Kolmen kimppa ja Eurooppalainen kulttuuri

 

Eurooppalainen veljeskunta eli Turgenev ja kumppanit

 

Orlando Figes, Los europeos. Tres vidas y el nacimiento de la cultura cosmopolita.  Tracucción de Maria Serrano. Taurus 2022. 666 s.

 

Orlando Figes on erinomainen Venäjä historian tuntija ja tässä kirjassa hän on laajentanut näkökulmaansa koko Eurooppaan. Se ei tietenkään tarkoita Suomen ottamista mukaan, vaikka Jac. Ahrenbergilta (Vihavainen: Haun ahrenberg tulokset) onkin kirjaan otettu pitkä sitaatti.

Kirja kertoo eurooppalaisen älymystön tai ehkä pikemmin kulttuurieliitin kehityksestä puolen vuosisadan aikana, 1840-luvulta 1890-luvulle, jolloin eri maiden yksittäisistä neroista, jotka parhaassa tapauksessa olivat kukin oman maansa merkkimiehiä korkea-arvoisten mesenaattien suojeluksessa, syntyi enemmän tai vähemmän yhteisöä muistuttava monikansallinen veljeskunta.

Oli toki ollut olemassa ns. oppineiden tasavalta, république des savants, mutta se oli harvalukuisten latinaa käyttävien tutkijoiden yhteisö, jolla ei ollut yleisöä.

Uuden kehityksen taustalla oli uusi rahan valta, jota Kommunistisessa manifestissa jo profeetallisesti kuvattiin.

Sen ohella ratkaisevaa oli tekniikan kehittyminen. Rautatiet ja höyrylaivat lähensivät 1800-luvun jälkipuoliskolla Euroopan maita ja alueita ennenkuulumattomalla tavalla. Nyt myös Euroopan äärialueet, kuten Venäjä ja Espanja tulivat osaksi samaa kokonaisuutta.

Hyvinvoivat turistit kansoittivat ennen pitkää rautatiet ja siirtyivät muuttolintujen lailla sanatoriosta toiseen, hoitamaan vaivojaan tai ehkäisemään niitä ennalta. Tähän tarvittiin rahaa, samoin kuin suurten ooppera- ja teatteritalojen pyörittämiseen ja rahaa alkoi olla jo monen maan uudella keskiluokallakin.

Venäläisessä kirjallisuudessa matkustetaan yhä uudelleen Euroopan sanatorioihin ja Dostojevskin pariskuntakin vietti ulkomailla monta vuotta. Tuloksena ei toki ollut muuttuminen kosmopoliitiksi, päin vastoin (vrt. Vihavainen: Haun dostojevski tulokset).

Siinä taisi käydä vähän samoin kuin Orwellin mukaan ensimmäisessä maailmansodassa: englantilaiset miehet palasivat mannermaalta, jossa he olivat oppineet vihaamaan kaikkia lukuun ottamatta saksalaisia, joiden rohkeutta he ihailivat.

Dostojevskit kyllä halveksivat saksalaisia sekä ranskalaisia tasapuolisesti, mistä olisi voinut löytyä aiheen kannalta kiinnostavaa ainesta. Aleksandr Herzenin on kirjoittaja tyytynyt vain pari kertaa mainitsemaan, vaikka tämä Turgenevin ohella olisi voinut hyvin kiinnostavasti tasapainottaa kuvaa venäläisten Eurooppa-suhteesta.

Kirjallisuuden ja musiikin mestareista tuli kirjan kuvaaman aikana todellisia supertähtiä, joiden hautajaisten megalomaaniset mittasuhteet usein ylittivät kaiken aiemmin nähdyn. Sitä paitsi kulttuurin tähdistä tuli usein suorastaan rikkaita. Aiemmin heidän oli ollut elettävä jokin mesenaatin suojatteina.

Nyt alettiin kirjoja myydä valtavina painoksina ja maksaa kirjoittajalle rojalteja. Jopa kansainvälinen Bernin copyright-sopimus solmittiin tämän periodin lopulla.

Käytännössä sitä rikottiin surutta, eivätkä monet maat, kuten USA ja Venäjä siihen edes liittyneet ja pohjoismaatkin vitkuttelivat. Sopimushan suosi käytännössä Ranskaa.

Sopimuksesta huolimatta kirjailija oli kauan suojaton ja hänen tuotteitaan käännettiin tai mukaeltiin siekeilematta kolmannen kielen, usein ranskan kautta, mutta joka tapauksessa hän nyt oli aikakauden sankari.

Kulttuurissa nähtiin pyhyyttä, joka aiemmin oli kuulunut uskonnolle ja tämä pyhyys liittyi tai liitettiin usein tietysti nationalismiin. Kulttuurin suurmiehet olivat kuin olivatkin kansallisia.

Figes ei tätä suhdetta juuri noteeraa kertoessaan kosmopolitismin tarinaa. Itse asiassa juuri nationalismin nousu oli aikakauden toinen suuri tarina ja edellistä merkittävämpi.

