Suomenmielisyys

Suomen mieli kriisissä

Janne Saarikivi, Suomen kieli ja mieli. Teos 2018, 235 s.

Ennen vanhaan puhuttiin paljon suomenkielisistä ja suomenmielisistä. Jälkimmäiset saattoivat olla äidinkieleltään ruotsalaisia ja osata suomea vain vähän tai ei ollenkaan.

Tätä ei suomalaisella taholla yleensä pidetty pahana, oleellistahan oli suhtautuminen kansaan, siis sen valtaenemmistöön, joka oli suomenkielistä. Suomenmielisyys oli olennaista.

Tietysti oli myös ruotsinkielistä kansaa eli rahvasta, mutta valtion, suuriruhtinaskunnan, ylivoimaisesti suurin pelkillä poliittisilla päätöksillä korjattavissa oleva tasa-arvo-ongelma oli kyllä kielikysymys. Suomenkieliseksi syntyminen syrjäytti suurella varmuudella kenet tahansa maan hallinnosta, niin viroista kuin lisäksi vielä sivistyksestäkin.

Kansan aineellinen kurjuuskin perustui melkoisessa määrin sivistymättömyyteen ja valistuksen puutteeseen, eikä ollut suinkaan sattuma, että kansalliset suurmiehemme alkoivat etsiä parannusta kansan kurjaan tilaan nimenomaan sivistyksestä käsin.

Aineellisen tilan parantaminen saattoi tapahtua vain hitaan ja sitkeän kehitystyön, nimenomaan työn avulla ja siinä olennaista oli opettaa kansa itse auttamaan itseään. Mikään ilmaiseksi jaettu ”kehitysapu” ei olisi voinut sen tilaa parantaa.

Itse asiassa Suomen kansa pääsi kehityksen hyvään kierteeseen ja tuloksia alkoi syntyä yllättävän nopeasti, vaikkakaan hyvä ei aluksi jakaantunut suinkaan tasaisesti, päinvastoin.

Joka tapauksessa kuulostaa nykyajan näkökulmasta jo yllättävältä, että niinkin sympaattinen tarkkailija kuin Jac. Ahrenberg vielä 1900-luvun alussa katsoi, ettei suomenkielellä olisi tulevaisuutta eikä siis mahdollisuuksia maan turvaajana venäläistämistä vastaan.

Historia osoitti, etteivät suomalaiset koskaan eivätkä missään olleet kyenneet luomaan valtiota. Kyseessä oli siis aivan asiallinen, empiirinen todiste, jolla oli tiettyä uskottavuutta.

Suomenmielisyys ja ruotsinmielisyys iskivät aikanaan maassamme kiivaasti vastakkain ja maailmansotien välisen ajan aitosuomalaisuus näyttää tänään monesta jo karikatyyriltä.

Maan suomalaistamisessahan oli itse asiassa otettu valtavia edistysaskeleita ja sadattuhannet ihmiset olivat jopa muuttaneet ruotsalaisperäisen nimensäkin suomalaiseen muotoon. Sama muuten koski myös Raja-Karjalan venäläisperäisiä nimiä.

Vanhan rahaeliitin puhumaa kieltä ei sentään saatu muutettua kuin osittain, mutta joka tapauksessa asiat alkoivat tasa-arvon kannalta olla jo aika hyvällä mallilla, kun lähes koko kansa sai mahdollisuudet sivistykseen ja palveluihin omalla äidinkielellään.

Tässä tilanteessa puhuminen suomenmielisyydestä ja ruotsinmielisyydestä alkoi olla jo irrelevanttia. Kun tiukka paikka tuli, osoittautui kyllä, ettei isänmaallisuus ollut kielestä kiinni.

Tämä on tietenkin tunnettua, mutta kertaanpa asian kerran vieläkin palauttaakseni mieleen, miten tavattoman uusi asia tuo kielellinen tasa-arvo meillä on.

Siihen pyrkiminen ja sen saavuttaminen ovat olleet nationalismin hedelmiä. Suomen kansakunta ja suomenkielinen kulttuuri luotiin määrätietoisesti ja sitkeästi taistellen. Siinä ei ollut eikä ole mitään ”kuvitteellista”, kuten Benedict Andesronin vaatimattoman kirjasen väärinymmärtäjät aina hokevat.

Kielellinen tasa-arvo on ollut ja on paljon konkreettisempaa ja todellisempaa kuin nyt vaikkapa feministien nykyään saarnaama tasa-arvo, joka suurimmaksi osaksi perustuu täysin kuvitteellisiin postulaatteihin sukupuolten samanlaisuudesta.

Janne Saarikiven kirja sivuaa alkuosassaan tätä nationalismin ohjelmaa, mutta sortuu valitettavasti toistelemaan sitä nykyisin valitettavan yleistä harhaa, jonka mukaan Suomi luotiin vasta 1800-luvulla.

Mutta se ei ole kirjassa olennaista. Kirjan varsinainen anti liittyy suomen kielen menestystarinaan, joka nyt on joutunut uhatuksi.

Kirjoittaja sijoittaa suomalaisen Suomen huippukohdan 1970- ja 1980-lukujen taitteeseen, mikä minunkin mielestäni on uskottava arvio.

Tuossa vaiheessa suomi toimi maassamme kaikkialla, ilman todellista kilpailijaa. Ruotsi ei ollut sellainen ja sen kanssa elettiin rauhallista rinnakkaiseloa. Sellainen ei ollut myöskään englanti.

