Merisankari

Merisankari

Raoul Johnsson, Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut. John Nurmisen säätiö 2016, 246 s.

Kunnioitettavaan ikään saapuneet kansalaisemme muistavat C.S. Foresterin Hornblower-meriromaanit, jotka kertovat 1700-luvun jälkipuoliskon maailmasta.

Tuolloin elänyt tunnettu tohtori Samuel Johnson sanoi, että Englannin vankiloissa oli parempaa ruokaa, miellyttävämpi ympäristö ja parempaa seuraakin kuin Kuninkaallisessa laivastossa.

Siinä hän ei liioitellut lainkaan. Kauppalaivojen olot, etenkin miehistöllä maston etupuolella tuulissa ja myrskyissä, korkeassa aallokossa ja junnaavassa mainingissa eivät olleet hääppöiset. Kuitenkin sotalaivan epämukavuus oli vielä omaa luokkaansa, mikä johtui miehistön valtavasta määrästä. Edes ikiomaa makuupaikkaa tykin vieressä ei ollut, vaan sellainen vapautui vasta, kun toinen siirtyi vahtiin.

Sotalaivojen upseereilla laivan perässä oli hieman mukavampaa, mutta vain hieman. Kyllä hekin saivat kestää samat epämukavuudet ja kurja ravinto ja sairaudet vaativat nekin veronsa, puhumatta nyt meritaudista, joka joskus yllättää tottuneenkin. Oma makuusoppikin oli pienen pieni.

Samuel Johnson arveli, että se, joka huvikseen menee merelle, viihtyisi varmaan helvetissäkin. Huvipurjehdus lieneekin tuolloin ollut aika harvinaista, mutta suuri joukko joka tapauksessa seilasi ammatikseen tai pakosta, syystä tai toisesta.

Mäntsälän Frugårdisa syntyneelle Otto Henrik Nordenskjöldille merestä tuli joka tapauksessa hänen kotinsa ja kutsumuksensa. Hän liittyi Ruotsin sotalaivastoon, mikä vei hänet vuosiksi ulkomaille, sillä yleneminen edellytti kokemusta, mitä köyhän pikku suurvallan laivasto ei vuosittain paljoakaan tarjonnut.

Aluksi Otto Henrik seilasi neljä vuotta kauppalaivoissa valtameripurjehduksilla. Sen jälkeen hän teki parikin matkaa Pohjois-Afrikan barbareskivaltioihin tarkoituksella lahjoa merirosvot kunnioittamaan Ruotsin lippua.

Pitkistä merimatkoista on säilynyt kiinnostavia kirjeitä, joista ilmenee sekä työn vaikeus ja vaarallisuus että kirjoittajan köyhyys.

Frugård ei toki ollut mikään kurjala, mutta ei sen rahoista liiennyt paljoakaan monille lapsille. Ruotsi oli köyhä maa, joka yritti ylläpitää suurvallan kulisseja ja laivasto oli pakko ylläpitää omin varoin. Toisin kuin 30-vuotisessa sodassa, ei sen elättäminen vihollisen maaperällä ollut mahdollista.

Niinpä valtio säästi kaikessa mahdollisessa. Yleneminen virkaportaikossa oli vaikeaa ja ylempi arvoaste tuotti varmuudella lisämenoja. Kapteenin oli ylläpidettävä kapteenin pöytää, hankittava univormuja ja niin edelleen. Palkkaa sen sijaan maksettiin lähes aina alemman vakanssin mukaan.

Köyhyys, joka joskus ilmeni jopa päällystakin puutteena, oli tavallaan aatelismerkki. Sehän osoitti, ettei kapteeni sortunut kavaltamaan valtion varoja, mikä eräissä maissa oli maan tapa. Toisaalta sankarimme ei myöskään rikastunut kaappauksella, kuten niin moni muu tuohon aikaan.

Joka tapauksessa elämä tarjosi ainakin seikkailuja. Palveltuaan ensin Englannin laivastossa Otto Henrik siirtyi Ranskan laivastoon. Ruotsalaisiahan Ranskan asevoimissa palveli perinteisesti paljonkin.

Joka tapauksessa nyt saatiin haistaa ruutia. Lukuisissa taisteluissa englantilaisia vastaan, jotka tapahtuivat niin Afrikassa kuin Karibialla, Otto Henrik kunnostautui muun muassa maihinnousuoperaatiossa.

Hänen tietonsa ja taitonsa nykyaikaisesta merenkulusta kiinnostivat kovin Tukholmassa ja Karslkronassa ja sen takiahan hänet oli ulkomaille lähetettykin.

Otto Henrik osallistui myös Englannin vastaisen aseellisen puolueettomuusliiton toimintaan, joka suojeli kaappauksilta niitä laivoja, jotka kävivät kauppaa Amerikan itsenäisiksi julistautuneiden siirtokuntien kanssa. Silloin oltiin Venäjän kanssa samalla puolella.

Venäjästä tuli joka tapauksessa vihollinen, kun osoittautui, ettei Katariina II suostunut antamaan serkulleen Kustaa III:lle Norjaa.

