Lontoon päivällispöytien ääreltä

 

Suuren muistiinmerkitsijän oppivuodet

 

James Boswell, Lontoon-päiväkirja 1762-1763. Suomentanut Jouko Linturi, esipuheen kirjoittanut Yrjö Kivimies. Tammi 1952, 333 s.

James Boswellin nimen tuntee jokainen vähänkin sivistynyt englantilainen. Tämä nimi liittyy erottamattomasti Samuel Johnsoniin, johon anglosaksisessa kirjallisuudessa usein viitataan vain lyhyesti tohtori Johnsonina.

Sen nimisiä tohtoreita maailmassa lienee ollut kymmenin tuhansin, mutta Samuel Johnson on saanut kunnian tulla kiistattomasti ensimmäiseksi kaikkien tohtori Johnsonien joukossa kai siksi, että hän suorastaan symbolisoi kotimaataan, Englantia, sek hyveineen että pikku paheineen (ks. Vihavainen: Haun johnson tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Erään kiteytyksen mukaan Johnson oli suorastaan luonnottomassa määrin englantilainen olento.

Johnson muistetaan nykyään lähinnä englannin kielen sanakirjastaan ja Boswell taas Johnsonin elämäkerran kirjoittajana. Elämäkerta on suomeksikin ja on sanottu, että paras Samuel Johnsonin teos on juuri tuo Boswellin hänestä kirjoittama elämäkerta.

Boswell on todella mestarillinen jokapäiväisen elämän kuvaaja myös tuossa elämäkerrassaan ja tätä taitoa hän harjoitteli kirjoittaessaan päiväkirjaansa, josta yksi nide on nyt käsillä.

 Yllättävää kyllä, se julkaistiin ensi kerran vasta 1950-luvun alussa, koska suku ei halunnut julkisuutta kaikelle sille, mitä Boswell kirjassaan kuvaa. Nuoren miehen jokapäiväisiin ongelmiin kuului näet tietenkin myös seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen ja tämä puoli kaikkine seurauksineen on kirjassa hyvin vahvasti esillä.

Tässä suhteessa hyvä vertailukohta on Samuel Pepysin päiväkirja, joka ajoittuu restauraation ja Lontoon palon aikoihin. Myös se on hyvin avomielinen ja laajasti arkipäivää kuvaava teos. Sekin löytyy myös suomeksi.

Sankarreihin uskonut historioitsija Thomas Carlyle, joka nosti rehellisyyden metafyysiseen arvoon ja lähes kaiken muun yläpuolelle, piti tohtori Johnsonia suurena miehenä juuri tuon ominaisuuden takia. Hän ei sietänyt perienglantilaista pahetta nimeltä cant eli ukokultaisuutta.

James Boswellin Carlyle katsoi nousseen suuruuteen samalta pohjalta: myös tämä oli täysin rehellinen ja sen takia osasi myös arvostaa Johnsonia. Johnson oli sankari ja Boswell sankarinpalvoja, joka sekin osoitti mielen jaloutta ja sai valonsa sankaruudesta kuin kuu auringosta.

Boswell toteaa päiväkirjaansa aloitellessaan, että tulee kirjaamaan ylös kaiken merkittävän eikä koskaan valehtele. Mikäli jostakin asiasta ei voi kirjoittaa, hän jättää se kokonaan kertomatta.

Nyt voimme van arvailla, mitä tästä päiväkirjasta sitten oikein puuttuu, mutta eihän mikään täällä maan päällä ole täydellistä, kenties aritmetiikan yhtälöitä lukuun ottamatta, mutta nekin ovat vain tautologioita kuten matematiikka yleensä ja siksi epäkiinostavia.

Joka tapauksessa on selvää, että tätä teosta voi pitää poikkeuksellisen uskollisena kuvauksena omasta ajastaan ja sen ajattelu- ja toimintatavoista ainakin tietyissä piireissä. Tässä tapauksessa nuo piirit käsittivät suuren osan Englannin henkisen elämän parhaimmistosta.

Mitä Englantiin tulee, sen suhde Skotlantiin ja skottien suhde emämaahan on poikkeuksellisen kiinnostavasti käsitelty tässä kirjassa. Englantilaisilla oli tiettyä ylenkatsetta skotteihin nähden ja yleisesti muistetaan aina Johnsonin letkautus Boswellille: maailmassa on paljon mahtavia näkyjä, mutta skotille mahtavin on se maantie, jota pitkin pääsee Englantiin…

Tuon lauseen kuullessaan Boswell ei suinkaan paennut lähimpään turvalliseen tilaan, vaan nauroi hereästi muiden mukana: kyseessähän oli personoituneen Englannin, John Bullin aito näkökulma. Sisimmässään hän kuitenkin hieman arvosteli mestariaan tämän johdosta.

Boswellin oma suhde Englantiin oli komplisoitu. Hän kuului ylhäiseen skottilaiseen sukuun ja puhui skottilaisittain murtaen, mutta opetteli seurapiireissään puhumaan englantia, kuten joskus asian ilmaisi. Itse asiassa skottien seura Lontoossakin oli hänestä yleensä liian rahvaanomaista ja karkeaa. Älyllinen taso oli siellä matala, olipa skottilaisten ajattelijoiden taso sitten miten korkea tahansa.

Kirjoittajan skottilainen veri toki kuohahti, kun rahvas teatterissa joskus, muutaman ylämaalaisen tullessa sisään, alkoi huudella ”no Scots, No Scots!”. Silloin Boswell nousi vimmoissaan ylös ja vaati huutajia vastaamaan sanoistaan. Tappelua ei sentään tullut.

Kuten tunnettua, skotit tunsivat katkeruutta Stuartien kukistamisesta ja sen jälkeisestä menosta, joka oli tuonut lopulta maahan kielitaidottomat ja typerät Yrjö-kuninkaat. Skottilaiset jakobiitit hautoivat yhä revanssia ja sen onnistumisen mahdollisuuksia pohdittiin.

Boswell oli lapsena ollut hyvin uskonnollinen ja pelännyt helvettiä. Nyt hänen suhteensa uskontoon oli valistuneen tasapainoinen ja hän oli ahkera kirkossa kävijä, Englannin kirkkokin alkoi tuntua asianmukaiselta ratkaisulta ja jakobiittinen katolisuus olisikin ollut mahdollista vain salaa.

Pimeää Boswell pelkäsi yhä kuollakseen, vaikka taikauskoisuudesta ei kirjassa juuri näy merkkejä. Toki myös rosvot olivat reaalinen vaara ja niitä sankari pelkäsikin Oxfordin matkallaan. Pistoolit oli pidettävä ladattuina.

Itse asiassa nuori mies halusi vastoin isänsä tahtoa tulla kaartinupseeriksi ja lähestyi milloin ketäkin potentaattia saadakseen asianmukaisen viran, joka olisi maksanut myös paljon rahaa.