Ei sikäli, kyllä tuon uuden yhteisön syntymiselläkin oli käänteentekevä merkitys. Nyt syntyi idea maailmankulttuurista eli eri Eusoopan kansojen yhteisestä kulttuurin kaanonista ja alettiin tehdä listoja kirjoista, jotka olivat koko ihmiskunnan kannalta tärkeitä.

Toki ne olivat eurooppakeskeisiä, mutta mitäpä olisi ollutkaan saatavissa esimerkiksi Afrikasta tai islamilaisesta maailmasta? Kyllä vanhojen sivistykansojenkin suuria teoksia alettiin nyt kääntää ja levittää suuren yleisön keskuuteen.

Figes selostaa hyvin kiinnostavasti eri maiden kulttuurista erikoislaatua ja liittää sen myös talouteen ja maantieteeseen.

 Esimerkiksi Englannin kielellinen ja maantieteellinen eristyneisyys oli at silmiinpistävä, mutta toisaalta se maa oli teollisuuden pioneerina rikas ja harjoitti suurta kulttuurin tuontia, vaikka esimerkiksi sen omasta musiikista saattoi tuskin puhua.

Ranska oli kaiken eurooppalaisen kulttuurin keskipiste ja sinne uusi kosmopoliittinen älymystö virtasi kaikkialta. Ranskalaista kirjallisuutta käännettiin valtavasti kaikkialla, kun samaan aikaan esimerkiksi venäläiset klassikot jäivät aivan varjoon jopa Ranskassa, jossa venäläisiä sentään oleskeli paljon.

Figes kirjoittaa kautta linjan erittäin kiinnostavasti siitä korkeakulttuurin yleisestä kehityksestä, joka 1800-luvulla tapahtui. Johtopäätösten luotettavuutta tukevat runsaat tilastolliset vertailut ja luettavuutta lisäävät monet, usein riemukkaat lainaukset ajan merkkihenkilöiden kirjoituksista. Vakavaa sosiaalihistoriaa särvittää joskus suoranainen juoruilu.

Kiinnostavia yksityiskohtia ovat kirjassa kertomukset niistä tunnelmista ja muutoksista, joita Saksan-Ranskan sota aiheutti Englannin ja Saksan suhteissa. Krimin sodan kulttuurinen vaikutus esimerkiksi russofobian syntyyn noteerataan, mutta Puolan kapinat vuosina 1830-31 ja 1863-64 jäävät yllättävän vähälle huomiolle. Kuitenkin niiden merkitys oli suuri.

Käsitellyn periodin ulkopuolelle jää itse asiassa Ranskan ja Venäjän suuri ystävyys, joka oli suunnattu Saksan pään menoksi ja puhkesi äkillisesti kukkaan 1890-luvulla. Toki se tässäkin mainitaan.

Kaiken kaikkiaan tarina uuden kosmopoliittisen kulttuurin synnystä on niin hyvä, että sitä olisi varmaan ollut sääli pilata tuomalla liikaa esille sen kanssa ristiriidassa olevia asioita.

 Tosin kirjassa selostetaan sitä nationalismia, joka saattoi ilmetä jopa musiikissa. Schumannin suorittama Meyerbeerin teilaus muistetaan ja esille tulee myös Wagnerin pompöösi saksalaisuus, jolle voi hakea paralleelia Pariisin Pantheonin kuvakielen synnystä. Jälkimmäistä selostetaan laajasti ja kiinnostavasti.

Ulkomaalaisten kulttuurihenkilöiden rooli Venäjällä oli tähän aikaan hyvin suuri, mutta ei muodosta varsinaista tämän kirjan teemaa, mikä kannattaa hyväksyä. Onhan tässä jo ollut yhdelle miehelle töitä.

Itse asiassa lukijalle jää se mielikuva, että kirjoittaja on ryhtynyt alun perin kirjoittamaan Turgenevin elämäkertaa ja huomannut yllättäen miten merkittävä rooli tällä kosmopoliitilla oli paitsi kotimaassaan, myös koko Euroopassa, jonka kulttuuri koki tämän kirjailijan eläessä suuren muutoksen.

Turgenev eli kolmoissuhteessa, jonka muut osapuolet olivat espanjalaislähtöinen Viardotin pariskunta. Kyseessä ei ollut varsinainen kolmiodraama, vaan ménage à trois -kolmen talous, jossa Turgenevilla oli rouva Paulinea orjan lailla palvovan ja palvelevan cicisbeon osa. Nämä kaikki kolme olivat toki ehdottomasti noita otsikossa tarkoitettuja kulttuurisia kosmopoliitteja, mutta poikkeusihmisiähän he olivat.

Dostojevski piirsi Riivaajissaan Turgenevista nerokkaan pirullisen karikatyyrin, mutta Figesinkin selostamassa Dostojevskin kuuluisassa vuoden 1880 Puškin-puheesta Ivan muiden lailla liikuttui kyyneliin ja syöksyi syleilemään puhujaa, mitä muutkin tekivät yleisen joukkohurmoksen vallassa.

