Tarvitaan ulkopolitiikkaa

 

Ulkopolitiikan ideologiat

 

      Isoilla mailla on ulkopolitiikassaan usein suuri missio ja sitä palveleva doktriini, jonka mukaan toimien pyritään maailmaa muuttamaan, vaikkapa nyt turvalliseksi demokratialle tai erilaisille vähemmistöille tai jopa kansanluokille.  Enemmistötkin saattavat kiinnostaa.

     Joskus julistetaan oikeutta olla suurimpana mahtina jossakin maanosassa ja taitaapa olla myös pyrkimyksiä johtaa ihan koko maailmaa. Se vaatii jo panostusta, se.

     Pienten maiden vähäpätöistä roolia ei voi perusteiltaan muuksi muuttaa ja niinpä ne etsiytyvät isompien turviin ja saattavat jopa pystyä hankkimaan asemastaan merkittävää hyötyä, jos hyvin korttinsa pelaavat. Muistamme vielä erinomaisesti erään hyvän esimerkin.

     Politiikka on sellainen toimintakenttä, joka vetää vastustamattomasti puoleensa erilaisia narsisteja, joiden suurimpana unelmana on olla koko maailman ihailun kohteena. Mikäli he pääsevät määräämään jonkin maan ulkopolitiikasta, on onnettomuus jo ohjelmoitu. Yleensä he sentään ovat vain toimeenpanijoita.

     Kuten tunnettua, politiikka ei ole tiedon, vaan tahdon asia. Se, mitä tahdotaan, ei voi olla minkään doktriinin määrättävissä, mutta mikäli doktriini toimii olemassa olevien mahdollisuuksien rajoissa, sitä kannattaa noudattaa, muuten ei.

     Ulkopolitiikka muistuttaa perinteisesti pokerin pelaamista ja uskottavuus on siinäkin kaiken a ja o. Mikäli se puuttuu, ei sitä voi korvata millään. Asiaan kuuluu, että pelurit eivät paljasta korttejaan, eivätkä siis mene tarpeettomasti ja pyytämättä julistamaan, että mepäs sitä teemme aina näin eikä noin, repikää siitä!

     Pienillä mailla, ainakin jos ne ovat Suomen luokkaa, voi joskus olla hyvinkin suuri vaikutus koko alueen poliittiseen kenttään, mikäli kortit osataan pelata hyvin. Ja se tarkoittaa, että kyetään toimimaan tarvittaessa itsenäisesti. Näinhän tehtiin vuonna 1944 ja myös jo sitä ennen.

     Kuten sanottiin, suurvallat saattavat useinkin yrittää nousemista toisten yläpuolelle, ainakin nyt alueellisesti, ellei koko maailmassa, pienillä harvoin on siihen edes kiusausta. Suomen ideana on ollut henkiin jääminen, kuten Koivisto asian aikoinaan kiteytti: выжить. Se on ollut jo ihan tarpeeksi kunnianhimoinen tavoite ja myös onnistunut.

     Entäpä, mikäli ”loistava, voittamaton puna-armeija” olisi sen sijaan onnistunut, kuten jokaisen järjissään oleva tarkkailijan oli uskottava joulukuussa 1939? SKP julisti voitonriemuisesti, että nyt -vuonna 1939- se voittaisi varmasti. Vuonna 1918 Suomen vallankumous sen sijaan oli epäonnistunut, kun se oli ollut he8ikko. Itse asiassahan sen luomista vasta aloiteltiin punakapinan aikana.

     Kuten SKP:n propaganda aina välillä sopivasti vihjasi, ankara puhdistushan se oli odottamassa sitä lahtarivaltaa, joka piti Suomen kansaa pirullisessa otteessaan. Näin kertoivat henkiin jääneet emigrantit rajan takaa tulevassa propagandassaan.

     Koko Suomen, tuon ”valkokaartilaisen helvetin” väkivaltakoneisto ja valtaa pitävä luokka olisi tuhottu tieteellisin perisaattein -ei siinä olisi ruvettu tiiraamaan, mitä joku yksilö nyt oli sattunut tekemään, vaan käsitelty koko joukkoa yhtenä kokonaisauutena. Näinhän siellä tehtiin.

     Niin, että kyllä tarjolla oli myös ihan oikeasti ikäviä vaihtoehtoja. Ei sitä ”suomettumista” kannata kauhistella suurena onnettomuutena, vaan sen ajan ulkopolitiikkaa on osattava arvostaa poikkeuksellisen onnistuneena historiallisena esimerkkinä.

     On valitettavaa, että meiltä nyt EU:n ja Naton perifeerisenä etujoukkona puuttuu niin oma talouspolitiikka kuin ulkopolitiikkakin. Asia voisi tuntua siedettävämmältä, jos siitä edes saisi kunnon korvauksen. Olemmehan mekin rahaa kaataneet Välimeren veljesmaille.

     Mutta kun ei niitä rahoja nyt ihan joka paikkaan riitä. Mikäli joku jäsenmaa on kyllin typerä julistaakseen noudattavansa tiettyä politiikkaa ihan ehdoin tahdoin ja hinnalla millä hyvänsä, olisi pelkkää tyhmyyttä sitä siitä vielä palkitakin.