Käytyään eräässä kaartin joukko-osastossa Boswell vakuuttui siitä, että upseerit elävät miltei kaikkia muita paremmin ja työtäkin on kovin vähän. Ns. linjarykmentin upseeriksi hän ei sen sijaan olisi ruvennut mistään hinnasta. Viran piti olla Lontoossa.

Mistään ei imene, että Boswellilla olisi ollut mitään valmiuksia upseerin uralle, ellei sellaiseksi katsota tottumusta alempiensa komentamiseen. Sodan raakuudet ja rasitukset kauhistuttivatkin häntä, eikä hän näköjään tosissaan koskaan aikonut joutua sotakentälle. Käytyään katsomassa jukista teloitusta hän oli sairaana pitemmän aikaa.

Oli epäilemättä onnellista, että Boswellista ei koskaan tullut upseeria kuten sekin, että hän kerran sattumalta kohtasi Samuel Johnsonin.

Siitä alkoi muuan legendaarinen ystävyys, joka tuotti aikakautensa parhaimpiin kuuluvaa proosaa. Siitä osa on päässyt jälkipolvien luettavaksi vasta niinkin myöhään kuin 1950-luvulla. Voidaan vain toivoa, että saman luokan materiaalia menneiltä vuosisadoilta paljastuu vielä lisääkin.

 

Niinku se on

 

Sanojen kuurnitsijan työkenttää

 

Motto: Lexicographer -A harmess drudge

that busies himself in tracing the origin and

detailing the signification of words.

Samuel Johnson, A Dictionary of the

English Language, 1755.

 

The Economist on muuan huomionarvoisimmista englanninkielisistä lehdistä. Sen artikkelit ovat anonyymejä, mutta muutamilla palstoilla kirjoitetaan pysyvien nimimerkkien alla.

Muuan sellainen palsta on Johnson, jonka nimi viittaa tuohon 1700-luvun ”harmittomaan ahertajaan”, kuten Samuel Johnson tyypillisen sukkelaan tapaansa itseään nimitti.

Uusimmassa lehdessä (25.11.-1.12.) Johnson kirjoittaa otsikolla Nimittäkää asioita oikeilla nimillään (Say it like it is). Kirjoittaja viittaa aluksi George Orwellin 1940-luvulla esittämään kritiikkiin eufemismien käyttämistä vastaan ja myös vastaaviin uudempiin ilmiöihin.

Paitsi eufemismien käytöllä, asioita vääristellään myös liioittelulla. Kun aikoinaan puhuttiin sovinismista ja sitten seksismistä, on nykyään käytettävä naisvihaa (misogyny) samoista asioista.

Niitä taas, jotka eivät ole omaksuneet vasemmistolaisia rotudoktriineja, ei nykyään enää nimitetä asenteellisiksi, ennakkoluuloisiksi tai edes rasisteiksi, vaan heidän kerrotaan olevan valkoisen ylivallan (white supremacy) kannattajia. Vielä kymmenen vuotta sitten termi oli varattu uusnatseille.

Vastaavasti niitä, joita kerran kutsuttiin idiooteiksi, alettiin aikoinaan kutsua kehitysvammaisiksi ja sittemmin erityisiksi, joka taitaa nykyään olla sekin jo paha sana.

Äärimmäisin terminologia tulee tietenkin Amerikasta, jossa kommunisti ja fasisti eivät mitenkään liity sirppiin ja vasaraan tai hakaristiin, vaan niitä voidaan käyttää jokaisesta, joka on sosiaalisessa mediassa eri mieltä jostakin asiasta. Tämä kuulostaa jo meilläkin kovin tutulta…

Johnsonin neuvo kirjoittajille kuuluu: kun ette kuitenkaan pysty huutamaan kovempaa kuin lauma, keskittykää sen sijaan käyttämään tarkoittamaanne asiaa hyvin kuvaavia termejä sen sijaan, että käyttäisitte asiattomia eufemismeja tai räikeää liioittelua. Kieltä vastaan tehdyt rikokset vaikeuttavat ajan mittaan todellisten ihmiskuntaa vastaan tehtyjen rikosten kuvaamista.

On itse asiassa kovin hullunkurista, että kun pyrimme huoltamaan omaa kieltämme, joudumme täällä suomalaisella kielialueella katsomaan, miten asiat ilmaistaan muodikkaan luovan luokkamme esikuvakielessä, englannissa ja erityisesti sen amerikkalaisessa variantissa.

Mutta niin se vain on. Nykyään pyrkii jokainen, joka haluaa muiden (yhtä typerän vertaisryhmänsä) silmissä olla jotakin ja ainakin kuulua joukkoon, käyttämään mahdollisimman idiomaattista ja valitettavasti samalla usein idioottimaista englantia, jonka alkuperä on jossakin Amerikan slummialueilla tai muodikkailla kampuksilla. Sitä sitten käännellään parhaan ymmärryksen mukaisesti.

Tämä on yhtä ymmärrettävää kuin pinnallistakin. Matkiminen lähtee kunnioituksesta ja mikäli terve itsekunnioitus puuttuu, matkitaan sitten niitä, jotka näyttävät ns. suuren maailman silmissä olevan muodikkaita. Todettakoon, että miehistä on vähitellen tullut aivan yhtä muotitietoisia kuin naisista, jotka nykyään ovatkin niitä trendisettereitä (ei ole koirarotu).

Huomaamatta näyttää kuitenkin jäävän, että kun toisesta kielestä omitaan käsite, ei se uudessa yhteydessään enää merkitsekään sitä, mitä se alun perin merkitsi. Jokaisella kielellä on oma, persoonallinen hahmonsa ja näennäisesti ekvivalentit käännökset saattavat antaa asialla vähintäänkin uuden maun.

Ajatellaan nyt vaikkapa misogyniaa, jonka Johnson totesi olevan englannissakin asiattoman kärkevä ilmaus, kun puhutaan normaalista arkisesta kanssakäymisestä eikä esimerkiksi patologisten yksilöiden todellisesta psyykkisestä sairaudesta.

Kun termi käännetään suomeksi naisvihaksi, nousee sen pejoratiivisuuden aste selvästi vielä muutaman pykälän. Tarkoitetaanko sillä muka ihan tosissaan, että vaikkapa naisten seksuaaliseen vetovoimaan suuresti huomiota kiinnittävät miehet vihaisivat naisia?

Pelkäänpä, että kieli on tässä tapauksessa vienyt monia intellektuaalisilta kyvyiltään heikompia yksilöitä mukanaan ja he yrittävät ihan tosissaan kuvitella, että seksinjanoiset miehet itse asiassa eivät ylen määrin rakasta naisia, vaan sen sijaan vihaavat…

Entäpä seksuaalinen häirintä? Termin harassment älyttömästä kääntämisestä häirinnäksi on tälläkin palstalla jo sen verran puhuttu, ettei siihen tässä enää palata. Hyvä esimerkki ongelmasta se silti on.

Mitäpä ihminen ei kykenisi kuvittelemaan, mikäli hänellä on siihen motivaatiota vaikkapa vain muodin seuraamisen takia. Bertrand Russell sanoi aikoinaan, että saisi ihmiset muutamassa vuodessa uskomaan, että vesi jäätyy kuumassa ja kiehuu kylmässä, mikäli saisi käyttöönsä nykyaikaisen yhteiskunnan indotrinaatiokoneiston.

