat ja Bakussa firma työllisti jopa satoja suomalaisiakin. Nobelien maine vastuullisina työnantajina oli suuri.

Vuoriöljy (lat. petri oleum, petroli) syrjäytti jo 1800-luvulla nopeasti hakalasti hankittavan valasöljyn valaistuksessa ja pian sitä alettiin käyttää myös moottoreissa, dieseleissä ja besiiniksi jalostettuna. Höyryturbiinikoneella varustetulle hävittäjälaivalle (Novik-luokka) öljypoltin antoi huikean 36 solmun vauhdin jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Murza Aliskander oli vakuuttunut siitä, ettei aftomobiili koskaan menestyisi Venäjän ankarissa olosuhteissa, saatikka nyt korvaisi hevosta. Tämä oli tuohon aikaan varmasti perusteltu kanta. Muistan miten maatilatalouden opettajani keskikoulussa, entinen tykistön majuri, vielä 1960-luvun alussa vakuutti, ettei mikään koskaan korvaisi suomenhevosta metsätöissä.

Siltähän se saattoi näyttää, mutta polttomoottoreiden voittokulkua ei mikään voinut estää. Vuonna 1902, johon tämä kirja päättyi, oli jo selvät merkit siitä, että ainakin suuri tulevaisuus öljyteollisuudella oli edessään, vaikka öljy haisikin ja aiheutti ympäristötuhoja.

Venäläisestä sanottiin jo tuohon aikaan, että hän koostuu kolmesta osasta, jotka ovat ruumis, sielu ja dokumentti. Kirjan alaikäiseltä sankarilta puuttuu tuo viimeksi mainittu ja sen vuoksi hänen asemansa on aina haavoittuva ja elämänsä rikas seikkailuista.

Tämän niteen lopussa sankari ostaa itselleen aidon Persian passin ja jatkaa elämäänsä seuraavassa niteessä uudella identiteetillä, persialaisena Rahimina, jonka elämästä ja maasta hän ei todellisuudessa tiedä mitään.

Kirja muistuttaa suuresti Mika Waltarin historiallisia romaaneja sikäli, että siinä kuvataan laajasti kunkin vuoden tunnettuja historiallisia tapahtumia ja kytketään niitä -aivan uskottavasti- romaanihenkilöiden elämään. Historiallisuuden tuntua lisäävät vielä valokuvat tuon ajan Volgalta ja Bakusta. Myös ajan instituutioita selostetaan asiallisesti ja asiantuntemuksella.

Kuitenkaan kyseessä ei tietenkään ole kuvatun aikakauden dokumentti, vaikka se ilmeisesti perustuu myös muistelmiin. Vahvasti siinä joka tapauksessa tuntuu kuvatun ajan henki ja tataarikansan ylpeä erottautuminen venäläisyydestä, vaikka se pysyykin valtakunnalle lojaalina.

Paksuudestaan huolimatta kirja on waltarimaisen mukaansa tempaava ja antaa paljon tietoa kuvaamastaan miljööstä. Translitteroinnilta olisin kyllä toivonut suomen kielen mukaisten muotojen kunnioittamista.

Lehtien hyvässä seurassa

Menneisyyteni ja tulevaisuuteni lehtien parissa

Täksi vuodeksi en uudistanut New York Review’n tilausta. Olo on vähän haikea, olin sentään jo parinkymmenen vuoden ajan tottunut siihen, että New Yorkin juutalaisten terävimmän pään aivoitukset tulivat pöydälleni muoviin käärityssä paketissa, sopivina annospaloina. Uusimmat kirjat, intellektuaaliset muodit, politiikan jyrkät käänteet ja yleensä koko noosfäärin menneisyyttä tulevaisuudeksi leikkaava terä tuntui tulevan silmieni eteen noissa hyvin kirjoitetuissa, kohtuullisen pituisissa ja usein briljanteissa esseissä. Ian Buruma. Mark Lilla, Tony Judt ja monet muut pitivät aina lupauksensa. Tarjolla oli tuoreita näkökulmia, joiden kiinnostavuus ei perustunut keikailuun vaan argumentointiin. Vuoden, kuukauden ja vuosisadan tärkeimmät kirjat kaikilta aloilta löysivät melko varmasti arvostelijansa tässä lehdessä. Tarvittiinko muita oikeastaan lainkaan? Ehkä olisi riittänyt osata kokonaan, kuten koraani, tämä yksi lehti. Siinähän oli kaikki, ainakin melkein.

