Vaeltava haamu

Aaveko se vaeltaa Euroopassa

Ilmari Hiidenlehto. Profeetta Muhammedin haamu. BoD, Helsinki 2018, 233 s.

Vuona 1835 ilmestyi David Straussin teos Das Leben Jesu. Kritisch bearbeitet.

Siitä voidaan aloittaa kriittinen raamatuntutkimus, vaikka toki kaikenlaisia epäiljöitä ja rienaajia oli ollut liikkeellä jo sata vuotta aiemmin ja kauemminkin.

Kriittisen historiantutkimuksen tavoitteena ei kuitenkaan ole vain vastata kysymykseen uskoako vai ei? minkä 1700-luvun vapaa-ajattelijat ennen muuta tekivät, vaan selvittää, mikä on kohteena olevan tekstin luonne ja merkitys, miten se on syntynyt ja mitä se siis oikein merkitsee meille ja mitä se on merkinnyt muille sen käyttäjille ja luojille. Niinpä sitten saamme päteviä perusteita siihen, miten asiaan suhtaudumme.

Kristinuskon kohdalla myös pyhiin kirjoituksiin sovellettu kritiikki on jo kauan kuulunut itsestäänselvyyksiin. Sivilisaatioomme ei yksinkertaisesti kuulu naiivi suhtautuminen maailmaan. Uskovat saavat kaikin mokomin uskoa, mutta se ei oikeuta heitä kieltämään pyhien kirjoitustensa ja dogmiensa synnyn ja luonteen tutkimista.

Islamin kohdalla näin ei ole ja tämä on muuan niistä olennaisista seikoista, jotka erottavat islamin modernista sivilisaatiosta. Toki myös islamia, koraania, haditheja ja muita pyhiä dokumentteja on tutkittu kriittisesti, mutta sattuneesta syystä tulkitsijat varsin usein esiintyvät salanimillä. Siis vielä tänäänkin ja vieläpä täällä, meillä Suomessa!

Asiaa kannattaa jäädä hetkeksi miettimiään, on se sen verran outo. Maamme on kulkenut sekularisaatiokehityksen kärkiryhmässä eikä meillä käytännöllisesti katsoen ole ollut mitään uskonnollisia tabuja enää puoleen vuosisataan. Nyt on tilanne muuttunut.

Tämä näkyy vaikkapa siitä, että teoksen Muhammedin haamu kirjoittaja käyttää salanimeä ja on julkaissut kirjansa omakustanteena.

Tämä siitä huolimatta, että nykyisessä islamisaation aallossa maamme yhä on jäänyt jonkin verran syrjään. Tämä näkyy vaikkapa siinä, että entinen ministeri ja diplomaatti Jeannette Bougrab, joka nykyään johtaa Ranskan kulttuurikeskusta Helsingissä, on meillä tosiasiallisessa maanpaossa, kuten Osmo Pekonen kirjoittaa uusimmassa Kanava-lehdessä.

Muslimifanaatikot ovat murhanneet Bougrabin enon, isoisän ja miehen ja nyt hän on yksi kolmesta niiden eniten vihaamasta naisesta, kertoo Pekonen.

Helsinki ei ole Pariisi, mistä voimme monesta syystä olla kiitollisia, mutta emme mekään missään lintukodossa asu, kuten erinäiset esimerkit osoittavat. Barbaria on myös täällä ja myös täällä monet sitä kumartavat ja antavat sille erityiskohtelun.

Hiidenlehto on ilmeisesti hyvin perillä kriittisestä islam-tutkimuksesta ja silmiin pistävää on, että sitä tekevät, länsimaissa asuvat (!) ihmiset usein käyttävät salanimeä.

Asia tietenkin juontuu siihen, että islam lähtökohtaisesti kieltää tutkimasta itseään kriittisesti ja niin sanotut uskonoppineet pitävät tästä periaatteesta tiukasti kiinni. Muhammed ja koraani ovat kaiken maallisen yläpuolella olevia pyhiä asioita.

Kriittinen islam-tutkimus on kuitenkin epäillyt jopa koko Muhammedin historiallisuutta. Tässähän ei ole sinänsä mitään erikoista, sillä myös Jeesuksen historiallisuutta on epäilty.

Muhammedin kohdalla asia on kuitenkin vielä paljon aiheellisempaa, sillä vanhimmatkin häntä koskevat lähteet ovat vielä kauempana väitetyn esikuvansa elämästä.

Itse asiassa islam näyttää muodostuneen vasta 800-luvulla ja itse profeetan nimenkin voi tulkita perustuneen tekstin väärin ymmärtämiseen. Lukutaidottoman profeetan Allahilta muka saama kirjaimellinen ilmoitus eli koraani kehittyi sekin itse asiassa pitkän ajan kuluessa.

Raamattukaanonin kehityksellä oli omat mutkansa ja seikkailunsa, kuten tiedämme ja nykyiseen muotoonsa kristinusko kehittyi muutaman sadan, tai itse asiassa parin tuhannen vuoden kuluessa. Siinä emme näe mitään ihmeellistä, mutta islamilaisessa maailmassa vastaavalla asialla on aivan toinen merkitys. Kriittinen analyysi on siellä rikos, ei enempää eikä vähempää.

Koraani, jonka kieltä ja viisautta jokainen muslimi ja hieman muutkin ylistävät, on kriittisen tarkastelijan silmin hyvin sekava kokoelma erilaisia, toisiinsa kuulumattomia katkelmia, joiden järjestyskin (pituusjärjestys!) on varsin älytön.