Toinen englannista lainattu termi on rasismi En ole tutkinut, milloin se ilmestyi kieleemme, mutta veikkaan 1960-lukua Sitä ennen puhuttiin rotuerottelusta, rotuvihasta ja rotuennakkoluuloista. Suomessahan ei sellaisia ollut eikä voinutkaan olla, ennakkoluuloja nyt lukuun ottamatta. Nekin taisivat usein olla liioittelevan myönteisiä, kuten Tiernapoikien Murjaanien kuninkaan tapauksessa.

Kuten olemme saaneet todistaa, rasismia löytyy nykyään joka paikasta, karamellipapereista lähtien. Mitään järjellistä rajaa paheksuttavan syrjintää kannattavan mielipiteen tai doktriinin ja normaalin, arkipäiväisen ja asenteiltaan neutraalin järjen käytön välille ei muodikkaiden radikaalien mielestä näytä olevan mitään syytä tehdä. Pelkäänpä, ettei se ole edes hyväksyttävää.

Tämä nyt liittyy nykyään tuohon woke-muotiin, josta on puhuttu toisaalla. Kyseessä on kuitenkin jo vanhempi taipumus ajatella laajoilla yleiskäsitteillä ja erityisesti vielä sellaisilla yleiskäsitteillä, joiden sisältö on aivan epämääräinen. Tähän problematiikkaan on Seppo Oikkonen ansiokkaasti kiinnittänyt huomiota.

Tätä tietä päästään ja on jo päästy nopeasti yhä suurempaan ajattelun primitiivistymiseen ja kielemme näyttää kehittyvän yhä enemmän muualta lainattuja sanoja ja käsitteitä käyttäväksi munkkilatinaksi, jolla pyritään pikemmin osoittamaan omaan ryhmäkuntaan kuulumista kuin aidosti keskustelemaan asioista.

Ehkäpä mekin tarvitsisimme jonkin laatulehden palstoille uurastajan, joka aina ruotisi uusimmat muotisanat ja tarvittaessa virittäisi keskustelun niiden tarpeellisuudesta ja mahdollisista hyödyistä tai haitoista. Eihän sanojen käyttäjiä voi komennella, mutta lähitarkastelu voisi edes auttaa ymmärtämään, milloin ylitetään naurattavuuden rajat.

Paineiden aikaan

 

Järjen ahdinko

 

Järkeä on monenlaista, kuten myös älyä. Älykkyystestit antavat indikaatioita siitä, millä alalla jonkun henkilön aivot suoriutuvat tehtävistä paremmin tai huonommin keskitasoon verraten.

Kuten jokainen ymmärtää, tämä ei vielä tarkoita sitä, että testeissä hyvin menestyneellä olisi paras käsitys elämän ja maailman merkityksestä itselleen ja muille. Itse asiassa hän saattaa olla aivan tasapainoton ja vailla suhteellisuuden tajua. Saattaapa olla niinkin, että hän suorastaan ohjelmallisesti sanoutuu irti siitä, mitä me yleensä sanomme järjeksi ja käyttää älyään välineenä huonojen ja vahingollisten asioiden puolesta.

Järki taas voidaan sekin ymmärtää monella tavalla. Se voi olla hyvien ja arvokkaiden päämäärien tunnistamista ja niihin pyrkimistä tai sitten vain uskoa käsitteellisten asioiden ensisijaisuuteen tunteisiin nähden, rationaalisuutta, joka pohjimmiltaan perustuu syvään irrationaalisuuteen.

Monessa kielessä järjen eri muotoja kuvaamaan on useitakin erilaisia sanoja. Vernunft määritellään saksaksi kyvyksi ajattelun avulla saada tietoa maailmasta. Immanuel Kant jakoi sen vielä puhtaaseen eli teoreettiseen järkeen ja etiikkaa määräävään käytännön järkeen, jolla oli omat ehtonsa.

Verstand taas viittaa myös sellaiseen ymmärtämiseen, joka saavutetaan eläytymällä. Etymologisesti se on jonkin edessä seisomista. Meillähän taas ymmärtäminen on alun perin jonkin ottamista syliin, ympäröimistä. Käsittäminen on etymologisesti jokseenkin samaa, se minusta kuitenkin viittaa enemmän työstämiseen tai ainakin tunnusteluun. Sitähän tarkoittaa myös latinan manipulointi, käsin vaikuttaminen.

Venäjässä järkeä tarkoittava sana on um tai razum. Se tulee verbistä umet, kyetä, osata. Kun runoilija Tjuttšev sanoi, ettei Venäjää voi järjellä ymmärtää, hän käytti juuri sana um -kyky ei riitä, eivätkä mitat. Sekin oli yksi tapaus järjen hylkäämisestä ja irrationalismin ylistämisestä.

Käytössä on myös sana rassudok, joka tulee verbistä sudit -arvioida, tuomita. Sehän viittaa siis pikemminkin suhteellisuudentajuun kuin älyyn, joka sellaisenaan on neutraali kyky. Myös sana tolk (suomeksi tolkku) on käytössä. Ihminen voi olla tolkovyi, järkevä tai fiksu tai sitten bestolkovyj, tolkuton. Joissakin asioissa saattaa olla vähän tolkkua -malo tolku.

Englannissa reason viittaa juuri tuohon puhtaaseen järkeen, joka auttaa järkeilyn (reasoning) kautta tekemään johtopäätöksiä siitä, mitä on ja mitä on tulossa. Terveeseen järkeen ei kuitenkaan yleensä ole tapana viitata sanalla sanity, sound reason, healthy mind tai vastaavilla. Sen sijaan käytetään ilmausta common sense.

Siitähän on tullut englantilaisuuden eräs tavaramerkki ja tukipylväs ja kun mantereella ennen hurahdettiin toinen toistaan hämärämpiin spekulaatioihin, pysyi engelsmanni maan pinnalla ja muisti aina, ettei pekoni ja paahtopaisti synny joutavia vouhottamalla. Siihen tarvitaan normaalia tosiasioiden tunnustamista ja suhteellisuuden tajua. Nyt taitaa olla jo toisin.

Sense on tässä yhteydessä kiinnostava sana. Kyseessähän on viittaus aisteihin, tuntoon ja muihin. Suomessakin puhutaan siitä, että joku pyörtymisen jälkeen viimein tuli tuntoihinsa. Sellaista pidettiin ennen arvokkaana asiana ja kaiken normaalin toiminnan lähtökohtana meilläkin.

Meikäläinen järkevyys on ollut lähellä englantilaista. Asiallisuus ja olennaiseen keskittyminen on ymmärretty perusarvoiksi jopa liiankin kanssa ja joskus haluttu karsia elämästä kaikki sellainen, mikä näyttää turhalta tai muuten köykäiseltä. Kauniin turhuuden arvostus on meillä keskimäärin varsin uusi asia.

