Alaspäin mennään

Tyhmyys sen kuin lisääntyy

Älykkyystestejä on kritisoitu syystä ja syyttä. Eivät ne tarkasti kuvaa ihmisyksilön nokkeluutta eivätkä ota huomioon monia lahjakkuuden osa-alueita, joilla huonosti testeissä pärjäävä saattaakin olla ylivertainen.

Yksilön kohdalla hajonta saattaa päivän mittaan olla jopa 5-8 pistettä riippuen muun muassa siitä, miten yö tuli nukuttua.

Mutta miljoonien populaatiossa nämä satunnaisvaihtelut häviävät. Piste sinne tai tänne alkaakin merkitä jo suuria. Pelkästään Euroopan unionin puitteissa parin pisteen pudotuksen pelkkä rahallinenkin arvo on 150 miljardia euroa.

Näin väitetään Die Zeitin uusimmassa numerossa, jossa muuan teemana on, että olimme kerran fiksumpia -wir waren mal schlauer.

Maallikolle tulee tässä kiusaus kysyä, onko väliä sillä, miten muutos tapahtuu. Jos koko käyrä lysähtää alaspäin samanmuotoisena, lienee se eri asia kuin mikäli se litistyy muistuttamaan enemmän miehille tyypillistä käyrää.

Mikäli huippulahjakkaiden suoritus huononee, sen voi ymmärtää jotain merkitsevän, mutta jos muutos tapahtuu tyhmemmässä päässä, se ehkä saattaisi merkitä vähemmän.

Ja mitä väliä koko älykkyysosamäärillä onkaan? Suomen toimittajat ainakin tiesivät taannoin, että niiden pitäminen tärkeänä asiana oli pelkkää epätieteellistä huuhaata ja sitä paitsi epäkorrektia, ainakin Tatu Vanhasen tapauksessa.

Die Zeitin haastattelemat asiantuntijat ovat eri mieltä.

Muuan uusiseelantilainen professori Flynn oli se, joka aikoinaan huomasi, että ihmisten menestyminen älykkyystesteissä oli läntisessä maailmassa tasaisessa nousussa, joka vieläpä oli sangen ripeää. Yhden sukupolven aikana se oli viidestä jopa 25 pisteeseen.

Tätä ruvettiin nimittämään Flynn-efektiksi.

Nyt hiljattain on sitten havaittu suunnan kääntyneen, tulosten jatkuva, tasainen heikkeneminen on saanut nimen käänteinen Flynn-efekti.

Norjassa huomattiin ensin nuorten miesten saamien tulosten kaikilla älykkyyden osa-alueilla heikenneen. Sama suuntaus osoittautui vallitsevan muissakin maissa. Älykkyys laski puolesta yhteen pisteeseen per vuosi. Joissakin maissa kyse oli vain älykkyyden osa-alueista ja joissakin kaikista.

Syitä on tietenkin haettu innokkaasti.

Muuan selitys on tietenkin alhaisen ÄO:n maista tuleva siirtoväki, mutta se ei selitä vielä koko asiaa. Toinen on haastavien kirjojen puute, toisin sanoen se, ettei niitä enää lueta. Myös koulujen siirtyminen tietokoneisiin näyttää selvästi laskevan kykyä pärjätä älykkyystesteissä. Puhutaan jopa google-aivoista…

Mutta älykkyyden on todettu olevan 70-prosenttisesti periytyvää. Onko perimässä tapahtunut joitakin muutoksia? Kun eugeniikasta -myös positiivisesta- on tullut kirosana, onko se johtanut siihen, että yhä suurempi osa kansaa kantaa kussakin maassa entistä huonompia geenejä.

Mutta tulosten on havaittu huononneen myös samojen sukujen piirissä: pojat ovat siis isiään tyhmempiä. Sivumennen sanoen, tyttäristä ei tässä jutussa erikseen puhuta.

Muuan selitys näyttäisi löytyvän endokrinologiasta. Avainasemassa on kilpirauhashormoni, jota kehittyy riittämättömästi, ellei elimistö saa jodia. Silloin lapsista tulee enemmän tai vähemmän jälkeenjääneitä, pahimmassa tapauksessa kretiinejä.

Tämä ongelma oli takavuosina ratkaistu lisäämällä suolaan jodia, mutta enää se ei ole pakollista ja erilaiset gourmet-gurut muistavat aina korostaa käyttävänsä jotakin muuta kuin jodioitua suolaa. Noin puolet EU:n lapsista saa liian vähän jodia.