Romanssini tämän tyypin lehtien kanssa alkoi Times Literary Supplementista, joka tuli instituuttiimme aikana, jolloin sivistystä arvostettiin. 1970-80-luvuilla lehti olikin sekä erittäin monipuolinen että tyylillisesti loistava. Samuel Johnsonin ja Oscar Wilden perintö oli voimissaan ja poliittinen korrektius tunnettiin vain amerikkalaisena omituisuutena, jota Orwellinsa lukeneet englantilaiset eivät voineet kuvitellakaan omaan maahansa.

Ajat muuttuivat ja kun havaittiin sopimattomaksi tilata yliopiston työntekijöille muita kuin taatusti työn kannalta välttämättömiä julkaisuja, lakkasi TLS tulemasta kahvipöytäämme. Tilasin itselleni sen korvikkeeksi NYR:n, jonka amerikkalaisuutta ei usein edes huomannut. Kirjoittajatkin olivat usein samoja kuin TLS:ssä, arvostellut kirjat ainakin. Rupesin tuomaan lehteä kahvihuoneeseen, kunnes kyllästyin siihen, ettei sitä koskaan löytynyt, kun halusin tarkistaa joitakin lukemiani asioita. Kirjoitin seinälle lapun, joka ilmoitti, että lehti ei ollut tarkoitettu kenenkään kotiin, vaan yhteiseen käyttöön. Besorkkausta harjoittava huligaani ei ollut tästä moksiskaan, vaan katsoi vanhaan lapualaiseen tapaan oikeudekseen tehdä mitä tahtoi. Koska tätä voi jo pitää henkilökohtaisena loukkauksena, olin pakotettu lopettamaan lehden sosialisoinnin. Tästä valitettavasti kärsi kahvihuoneen älyllinen taso, joka pian eri syistä kävi niin matalaksi, että lopetin kahvin juomisen päiväsaikaan. Piipunpoltto oli myös pian lopetettava valtion pakkotoimista johtuen, joten kahvin poisjäänti ei tuntunut enää kovin pahalta.

Tämä oli muuten sitä aikaa, 1980-lukua, jolloin akateemisessa kirjakaupassa, jonka valikoimista ylpeilimme, ei voinut ostaa yhtään ulkomaista kulttuurilehteä, ellei sellaisiksi lueta Die Zeitin tai Frankfurter Allgemeinen viikonloppunumeroita. Ymmärsin, että tilanne oli nolo. Henkilöni vähäpätöisyydestä huolimatta yritin kiinnittää asiaan huomiota, jopa Helsingin Sanomien palstoilla. Vähäksi aikaa NYR ilmestyi myyntiin, ja taisi tulla myös TLS, mutta sitten tilanne normalisoitui. Vasta 1990-luvun kansainvälistyminen on saanut aikaan sen, että Akateemisen lehtiosastolle kehtaa viedä ulkomaisen vieraan. Suomalaisen kirjakaupan osalta tilanne tosin on romahdusmaisesti heikentynyt, mutta hyvä näinkin.

TLS, jota myös jossakin vaiheessa tilasin ennen kuin ymmärsin etteivät rahani riitä, huononi vuosi vuodelta. Siirryin välillä London Review’hun, joka pian kuitenkin sukelsi niin syvälle postmodernismiin, että sen anti kirjallisuuden ulkopuolisen elämän kannalta oli tuomittu jäämään aivan marginaaliseksi. Sitä paitsi he lähettivät lehtensä minulle osoitteella Helsinki, Poland ja se tuli Varsovan kautta melkoisesti myöhässä. Yritin huomauttaa asiasta, mutta brittiläinen arroganssi ei ilmeisesti voinut edes vakavasti harkita ajatusta, että joku itäeurooppalainen tilaaja olisi tuntenut tällaisen asian heitä paremmin. Niinpä jäi sekin lehti.