Tuo karu järkevyys on perinteinen talonpojan asenne, joka oli välttämätön joskus. Nyt talonpoikien jälkeläiset sen sijaan saavat pitkän koulutuksen ja monet ahtavat päänsä täyteen ranskalais-saksalaista käsitemössöä, joka useinkin on aivan tolkutonta ja maasta irrallaan.

Englantilaisen terveen järjen eli common sensen apostoli ennen muuta oli 1700-luvulla elänyt sanakirjantekijä Samuel Johnson (ks. Vihavainen: Haun samuel johnson tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Hänet tunnettiin maanläheisestä järkevyydestään ja suorastaan sopimattomasta rehellisyydestään. Hän ei kavahtanut muodikkaan humpuukin sanoista humpuukiksi ja teki paljon saadakseen englantilaiset luopumaan helmasynnistään teeskentelystä, joka tuohon aikaan tunnettiin nimellä cant.

Muuan Johnsonin kuuluisia lentäviä lauseita on se, jossa hän sanoo patriotismin olevan lurjusten viimeinen pakopaikka -patriotism is the last refuge of the scoundrel.

Johnson itse oli suuri patriootti ja jopa englantilainen nurkkapatriootti, joka usein kiusoitteli ihailijaansa James Boewellia tämän skottilaisuudesta. Itse patriotismia Johnson ei siis missään tapauksessa tuominnut, hän vain tarkoitti juuri sitä, mitä sanoi: lurjusmaisuuttakin voidaan puolustella patriotismilla, ellei mitään muutakaan enää keksitä. Sehän on arvotonta toimintaa, mutta sitähän me usein näemme ympärillämme.

Leo Tolstoi, suuri isänmaan ystävä ja venäläisyyden kiihkeän romanttinen rakastaja hyökkäsi aikoinaan rajusti Venäjän valtiota ja kirkkoa vastaan, koska ne hänen mielestään profanoivat patriotismin muuttaen sen taikauskoksi ja raakuudeksi. Venäläisten kasarmien seinällä oli hänen aikanaan lause, jossa sotilasta käskettiin vahingoittamaan vihollista viimeiseen saakka kaikin keinoin, vaikka hampailla, kun muut aseet loppuivat.

Mitäpä syntiä salaamaan, itse kullakin lienee kiusaus ilahtua kuullessaan, että ukrainalaiset ovat saaneet tuhottua niin ja niin paljon vihollisiaan. Siinäpähän sai korskea hyökkääjä vasten turpaansa -hampailleen, kuten venäläiset asian ilmaisevat.

Olemme myös ylpeitä sotiemme ajan suorituksista. Vihollinen, jonka ylimielisellä ylpeilyllä ei ollut rajoja, sai huomata tulleensa perin pohjin nolatuksi. Meille se maksoi valtavasti ja tappiot olivat korvaamattomia, mutta taistelu ei sittenkään ollut turhaa. Hyökkääjäkin oppi asiasta jotakin, kuten voimme päätellä. Mekin opimme silloin. Mutta nyt taitaa olla jo toinen aika.

Ajatellessamme sotia ja niiden merkitystä, menetämme helposti kyvyn järkevään ajatteluun ja siirrymme tunteen puolelle. Tämä ei koske vain omia sotiamme. Abstrakti ajattelu muuttaa helposti sodan konkreettisen mielettömyyden ja pahuuden rationaalisuudeksi ja ihmiselämää aletaan mitata numeroilla, toisin kuin normaalissa elämässä rauhan aikana.

Tämä lienee jopa väistämätöntä, pasifismi, jota Tolstoi edusti, ei kuulu tähän maailmaan eikä etenkään sellaiseen maailmaan, jossa Putinin kaltaiset johtajat häärivät todellisuudesta irrallaan, kuten Merkel aikoinaan arvoituksellisesti sanoi.

Sodassa tarvitaan vihaa, aggressiota, jollaista antiikin Kreikassa edusti Ares, riehuvan taistelun jumala. Hän oli kuitenkin kehno jumaluus, joka halusi itselleen rakennettavan temppelin kuolleitten ruumiista. Sellainen ei voinut olla realistinen eikä pysyvä. Kylmää järkeä käyttävä Pallas Athene sen sijaan johti joukkonsa voittoon.

Valitettavaa kyllä, järki, varsinkin tolkun merkityksessä on sodan aikana suuressa vaarassa. Venäjällä näemme irvokkaita ilmiöitä, kun lapsia vedetään mukaan sotapropagandaan ja militarismiin ja kun fantasioidaan naapurien syvästä vihamielisyydestä ja keksitään toinen toistaan hullumpia historiantulkintoja. Maailman uhkaaminen ydintuholla on varmasti järjettömyyden korkein aste, jos niin voidaan sanoa.

Valitettavasti hulluus on tarttuva tauti ja puhun nyt sotahulluudesta. Aikoinaan 1920-luvulla Suomen Moskovan lähettiläa Antti Hackzell varoitti raportissaan luomasta jo rauhan aikana viholliskuvaa, josta saattaisi tulla itsensä toteuttava ennuste. Nykyaikaiset sodat, hän huomautti, valmistellaan jo etukäteen vuosia ennen, alkaen historiankirjoituksesta ja päätyen strategisten ratojen rakenteluun.

En tiedä, oliko Hackzellin neuvo käyttöarvoltaan hyvä vai huono. Saattaa olla, että se irrationaalinen ryssäviha, jota eräät piirit samaan aikaan rakensivat, oli meille hyödyllinen väline, kun tosipaikka tuli eteen. Joka tapauksessa se ei ollut järjen riemuvoitto, vaan irrationaalisuuden osoitus, josta en ainakaan minä osaa erityisesti ylpeillä.

Välineiden ja keinojen, älyn ja järjen sekoittaminen on vaarallinen asia. Tolkun säilyttäminen silloinkin, kun se tuntuu hyödyttömältä, on sivistysvaltiolle ja sen kansalaisille tärkeä asia. Sitä vaalikaamme.

Merisankari

Merisankari

Raoul Johnsson, Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut. John Nurmisen säätiö 2016, 246 s.

Kunnioitettavaan ikään saapuneet kansalaisemme muistavat C.S. Foresterin Hornblower-meriromaanit, jotka kertovat 1700-luvun jälkipuoliskon maailmasta.

Tuolloin elänyt tunnettu tohtori Samuel Johnson sanoi, että Englannin vankiloissa oli parempaa ruokaa, miellyttävämpi ympäristö ja parempaa seuraakin kuin Kuninkaallisessa laivastossa.

Siinä hän ei liioitellut lainkaan. Kauppalaivojen olot, etenkin miehistöllä maston etupuolella tuulissa ja myrskyissä, korkeassa aallokossa ja junnaavassa mainingissa eivät olleet hääppöiset. Kuitenkin sotalaivan epämukavuus oli vielä omaa luokkaansa, mikä johtui miehistön valtavasta määrästä. Edes ikiomaa makuupaikkaa tykin vieressä ei ollut, vaan sellainen vapautui vasta, kun toinen siirtyi vahtiin.