Jälkikäteen Turgenev kyllä vähätteli tuota Dostojevskin puhetta, joka itse asiassa oli Figesin arvion mukaan eräänlainen venäläisen messianismin ohjelmanjulistus: vain venäläinen sielu voi ylittää kaikki kansalliset rajat ja tarjota koko maailmalle uuden kristillisyyden.

Se oli ja on kaunis tarina, mutta taitaa olla läpikotaisin falski, kuten Turgenev sanoi Victor Hugon Kurjista.

Kirja on ilman muuta lukemisen väärtti ja löytyy tietenkin myös englanniksi. Ehkäpä se vielä saadaan myös suomeksi.

Eilispäivän havaintoja

 

Sivullisen vilkuiluja

 

Johannes Salminen, Varjo Kiasman seinällä. Päiväkirja 2003. WSOY 2004, 264 s.

 

Johannes Salminen oli Suomesta muuttaneen, suomenkielisen ja suomenmielisen miehen ahvenanmaalainen poika, joka jo nuorena liittyi katoliseen kirkkoon.

Tästä asetelmasta lähtien olikin luontevaa etsiä vikoja niin suomalaisuudesta ja varsinkin sen snellmanilaisesta, valtiokeskeisestä tulkinnasta kuin myös luterilaisuudesta. Osittainen ulkopuolisuus on usein hedelmällinen tarkastelupiste.

Aikoinaan tämä asenne varmaankin saattoi olla kova juttu, mutta nykyäänhän se on valtavirtaa, mistä voi vakuuttua ns. laatulehtiä selaamalla. Tosin katolisuuskin nähdään niissä nykyään vain epäkohtana.

Salmisen kanssa oli sikäli toisin, että hän uskoi katoliseen kirkkoon, joskaan ei nyt oikein Jumalaan, joka on muutenkin turhan vaikea aihe ihmisaivoille. Onhan se katolisuus ainakin pittoreskimpaa ja mystisempää eivätkä siellä prelaatit ole niin toivottoman uskonnottomia kuin luterilaiset. Katolisuus on säilyttänyt jotakin uskonnosta.

Mitä suomalaisuuteen ja Snellmaniin tulee, kyseessä oli Salmisen silmin taas yksi nationalismin muoto, jossa pyrkimys yhtenäisvaltioon on tosiasiassa väkivaltaa ja ruotsinkielisyys oli kadotettu aarre, jota syrjimällä suomalaisuus oli menettänyt suuren osan mahdollisuuksistaan.

Kadotettu paratiisi oli sen sijaan monikielinen Viipuri, jossa kaikki olivat luontevasti tasa-arvoisia ja josta esimerkiksi Jac Ahrenberg on niin kauniisti todistanut.

Sattumoisin Ahrenberg ei kyllä suinkaan ollut sokea tuon monikielisyyden ongelmille eikä sille, että siinä miljöössä esimerkiksi juuri ruotsinkielisyys herätti närää kaikkien muiden kieliryhmien piirissä. Kymijoen takaista herrasväkeäkin saatettiin nimittää ruotsalaisiksi koiriksi.

Toki jokaiselle on sallittava hänen omat kuvitelmansa paratiisista. Salmisen päässä kummittelivat keskiajan muslimivaltiot suvaitsevaisuuden malliesimerkkinä eikä hän nähnyt aiheelliseksi syventyä dhimmien niissä mahdollisesti kokemiin ongelmiin. Omana aikanamme Ahvenanmaan autonomia nousee hänen teksteissään esille suvaitsevaisuuden malliesimerkkinä, mitä ei himmennä sikäläinen suhtautuminen suomalaisuuteen.

Epäilemättä Ahvenanmaan asema onkin kelvollinen esimerkki suurimmalle osalle ihmiskuntaa ja ettei totuus unohtuisi, se todistaa nimenomaan suomalaisten suvaitsevaisuudesta eikä ahvenanmaalaisten.

Sille hyvä paralleeli on Suomen suuriruhtinaskunnan asema Venäjän keisarikunnan yhteydessä. Siinä sitä olisi ollut esimerkkiä niin Englannille, Ranskalle ja Saksalle Espanjasta ja Italiasta puhumatta. Mutta sen sijaan nousi otsikoihin suomalaisten kokema sorto. Ja koettinhan sitä, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Poimin Salmisen kirjan Yliopiston kirjaston poistohyllyistä, joissa taas oli suuri määrä hyvin tasokasta ja ainakin sivistyneeksi pyrkivän ihmisen kannalta tärkeää kirjallisuutta (miksi?).

Tällä kertaa minua kiinnosti siinä erityisesti tämä ajan riento: miten tuon niin lähellä olevan aijan näkökulma asioihin poikkesi nykyisyydestä?