     Niinpä meillä on lukkiuduttu tahdottomaan ylempien tottelemiseen, josta ei saa edes valittaa. Rajan takainen naapuri tietenkin joutuu panostamaan paljon omia resurssejaan torjuakseen sen mahdollisen vaaran, joka meiltä käsin näyttää sinne suuntautuvan.

     Ettäkö ei tietenkään suuntaudu? Mistäs me senkin edes tiedämme?

     Melko uskomatonta on, että tuo sinänsä ihan tyylikäs rajan sulkeminen saa vain jatkua vuodesta toiseen ja että minkäänlaista vuoropuhelua venäläisten kanssa ei kerta kaikkiaan edes hyväksytä, Ei millään tasolla.

      Eivät ne pakotteet siitä kärsisi, vaikka rauoetttaisiin rajan portteja sen verran, että edes kohtuullisia normaaleja yhteyksiä voitaisiin aloitella. Emmehän me sodassa ole ja toivottavasti emme joudukaan.

     Olen usein sanonut, että EU on organisaatio, jolta puuttuvat aivot. Ei tässä mitään omaperäistä ole, en ole kuullutkaan, että joku väittäisi sillä sellaiset olevan. Sen sijaan se on jonkinlainen säädöstehdas, itse itseään ruokkiva byrokratia ja vilttiketjun poliitikkojen loppusijoituspaikka.

     Tällaisesa tilanteessa olisi sen, joka haluaa Suomen etua ajaa, otettava ohjakset omiin käsiinsä ja kerrottava, että EU:n kanssa tehdään, niin kuin meille parhaiten sopii. Jos ajamme omia etujamme, emme tosiaankaan menetä miljardien apurahoja, vaan saatamme sen verran ajan mittaan edes säästää.

     Natosta en nyt sen enempää puhukaan. Huomautan vain, että ellei siihen suuntaan uskalleta olla jämäkkänä, joudumme kynnysmatoksi, jota kukaan ei ota vakavasti rajan kummallakaan puolella.

     Jyrkkiä käänteitähän ulkopolitiikassakaan ei yleensä kannata harrastaa, mutta sen sijaan kannattaa pikkuhiljaa avata tietä sellaisille linjauksille, jotka eivät joka asiassa toimi meidän omia etujamme vastaan. Ehkäpä me sellaisella asenteella saamme joskus vielä hieman EU:lle kylvämiämme rahoja takaisinkin.

     Mitä ulkopolitiikan doktriineihin tulee, huomasin kirjoittaneeni erään aikansa merkittävän jees-miehen näkemykisitsä sellaisiana, kuin hän niitä1930-luvulla esitteli:

 

torstai 29. maaliskuuta 2018

Ulkopolitiikan ideologioita

 

Fasistista ulkopolitiikkaa?

 

     Tässä ei sitten käsitellä fasistista ulkopolitiikkaa, vaan sitä, mielestäni avutonta tapaa, jolla tiettyihin vakaviin asioihin halutaan ripustaa kylttejä, joiden toivotaan antavan niille myönteisen imagon tai peräti vallan sisällönkin.

     Pari kirjoittajaa julisti eilisen hesarissa, että Suomen pitäisi pyrkiä noudattamaan feminististä ulkopolitiikkaa. Tosin Ruotsi on siinä päässyt maailman kärkeen, mutta voisihan Suomi yrittää hyväksi kakkoseksi. Miksi ei?

     Kaikkeahan sitä voi yrittää, mutta kaikkea ei kannata. Asiahan on niin, että politiikkaan ripustetut kyltit eivät ole käytännössä koskaan riittäneet sanomaan yhtään mitään olennaista tuon politiikan sisällöstä. Paitsi tietenkin sen, millaista kylttiä on haluttu näyttää. Mutta se on demonstraatiota eikä politiikkaa.

     Minun sukupolveni muistanee, miten kulttuuripiirit ja julkinen sana olivat kerran jokseenkin yksimielisiä siitä, että sosialismi oli kapitalismia kehittyneempi järjestelmä, sehän määrätietoisesti pyrki hyvään ja vastusti pahaa ja tietenkin myös tuossa pyrkimyksessään menestyi.

     Kun piti sitten selittää, mitä oli vaikkapa sosialistinen ulkopolitiikka, sanottiin tietenkin, että se merkitsi kansainvälistä solidaarisuuttaa, rauhaa, rakkautta ja oliko nyt veljeyttä, tasa-arvoa ainakin.

     Nämä kaikki kuulostivat hyviltä asioilta, mikä ei ollut sattuma, sillä sosialismin kerrottiin ajavan kaikkia maailman hyviä asioita. Kääntäen voitiin sanoa, että jos joku asia oli hyvä, niin se oli sosialistinen.

     Käytännön kannalta moinen arvoposeeraus ei antanut mitään osviittoja. Oliko oma maa tasa-arvoinen toisten kanssa? Mitä siitä seurasi? Oliko omien veronmaksajien rahoja annettava sinne yhtä paljon kuin omaan maahan? Jos ei niin kuinka paljon?

     Entä mitkä valtiot noudattivat sosialistista ulkopolitiikkaa? Oliko Neuvostoliitto sellainen? Miten siihen suhtautuivat Kiinan, Vietnamin, Demokraattisen Kamputsean, Angolan ja Tansanian ulkopolitiikat? Kun ne joutuivat ristiriitaan, mitä sosialistista politiikkaa oli pidettävä eniten sosialistisena ja siis tuettava?