Sotalaivojen upseereilla laivan perässä oli hieman mukavampaa, mutta vain hieman. Kyllä hekin saivat kestää samat epämukavuudet ja kurja ravinto ja sairaudet vaativat nekin veronsa, puhumatta nyt meritaudista, joka joskus yllättää tottuneenkin. Oma makuusoppikin oli pienen pieni.

Samuel Johnson arveli, että se, joka huvikseen menee merelle, viihtyisi varmaan helvetissäkin. Huvipurjehdus lieneekin tuolloin ollut aika harvinaista, mutta suuri joukko joka tapauksessa seilasi ammatikseen tai pakosta, syystä tai toisesta.

Mäntsälän Frugårdisa syntyneelle Otto Henrik Nordenskjöldille merestä tuli joka tapauksessa hänen kotinsa ja kutsumuksensa. Hän liittyi Ruotsin sotalaivastoon, mikä vei hänet vuosiksi ulkomaille, sillä yleneminen edellytti kokemusta, mitä köyhän pikku suurvallan laivasto ei vuosittain paljoakaan tarjonnut.

Aluksi Otto Henrik seilasi neljä vuotta kauppalaivoissa valtameripurjehduksilla. Sen jälkeen hän teki parikin matkaa Pohjois-Afrikan barbareskivaltioihin tarkoituksella lahjoa merirosvot kunnioittamaan Ruotsin lippua.

Pitkistä merimatkoista on säilynyt kiinnostavia kirjeitä, joista ilmenee sekä työn vaikeus ja vaarallisuus että kirjoittajan köyhyys.

Frugård ei toki ollut mikään kurjala, mutta ei sen rahoista liiennyt paljoakaan monille lapsille. Ruotsi oli köyhä maa, joka yritti ylläpitää suurvallan kulisseja ja laivasto oli pakko ylläpitää omin varoin. Toisin kuin 30-vuotisessa sodassa, ei sen elättäminen vihollisen maaperällä ollut mahdollista.

Niinpä valtio säästi kaikessa mahdollisessa. Yleneminen virkaportaikossa oli vaikeaa ja ylempi arvoaste tuotti varmuudella lisämenoja. Kapteenin oli ylläpidettävä kapteenin pöytää, hankittava univormuja ja niin edelleen. Palkkaa sen sijaan maksettiin lähes aina alemman vakanssin mukaan.

Köyhyys, joka joskus ilmeni jopa päällystakin puutteena, oli tavallaan aatelismerkki. Sehän osoitti, ettei kapteeni sortunut kavaltamaan valtion varoja, mikä eräissä maissa oli maan tapa. Toisaalta sankarimme ei myöskään rikastunut kaappauksella, kuten niin moni muu tuohon aikaan.

Joka tapauksessa elämä tarjosi ainakin seikkailuja. Palveltuaan ensin Englannin laivastossa Otto Henrik siirtyi Ranskan laivastoon. Ruotsalaisiahan Ranskan asevoimissa palveli perinteisesti paljonkin.

Joka tapauksessa nyt saatiin haistaa ruutia. Lukuisissa taisteluissa englantilaisia vastaan, jotka tapahtuivat niin Afrikassa kuin Karibialla, Otto Henrik kunnostautui muun muassa maihinnousuoperaatiossa.

Hänen tietonsa ja taitonsa nykyaikaisesta merenkulusta kiinnostivat kovin Tukholmassa ja Karslkronassa ja sen takiahan hänet oli ulkomaille lähetettykin.

Otto Henrik osallistui myös Englannin vastaisen aseellisen puolueettomuusliiton toimintaan, joka suojeli kaappauksilta niitä laivoja, jotka kävivät kauppaa Amerikan itsenäisiksi julistautuneiden siirtokuntien kanssa. Silloin oltiin Venäjän kanssa samalla puolella.

Venäjästä tuli joka tapauksessa vihollinen, kun osoittautui, ettei Katariina II suostunut antamaan serkulleen Kustaa III:lle Norjaa.

Huikea idea Venäjän pakottamisesta luovuttamaan takaisin valloittamansa alueet perustui ennen kaikkea ajatukseen, että sen laivasto voitaisiin eliminoida.

Niinpä Ruotsi panosti valtavia summia avomerilaivastoon, josta tulikin Venäjän laivaston veroinen, mutta ei ylivoimainen. Sen lisäksi rakennettiin erittäin suuri saaristo- eli armeijan laivasto, joka ei ollut avomerikelpoinen, mutta pystyi hallitsemaan rannikoita ja siirtämään nopeasti joukkoja. Samanlainen oli kyllä venäläislläkin.

Kuten tunnettua, laivastoa johti Kustaan sodassa kuninkaan veli, herttua Kaarle. Hänen lippukapteeninaan oli kuitenkin Nordenskiöld, jonka neuvoja ei kuunneltu ratkaisevissa kohdin, mutta joka kyllä kelpasi syntipukiksi.

Kirjoittajan todistuksen mukaan Nordenskiöldin neuvoja noudattaen olisi kyetty välttämään ratkaisevat virheet, joita tehtiin. Jos Tallinnan lahdella olisi hyökätty päivää aiemmin, olisi saatu murskavoitto sen sijaan, että kärsittiin ehkä kohtalokkaita menetyksiä.

Mikäli olisi luovuttu mielettömästä ideasta viedä laivasto itäisen Suomenlahden karikkoisille vesille, jossa se joutui loukkuun Viipurinlahdelle, olisi vältytty joutumasta katastrofin partaalle.

Mikäli vielä lisäksi muutama tolvana ei olisi humalapäissään päästänyt polttolaivoja tuhoamaan omia yksiköitä, olisi myös Viipurin läpimurto voinut olla suuri menestys. Mutta se on jo toinen juttu.

Joka tapauksessa ruhjotun avomerilaivaston pääosa saatiin pois Viipurinlahdelta, mikä oli suuri saavutus sekin. Se oli jo edellisenä vuonna joutunut tosiasiassa loukkuun Viaporiin, missä sen saattaminen taistelukuntoon ei olisi seuraavana keväänä onnistunut. Silloin uhkarohkea purjehdus yli jäätyvän Itämeren Karlskronaan selvitti tilanteen.

Viipurin jälkeen saaristolaivasto pääsi valtakunnan pelastajan rooliin, mutta kaikki oli hiuskarvan varassa. Käydyt taistelut kuuluvat aikakauden ja maailmanhistorian suurimpiin meritaisteluihin.

Kuten kirjoittaja vakuuttavasti kuvaa, avomerilaivasto, joka käsitti 20000 miestä ja jonka huolto vaati valtavia määriä köysiä, kankaita, ruutia, kuulia, juomavettä ja muonaa ja kaikkea kuviteltavissa olevaa materiaalia, oli erittäin vaativa työmaa. Sen taistelukuntoon saattaminen vaati joka kevät valtavia ponnisteluja.