Olen aina sympatisoinut saksalaisten vilpitöntä, joskin usein huonosti menestynyttä pyrkimystä totuuteen. Asioiden selvittäminen juurta jaksain ja faktojen huolellinen tarkistus ovat asioita, joiden vuoksi voi antaa anteeksi myös sen, että saksalainen saituus tai tehokkuuspyrkimys, mikä on tässä sama asia, saa heidät ahtamaan sivut täyteen pientä pränttiä ja mikäli mahdollista jättämään marginaalit pois kokonaan. Der Spiegel ei kuitenkaan yleensä suistunut saksalaisiin perisynteihin, mutta sen sijaan kyllä edusti ansiokkaasti runoilijoiden ja ajattelijoiden kansan parhaita pyrkimyksiä. Niinpä siirryin Spiegeliin. Aikani tilasin lehteä, mutta huomasin asian melko epätaloudelliseksi ja rupesin ostelemaan irtonumeroita. Tätä teen vieläkin ja junamatka Pietariin tai lentomatka mihin tahansa tuntuu jotenkin vajaalta ilman tuoretta Spiegeliä. Lehti ei nyt ihan ole NYR eikä TLS, mutta ainakin se on parempi kuin Time tai Newsweek, jotka nekin ovat joskus ihan kiinnostavia. Niitä saakin lukea kahvihuoneessa ilmaiseksi, joskin hieman satunnaisesti. Pari tuntia Spiegelin parissa on aina palkitsevaa ja Saksan pitkäpiimäiset sisäpoliittiset kiemurat voi ohittaa ilman sitä tunnetta, että olisi jättänyt jotain tärkeätä väliin, kun sijoittaa lehden välivarastoonsa odottamaan tulevia lukijoita.

Me suomalaiset olemme joskus ylpeilleet siitä, että meillä, toisin kuin rakastamillamme ja ihailemillamme ruotsalaisilla, on Suomen Kuvalehden kaltainen kulttuurijulkaisu. Minäkin tilaan sitä lähinnä juuri tämän takia, siis jotta se pysyisi hengissä ja saisi vielä tilaisuuden parantua. Sen jälkeen kun edellinen päätoimittaja skandaalimaisesti potkittiin palliltaan, sananvapautta karkeasti loukaten, on lehdestä tullut melkeinpä säälittävä. Sen sijaan että se ottaisi pohdittavaksi suuria kysymyksiä Spiegelin tapaan tai edes ostaisi muilta tällaisia juttuja, ellei niitä itse osata kirjoittaa, se on keskittynyt supisuomalaisten kotikutoisten hengen ja aineen jättiläisten potretteihin, poliittiseen juoruiluun ja muuhun tympeään.  Edes Risto Lindstedtin pakinat eivät voi pelastaa lehden yleiskuvaa, jonka määrää keski-ikäisten naistoimittajien maailmankuva, joka on lattea kuin aasialainen aro ja henkevä kuin vähemmistövaltuutetun laatima virallinen poliittisen korrektiuden sanakirja. Olen kuitenkin maksanut tilauslaskuni hammasta purren ja odotan aikaa parempaa. Toisin kuin Spiegelit, SK:t eivät kuitenkaan seuraa minua kesälaitumille vaan pääsevät nopeasti siihen käyttöön, jossa ne ovat parhaimmillaan.

Tietenkin meillä on myös Kanava, joka on oikeasti hyvä lehti. Lisäksi löytyy Finsk Tidskrift ja Nya Argus, mutta ne eivät taida enää täyttää mitään aukkoa tämän maan julkisessa sanassa, toisin kuin vielä pari vuosikymmentä sitten, jolloin luin FT:tä varsin aktiivisestikin. Kanava on, kuten sanottu, tasoltaan hyvä, vaikka nykyinen supistamis- ja tiivistämismania taitaa vaikuttaa siihenkin. On joka tapauksessa kunnia saada siihen kirjoitella, vaikka lehteen ilmestynyt sarjakuva aiheuttaa vanhalle amatööririimittelijälle myötähäpeää.