     Kun sosialismi tarkoitti rauhaan pyrkimistä, merkitsikö se sitä, että sosialistimaiden ponnistuksia rauhansa takaamiseksi välttämättömien sotavoimien vahvistamiseksi oli maksimaalisesti tuettava? Ja niin edelleen ja niin edelleen.

     Mikään kyltti ei pysty tässä matoisessa maailmassamme antamaan käyttökelpoisia ohjeita politiikan hoitamiseksi. Ne eivät siis korvaa järkeä ja tämä koskee myös EU:n ulkopolitiikan peesausta. Sillä on jokaiselle maalle erilainen merkitys eri tapauksissa ja ellei tätä tunnusteta, mennään takuuvarmasti harhaan.

     Kekkonen viittasi joskus osuvasti generalissimus A.V. Suvorovin mietelmään, jonka mukaan pölkkypäisyys aiheuttaa paljon onnettomuutta. Se pätee yhä.

     Luin tässä hiljattain kuuluisan tutkimusmatkailijan, Sven Hedinin kirjan Nykypäivien Saksa vuodelta 1937 (alkuteos Tyskland och världsfreden).

     Kirja on verrattoman hauska jälkiviisauden valossa, mutta omana aikanaan se saattoi olla jopa suhteellisen uskottava. Kirjoittaja näkee kaikkialla juuri sitä kuin haluaa nähdäkin ja uskoo niihin perusteisiin, jotka hänelle esitetään.

     Itse asiassa Saksan ulkopolitiikalle voitiin vaatia vielä kunnioitusta ja uskottavuutta tähän aikaan, eihän mitään todellista aggressiota ollut tapahtunut. Myöskään mistään kansanmurhista ei ollut tietoakaan, keskitysleireissä sanottiin olevan neljätuhatta henkeä ilmeisen mukavissa oloissa ja heidätkin oli tarkoitus lähiaikoina kotiuttaa.

     Sananvapauden puutteestakin Saksaa oli arvosteltu, mutta itse asiassa siellä oli kielletty vain arvoton ja vahingollinen roska, mukaan lukien ihmisten uskonnollisten tunteiden loukkaaminen. Ehkä nyt samanlaista sanavapautta ei ollut kuin vaikkapa Ruotsissa, mutta sen sijaan siellä oli sananvastuu (Hedin ei käytä termiä yhdyssanana). Siitä huolehtii 13000 kirjoitusjohtajaa (Schriftleiter), jotka työskentelevät eri lehdissä.

     Sanomalehdistön harteilla lepää ääretön vastuu hyvän yhteisymmärryksen säilyttämisestä eri valtioiden kesken, toteaa Hedin. Jos lehdistö tuntee tuon vastuunsa, se voi myös hyvin paljon auttaa maailmanrauhan säilyttämistä. Tässä Hedin viittaa närkästyneesti ruotsalaiseen lehdistöön, joka julkaisee saksalaisvihamielisistä lehdistä saksittua aineistoa.

     Mutta pyrkiikö Saksa todella rauhaan? Merkitseekö kansallissosialistinen ulkopolitiikka myös muiden maiden kunnioittamista?

     Ehdottomasti, julistaa Hedin varmalla vakaumuksella useaan kertaan. Miten voitaisiin edes kuvitella, että maa, joka oli juuri menettänyt kaksi miljoonaa nuorta miestä Verdunin juoksuhautoihin, haluaisi kokea saman uudestaan? Mitä järkeä olisi siinä, että maa, joka kehittää kansansa hyvinvointia nelivuotissuunnitelmalla ja luo uutta ihmistä rationaalisella rotupolitiikallaan, haluaisikin vaarantaa kaikki ponnistustensa hedelmät heittäytymällä sotaan?

     Se oli, kuulkaas, nyt ihan liian fantastista. Itse johtajan persoonakin oli takeena inhimillisestä politiikasta, juuri sellaista on kansallissosialistinen ulkopolitiikka, kaiken hyvän tuoja!

     Sivumennen sanoen, Saksa ei suinkaan ole diktatuuri, kuten harhaanjohtavasti sanotaan, vaan johtajavaltio. Siellä kyllä toimii vallan vertikaali (Hedin ei käytä termiä) eli arvovalta alaspäin ja vastuu ylöspäin. Tämähän muuten oli juuri sama idea, kuin neuvostokommunismin ns. demokraattisella sentralismilla.

     Hedinin kirja kertoo myös paljon hyvää kansallissosialistisesta sisäpolitiikasta. Sen päämääriin kuului hyvin tärkeänä tasa-arvo.

     Mitä tasa-arvo sitten tarkoittaa? Kansallissosialistien mielestä se tarkoitti sitä, että kullakin ryhmällä oli edustajiaan eri avainasemissa lukumääränsä mukaisessa suhteessa. Kyseessä oli siis täysin moderni näkökanta.

     Tilanne Weimarin tasavallassa oli kuitenkin kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Jopa tiettyjen, tärkeiden ammattien kohdalla vinoutuma oli uskomattoman suuri: vaikka juutalaisia oli vain 1% koko Saksan kansasta, oli heidän osuutensa lääkäreistä ja asianajajista peräti puolet. Yliedustus oli siis huikea.

     Sama toteutui useilla muillakin aloilla, erityisesti finanssimaailmassa ja politiikassa ja jopa yliopiston opettajista juutalaisten osuus oli usein monikymmenkertainen heidän lukumääräänsä verrattuna.