 Lisäksi kapteenit ja miehistöt oli opetettava toimimaan tarkasti kuin kello. Taistelulinjassa purjehdittaessa laivojen välimatka sai olla vain puoli kaapelinmittaa eli noin sata metriä. On helppo kuvitella, millaista taitoa saattoi vaatia noiden talonkokoisten kolossien hallitseminen oikullisella tuulella. Myös tykistön oli hallittava aseensa käyttö keinuvassa laivassa, vaikka kalliita ampumatarvikkeita ei ollut juuri varaa tuhlata harjoitteluun.

Haasteita siis riitti ja juuri tuon laivaston vaatiman valtavan panostuksen takia sen komentajalla oli mahdollisuus hävitä sota yhden iltapäivän kuluessa. Nordenskiöldin panosta sen hyväksi, ettei niin tapahtunut, voi pitää merkittävänä.

Muuan kiinnostava seikka on se, ettei Ruotsi, kuparin suurvalta, ollut aluksi päällystänyt laivojen pohjia kuparilevyillä toisin kuin venäläiset. Koska kupari esti vesikasvien kiinnittymisen, nousi venäläisten laivojen nopeus ruotsalaisia suuremmaksi, mikä toi niille tärkeän edun ja ilmeisesti pelasti eskaaderin Öölannin luona.

Köyhä, mutta kunniallinen Otto Henrik kohosi lopulta vara-amiraaliksi, ohi lukuisten kadehtijoiden. Kotinsa hän perusti Karlskronan lähelle eikä myöhempinä vuosinaan enää käynyt Suomessa, vaikka kävi siellä asuvien sukulaistensa kanssa kirjeenvaihtoa ja nautti jonkin verran tuloja tiluksistaan.

Sankari sai toki huomionosoituksia, muun muassa vapaaherran arvon, mutta merisankarina hänen maineensa kärsi toivottomasta tilanteesta: hän joutui toimimaan sekä majesteetin että kuninkaallisen korkeuden alaisena voimatta toteuttaa niitä ratkaisuja, joita itse olisi pitänyt oikeina.

Hänen tarinansa on kerrottu ansiokkaasti ja kiinnostavasti, ilmeisellä meriasioiden asiantuntemuksella.

Muuan hagiografia

 

Sankari poliitikkona

 

Maria Pettersson, Anna Kontula, Leipää ja ruusuja. Atena 2025, 477 s.

 

Skotlantilainen historioitsija ja filosofi Thomas Carlyle (1795-1881) kehitti saksalaisen romantiikan filosofiaan pohjautuvan maailmankuvan, jossa totuudella ja rehellisyydellä oli keskeinen, täysin metafyysinen merkitys. Vain totuus, mystinen totuus oli asia, joka saattoi menestyä historiassa.

 Itse asiassa totuus aukeni kullekin aikakaudelle erilaisissa muodoissa ja sen saattoivat tuoda kansoille ymmärryksen ja toiminnan ohjeeksi vain sankarit, suuret ihmiset, jotka nousivat aikansa valheellisuuden ja teennäisyyden yläpuolelle ja kukin omalla tavallaan osoittivat tien sellaiseen toimintaan, joka toi heidät pyhyyden ja elämän todellisen tarkoituksen yhteyteen.

Carlylen kuuluisin teos on ”On Heroes, Hero-Worship and the Heroic in History”. Siinä hän kuvaa sankareita erilaisissa rooleissaan. Sankari saattoi olla sotainen kansansa johtaja, kuten Napoleon tai jopa rienaaja, kuten Voltaire, todellinen sankari oli kuitenkin ennen muuta uskonnollinen hahmo, se oli juuri hän, joka pystyi näyttämään kansalle elämän valon ja tarkoituksen.

Tällaisena sankarina Carlyle esittelee epäsovinnaisesti myös Muhammedin, jonka oppi saattoi kuulostaa alkeelliselta ja jopa valheelliselta 1800-luvun englantilaisesta, mutta jolla oli oman aikansa ihmisille annettavanaan maailmasta ja sen olemuksesta  juuri se käsitys, jonka ajan ihmiset tarvitsivat ja saattoivat ymmärtää totuudeksi.

Itse asiassa pidän ilmeisenä puutteena, ettei Carlylen sankarigalleriassa ole Jeesusta. Hän, jos kuka oli totuuden julistaja, joka näytti ihmisille tien metafyysiseen suuruuteen ja sai kansat seuraamaan itseään.

Aihe olisi ehkä sentään ollut aikansa Englannissa mahdoton suoraan käsiteltäväksi. Luulen, että Muhammed oli ennen muuta bulvaani, jonka kautta myös Jeesuksen todellinen, historiallinen rooli voitiin esittää.

Todettakoon, että Carlylen sankareihin kuului myös tuo kuuluisa tohtori Samuel Johnson, englannin kielen sanakirjan tekijä, joka oli tunnettu suorasukaisesta ja kuvia kumartelemattomasta tyylistään.

Johnson on myös kuuluisa siitä elämäkerrasta, jonka James Boswell hänestä kirjoitti. Boswell oli, paitsi hyvä ja älykäs kirjoittaja (vrt. Vihavainen: Haun boswell tulokset )todellinen sankarinpalvoja. Tuon tuostakin hän viittaa kohteeseensa sanoilla ”tuo suuri mies”.

Lukiessani Maria Petterssonin kirjaa Anna Kontulasta, tulivat Johnson ja Boswell väkisinkin mieleeni. Anna nousee ehdottomasti tässä kirjassa sankariksi ja jopa joka suhteessa ylivertaiseksi. Olennaista hänessä kuitenkin on tuo tinkimätön rehellisyys.

Hän on Pyhä Anna, jota muut saattavat vain ihmetellä. Ehkä voitaisiin sanoa, että hän oli kuten me kaikki muutkin, mutta ilman syntiä. Jeesukseksi korottaminen olisi ehkä sentäänvähän liikaa, mutta osoittautuu, että meillä on kuin onkin hänessä Suomen Jeanne d’Arc. Peloton ja nuhteeton. Puhdas sielu.

En suinkaan kirjoita tätä pilkatakseni enkä väheksy Annaa lainkaan (vt. Vihavainen: Haun anna kontula tulokset ).

 Päinvastoin, olen aina tuntenut, sanoisinko, lukkarinrakkautta tähän taistelijaan, joka on käynyt siekailematta niiden valheellisten ja kierojen väitteiden kimppuun, joita tämä aikamme -eikä vain Suomessa- on suurella paatoksella esittänyt vaikkapa seksin ammattilaisista, empatian arvosta ja kaiken maailman wokedogmeista.

Kontula on uskaltanut sanoa totuuden silloinkin, kun se on ollut hänen puolueensa etuja ja linjauksia vastaan ja äänestänyt härkäpäisesti omantuntonsa mukaan, ryhmäkuria vastaan.

Itse asiassa ryhmäkuri onkin perustuslain vastainen ilmiö, vaikka kuuluukin politiikan raakaan arkipäivään, mutta sehän on tunkkaisen täynnä teeskentelyä ja valheellisuutta.