Venäläisiä lehtiä olen seurannut säännöllisesti jo vuosikymmeniä. Neuvostoaikoina suosikkini oli Literaturnaja gazeta, jota tilasin vuosikausia, kunnes mielenkiintoisia artikkeleita alkoi ilmestyä muuallakin. Argumenty i fakty oli jonkin aikaa sensaatiomainen julkaisu eikä pelkästään sanan huonossa mielessä kuten nykyisin. Moskovskije novosti hämmästytti myös perestroikan aikana ja on yhä seuraamisen arvoinen. Nyt olen jo useamman vuoden saanut nauttia niin sanotuista toorapalveluista. Sana ei viittaa juutalaisuuteen, vaikka monet älykkäimmistä venäläisistä ystävistäni kuuluvat tuohon kansallisuuteen. Tooraksi kutsuttuja rullia toimittaa minulle ystäväni Anatoli, jonka sukujuuret lienevät vakaasti slaavilaiset. Rullassa, joka saattaa tulla laatikkooni parikin kertaa viikossa, on aina kymmeniä kopioita eri lehtien kiinnostavista artikkeleista: Novaja gazeta, Kommersant, Moskovski komsomolets, Izvestija, Pravda, Zavtra ja niin edespäin. Artikkelit käsittelevät politiikkaa, historiaa, Suomea Venäjän lehdistössä, opetuslaitosta ja niin edespäin. Lukemista riittää ja vanhat toorat on pinottu maaseudulle vinttikomeroon, jossa ne täyttävät valtavan tilan. Joku kaunis päivä saattaa saapua innokas tutkija, joka järjestää ne aihepiireittäin ja saattaa näin päätökseen työn, jonka vuosia siten aloitin.

Venäjän tutkimuksen piirissä ilmestyy tietenkin korvaamattomia ammattilehtiä, joiden kirjallisuusarvostelut on käytävä läpi ainakin pari kertaa vuodessa. ASEEES:in Slavic Review on alansa koraani, mutta sen lukeminen ei vielä korvaa muita. On syytä käydä läpi myös Russian Review, Jahbücher für die Geschichte Osteuropas, Slavonic and East European Review, Cahiers du monde Russe ja mielellään vielä muutamia muitakin, unohtamatta American Historical Review’tä. Onhan näitä. Voprosy istorii, Otetšestvennaja istorija, Novaja i novejšaja istorija, Sotsis, Vojenno-istoritšeski žurnal ja muutama muu ammattilehti on pakko tsekata ja mielelläni sen teenkin. Sen jälkeen voi syventyä venäläisten maanmainioihin ”paksuihin lehtiin” (tolstyje žurnaly), kuten Znamja, Neva, Moskva, Novyi mir ja miksei samantein myös änkyröiden lehtiin, jotka ovat usein aika hätkähdyttäviä. Naš sovremennikiä pari vuotta tilasinkin, enkä turhaan. Nykyään sitten on myös pakko lukea sellaisia nettilähteitä kuin polit.ru ja gazeta.ru. On niitä muitakin, toinen toistaan kiinnostavampia, jos hurjempiakin. Onhan se maa, jossa Aleksandr Duginin kaltaisella hahmolla on merkittävä julkinen asema. Hui!

Ranskalaista lehdistöä ei kannata unohtaa, jos sattuu kieltä osaamaan. Ellei osaa, on syytä opetella. Ranskalaisten perisynti on sisäänlämpiävyys, eli hexagonalité, kuten he itse sanovat. Silti gallialaisen hengen lento on niin kevyttä, että siinä maalaispojalta henki salpautuu, ja siitähän jo kannattaa maksaa, kuten kaikki tietävät. Le Débat, joka tosin ilmestyy harvakseltaan, edustaa ranskalaisen intelligentsian parhaita perinteitä, Pierre Nora ja kumppanit takaavat laadun. Olen myös ryhtynyt ostelemaan lehteä nimeltä La Revue. Se on frankofoninen, kuten sanotaan, mutta nimenomaan korostaa ulkoeurooppalaista näkökulmaa, kuten myös Jeune Afrique, jota joskus harrastin. Muhamettilaisen maailman syvätuntemus näyttää olevan La Revuen hanskassa, eikä se kirjoita aiheistaan äitelän korrektisti, kuten jotkut muut, vaikka hehkuttaakin kasvavien maiden tulevaisuuden valoisuutta aina uskottavuuden rajoille.

Ja jenkkejä ei kannata kuitata pelkällä NYR:llä. The Atlantic syväluotaa niin superrikkaiden nykyöykkärien elämäntyylejä kuin kasvatuksen ja yliopistojen ongelmia, tiikeriäiti Amy Chuasta Suomen loistavaan koululaitokseen, joka on uusin antimme maailman kulttuurin kärjelle. Se, joka on kiinnostunut ulkopolitiikasta, ja vain tomppelit eivät ole, on pakotettu noteeraamaan myös Foreign Affairs-lehden, jossa arvovaltaiset ja myös asioita tuntevat kirjoittajat panevat parastaan tai ainakin antavat niin ymmärtää. Poliitikoista ei voi koskaan olla varma. Foreign Policy, suuresti arvostamani Samuel Huntingtonin perustama julkaisu yhdistää lattesukupolven henkisen keveyden Seitsemän päivää-lehden nasevuuteen. Lehden ohjeet kirjoittajille ovat lukemisen arvoiset. Sen luettavuus on huippuluokkaa, mutta siitä huolimatta siitä luulee aina jotenkin viisastuvansa.

Ja kukapa ei tuntisi ja arvostaisi The Economist-lehteä. se kannattaa lukea jo pelkästään Charlemagnen pakinoiden takia. Sen graafit ovat havainnollisia, kysymyksenasettelut kiinnostavia ja arviot tiukkoja. Sitä voi vain ihmetellä, miten saman lehden liepeillä tai kintereillä ilmestyy Intelligent Life- niminen julkaisu, joka näyttää oleva tarkoitettu rikkaille tomppeleille, joiden elämänsisältönä on postmoderni näyttöarvo sellaisena kuin Zygmunt Bauman sen määrittelee.

Maakartanossani, käyttääkseni hieman suurellista ilmaisua, on korkeat kasat NYR:tä, Spiegeliä, La Revue’tä, Atlanticia, Economistia ja erinäisiä muita lehtiä. Yhdessä toorapinojen kanssa ne muodostavat kokonaisuuden, joka herättää minussa hartautta. Puuliiterissä on sitä paitsi parikymmentä vuosikertaa TLS:ää, alkaen 1970-luvulta. Aiemmin ne olivat kesämökin huussissa, mutta ympäristön painostuksesta jouduin siirtämään ne muualle. Joka tapauksessa ne ovat. Tunnen olevani hieman samalla tavalla vapaa kuin Veikko Huovisen Hamsteri, jolla oli kellarissaan valtava määrä säilykkeitä ja kuivia halkoja. Mikään pakkastalvi tai lyhyellä tähtäyksellä (lyhyessä juoksussa) edes ydinsota ei voi heilutella sellaista miestä, jolla on nämä varastot reaaliomaisuutta. En muista oliko Huovisen kellarissa myös kirjoja. Ehkä hän vain varautui kirjoittelemaan niitä itse, jos tarvitsisi. Huovisen sankarithan talvehtivat aika persoonalliseen tapaan, mahdollisimman vähän energiaa kuluttaen. Tämmöinen sopii meidänkin aikanamme esimerkiksi kenelle tahansa.

Joka tapauksessa, nuo varastot, jotka minulla on, riittävät turvaamaan älyllisiä seikkailuja vuosikausiksi. Kun niihin yhdistetään parisataa hyllymetriä kirjoja, on hengenravintoa sen verran kasassa, että tulen kestämään tulevaisuudessa ennustetun internetin romahtamisen vähemmillä vaurioilla kuin monet muut. Tätä en sano kehuakseni tai vahingoniloisena. Annan mielelläni muillekin tilaisuuden lainata tätä rikkautta. Tervetuloa vaan, janoovat sielut.

Mutta jos en nyt saa kotiini New York Review’tä, niin miten voin tietää, mitä menetän? Pelkään pahoin, että Akateemisen tytöt katsovat pahasti, jos selaan lehdet siellä huolellisesti. Jos taas seuraan vain Suomen Kuvalehteä, en tiedä mitä älyllinen elämä voisi tarjota. Taitaa käydä niin, että tuherran taas pian nimeni, osoitteeni ja visanumeroni NYR:n pikkuruiseen tilauskuoreen, jonka postimaksun joudun myös itse maksamaan. Amerikkalaisten takapajuisuus näissä transaktioasioissa on toisaalta hellyttävää. Pidän heistä oikein paljon.