Tekniikan alalla ei suuria muutoksia ole sen jälkeen tapahtunut: kännykät ja Nokia olivat silloin kova sana ja internet yhdisti ihmisiä ja mantereita. Öljykriisi kuului jo parinkymmenen vuoden takaiseen menneisyyteen ja ekologinen tietoisuus kuului arkipäivän taustatekijöihin. Hihhuleita tietenkin myös oli, mutta ainahan niitä on.

Ruotsinkielen asema pääkaupungissa huolestutti kirjoittajaa. Helsinkihän oli voittopuolisesi ruotsinkielinen aina 1800-luun loppuun saakka ja venäläisyydenkin osuus oli merkittävä silloin, kun kaupunki oli vielä pieni. Vuonna 1970 ruotsinkielisiä oli enää vähän yli kymmenen prosenttia ja vuonna 2003 vain kuutisen prosenttia.

Väestösuhteissa oli siis nopeasti tapahtunut täydellinen vallankumous ja ruotsi oli jäänyt vain pienen vähemmistön kotikieleksi. Muistan muuten hyvin itsekin, että ruotsin asema julkisessa tilassa oli paljon nykyistä merkittävämpi vielä vuonna 1965 kun tulin Helsinkiin opiskelemaan.

Mutta aivan uusi ilmiö oli vuonna 2003 kaupungin monikielistyminen, joka oli tapahtunut erittäin nopeasti. Kuudella prosentilla helsinkiläisistä oli nyt jokin muu äidinkieli kuin ruotsi tai suomi ja noita muita kieliä oli jo peräti 86 erilaista.

Kyseessä oli todellinen monikulttuurinen valllankumous, jonka jyrkkyys korostui kun muistaa, miten hiljattain venäjäkin oli Helsingissä ollut vain muutamien satojen ihmisen äidinkielenä. Nyt oli mainittu luku 33000, joista 80% oli Venäjän kansalaisia. Venäjälle vaadittiin jo virallisia oikeuksia ja mainittiin, että se oli jo vanhastaan syvästi juurtunut Suomeen…

Asia huolestutti kirjoittajaa ja hän varoitti, että ellemme huolehdi näistä uussuomalaisista, olemme pian samassa sairaassa umpikujassa kuin Viro ja Latvia. Niinpä niin, monikulttuurisuus saattaa olla onni ja rikkaus, mutta ei se ilmaista ole, havaitsi jo Salminen.

Orientalismiin taipuvana kirjoittaja kävi tunnelmoimassa Istanbulissa ja totesi Aasian lumon ja pelottavuuden. Kemalilainen maallisuus ja erdoganilainen islam olivat huterassa tasapainossa, mutta eikö Turkin tulo EU:hun voisi olla alku koko islamin maltillistumiselle…

Paljon oli toiveita tulevaisuudelle, jos oli pelkojakin. Vanhat, niin maanmainiot ja peräti tsaarinaikaiset makasiinit olivat uhattuina musiikkitalon tiellä. Guantánamo symbolisoi oikeusajattelun rappiota ja Irakin sota avointa mielivaltaa ja raakuutta. Ennätyskuivuus kiusasi Eurooppaa ja sen pelättiin olevan yhteydessä niin sanottuun kasvihuoneilmiöön.

Sitä paitsi eurooppalaisuus hiipui: Saksalaisten määrä laskisi 80 miljoonasta 50:een vuosisadan loppuun mennessä, kertoi Deutsche Bankin ennuste, vaikka maahan tulisi 250000 emigranttia vuodessa…

Pelkään pahoin, että tässä oli nyt desimaalivirhe, mutta kirjoittaja oli joka tapauksessa sitä mieltä, ettei Euroopan olisi mahdollista elättää 75 eläkeläistä sataa työllistä kohden Nyt suhde oli 35:100. Ehkäpä eurooppalaiset pian saisivat murehtia sitä, ettei turkkilaisia tule riittävästi.

Ja sitten oli tämä ekologia: Miten saada miljardi kiinalaista luopumaan oman jääkaapin unelmasta? Mukavuuden vaatimuksemme kasvavat koko ajan, sanoipa Kioton sopimus mitä hyvänsä, toteasi kirjoittaja.

Noilla kiinalaisilla alkaa jo olla jääkaappi kullakin ja lisäksi vielä siellä päivittäin herkkuruokia, tallissa auto, kaapissa muotivaatteita ja niin edelleen. Nyt odotamme vain, että ne tulossa olevat neljä miljardia uutta afrikkalaista pääsevät samaan.

Kullakin ajalla on omat huolensa. Salmisella ne olivat paljolti samoja, jotka nytkin ovat edessämme. Perverssi tapa niihin reagoimiseksi olisi ottaa riski ja yrittää pelastaa maailma tuomalla ehdoin tahdoin kolmas maailma tänne pohjoiseen tapojamme oppimaan.