Kieroilu, teeskentely ja tekopyhyys kuuluvat politiikan perustaitoihin ja Kontula tuntuukin olevan siellä aivat väärässä paikassa, hieman samaan tapaan kuin Teemu Keskisarja. Totuus polttaa niin paljon poliittisten pelurien näppejä, etteivät he halua kuulla siitä mitään. Huippulahjakkaat autistit sanovat sen silti.

Kuten kirjasta ilmenee, poikkeuksellinen persoonallisuus voidaan tässäkin tapauksessa luokitella ns. autismikirjon tapaukseksi. Samaa epäilen todenpuhujista yleensäkin. Itse en ole viitsinyt missään tutkimuksissa käydä. Eihän sillä etiketillä ole väliä.

Tämä kirja pyrkii joka tapauksessa silminnähtävän sitkeästi löytämään ja kertomaan totuuden ja vain totuuden ja vieläpä koko totuuden. Siihen on sen kohde antanut valtuudet.

Niin sanotusti kuuminta tavaraa eivät tietenkään ole poliittiset tai psykologiset paljastukset, vaan seksi. Mikäs muu.

Kun luin esipuheesta, että kirja on tekijänsä mielestä ainutlaatuinen ja vieläpä sellainen, jota ei koskaan ole elävästä poliitikosta vielä kirjoitettu, hymähdin tietenkin moiselle hybrikselle. Taasko joku sukupolvi luulee keksineensä seksin ja kertoo siitä muillekin?

Kirjan luettuani olen kyllä muuttanut mieltäni. Pettersson puhuu aivan ilmeisesti totta. Hyvin harvassa maassa (kenties vain Suomessa?) voitaisiin tällaista kirjaa edes julkaista ja luvan saaminen siihen itse kohteelta olisi vielä epätodennäköisempää.

Miksi se lupa sitten on saatu? Näkyykö tässä ekshibitionismi, jota oli tapana kutsua perversioksi silloin, kun sana vielä oli käytössä? Vai haluaako kirjoittaja vain kertoa koristelemattoman totuuden siksi, että ihmiset yleisemminkin voisivat ja erityisesti uskaltaisivat ymmärtää millainen se on?

Tosiasiahan on, että ajallemme ja sen julkisuuskulttuurille on ominaista syvä valheellisuus, joka kätkeytyy kaiken maailman seksileluhehkutuksen ja perversioiden ylistyksen taa.

 Seksuaalisuuden merkitys ihmiselle on kuin onkin yhä täynnä tabuja huolimatta siitä, että sallivuuden ja suvaitsevaisuuden alalla käydään kovaa kilpailua. Ei seksi ole vain kutittelua eikä edes jyystämistä.

Päähenkilö kertoo suoraan toimineensa huorana eli seksityön tekijänä nuoruudessaan, vieläpä alaikäisenä. Sen kummempia traumoja se ei tuonut, vaikka ei nyt myöskään kunnianhimoa tyydyttänyt.

Ehkäpä vielä niin sanotusti kuumempi juttu on, että henkilö kertoo päiväkirjojensa kautta olleensa nuorena varsinainen horo, nymfomaani, jolla oli samaan aikaan monta hoitoa, joita kaikkia hän rakasti kuumasti.

Nuorilla miehillähän tavataan usein vastaavaa ja silloin puhutaan huoripukeista tai häntäheikeistä. Se kuuluu ehkä normaalistikin tietyn ryhmän tiettyyn kehitysvaiheeseen, eikä avioliitto silloin välttämättä ole mikään este, vaikka häiritseekin aikabudjettia. Ei tämäkään asia nyt sen kummallisempi ole.

Mutta se varsinainen pihvi, jolla kirjaa myydään, on se poliitikkotoverien määrä, joka pääsi nauttimaan Annan suloista. Kuvauksensa mukaan hän osasi olla tälläkin alalla suora ja aktiivinen ja saattoi yksinkertaisesti pyytää sänkyynsä esimerkiksi kirjailijaa, jonka kirjan oli lukenut. Ensitreffit eivät alttariakaan kaivanneet.

Erityiseksi kirjan tekee kuvaus seksuaalisuuden (en sano ”seksin”) uskonnollisesta ulottuvuudesta. William Jamesin teoksessa ”Uskonnollinen kokemus”, selostetaan myös mystistä ekstaasia, jollaiseen on mahdollista päästä eräiden huumeidenkin voimalla.

Samaan tapaan saattaa vaikuttaa hyvin voimakas seksuaalinen kokemus, jossa persoonallisuus ikään kuin sulaa ja syntyy voimakas pyhyyden kokemus. Myös aistiharhat kuuluvat kuvaan, ellei sitten haluta puhua tajunnan laajenemisesta, mikä on sama asia.

Vain osa ihmisistä saattaa kokea seksuaalisuuden näin voimakkaasti ja on tietenkin suuri onnenkantamoinen, jos he kohtaavat toisensa. Tutkimusten mukaan naisilla voimakkaat seksikokemukset keskittyvät suhteellisen pienelle ryhmälle, vaikka ovat sitten sitäkin voimakkaampia.

Minun mielestäni tämä kirja on muun muassa heteroseksuaalisen rakkauden korkea veisu. On vaikea kuvitella, että homosuhteessa voisi syntyä samanlaista mystistä koekemusta. Ehkä voikin, mutta on se silti vaikea kuvitella. Joku koiraksi pukeutunut pervo tuskin unissaankaan edes kuvittelee sulautuvansa Jumalaan.

Miksi kirja on kirjoitettu? Se näyttää olevan jonkinlainen siirtymäriitti, joka liittyy poistumiseen politiikasta ja uuden elämänvaiheen alkamiseen. Nyt Sankarimme alkaa kirjoittaa suurta teosta anarkismista.

Kiinnostavaa. Jostakin syystä kuvittelin itsekin kauan olevani anarkisti, mutta järjen karttuminen on tietenkin iän myötä tehnyt asiasta yhä epätodennäköisemmän.

Onnittelut joka tapauksessa kirjan sankarille ja kirjoittajalle. Meidän kirjallisuudellammekin on nyt sitten oma Boswellinsa. Ja itse Carlyle sanoi, että myös Boswellista tuli eräänlainen sankari hänen eläytyessään suuren kohteensa ja ystävänsä sielunelämään sitä kunnioittaen.

 

Vähän tervehdyksistä

Kirvesvartta

 

The Economist on varsin laadukas lehti, jolla on yhä vanhanaikainen tapa julkaista artikkelinsa anonyymeinä. Kukin nimimerkki hoitaa omaa palstaansa ja on yleensä hyvin siihen perehtynyt.

Yksi palstan pitäjä on nimeltään Johnson ja logossa esiintyvä peruukkipää paljastaa heti, että kyseessä ei ole esimerkiksi Boris, vaan tohtori Samuel, tuo suuri englannin kielen mestari.