Huikea idea Venäjän pakottamisesta luovuttamaan takaisin valloittamansa alueet perustui ennen kaikkea ajatukseen, että sen laivasto voitaisiin eliminoida.

Niinpä Ruotsi panosti valtavia summia avomerilaivastoon, josta tulikin Venäjän laivaston veroinen, mutta ei ylivoimainen. Sen lisäksi rakennettiin erittäin suuri saaristo- eli armeijan laivasto, joka ei ollut avomerikelpoinen, mutta pystyi hallitsemaan rannikoita ja siirtämään nopeasti joukkoja. Samanlainen oli kyllä venäläislläkin.

Kuten tunnettua, laivastoa johti Kustaan sodassa kuninkaan veli, herttua Kaarle. Hänen lippukapteeninaan oli kuitenkin Nordenskiöld, jonka neuvoja ei kuunneltu ratkaisevissa kohdin, mutta joka kyllä kelpasi syntipukiksi.

Kirjoittajan todistuksen mukaan Nordenskiöldin neuvoja noudattaen olisi kyetty välttämään ratkaisevat virheet, joita tehtiin. Jos Tallinnan lahdella olisi hyökätty päivää aiemmin, olisi saatu murskavoitto sen sijaan, että kärsittiin ehkä kohtalokkaita menetyksiä.

Mikäli olisi luovuttu mielettömästä ideasta viedä laivasto itäisen Suomenlahden karikkoisille vesille, jossa se joutui loukkuun Viipurinlahdelle, olisi vältytty joutumasta katastrofin partaalle.

Mikäli vielä lisäksi muutama tolvana ei olisi humalapäissään päästänyt polttolaivoja tuhoamaan omia yksiköitä, olisi myös Viipurin läpimurto voinut olla suuri menestys. Mutta se on jo toinen juttu.

Joka tapauksessa ruhjotun avomerilaivaston pääosa saatiin pois Viipurinlahdelta, mikä oli suuri saavutus sekin. Se oli jo edellisenä vuonna joutunut tosiasiassa loukkuun Viaporiin, missä sen saattaminen taistelukuntoon ei olisi seuraavana keväänä onnistunut. Silloin uhkarohkea purjehdus yli jäätyvän Itämeren Karlskronaan selvitti tilanteen.

Viipurin jälkeen saaristolaivasto pääsi valtakunnan pelastajan rooliin, mutta kaikki oli hiuskarvan varassa. Käydyt taistelut kuuluvat aikakauden ja maailmanhistorian suurimpiin meritaisteluihin.

Kuten kirjoittaja vakuuttavasti kuvaa, avomerilaivasto, joka käsitti 20000 miestä ja jonka huolto vaati valtavia määriä köysiä, kankaita, ruutia, kuulia, juomavettä ja muonaa ja kaikkea kuviteltavissa olevaa materiaalia, oli erittäin vaativa työmaa. Sen taistelukuntoon saattaminen vaati joka kevät valtavia ponnisteluja.

 Lisäksi kapteenit ja miehistöt oli opetettava toimimaan tarkasti kuin kello. Taistelulinjassa purjehdittaessa laivojen välimatka sai olla vain puoli kaapelinmittaa eli noin sata metriä. On helppo kuvitella, millaista taitoa saattoi vaatia noiden talonkokoisten kolossien hallitseminen oikullisella tuulella. Myös tykistön oli hallittava aseensa käyttö keinuvassa laivassa, vaikka kalliita ampumatarvikkeita ei ollut juuri varaa tuhlata harjoitteluun.

Haasteita siis riitti ja juuri tuon laivaston vaatiman valtavan panostuksen takia sen komentajalla oli mahdollisuus hävitä sota yhden iltapäivän kuluessa. Nordenskiöldin panosta sen hyväksi, ettei niin tapahtunut, voi pitää merkittävänä.

Muuan kiinnostava seikka on se, ettei Ruotsi, kuparin suurvalta, ollut aluksi päällystänyt laivojen pohjia kuparilevyillä toisin kuin venäläiset. Koska kupari esti vesikasvien kiinnittymisen, nousi venäläisten laivojen nopeus ruotsalaisia suuremmaksi, mikä toi niille tärkeän edun ja ilmeisesti pelasti eskaaderin Öölannin luona.

Köyhä, mutta kunniallinen Otto Henrik kohosi lopulta vara-amiraaliksi, ohi lukuisten kadehtijoiden. Kotinsa hän perusti Karlskronan lähelle eikä myöhempinä vuosinaan enää käynyt Suomessa, vaikka kävi siellä asuvien sukulaistensa kanssa kirjeenvaihtoa ja nautti jonkin verran tuloja tiluksistaan.

Sankari sai toki huomionosoituksia, muun muassa vapaaherran arvon, mutta merisankarina hänen maineensa kärsi toivottomasta tilanteesta: hän joutui toimimaan sekä majesteetin että kuninkaallisen korkeuden alaisena voimatta toteuttaa niitä ratkaisuja, joita itse olisi pitänyt oikeina.

Hänen tarinansa on kerrottu ansiokkaasti ja kiinnostavasti, ilmeisellä meriasioiden asiantuntemuksella.