Kirjoittajalla oli taipumusta haksahdella tällaisiin utopistisiin ratkaisuihin, mutta ei hän ainoa ollut aikanaan. Kukapa ei muistaisi sitä Salmisenkin mainitsemaa lukua 1,8 miljoonaa. Se oli Suomeen tarvittavien emigranttien määrä, jos talouskasvu haluttiin pitää ennallaan.

Nykyään ei tuollaisia lukuja enää esitetä ja syynä lienee myös se, ettei sitä uskalleta tehdä. Ilmeisesti on myös aidosti herätty ymmärtämään, että asian kaikinpuoliset seuraukset eivät olisi missään suhteessa sillä saavutettavaan hyötyyn.

Mutta kirjoitus on yhä seinällä. Eivät pelkkä vihreys ja tuulentuvat vie nyt minnekään muualle kuin ojasta allikkoon. Tulevaisuus on tosiaankin vakava juttu eikä siitä kannata lyödä halpaa poliittista mynttiä.

Salmisen kaltaisia, hieman tuulella käyviä haihattelijoita on myös hyödyllistä muistaa. Hekin osaltaan osoittavat, että mielipideilmasto muuttuu hitaasti, mutta muuttuu kuitenkin. Siperia opettaa, kuten sanotaan.

 

What do you want to do ?

New mail

Maa, joka oli

Maa, joka oli

Rainer Knapas, Karjalan kunnailla. Matkoja kulttuuriin ja historiaan. Schildts&Söderströms 2015, 228 s.

Karjala on käsitteenä niin monipuolinen ja monimielinen, että uskaltaisin väittää vain harvojen ihmisten koko maailmassa ymmärtävän, mistä kaikesta on kysymys, kun siitä puhutaan. Erityisesti karjalaiset ymmärtävät asian usein varsin yksipuolisesti eli siis huonosti.

Rainer Knapas tuntee tämän kohteen monipuolisesti ja siksi onkin ilo lukea hänen esseitään, jotka valottavat Kajalan –tässä tapauksessa erityisesti Kannaksen- historiaa, kulttuuria ja hieman nykypäivääkin.

Itse monien Karjaloiden erottelu toisistaan ja niiden historiografia ovat sekä kiinnostavia että kansallisesti tärkeitä aihepiirejä.

Erityisesti Kannaksen kohdalla voidaan puhua maasta, jota ei enää ole (Edith Södergranin Landet som icke är). Siihen viittaa myös Knapaksen kirjan ruotsinkielinen nimi Landet som var.

Ruotsinkielisenä Knapaksella on oma, kiinnostava lähestymistapansa Karjalaan.

Kannaksella ja muuallakin Vanhassa Suomessa oli jo aikoinaan pieni, mutta merkittävä ruotsinkielinen vähemmistö, joka kehittyi sangen omaleimaiseksi. Olen siitä joskus jotakin kirjoitellutkin (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ahrenberg ).

Karjala rajaseutuna oli tietenkin tärkeä myös itse Ruotsin valtakunnalle ja myöhempi Suur-Suomi-aate oli tavallaan vanhojen valtataisteluiden jatkoa.

Paitsi, että Suur-Suomessa oli kyse nuorisoidealismista, jossa sorrettujen heimolaisten auttaminen nähtiin epäitsekkäänä oikeuskysymyksenä.

Toki moinen aate oli hyvä saattaa palvelemaan myös vakavampia etuja. Heti talvisodan alkaessa Stalin sitten tosiaankin lahjoitti Suomelle Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaiset alueet, täyttäen näin Suomen ja Karjalan kansojen vuosisataisen toiveen jälleenyhdistymisestä.

Kyseessä ei siis ollut mikään lupaus, vaan valtiosopimus, joka astui voimaan välittömästi allekirjoituksen jälkeen eli siis 3.12.1939.

Mutta tämä on yksi niitä asioita, jotka ovat suurelle yleisölle mahdottomia käsitettäviksi, joten se siitä.

Talvisota, joka riistäytyi täysin ennalta arvaamattomaksi teurastukseksi, vaati sitten lunnaansa ja niinpä Suur-Suomi meidän omasta tahdostamme jäi toteuttamatta ja sen sijaan menetimme koko Karjalan. Siis Kannaksen ja Raja-Karjalan.

En väitä, että se oli huono vaihtoehto, mutta väitän, että ilman onnistunutta vastarintaa Itä-Karjala olisi nyt meidän. Kannaksella olisimme kyllä menettäneet jonkin verran alueita, mutta toki säilyttäneet Viipurin ja paljon muutakin.

Kannas joka tapauksessa oli päätetty ottaa Neuvostoliitolle ja niin myös tapahtui. Se oli sääli, vaikka tämän pohjolan Rivieran vanha loisto oli maailmansotien välisenä aikanakin enää vain varjo entisestään. Yli satatuhatta pietarilaista huviloitsijaa jäi nyt tulematta kannakselle ja tuhannet huvilat ränsistyivät tai elivät varjoelämää.

Toki jotakin vanhasta loistosta säilyi, myös ruotsinkielisellä puolella, jonka Knapas huomioi ja joka on kirjan kiinnostavinta antia.