Tällä kertaa Johnson havainnoi englannin kielen puutteita verrattuna muihin eurooppalaisiin kieliin. Englantihan on varsin idiomaattista ja vaikka uusi kansainvälinen lingua franca on taipunut hyvin itse kunkin tarpeita vastaamaan, kuulostavat monet ulkomaalaisten englantiinsa kyhäämät fraasit hyvin oudoilta natiivin korvaan.

Siten englanniksi voi hyvin sanoa good morning! tai good night!, mutta naapuri katsoo teitä ihmeissään, jos sanotte hänelle good weekend! Mitäs siinä sitten pitäisi sanoa?

Sitä ei Johnson kerro, mutta esittää sen sijaan litanian muitakin tervehdyksiä, joita englanti ei tunne. Englannissa sanotaan päivän sankarille happy birthday, mutta ei sen sijaan congratulations! Jälkimmäinen panisi anglosaksin ihmettelemään syytä moiseen. Hollantilaiset sen sijaan onnittelevat myös päivän sankarin perhettä, etenkin äitiä, mikä voisi olla hauska tapa englannissakin -ja miksei myös suomessa.

Kun joku lähtee suorittamaan vaativaa tehtävää, sanotaan hänelle englanniksi good luck, vaikka itse asiassa olisi tarvetta enemmänkin vaikkapa sisusta tai rohkeudesta, joita tarvitaan.

Ranskalainen saattaa tällöin sanoa bonne chance, mutta paremmin voisi sopia toinen ilmaus: bon courage! Itse minua miellyttää tällaisessa yhteydessä saksan Hals- und Beinbruch, kaikessa makaaberissa huumorissaan. Sitä Johnson ei jostakin syystä suosittele. Ja italialainen toivottaa suden suuhun: in bocca al lupo!

Muuten Johnson kyllä yllyttää kokeilemaan toisten kielten ilmauksia paikkaamaan englannin kielen aukkoja eri tilanteissa. Kun joku lähtee töistä, voidaan häntä evästää saksaksi Feierabend! ja kun hän on lähdössä töihin, voidaan sanoa italialaisittain buon lavoro! Ehkäpä saksalaisten ja italialaisten kannattaisikin vaihtaa fraasejaan?

Englantihan on hyvin avoin lainauksille: bon voyage ja bon appétit ovat yleisessä käytössä eikä ”omia” ilmaisuja ole edes tarvittu.

Kirjoittaja mainitsee myös sen, että skandinaavisista kielistä puuttuu sanan please vastine ja se saa heidän englantinsa joskus kuulostamaan hyvin töykeältä, jos nimittäin tuo pikku sana jää pois. Johnson ei näytä oikein noteeraavan tuota var så god -sanontaa, kenties ei tunnekaan.

Sen sijaan hän huomauttaa, että heiltä toki löytyy samaa asiaa palvelevia muita ilmaisuja, kuten är du snäll, om jag kan fråga ja niin edelleen. Lisäksi ruotsalaisilla on sanonta, joka englannista puuttuu: tack för senast! Sen kääntäminen englanniksi on kovin kömpelöä. Ehkä sen voisi lainata englantiinkin? Kysyn vain.

Japanilaisten monikäyttösana sumimasen tarkoittaa, että jollakin asialla ei ole loppua. Näin juhlallisesti saatetaan ilmaista anteeksipyyntöä, jos vaikka keskeytetään toisten hissimatka, mutta sana voi tarkoittaa myös kiitollisuutta, sitä ettei sillä ole loppua…

Kun oma kielemme on suomalais-ugrilainen, kuulostavat indoeurooppalaiset lainat sen seassa usein hölmöiltä ja vähintäänkin keikailevilta. Ehkä niitä harrastetaankin juuri jälkimmäiseen tavoitteeseen pyrkien.

Sen sijaan voisimme ainakin kokeilla virolaisia ilmauksia, niitä on myös sellaisille asioille, joille meillä ei ole omaa sanontaa.

Kun vaimo lähtee aamulla töihin, hyvästelen hänet yleensä sanomalla hyvää päivää! Tähän hän saattaa vastata esimerkiksi perinteiseen suomalaiseen tapaan -kirvesvartta! Sivulliset saattavat kuitenkin hölmistyä moisesta sananvaihdosta. En väitä, että kyseessä olisivat onnistuneet uudistukset.

Miksemme sen sijaan kokeilisi virolaista sanontaa jõudu tööl! -voimaa työhön! Anteeksipyyntö on suomalaisille perinteisesti vaikeasti esitettävä asia, joten ehkä voisi kokeilla, sujuisiko asia paremmin, jossa käytettäisiin virolaista sanaa vabandage! Myös sana tere! on korrektimpi kuin suomen terve! Jälkimmäistä ei voisi käyttää esimerkiksi korkeille valtakunnan edustajille, mutta edellistä kyllä. Vai olenko erehtynyt?

Ja sitten nuo tere hommikust!, tere õhtust! Suomen kielessä esimerkiksi normaalikielen sanonta hyvää päivää on niin kaukana vaikkapa savolaisesta vastineestaan hyvvee päevee, että sen käyttö kuulostaa hienostelulta. Samaa koskee hyvän illan toivotusta: hyvvee iltoo! Virolaiset vastineet olisivat niin sanoakseni puolueettomia, koska eivät kuulu mihinkään murteeseemme.

Venäjässä on tietenkin paljon hyviä sanontoja, joilla on joskus jo suomalaiset muodotkin: kuinka voitte (kak poživaete) sanotaan suomeksi perinteiseti kappusivai! Eikös olekin luontevaa ja helppo lausua! Zdravstvuj/te on aika konstikas alkuperäisessä asussaan, mutta suomalaiset ovat aina onnistuneet muotoilemaan sen kielemme mukaiseksi: rastui!/rastuitte! Mutta kyllä tuo tere! on parempi ja ytimekkäämpi ainakin kotimaisessa arkikäytössä.

 Toki sanat ja sanonnat saavat merkityksensä siitä kielestä, jonka yhteydessä käytetään. Anna-Lena Laurén tapasi kerran venäläisen, joka oitis ryhtyi sinuttelemaan häntä, vaikka puhuttiin venäjää. Olen itse joskus kokenut saman, ja se kyllä kuulostaa uppo-oudon suusta erittäin törkeältä.

 Molemmissa tapauksissa kyseessä olivat maamme kulttuuria hallitsevat henkilöt, jotka sitten suuresti ihmettelivät, kun heidän käytöksensä ei kelvannutkaan. Kysymys sinuttelusta on toki sitten oma problematiikkansa, josta ei sen enempää.

Takavuosina muuten oli meilläkin käytössä jonkin verran latinalaisia tervehdyksiä, kuten ave! vale! ja salve! Ne, kuten myös juomapöydässä käytettävä servus! sopivat hyvin suomalaiseen suuhun.

Ongelma taitaa vain olla se, ettei niitä enää ymmärretä muualla kuin latinalaisissa maissa. Eikä meillä, toisin kuin englannissa(?) ole erityistä tarvetta löytää kieleemme uusia ilmauksia. Kunhan käytettäisiin riittävästi vanhojakin.

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail