Eurooppalainen veljeskunta eli
Turgenev ja kumppanit
Orlando Figes, Los europeos. Tres
vidas y el nacimiento de la cultura cosmopolita. Tracucción de Maria Serrano. Taurus 2022. 666
s.
Orlando Figes on
erinomainen Venäjä historian tuntija ja tässä kirjassa hän on laajentanut
näkökulmaansa koko Eurooppaan. Se ei tietenkään tarkoita Suomen ottamista mukaan,
vaikka Jac. Ahrenbergilta (Vihavainen: Haun
ahrenberg tulokset) onkin kirjaan otettu pitkä sitaatti.
Kirja kertoo
eurooppalaisen älymystön tai ehkä pikemmin kulttuurieliitin kehityksestä puolen
vuosisadan aikana, 1840-luvulta 1890-luvulle, jolloin eri maiden yksittäisistä
neroista, jotka parhaassa tapauksessa olivat kukin oman maansa merkkimiehiä korkea-arvoisten
mesenaattien suojeluksessa, syntyi enemmän tai vähemmän yhteisöä muistuttava monikansallinen
veljeskunta.
Oli toki ollut
olemassa ns. oppineiden tasavalta, république des savants, mutta se oli
harvalukuisten latinaa käyttävien tutkijoiden yhteisö, jolla ei ollut yleisöä.
Uuden kehityksen
taustalla oli uusi rahan valta, jota Kommunistisessa manifestissa jo
profeetallisesti kuvattiin.
Sen ohella
ratkaisevaa oli tekniikan kehittyminen. Rautatiet ja höyrylaivat lähensivät 1800-luvun
jälkipuoliskolla Euroopan maita ja alueita ennenkuulumattomalla tavalla. Nyt
myös Euroopan äärialueet, kuten Venäjä ja Espanja tulivat osaksi samaa kokonaisuutta.
Hyvinvoivat turistit
kansoittivat ennen pitkää rautatiet ja siirtyivät muuttolintujen lailla
sanatoriosta toiseen, hoitamaan vaivojaan tai ehkäisemään niitä ennalta. Tähän
tarvittiin rahaa, samoin kuin suurten ooppera- ja teatteritalojen pyörittämiseen
ja rahaa alkoi olla jo monen maan uudella keskiluokallakin.
Venäläisessä
kirjallisuudessa matkustetaan yhä uudelleen Euroopan sanatorioihin ja Dostojevskin
pariskuntakin vietti ulkomailla monta vuotta. Tuloksena ei toki ollut
muuttuminen kosmopoliitiksi, päin vastoin (vrt. Vihavainen:
Haun dostojevski tulokset).
Siinä taisi käydä
vähän samoin kuin Orwellin mukaan ensimmäisessä maailmansodassa: englantilaiset
miehet palasivat mannermaalta, jossa he olivat oppineet vihaamaan kaikkia
lukuun ottamatta saksalaisia, joiden rohkeutta he ihailivat.
Dostojevskit
kyllä halveksivat saksalaisia sekä ranskalaisia tasapuolisesti, mistä olisi
voinut löytyä aiheen kannalta kiinnostavaa ainesta. Aleksandr Herzenin on
kirjoittaja tyytynyt vain pari kertaa mainitsemaan, vaikka tämä Turgenevin
ohella olisi voinut hyvin kiinnostavasti tasapainottaa kuvaa venäläisten Eurooppa-suhteesta.
Kirjallisuuden
ja musiikin mestareista tuli kirjan kuvaaman aikana todellisia supertähtiä,
joiden hautajaisten megalomaaniset mittasuhteet usein ylittivät kaiken aiemmin
nähdyn. Sitä paitsi kulttuurin tähdistä tuli usein suorastaan rikkaita. Aiemmin
heidän oli ollut elettävä jokin mesenaatin suojatteina.
Nyt alettiin
kirjoja myydä valtavina painoksina ja maksaa kirjoittajalle rojalteja. Jopa
kansainvälinen Bernin copyright-sopimus solmittiin tämän periodin lopulla.
Käytännössä sitä
rikottiin surutta, eivätkä monet maat, kuten USA ja Venäjä siihen edes
liittyneet ja pohjoismaatkin vitkuttelivat. Sopimushan suosi käytännössä
Ranskaa.
Sopimuksesta
huolimatta kirjailija oli kauan suojaton ja hänen tuotteitaan käännettiin tai
mukaeltiin siekeilematta kolmannen kielen, usein ranskan kautta, mutta joka
tapauksessa hän nyt oli aikakauden sankari.
Kulttuurissa nähtiin
pyhyyttä, joka aiemmin oli kuulunut uskonnolle ja tämä pyhyys liittyi tai
liitettiin usein tietysti nationalismiin. Kulttuurin suurmiehet olivat kuin
olivatkin kansallisia.
Figes ei tätä suhdetta
juuri noteeraa kertoessaan kosmopolitismin tarinaa. Itse asiassa juuri
nationalismin nousu oli aikakauden toinen suuri tarina ja edellistä merkittävämpi.
Ei sikäli, kyllä
tuon uuden yhteisön syntymiselläkin oli käänteentekevä merkitys. Nyt syntyi
idea maailmankulttuurista eli eri Eusoopan kansojen yhteisestä kulttuurin kaanonista
ja alettiin tehdä listoja kirjoista, jotka olivat koko ihmiskunnan kannalta
tärkeitä.