Muuan ruotsinkielisen älymystön tukikohta oli Villa Golicke, jossa itsekin olen käynyt. Ulkoisesti se oli ja on vain rähjäinen pieni kesämökki, mutta intellektuaalisesti se oli sitäkin merkittävämpi kohtauspaikka, jossa vanha pietarilainen henki yhä eli maailmasotien välisenä aikana.

Sivumennen sanoen, Kornei Tšukovski, mainio lastenkirjailija ja kulttuurin monitoimimies asui kauan kannaksella ja saapui vanhalle kotiseudulleen uudelleen 1920-luvulla. Hänen kuvauksensa tuosta uudesta kohtaamisesta on hyvin kiinnostava ja sympaattinen. Ei kaikki niin huonosti ollut! Valitettavasti en nyt muista, mistä tuo kuvaus on löydettävissä.

Itse asiassa Kannaksella kohtasi kesäisin koko Pietarin älymystön kerma, eikä se ollut mikään mitätön joukko. Suomalaisiin kollegoihin näyttävät yhteyksiä pitäneen kuitenkin etupäässä vanhat tai ainakin suhteellisen traditionaaliset mestarit, Repinistä Gorkiin ja Andrejeviin, kun taas nuoret huligaanit Majakovskista Burlukiin pysyivät omissa piireissään.

Kuten Knapas kirjoittaa, sotavuosina karelianistinen unelma tempasi mukaansa myös monta suomenruotsalaista, vaikka sillä taholla oli sotien välisenä aikana pysytty kylminä Suur-Suomi-aatteelle, joka assosioitui aitosuomalaisuuteen. Tunnetusti myös ruotsinkielisten reaktio Mannerheimin miekantuppipäiväkäskyyn oli ollut torjuva

Mutta tosiasiassahan koko sotilaallinen Suur-Suomi-ajattelu oli uusi ilmiö, joka tuli enemmän tai vähemmän, kuten sanotaan, puun takaa heinäkuussa 1941.

Luulenpa, että se, joka etsii Suur-Suomi-suunnitelmia sotalaitoksemme maailmansotien välisen ajan suunnitelmista, saa tehdä turhaa työtä. Myös kansa oli hämmästyksellä lyöty kuullessaan Mannerheimin mahtipontisen puheen, johon myös heti reagoitiin kielteisesti.

Henkisesti toki Molotovin ja Kuusisen 3.12.1939 allekirjoittama sopimus tarjosi oikeutuksen tuollaiselle alueliitokselle, mutta asiallisesti saattaa olla viisaampaa etsiä Syvärille suuntautuvan hyökkäyksen perusteita ajankohtaisesta Saksan kanssa koordinoidusta yhteistyöstä.

Knapas tarjoilee maukkaita pikku paloja niin vanhasta historiasta, kuin hieman uudemmastakin. Karjalahan todella oli Suomelle eräänlainen pyhä paikka, kuten tietysti kaikille kansoille ovat ne paikat, joissa ja joiden vuoksi on miestä pantu kylmäksi.

Kuten Mannerheim sanoi, se on heimomme veren kostuttamaa pyhää maata.

Sitä se kuitenkin on molemmin puolin, mitä ei sovi unohtaa. Sortovuosina venäläiset Suomi-syöjät toistelivat sitä ideaa, että Suomi oli venäläisellä verellä ostettua maata, joka nyt oli luisumassa venäläisestä herruudesta.

Mutta kyllähän tätä maksuvälinettä oli käytetty ja tultiin käyttämään molemmin puolin. Viime sodissa venäläisistä iskettiin Karjalan takia suonta niin paljon, että ajatus tämän saaliin luovuttamisesta takaisin rauhanomaisesti ei enää kuulu tähän maailmaan.

Kannaksen kohtalo on epäilemättä ollut surkea ja kaikessa arvaamattomuudessaan dramaattinen, mutta tarinoiden maana, kansallisessa muistissa se on sitäkin loisteliaampi maakunta.

Knapaksen kirja kannattaa lukea.

Suomenmielisyys

Suomen mieli kriisissä

Janne Saarikivi, Suomen kieli ja mieli. Teos 2018, 235 s.

Ennen vanhaan puhuttiin paljon suomenkielisistä ja suomenmielisistä. Jälkimmäiset saattoivat olla äidinkieleltään ruotsalaisia ja osata suomea vain vähän tai ei ollenkaan.

Tätä ei suomalaisella taholla yleensä pidetty pahana, oleellistahan oli suhtautuminen kansaan, siis sen valtaenemmistöön, joka oli suomenkielistä. Suomenmielisyys oli olennaista.

Tietysti oli myös ruotsinkielistä kansaa eli rahvasta, mutta valtion, suuriruhtinaskunnan, ylivoimaisesti suurin pelkillä poliittisilla päätöksillä korjattavissa oleva tasa-arvo-ongelma oli kyllä kielikysymys. Suomenkieliseksi syntyminen syrjäytti suurella varmuudella kenet tahansa maan hallinnosta, niin viroista kuin lisäksi vielä sivistyksestäkin.

Kansan aineellinen kurjuuskin perustui melkoisessa määrin sivistymättömyyteen ja valistuksen puutteeseen, eikä ollut suinkaan sattuma, että kansalliset suurmiehemme alkoivat etsiä parannusta kansan kurjaan tilaan nimenomaan sivistyksestä käsin.

Aineellisen tilan parantaminen saattoi tapahtua vain hitaan ja sitkeän kehitystyön, nimenomaan työn avulla ja siinä olennaista oli opettaa kansa itse auttamaan itseään. Mikään ilmaiseksi jaettu ”kehitysapu” ei olisi voinut sen tilaa parantaa.

Itse asiassa Suomen kansa pääsi kehityksen hyvään kierteeseen ja tuloksia alkoi syntyä yllättävän nopeasti, vaikkakaan hyvä ei aluksi jakaantunut suinkaan tasaisesti, päinvastoin.

Joka tapauksessa kuulostaa nykyajan näkökulmasta jo yllättävältä, että niinkin sympaattinen tarkkailija kuin Jac. Ahrenberg vielä 1900-luvun alussa katsoi, ettei suomenkielellä olisi tulevaisuutta eikä siis mahdollisuuksia maan turvaajana venäläistämistä vastaan.

Historia osoitti, etteivät suomalaiset koskaan eivätkä missään olleet kyenneet luomaan valtiota. Kyseessä oli siis aivan asiallinen, empiirinen todiste, jolla oli tiettyä uskottavuutta.

Suomenmielisyys ja ruotsinmielisyys iskivät aikanaan maassamme kiivaasti vastakkain ja maailmansotien välisen ajan aitosuomalaisuus näyttää tänään monesta jo karikatyyriltä.

Maan suomalaistamisessahan oli itse asiassa otettu valtavia edistysaskeleita ja sadattuhannet ihmiset olivat jopa muuttaneet ruotsalaisperäisen nimensäkin suomalaiseen muotoon. Sama muuten koski myös Raja-Karjalan venäläisperäisiä nimiä.

Vanhan rahaeliitin puhumaa kieltä ei sentään saatu muutettua kuin osittain, mutta joka tapauksessa asiat alkoivat tasa-arvon kannalta olla jo aika hyvällä mallilla, kun lähes koko kansa sai mahdollisuudet sivistykseen ja palveluihin omalla äidinkielellään.

Tässä tilanteessa puhuminen suomenmielisyydestä ja ruotsinmielisyydestä alkoi olla jo irrelevanttia. Kun tiukka paikka tuli, osoittautui kyllä, ettei isänmaallisuus ollut kielestä kiinni.

Tämä on tietenkin tunnettua, mutta kertaanpa asian kerran vieläkin palauttaakseni mieleen, miten tavattoman uusi asia tuo kielellinen tasa-arvo meillä on.

Siihen pyrkiminen ja sen saavuttaminen ovat olleet nationalismin hedelmiä. Suomen kansakunta ja suomenkielinen kulttuuri luotiin määrätietoisesti ja sitkeästi taistellen. Siinä ei ollut eikä ole mitään ”kuvitteellista”, kuten Benedict Andesronin vaatimattoman kirjasen väärinymmärtäjät aina hokevat.

Kielellinen tasa-arvo on ollut ja on paljon konkreettisempaa ja todellisempaa kuin nyt vaikkapa feministien nykyään saarnaama tasa-arvo, joka suurimmaksi osaksi perustuu täysin kuvitteellisiin postulaatteihin sukupuolten samanlaisuudesta.

Janne Saarikiven kirja sivuaa alkuosassaan tätä nationalismin ohjelmaa, mutta sortuu valitettavasti toistelemaan sitä nykyisin valitettavan yleistä harhaa, jonka mukaan Suomi luotiin vasta 1800-luvulla.

Mutta se ei ole kirjassa olennaista. Kirjan varsinainen anti liittyy suomen kielen menestystarinaan, joka nyt on joutunut uhatuksi.

Kirjoittaja sijoittaa suomalaisen Suomen huippukohdan 1970- ja 1980-lukujen taitteeseen, mikä minunkin mielestäni on uskottava arvio.

Tuossa vaiheessa suomi toimi maassamme kaikkialla, ilman todellista kilpailijaa. Ruotsi ei ollut sellainen ja sen kanssa elettiin rauhallista rinnakkaiseloa. Sellainen ei ollut myöskään englanti.

Se oli aikaa, jolloin niin tiede kuin taide olivat suomenkielisiä ja jolloin myös laulettiin, puhuttiin ja kirjoitettiin suomeksi.

Itse asiassa suomen kieli kuului ja kuuluu yhä maailman suuriin kieliin. Moni sellainen kieli, jolla on paljon enemmän puhujia, ei pysty osoittamaan samanlaista tuotetun tekstin määrää.