     On tietenkin selvää, ettei tällaisessa tilanteessa auttanut pelkkä affirmative action eli positiivinen syrjintä. Negatiivistakin oli pakko harjoittaa, mikäli pyrkimystä tasa-arvoon todella kunnioitettiin.

     Tämä kaikki kuulosti minun korvaani aivan absurdilta, kun Hedinin kirjaa joskus vuosikymmeniä sitten luin. Nyt se sen sijaan kuulostaa täysin ajanmukaiselta. Sitähän se onkin vai kuinka? Jos siinä on jotakin vikaa ja olennaista eroa feministiseen politiikkaan, niin mitä?

     Hedinin kirja arvioitiin tuoreeltaan Valvoja-Ajassa. Eino E. Suolahti, jonka minäkin hyvin muistan, piti sitä apologiana, mitä se tietysti olikin. Hän kiinnitti huomiota myös siihen, että esimerkiksi näkemys tieteen kukoistuksesta puolueen valvonnassa ei kuulostanut uskottavalta. Suolahti oli myös aika skeptinen Hedinin ennustaman rauhanpolitiikan näköalojen suhteen.

     Toisin kuin moni näyttää vieläkin luulevan, kansallissosialistinen ulkopolitiikka oli meillä tuohon aikaan hyvin huonossa huudossa. Suomen lehdet rinnastivat silloin tällöin toisiinsa Hitlerin ja Stalinin ja jopa ennustivat näiden kahden välisen liitonkin, kuten Sinikka Wunschin väitöskirjasta ilmenee.

     Tuohon aikaan meillä oli vielä paljon tervettä järkeä, joka esti meitä syöksymästä tämän tai tuon ideologian mukaan ja sitomasta kansallisia etujamme sellaisiin.

     Kukaan ei kehdannut vaatia, että maamme olisi pitänyt noudattaa vaikkapa kansallissosialistista ulkopolitiikkaa.

 

Itku työmarkkinoilla

 

Voi itku! SNIFD!

 

Leo Tolstoi aloittaa ”Anna Kareninansa” kuuluisilla sanoilla: ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onneton perhe on omalla tavallaan onneton” („Все счастливые семьи похожи друг на друга, каждая несчастливая семья несчастлива по-своему.“  )

Näinhän se saattaa olla. Menestyvät maatkin kyllä poikkeavat toisistaan, niiden menestyksen takana kun on aina erilaisia tekijöitä: kenellä on merenkulun perinteitä, energiaa vaikka lampaille (tai harakoille) syöttää (Norja), kenellä raaka-aineita ja insinööritaitoa (Ruotsi) ja kenellä vankka yhteistyön ja pienyrittämisen perinne ja rehevä maaperä (Tanska).

Suomella taas on ollut kaikkia noita aika vaihtelevasti, mutta erityisvahvuutena vielä idänkauppa, meriteknologia ja arktinen osaaminen. Sotilasmenotkin ovat olleet vähäiset, silloin ennen maailmassa.

Heikkoutena sekä Skandinavian mailla, Norjaa lukuun ottamatta ja Suomella, että esimerkiksi Saksalla on ollut vihreä siirtymä, joka ”kunnianhimoisuudessaan” on halunnut kärsiä nahoissaan ilmastopoliittisia rasitteita jo ennen kuin muut ovat ehtineet mukaan jaloon kilpailuun.

Talouden alalla ei kannata mennä tekemään kovin nopeita johtopäätöksiä. Niistä sopii kiistellä vielä kauan, kunnes taloushistorioitsijat saavat analysoitua sen, mitkä tekijät ovat olleet minkin arvoisia, kun kehitys on siirtynyt vaiheesta toiseen.

Joka tapauksessa on kiinnostavaa tarkastella myös yksittäisiä talouden indikaattoreita, sellaisia kuin työllisyys, jonka korkeata tasoa on yleensä pidetty terveen talouden merkkinä. Siinä on nyt viimeisten parin vuosikymmenen aikana tapahtunut suuria muutoksia.

The Economist on tunnettu napakoista analyyseistään ja kyvystään aistia talouden trendejä. Kaikissa numeroissa sen anonyymit artikkelit sisältävät myös tilastollisia käyriä, joista voi yrittää ennustella tulevaakin ja ainakin nähdä sen, missä kulloinkin mennään.

Uusimmassa (24.-30.1.2026) numerossaan lehti esittää pari graafia työllisyyden kehittymisestä. OECD-maissa suunta on ollut reippaasti ylöspäin, vaikka vuoden 2020 tienoilla onkin jyrkkä pudotus alaspäin, jota kuitenkin seurasi yhtä äkillinen ja vielä suurempi nousu ylöspäin.

Nyt työllisyystilanne on jopa parempi kuin koskaan, mikä on aika hyvin tässä epävarmuuden maailmassa, jossa on meneillään sekä suuria rakenteellisia muutoksia esimerkiksi energiapolitiikan ja tietotekniikan alalla eikä aseitakaan ole enää tyydytty vain kalistelemaan, vaan on paukuteltu oikein kunnolla, vastaoin kaikkea normaalia järkeä ja säädyllisyyttä.

Muuan yllättävä esimerkki työllisyyden lisääntymisestä on Chile, joka on ollut perinteisesti korkean työttömyyden maa, mutta ei ole enää. Muita ovat nuo noin sanotut PIGS-maat, Portugali, Italia, Kreikka ja Espanja, joita meillä jokin aika sitten paheksuttiin ja pilkattiin, sikäli kuin ei tyydytty säälimään. Nyt niillä menee lujaa.

Kun noissa maissa työttömyys kauan huiteli lähellä 20 prosenttia, on sen nyt laskenut selvästi alle kymmenen prosentin. Muutos alkoi näköjään nopeasti siitä, kun maat pantiin kuurille, jota ne surkeasti valittelivat ja syyttelivät Saksan natseja ja heidän henkisiä perillisiään kurjasta kohtalostaan.

Saivathan ne kuitenkin myös paljon rahaa täältä pohjoisesta. Sitä taa meillä surtiin ja moni katsoi, että se meni Kankkulan kaivoon. Ehkä menikin.

Eipä ole sen sijaan nyt kuulunut suurta tukiohjelmaa Suomelle, joka on joutunut pahaan rakoon Venäjän naapurina, tosin itse aiheutettuaan välien katkaseisemisen, joka kyllä pitkälti on kyllä EU:n vaatimaa politiikkaa. Kaiken järjen mukaan muutama miljardi olisi meilläkin nyt saamisia, vaikka mallioppilaan ominaisuudessa kai emme kehtaakaan sitä ehdottaa, saati vaatia.

Mutta nyt siis joka tapauksessa entiset sankarimaat, Ruotsi, Norja, Islanti. Suomi ja Tanska ovat niitä murheenkryynejä, mitä työllisyyteen tulee. Työttömyyden trendi on niissä nouseva, vaikka se nyt ei vielä olekaan saanut hälyttäviä mittasuhteita muualla kuin Suomessa, jossa se on juuri ylittänyt 10 prosentin rajan.

Entisen porsastelijat. PIGS, voivat nyt ilmeisesti ensi kertaa historiassa esittää parempia työllisyyslukuja kuin nämä murheenkryynit, SNIFD.

Miten muutosta voisi selittää? Parantunut koulutus on muuan tekijä, jonka lehti mainitsee, mutta olisi vaikea uskoa, että tilanne siinä olisi noin äkillisesti muuttunut. Parempi työnvälitys esimeriksi netin kautta (LinkedIn ja Indeed) voi jotakin merkitä.  Olen tässä suhteessa kyllä kovin skeptinen

Ankarampi etuuspolitiikka on ainakin tehnyt työttömyyden entistä vähemmän kannattavaksi asiaksi ja Economist arvelee, että työmarkkinat rikkaissa maissa alkavat yhä enemmän muistuttaa toisiaan. No mikseipä sitten myös työllisyysluvut?

Tiedä nyt häntä. Mikä mahtaa olla ay-liikkeen valta työmarkkinoilla noissa menestyvissä maissa? Onko Suomi ihan tyypillinen tapaus?

Economistin mielestä murheenkryynit voisivat ottaa oppia noista entisistä ”sioista”. Muuan asia, johon esimerkiksi Italia on panostanut, on elinikäinen oppiminen. En tunne asiaa sen paremmin, mutta luulen, että samaa on kyllä tehty meilläkin, tai ainakin oltu tekevinään.

Työmarkkinoiden joustavuus lienee sentään se keskeinen tekijä, jolla varmasti on vaikutusta. Lehti lopettaa pikku artikkelinsa tyypillisellä brittilisellä venkoilulla:  ”While Nordic labour markets sniffle, their porcine Rivals really are flying”.

Kyllähän sitä nyt lennetään. Mutta aluksi oli hevoskuuri, johon nuo maat pakitettiin. Ei kai Suomellakaan ole muuta mahdollisuutta, kuin päästä ankaran koulumestarin oppiin.

Miettikäämme vuotta 2050

 

Eilispäivän intellektuelli

 

Nykyistä punavihreää ankkapuhetta (ks. Orwell) kuunnellessa tekee aina välillä mieli vilkaista, miten suomalaiset intellektuellit (ei, tämä ei ole mikään vitsi!) aikoinaan pohdiskelivat aikakautensa/mme ongelmia ja tulevaisuuden näköaloja.

Itse asiassa meillä ei taida nykyään edes olla niin sanottuja julkisia intellektuelleja, ainakaan sellaisia, joiden ajatuksiin tekisi mieli tutustua rippumatta siitä, miellyttävätkö ne tai ei.

Tosiasiahan on, että kansakuntamme älyllinen taso on viime vuosikymmeninä koko ajan laskenut jo ihan mittaustenkin perusteella (Vihavainen: Haun alaspäin mennään tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mutta vielä huomattavampaa on ollut julkisen keskustelun muuttuminen yhä enemmän tuota mainittua Orwellin ankkapuhetta  muistuttavaksi.

Olivatko asiat ennen sitten muka paremmin? Eivätkö ne joskus 1960-80-luvuiöa olleet vielä järkyttävästi huonommin?

Olihan se niinkin, mutta kyllä sieltä oikeaoppisen kretinismin seasta sentään aina välillä pilkisti ihan aitoa ja itsenäistä ajattelua. Jokunen vuosi sitten kirjoitin Matti Kuusesta näin:

 

lauantai 22. helmikuuta 2020

Sukupolven takaa

 

Itsenäisen Suomen ensimmäinen nuorisosukupolvi

 

Matti Kuusi, Möykkyjä ja neulasia, Art House 1989, 205 s.

 

Matti Kuusi, myöhempi akateemikko, kuului itsenäisen Suomen ensimmäiseen nuorisosukupolveen, kuten hän itse toteaa.

Sen nuorison osaksi tuli aika karu kohtalo. Kuusen kanssa samana vuonna -1914- syntyneistä menehtyi sotavuosina 17 prosenttia. Vielä huonommin kävi vuoden 1917 ikäluokalle, josta tuoni korjasi 19,7 prosenttia ei joka viidennen miehen. Sukupuolten tasa-arvoa ei kukaan tainnut tässä asiassa kaivata.

Vaikka sotaa kävivät toki nuoret miehet, kuten nykyään aina korostetaan ei se kato kaikkein suurin ollut kaikkein nuorimmissa ikäluokissa. Vuoden 1924 syntyneistä poikalapsista kuoli sodan aikana ”vain”9,8 prosenttia. Vuonna 1896 syntyneilläkin luku oli 11,8.

No, tämä mainittakoon vain siksi, ettei totuus unohtuisi noita sotaelokuvia katsoessa. Luvut esitetään tässä kirjassa.

Kuusi ei suinkaan osaansa ruikuta, vaikka iso osa nuoruutta kului rintamalla. Ei hän myöskään suuresti valita veteraanien osakseen saamaa arvostusta. Muussa suhteessa veteraanien asiassa olisi kyllä parantamisen varaa.

Erityisen polttavana kirjoittaja näkee kirjassaan joka tapauksessa maailman ympäristöongelmat, vaikka onhan sitä muutakin huolestumisen aihetta: väestöräjähdys, hallitsematon tieteellis-tekninen kehitys, asevarustelu, idän ja lännen, pohjoisen ja etelän jyrkkenevä vastakohtaisuus, maailmantalouden kriisi…

Ja leikin loppuna uhkaa katastrofien katastrofi: biosfäärin tuhoutuminen.

Vihreä vaihtoehto erottui Kuusen mielestä tuolloin ainoana turtuneen aatepolitiikan väriläikkänä. Tosin silläkään ei näköjään, Pentti Linkolaa lukuun ottamatta, ollut varaa älylliseen rehellisyyteen: sen kuvailuun, miten vuoden 2020 kymmenen miljardia ihmistä kerran eläisivät vihreäin realiteettien maailmassa.

No, mitäpä sanoakaan, nythän tuo vuosi on koittanut. Katastrofi näyttää jo alkaneen, mutta tuota rohkeutta on entistäkin vähemmän eikä ole merkkejä tilanteen muuttumisesta. EU:n Afrikka-komissaarikin näyttää vain tyytyvän hehkuttamaan sitä, miten suurin potentiaali on Afrikan nousevassa nuorisossa -siis myönteisessä mielessä.

Kuusen kirjoittaessa tekstiään ajankohtainen katastrofi olivat happamat sateet, jotka näyttivät jo miltei tuhonneen Saksan metsät ja tekevän pian saman meilläkin.

Tästä Kuusi oli aidosti kauhuissaan eikä hän ainoa ollut. Onneksi nämä pelot eivät toteutuneet. Miten katastrofi vältettiin, olisi kiinnostavaa kuulla. Lieneehän asiaa tutkittu paljonkin. Ilmeistä on, että analyysit ja ennusteet menivät ainakin aikoinaan pahasti pieleen.

Kuusen mietelmät, joita tähän kirjaan on koottu, ovat peräisin erilaisista lähteistä, mikä osaltaan on vaikuttanut niiden saamaan muotoon ja sisältöönkin. Erinomaista on, että mukaan on kelpuutettu myös 1930-luvun tekstejä. Tuolloinhan Kuusi oli merkittävä AKS-aktivisti, joka kirjoitteli myös iskeviä runoja.

Enimmäkseen joka tapauksessa aiheet ovat kansallisia, joskin mukana on myös kansainvälinen perspektiivi, mikä vertailevan kansanrunouden tutkijalle ilman muuta kuuluukin.

Mitä on esimerkiksi suomalainen sisu ja kuka ja milloin aloitti sanan käyttämisen? Mikä merkitys oli urheilulla ja suomen tavattomalla kansainvälisellä menestyksellä koko kansakunnalle ja vaikkapa sodillemme ja kansakunnan eheytymiselle?

Mistä nykyinen surkea kansainvälinen urheilumenestys johtuu ja onko se oire jostakin syvemmästä? Ja onko koko itse koko urheilu sinänsä paljon minkään arvoista?

Vuonna 1984 Kuusi kirjoitti nasevasti: Kaikista taiteen, urheilun ja muun huijauksen lajeista sirkus on ylivoimaisesti vanhin, rehellisin ja terveellisin…

Siitä huolimatta kiinnostus tuota huijauksen lajia kohtaan ei vain näytä ottavan kirjoittajalla laantuakseen. Oli se Suomen kansainvälinen menestys vaan aikoinaan niin kova juttu. Vielähän minäkin sain katsella sen viimeisiä aikoja 1950-luvulla ja hiukan myöhemminkin. Nythän koko tuo skene on lähinnä säälittävä.

Ikuisia ajatuksia sisältyy etenkin kirjan jälkiosaan, jossa on tällainenkin yhä ajankohtainen ajatelma: Varmin tapa tehdä mielipide vihatuksi on estää sen julkinen arvostelu. Se on vuodelta 1947.

Kuusi otti usein reippaasti kantaa ajankohtaisiin asioihin eikä suinkaan lähtenyt siitä, että se, mitä maailmassa nyt on, ei tarvitse kritiikkiä. Yhtä vieras hänelle oli ajatus, että myös kaikki se, mikä toimii, on ehdottomasti mietittävä uusiksi ja muutettava alusta loppuun.

Aikakauden taide ja kirjallisuus herätti hänessä usein epäluuloja. Tuntemattoman sotilaan arvon hän näyttää heti huomanneen, mutta se onkin asia erikseen.

Siteeraan tässä erästä hänen runoaan, joka ei näytä sattuneen mukaan tähän kirjaan:

 

Yksi on meissä sentään ero,

minä ja veljeni, freudisti-nero

Sinä tunkioos menet nuuskivin kärsin,

minä taas tunkiostani -kärsin

 

Kirjassa kerrotaan muun muassa siitä, miten Suomen Akatemia milteipä yksimielisesti allekirjoitti vuonna 1989 vetoomuksen, jossa kiirehdittiin yhteisiä toimia ilmakehän, veden, maaperän, metsien ja kaiken elollisen suojelemiseksi ja väitettiin, että ihmislajin oma toiminta on yksi kriisin perussyistä.

Välinpitämättömyyteen tai tappiomielialaan ei nyt ollut varaa. Oli tehtävä kaikki voitava, että tulevat sukupolvet voisivat ajatella meitä ilman katkeruutta, lausuivat akateemikot.

No, nythän tuosta on juuri yhden sukupolven mittainen ajanjakso vierähtänyt. Onpa sen kuluessa saatu aivan valtavasti aikaan myös ympäristönsuojelun alalla eikä väestökään ole ihan sentään tuonne kymmeneen miljardiin kasvanut.

Mutta sinne se on kasvamassa ja sen ohikin. Miten tulevat sukupolvet suhtautuvat meihin, jos emme edes uskalla asettaa itsellemme sitä kysymystä, mitä tuolle kaikkein suurimmalle ongelmalle olisi tehtävä saati että tehtäisiin jotakin?

Niin tai näin. Vuonna 1989 Kuusi päätti kirjansa merkittävään aforismiin: Ihmislajin viimeinen näytös, kestipä se vuosikymmeniä tai vuosisatoja, tulee olemaan kokemisen arvoinen.

Näin minäkin uskon. Eihän noita tulevan, mielenkiintoisen aikakauden sukupolvia välttämättä kateeksi käy, mutta ei se itsenäisen Suomen ensimmäisen nuorisosukupolvenkaan taival niin helppo ollut.

 

Matkalla kohti pohjaa

Alaspäin mennään

Päivän hesarissa oli reportaasi Helsingissä pidetyiltä queer-festareilta, joiden nimeksi oli annettu Querelle, siis riita tai tappelu, mikä viittaa kaiketi kirjalliseen hahmoon.

Siitä jotenkin jäi mieleeni kohtaus, jossa kysyttiin yleisöltä englanniksi ”Is Helsinki nastier than Turku? Nastier than Tampere?”. Siihen yleisö vastasi huutaen ”Nasty, nasty!”.

No, arvaan, että saavutus on koettu sitä hienommaksi, mitä ”naastimpaa” on. Valitettavasti näin ikämiehenä ei kuitenkaan voi olla pitämättä moista touhua läpikotaisin lapsellisena. Mutta tokihan tietty osa kansaa aina on ja pysyy sillä kehityskannalla. Toivottavasti se on hauskaa. Kovin suurta joukkoa tämä tuskin tavoittaa.

Jeremy Bentham, josta olikin jokunen aika sitten puhetta, suoritti aikoinaan kopernikaanisen vallankumouksen etiikassa ja aloitti sen päättelemällä, että haluttavaa tässä maailmassa on se ja vain se, mitä halutaan. Mitä enemmän siitä tyydytystä saadaan, sitä arvokkaampaa se on.

Kuuluisan esimerkin mukaan nappikuopan (engl. oik. pushpin) pelaaminen on parempaa kuin runous, mikäli siitä saadaan enemmän mielihyvää. Ehkäpä ainakin lapset jossakin vaiheessa saavat?

Niinpä sitten, sanokaamme, seksielämässä ratkaisevaa on se mielihyvän summa, joka jää jäljelle, kun toiminnan aiheuttama mielipaha vähennetään mielihyvästä. Tekojen arvo löydetään siis niin sanotulla mielihyväkalkyylillä.

Onhan niitä ongelmia, toki. Esimerkiksi himomurhaajilla on synnynnäinen ongelma, joka liittyy siihen, että yhteiskunta sanktioi heidän taipumustensa toteuttamisen kovin ankarasti. Heidän osansa tässä maailmassa on siis traaginen. Toki muitakin vastaavia esimerkkejä löytyy. Pedofiilit ovat muuan tällainen.

Benthamin ja James Millin lanseeraamassa muodossaan utilitarismi sai osakseen paljon arvostelua ja myöhemmin sitä onkin kehitetty eteenpäin, etenkin John Stuart Millin toimesta.

Nyt tätä filosofiaa voinee pitää länsimaissa jo niin yleisesti hyväksyttynä, että sen uhmaaminen olisi uskallettua. Siitä voi olla seurauksena ostrakismos, karkottaminen oikein ajattelevien keskuudesta.