Toki ne olivat
eurooppakeskeisiä, mutta mitäpä olisi ollutkaan saatavissa esimerkiksi Afrikasta
tai islamilaisesta maailmasta? Kyllä vanhojen sivistykansojenkin suuria teoksia
alettiin nyt kääntää ja levittää suuren yleisön keskuuteen.
Figes selostaa
hyvin kiinnostavasti eri maiden kulttuurista erikoislaatua ja liittää sen myös
talouteen ja maantieteeseen.
Esimerkiksi Englannin kielellinen ja maantieteellinen
eristyneisyys oli at silmiinpistävä, mutta toisaalta se maa oli teollisuuden
pioneerina rikas ja harjoitti suurta kulttuurin tuontia, vaikka esimerkiksi sen
omasta musiikista saattoi tuskin puhua.
Ranska oli kaiken
eurooppalaisen kulttuurin keskipiste ja sinne uusi kosmopoliittinen älymystö
virtasi kaikkialta. Ranskalaista kirjallisuutta käännettiin valtavasti kaikkialla,
kun samaan aikaan esimerkiksi venäläiset klassikot jäivät aivan varjoon jopa
Ranskassa, jossa venäläisiä sentään oleskeli paljon.
Figes kirjoittaa
kautta linjan erittäin kiinnostavasti siitä korkeakulttuurin yleisestä
kehityksestä, joka 1800-luvulla tapahtui. Johtopäätösten luotettavuutta tukevat
runsaat tilastolliset vertailut ja luettavuutta lisäävät monet, usein
riemukkaat lainaukset ajan merkkihenkilöiden kirjoituksista. Vakavaa sosiaalihistoriaa
särvittää joskus suoranainen juoruilu.
Kiinnostavia
yksityiskohtia ovat kirjassa kertomukset niistä tunnelmista ja muutoksista,
joita Saksan-Ranskan sota aiheutti Englannin ja Saksan suhteissa. Krimin sodan
kulttuurinen vaikutus esimerkiksi russofobian syntyyn noteerataan, mutta Puolan
kapinat vuosina 1830-31 ja 1863-64 jäävät yllättävän vähälle huomiolle. Kuitenkin
niiden merkitys oli suuri.
Käsitellyn periodin
ulkopuolelle jää itse asiassa Ranskan ja Venäjän suuri ystävyys, joka oli
suunnattu Saksan pään menoksi ja puhkesi äkillisesti kukkaan 1890-luvulla. Toki
se tässäkin mainitaan.
Kaiken kaikkiaan
tarina uuden kosmopoliittisen kulttuurin synnystä on niin hyvä, että sitä olisi
varmaan ollut sääli pilata tuomalla liikaa esille sen kanssa ristiriidassa
olevia asioita.
Tosin kirjassa selostetaan sitä nationalismia,
joka saattoi ilmetä jopa musiikissa. Schumannin suorittama Meyerbeerin teilaus
muistetaan ja esille tulee myös Wagnerin pompöösi saksalaisuus, jolle voi hakea
paralleelia Pariisin Pantheonin kuvakielen synnystä. Jälkimmäistä selostetaan
laajasti ja kiinnostavasti.
Ulkomaalaisten
kulttuurihenkilöiden rooli Venäjällä oli tähän aikaan hyvin suuri, mutta ei
muodosta varsinaista tämän kirjan teemaa, mikä kannattaa hyväksyä. Onhan tässä
jo ollut yhdelle miehelle töitä.
Itse asiassa
lukijalle jää se mielikuva, että kirjoittaja on ryhtynyt alun perin kirjoittamaan
Turgenevin elämäkertaa ja huomannut yllättäen miten merkittävä rooli tällä kosmopoliitilla
oli paitsi kotimaassaan, myös koko Euroopassa, jonka kulttuuri koki tämän
kirjailijan eläessä suuren muutoksen.
Turgenev eli
kolmoissuhteessa, jonka muut osapuolet olivat espanjalaislähtöinen Viardotin
pariskunta. Kyseessä ei ollut varsinainen kolmiodraama, vaan ménage à trois
-kolmen talous, jossa Turgenevilla oli rouva Paulinea orjan lailla palvovan ja
palvelevan cicisbeon osa. Nämä kaikki kolme olivat toki ehdottomasti noita
otsikossa tarkoitettuja kulttuurisia kosmopoliitteja, mutta poikkeusihmisiähän
he olivat.
Dostojevski piirsi
Riivaajissaan Turgenevista nerokkaan pirullisen karikatyyrin, mutta Figesinkin
selostamassa Dostojevskin kuuluisassa vuoden 1880 Puškin-puheesta Ivan muiden
lailla liikuttui kyyneliin ja syöksyi syleilemään puhujaa, mitä muutkin tekivät
yleisen joukkohurmoksen vallassa.
Jälkikäteen
Turgenev kyllä vähätteli tuota Dostojevskin puhetta, joka itse asiassa oli Figesin
arvion mukaan eräänlainen venäläisen messianismin ohjelmanjulistus: vain
venäläinen sielu voi ylittää kaikki kansalliset rajat ja tarjota koko
maailmalle uuden kristillisyyden.
Se oli ja on
kaunis tarina, mutta taitaa olla läpikotaisin falski, kuten Turgenev sanoi
Victor Hugon Kurjista.
Kirja on ilman
muuta lukemisen väärtti ja löytyy tietenkin myös englanniksi. Ehkäpä se vielä saadaan
myös suomeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.