Se, joka tuolloin osasi suomea, ei itse asiassa tarvinnut muita kieliä. Luulenpa, että meillä suuri osa yliopistollisen tutkinnon suorittaneista osasi vieraita kieliä varsin huonosti.

Tosin yliopistossa pyrittiin takaamaan suhteellisen laaja kielitaito, johon humanistisilla aloilla kuului oman äidinkielen lisäksi aina toinen kotimainen kieli, latina ja kaksi nykykieltä. Tämä riitti kuitenkin vain tieteellisen tekstin lukemiseen.

Nyt suomen kieltä tunkee tieltään monilla elämänalueilla englanti. Sitä oppiakseen ei enää tarvitse varsinaisesti opiskella ainakin jonkinlaisen taidon saavuttaakseen. Muita kieliä opiskelee vain harva.

Hyvä englannin taito taas hankitaan käytännössä vain oleskelemalla englanninkielisessä miljöössä ja sellaisia alkaa maassamme olla jo vaivaksi asti, niin työpaikoilla kuin koulutuksessa. Aluksi on toki oleskeltava vieraassa maassa.

Kirjoittaja kuvailee aika paljon suomen kielelle ominaisia erikoisuuksia ja sitä, miten siihen on tavallaan sisäänrakennettu koko kansallinen historia ja kulttuuri. Kielessä on valtava määrä ainesta, jonka ilmaiseminen vaikkapa englanniksi on mahdotonta.

Sitäkin kummallisempaa on se nöyräselkäisyys ja suoranainen naiivi into, jolla suomea ollaan syrjäyttämässä englannin tieltä.

Kun kirjoittaja laskee tarkastettavaksi ilmoitettuja väitöskirjoja Helsingin yliopiston ilmoitustaululta, hän huomaa tyrmistyksekseen, että 39 uudesta väitöskirjasta 38 on englanninkielisiä.

Se yksi on sitten ruotsinkielinen.

Englannin tunkeutuminen maahan on tietenkin tapa tuhota sen kansallista minuutta. Samalla se epäilemättä on uusi askel pois siitä tasa-arvosta, joka kerran saavutettiin. Kannattaa ottaa huomioon, että ylivoimaisesti suurin osa siitä työstä, jota nykyään tehdään, voidaan nimittää kielityöksi.

Ne, jotka eivät osaa englantia, joutuvat syrjään parhaiten palkatuista ja vaikutusvaltaisimmista työtehtävistä.

Mutta olennaisempaa on, että menetetään ainutlaatuinen kieli ja siihen elimellisesti liittyvä kulttuuri, joka on kehittynyt vuosituhansien aikana.

Kirjoittaja ei tätä sano, mutta itse voisin lisätä myös sen, että se englanti, jota omaa kulttuuriaan ymmärtämättömät ja halveksivat hupakot osaavat, on normaalisti puolivillaista ja primitiivistä, vailla minkään kulttuuripiirin ymmärtämistä. Luulenpa, että Orwellin kuvaama uuspuhe muistuttaa sitä hyvin paljon.

Sillä kielellä ei suomalainen kulttuuri tai mikään muukaan kulttuuri sanan syvemmässä mielessä ole edes mahdollinen, vaikka oluen ja valkoviinin tilaaminen kyllä onnistuvatkin ongelmitta.

Varsin hauska kohta kirjassa on se, jossa kirjoittaja kuvaa oman itsensä kehittymistä siltä keskeiseltä osalta, kuin se koskee seurustelua kirjojen kanssa.

Hän tykkää hurjista kirjoista, joissa ajattelulla ei ole turhia pidäkkeitä. Sen sijaan häntä tympäisevät ”muoviset” menestysteokset, joissa noudatetaan tiettyä kirjojen menestyskaavaa. Hän lukee kirjoja tutustuakseen ihmisiin, jotka ajattelevat eri tavoin kuin hän itse.

Kirjan perusteella uskaltaa sanoa, että kirjoittaja on suomenmielinen, mikä nykyisessä kontekstissa tarkoittaa kykyä ja uskallusta nousta vastustamaan maan myymistä tai suorastaan lahjoittamista vieraalle kulttuurille.

Tämä on merkittävä puheenvuoro, joka kannattaa ottaa vakavasti. Luulenpa, että siinä käsitelty asia ansaitsisi tulla selkeästi esille myös eduskuntavaaleissa.

Kuka uskaltaa ilmoittautua suomenmieliseksi? Ellei joku uskalla, voiko sellaisen henkilön moraalille muutenkaan antaa arvoa?

Vai pelkäävätkö eliittiin pyrkivät henkilöt vertaisryhmänsä leimaavan heidät impivaaralaisiksi junteiksi, mikäli he uskaltavat kritisoida sitä murheellista ja tyhmänsitkeätä prosessia, joka nykyään ilmenee vapaaehtoisena luopumisena omasta kielestä ja kulttuurista?