Se oli aikaa, jolloin niin tiede kuin taide olivat suomenkielisiä ja jolloin myös laulettiin, puhuttiin ja kirjoitettiin suomeksi.

Itse asiassa suomen kieli kuului ja kuuluu yhä maailman suuriin kieliin. Moni sellainen kieli, jolla on paljon enemmän puhujia, ei pysty osoittamaan samanlaista tuotetun tekstin määrää.

Se, joka tuolloin osasi suomea, ei itse asiassa tarvinnut muita kieliä. Luulenpa, että meillä suuri osa yliopistollisen tutkinnon suorittaneista osasi vieraita kieliä varsin huonosti.

Tosin yliopistossa pyrittiin takaamaan suhteellisen laaja kielitaito, johon humanistisilla aloilla kuului oman äidinkielen lisäksi aina toinen kotimainen kieli, latina ja kaksi nykykieltä. Tämä riitti kuitenkin vain tieteellisen tekstin lukemiseen.

Nyt suomen kieltä tunkee tieltään monilla elämänalueilla englanti. Sitä oppiakseen ei enää tarvitse varsinaisesti opiskella ainakin jonkinlaisen taidon saavuttaakseen. Muita kieliä opiskelee vain harva.

Hyvä englannin taito taas hankitaan käytännössä vain oleskelemalla englanninkielisessä miljöössä ja sellaisia alkaa maassamme olla jo vaivaksi asti, niin työpaikoilla kuin koulutuksessa. Aluksi on toki oleskeltava vieraassa maassa.

Kirjoittaja kuvailee aika paljon suomen kielelle ominaisia erikoisuuksia ja sitä, miten siihen on tavallaan sisäänrakennettu koko kansallinen historia ja kulttuuri. Kielessä on valtava määrä ainesta, jonka ilmaiseminen vaikkapa englanniksi on mahdotonta.

Sitäkin kummallisempaa on se nöyräselkäisyys ja suoranainen naiivi into, jolla suomea ollaan syrjäyttämässä englannin tieltä.

Kun kirjoittaja laskee tarkastettavaksi ilmoitettuja väitöskirjoja Helsingin yliopiston ilmoitustaululta, hän huomaa tyrmistyksekseen, että 39 uudesta väitöskirjasta 38 on englanninkielisiä.

Se yksi on sitten ruotsinkielinen.

Englannin tunkeutuminen maahan on tietenkin tapa tuhota sen kansallista minuutta. Samalla se epäilemättä on uusi askel pois siitä tasa-arvosta, joka kerran saavutettiin. Kannattaa ottaa huomioon, että ylivoimaisesti suurin osa siitä työstä, jota nykyään tehdään, voidaan nimittää kielityöksi.

Ne, jotka eivät osaa englantia, joutuvat syrjään parhaiten palkatuista ja vaikutusvaltaisimmista työtehtävistä.

Mutta olennaisempaa on, että menetetään ainutlaatuinen kieli ja siihen elimellisesti liittyvä kulttuuri, joka on kehittynyt vuosituhansien aikana.

Kirjoittaja ei tätä sano, mutta itse voisin lisätä myös sen, että se englanti, jota omaa kulttuuriaan ymmärtämättömät ja halveksivat hupakot osaavat, on normaalisti puolivillaista ja primitiivistä, vailla minkään kulttuuripiirin ymmärtämistä. Luulenpa, että Orwellin kuvaama uuspuhe muistuttaa sitä hyvin paljon.

Sillä kielellä ei suomalainen kulttuuri tai mikään muukaan kulttuuri sanan syvemmässä mielessä ole edes mahdollinen, vaikka oluen ja valkoviinin tilaaminen kyllä onnistuvatkin ongelmitta.

Varsin hauska kohta kirjassa on se, jossa kirjoittaja kuvaa oman itsensä kehittymistä siltä keskeiseltä osalta, kuin se koskee seurustelua kirjojen kanssa.

Hän tykkää hurjista kirjoista, joissa ajattelulla ei ole turhia pidäkkeitä. Sen sijaan häntä tympäisevät ”muoviset” menestysteokset, joissa noudatetaan tiettyä kirjojen menestyskaavaa. Hän lukee kirjoja tutustuakseen ihmisiin, jotka ajattelevat eri tavoin kuin hän itse.

Kirjan perusteella uskaltaa sanoa, että kirjoittaja on suomenmielinen, mikä nykyisessä kontekstissa tarkoittaa kykyä ja uskallusta nousta vastustamaan maan myymistä tai suorastaan lahjoittamista vieraalle kulttuurille.

Tämä on merkittävä puheenvuoro, joka kannattaa ottaa vakavasti. Luulenpa, että siinä käsitelty asia ansaitsisi tulla selkeästi esille myös eduskuntavaaleissa.

Kuka uskaltaa ilmoittautua suomenmieliseksi? Ellei joku uskalla, voiko sellaisen henkilön moraalille muutenkaan antaa arvoa?

Vai pelkäävätkö eliittiin pyrkivät henkilöt vertaisryhmänsä leimaavan heidät impivaaralaisiksi junteiksi, mikäli he uskaltavat kritisoida sitä murheellista ja tyhmänsitkeätä prosessia, joka nykyään ilmenee vapaaehtoisena luopumisena omasta kielestä ja kulttuurista?