Nykyään käydään jo ilmeistä kilpailua siitä, kuka löytää inhottavamman (nastier) huvin ja samalla julistaa vähintään suvaitsevansa sitä, mutta mieluummin arvostavansa sitä suuresti.

Pari viikkoa sitten Die Zeit-lehti julkaisi monen sivun reportaasin Müncheniläisestä homosaunasta. Se toimi sellaisen hotellin yhteydessä, joka oli perustettu Preussin-Ranskan sodan aikoihin ja joka kantoi yhä vanhaa kansallisromanttista nimeään Deutsche Eiche.

Saunan perustajat esiteltiin jonkinlaisina sankareina synkän traditionaalisen Baijerin sydämessä. Toinen heistä oli muuten kai entinen munkki. En nyt saa juttua auki, jotta voisin tarkistaa asian (https://www.zeit.de/zeit-magazin/2019/12/hotel-deutsche-eiche-schwulenszene-gasthaus-homosexualitaet ).

No, moinen nyt ei taida tuossa nastiness-kisassa vielä hirveän pitkälle viedä. Luulen, että alan todelliset suoritukset näemme vasta tulevaisuudessa. Sopivan ja sopimattoman rajahan on ripeää vauhtia muuttumassa ja sitä pyritään myös aktiivisesti muuttamaan.

Esimerkkejä löytyy runsain mitoin kirkkomme piiristä. Pari vuotta sitten muuan kirkkoherra hätkäytti sukupuolenvaihdoksellaan ja pahoitteli sitä, että ehti tulla jo aika vanhaksi. Nuorempana olisi ollut parempi flaksi.

Tästä opimme sen, ettei traagisuus sentään ole maailmasta tykkänään kadonnut.

Varsin mielenkiintoinen on Kirkko&Kaupunki -lehden tapaus. Siellähän pyritään suvaitsemaan kaikkea mahdollista hedonismia maksimaalisesti ja joskus pitää oikein tarkistaa, lukeeko seurakuntien äänenkannattajaa vaiko toista ilmaisjakelulehteä, jonka nimi on Voima.

Minua on suoraan sanoen kuitenkin askarruttanut, miksi ihmeessä tämä lehti julkaisee kahtakin sarjakuvaa, joiden ilmeinen ja ainoa tarkoitus on uskonnon pilkkaaminen.

Vastaus saattaa olla, että tällä tavoin halutaan madaltaa kynnystä tulla kirkkoon. Kun haluttu asiakas huomaa, ettei mikään ole pyhää myöskään kirkon omalle väelle, hän voi helposti ottaa tuon askeleen, joka muuten tuntuisi hankalalta.

Toista sarjakuvaa Jumala&Jeesus piirtää surullisenkuuluisa Ville Ranta, joka on tullut tunnetuksi poliittisilla irvistelyillään, joissa asioita vääristellään estottomasti. Nastiness-kisoissa hän mahtaisi pärjätä.

Toinen sarjakuva on nimeltään Suomaalaisten muinaisusko. Sen älyttömissä jaksoissa on tarkemmin katsoen sentään oma logiikkansa: piirtäjä vannoo feministis-polygaamisen käsityksen nimiin.

Sarjakuvan suomaalaisten esiäiti on Ämmä, jota kaikkialla palvotaan. Ämmän kisojen voittajat pääsevät parittelemaan kaikkien kanssa ja kaikki molemmista (?) sukupuolista myös sitä haluavat.

Lehden linja ei kuitenkaan ole lepsu, kaukana siitä.

Itse asiassa lehden synkretistisen uskontokäsityksen erääksi keskeiseksi piirteeksi näyttää vahvistuneen erittäin suuri poliittisluontoinen suvaitsemattomuus. Niinpä nelisensataa henkilöä on jo ilmoittautunut lehden lanseeraamaan ajojahtiin sitä vastaan, että Jussi-Halla-aho kutsuttaisiin keskustelemaan (!) kirkkopäiville.

Jaajaa. Paljon on ämmällistä ja naurettavaa tässä maailmassa, sanoi Jukolan Juhani, mutta tämä asia ei taidakaan olla ihan yhtä harmiton kuin se näky, jonka Juhani kohtasi Turku-reissullansa.

Tosiasia on, että kirkko on hyvin voimakkaassa pudotuksessa. Monilla alueilla Helsingissä yli puolet ihmisistä ei kuulu kirkkoon.

Nyt alkaa yhä polttavammaksi tulla kysymys siitä, mitä tyhjillä kirkkorakennuksilla tehdään. Parin vuosikymmenen sisällä asia on ratkaistava tavalla tai toisella.

Muinaisessa Roomassa vanhat pakanalliset temppelit usein vihittiin kristillisiksi kirkoiksi. Vastaavasti tehtiin Konstantinopolissa kristikunnan suurimmalle pyhätölle, Hagia Sofialle. Siitä tuli moskeija.

Mitäs me nyt sitten  oikein tehtäisiin noilla tarpeettomilla rakennuksilla ja sillä tarpeettomalla papistolla, joka kyllä osaa muotia seurata, mutta sen sijaan että kutsuisi myös tavallista, normaalia väkeä luokseen, karkottaa sen tekopyhästi pois ja julistaa itse edustavansa ihan muita arvoja.

Ei tämä peli kauaa pelaajiansa elätä.