Koska koraanin katsotaan tulleen sanatarkasti annetuksi arabian kielellä, tulee kaikkien muslimien myös kuunnella sen resitointia tuolla kielellä. Kyseessä on tietenkin rituaali, jossa tolkkua on vähän, mutta niinhän joku opiskelija aikoinaan sanoi Homeroksestakin: Till hälften blott förstådd, men älskad desto mer…

Erään mielipiteen mukaan kirjan muutamiin lauseisiin saataisiin edes mieltä, mikäli oletettaisiin, ettei sitä ollutkaan kirjoitettu alun perin arabiaksi, vaan ainakin osittain syyro-arameaksi.

En ryhdy ottamaan kantaa tulkitsijoiden jäsentenvälisiin kisoihin, siihen eivät valmiuteni riitä alkuunkaan.

Pidän joka tapauksessa Hiidenlehdon esitystapaa varsin asiallisena ja vakavana. Tarkoituksena ei ole selvittää, pitäisikö koraaniin uskoa vai ei, sen pitäisi olla jokaiselle modernille ihmiselle selvää ilman muuta.

Sen sijaan on todellakin syytä kysyä, miten tällainen uskonto, johon voimme yhdistää kokonaisen kulttuurin pysähtyneisyyden, oikein pääsi syntymään ja missä olosuhteissa näin tapahtui.

Kirjoittaja arvioi kriittisesti myös niitä hyväuskoisia islamofiilejä, jotka ovat löytäneet pyhistä teksteistä suuria tasa-arvon, rauhan ja ihmisystävyyden julistuksia. Osoittautuu, että uusimmat niistä ovat vasta aivan viime vuosina löytäneet tiensä uusiin versioihin…

Myös internetissä näyttää ahkeroineen islamofiilinen aines, joka on tehtaillut tuhansia muutoksia erilaisiin islamia koskeviin tietoihin mm Wikipediassa.

Jälkeä on sitten tullutkin. Jopa Ruotsin arkkipiispa on ylistänyt Muhammedin suuruutta ja Jeesuksen esittäminen profetian sinettiä jalompana julistajana on arveluttanut kovin monia merkittäviä kristittyjä. Itse asiassa olemme joutuneet käytännössä sen tosiasian eteen, että islamista on tullut erioikeuksia nauttiva uskonto. Muslimit nauttivat monessa maassa tosiasiallisia eksterritoriaalioikeuksia.

Ylistävät tai vähintäänkin suuresti arvostavat lausunnot islamista kuuluvat nykyään ns. poliittiseen korrektiuteen ja tällä käytännöllä on jopa YK:n tuki.

Sille, joka tuntee Neuvostoliiton ja erityisesti Stalinin ajan Neuvostoliiton aikansa edistyksellisten silmissä nauttiman korkean arvonannon, on tässä déja-vu-kokemuksen paikka: juuri noinhan veristä hirmuvaltaa ja tolkutonta ideologiaa silloinkin kumarrettiin. Mitä sanoikaan itse älyköiden kruunaamaton kuningas, Bernerd Shaw: antikommunismi on vuosisatamme suurinta hulluutta…

Niinpä niin. Islamofobiakin on siis varmaan sitä ja islamofobiaa taas on kaikki se, mitä islamin ylipapit eivät hyväksy. Näinhän se on ennenkin mennyt.

Islamia tunnustaa kuitenkin jo valtavaksi paisunut ihmismassa. On selvää, että se tulee säilymään takapajuisena ja barbaarisena, ellei se kykene irrottautumaan siitä perinnöstä, mitä islam nykymuodossaan kantaa.

Hiidenlehto esittää kirjansa lopussa Ayaan Hirsi Alin luettelemat islamin viisi suurta ongelmaa, joista olisi päästävä eroon, ne ovat 1. Koraanin ja Muhammedin auktoriteetti, 2. Kuolemankultti, 3. Sharia, 4. Hyvään käskeminen ja pahan kieltäminen (omankäden oikeuden velvollisuus) sekä 5. Jihad.

Nämä ovat asioita, joilla oli roolinsa ja ansionsakin primitiivisessä yhteiskunnassa, mutta ne sotivat jyrkästi nykyaikaisen yhteiskunnan järjestystä vastaan.

Ne, joilla on yhteiskunnasta vastuu, on syytä ottaa tämä analyysi vakavasti. Kysymys ei siis suinkaan ole vain

jihadista tai jihadismista.

Itse kunkin muslimin olisi myös syytä alkaa omaksua länsimaisen kulttuurin perusasioita, mikäli hän tässä kulttuuripiirissä haluaa asua tai omaa kulttuuriaan samalle tasolle kohottaa. Niihin kuuluu ehdottomasti myös kriittinen suhtautuminen historiallisiin dokumentteihin.

Ainoastaan sen kautta lienee mahdollista saavuttaa myös tasapainoinen asenne islamiin uskontona ja kyetä erottamaan siitä ne asiat, jotka mahdollisesti ovat hyviä ja kannatettavia ja hylkäämään sitten se aines, joka kelpaa vain hylättäväksi.

Hiidenlehdon kirjaa voin ilman muuta suositella. Se antaa tuoreen näkökulman islamiin, vaikka sen johtopäätökset, kuten kaikki tieteelliset johtopäätökset, ovat aina avoimia korjauksille.