Jodinpuutteen vaikutusta lisäävät monenlaiset ympäristömyrkyt. Niiden ”myrkyllinen cocktail” saattaisi kukaties olla vähenevän älykkyyden syynä.

Sopii vain toivoa, että prosessi onnistuttaisiin pysäyttämään. Nykykulttuuri toki osaa antaa arvoa myös niiden kehitysmaiden eli siis takapajuisten maiden kulttuurille, joissa ÄO on hyvin vaatimattomissa lukemissa, joten kehitys tuskin erinäisillä kulttuuripalstoilla herättää mitään levottomuutta, ehkä sen sijaan jopa toiveikasta odotusta.

Mikäli kyseessä samaan aikaan joka tapauksessa on miljardiluokan taloudellinen tappio, huolehtivat kai poliitikot siitä, että kaikki mahdollinen tehdään kehityksen kääntämiseksi.

Mutta ehkä pitää vielä kysyä, mikä vaikutus kehityksellä on onnellisuuteen? Lieneekö asiaa edes tutkittu.

Sivumennen sanoen, Die Zeit käyttää älykkyystestissä menestyneestä systemaattisesti adjektiivia schlau, jonka perusmerkitykseksi ainakin minä olen oppinut viekas, ovela. Kyseessä on siis suomalaisittain ottaen aika kyseenalainen termi, noin moraaliselta kannalta. Mehän emme omia vastineitamme voisi tässä käyttää.

Meillä samassa tilanteessa aina puhutaan vain älykkyydestä, jos halutaan olla korrekteja ja sama taitaa olla tilanne myös anglosaksisessa maailmassa. Smartness taitaa kyllä myös olla mahdollinen termi.

Miksi saksalaiset ovat ainakin tässä valinneet sanan schlau, on minulle tietymätöntä. Kenties halutaan käyttää arkipäiväistä termiä ja välttää juhlallisuutta.

Suomeksi sana olisi kai tässä käännettävä nokkeluudeksi tai fiksuudeksi. Esimerkiksi järkevä ei tietysti sovi lainkaan ja ymmärtäväkään ei kuulu testin mittaamien asioiden piiriin.

Sivumennen sanoen venäjässä on sana hitryi, joka nykyään myös merkitsee oveluutta ja viekkautta. Aikoinaan sitä käytettiin kuitenkin myös kuvaamaan tieteen ja tekniikan hienouksia.

Vanha merkitys on vielä säilynyt vaikkapa sanonnassa eto -delo ne hitroje -se nyt ei ole konstikaan. Mutta en voisi kuvitella älykkyystestien mittaavan siellä ominaisuutta nimeltä hitrost.

Mitä ne testit sitten oikein mittaavat? Erään asiantuntijan mukaan testeissä on kysymys ennen muuta tietojen käsittelynopeudesta. Siis samaan tyyliin kuin tietokoneessa.

Tietokoneita voidaan tunnetusti myös kellottaa suuremman tehon aikaan saamiseksi, ainakin vielä takavuosina voitiin.

Ilmeisesti myös tämän nokkeluuden kohdalla itse niin sanottu hardware asettaa omat reunaehtonsa, joten asiaan vaikuttaminen voi olla vaikeaa.

Mutta ei tätä asiaa -siis käänteistä Flynn-efektiä- ole vielä loppuun asti selvitetty. Mikähän mahtoi olla itse varsinaisen Flynn-efektin takana? Tuskin nopea rodun jalostuminen sentään?

Matkalla kohti pohjaa

Alaspäin mennään

Päivän hesarissa oli reportaasi Helsingissä pidetyiltä queer-festareilta, joiden nimeksi oli annettu Querelle, siis riita tai tappelu, mikä viittaa kaiketi kirjalliseen hahmoon.

Siitä jotenkin jäi mieleeni kohtaus, jossa kysyttiin yleisöltä englanniksi ”Is Helsinki nastier than Turku? Nastier than Tampere?”. Siihen yleisö vastasi huutaen ”Nasty, nasty!”.

No, arvaan, että saavutus on koettu sitä hienommaksi, mitä ”naastimpaa” on. Valitettavasti näin ikämiehenä ei kuitenkaan voi olla pitämättä moista touhua läpikotaisin lapsellisena. Mutta tokihan tietty osa kansaa aina on ja pysyy sillä kehityskannalla. Toivottavasti se on hauskaa. Kovin suurta joukkoa tämä tuskin tavoittaa.

Jeremy Bentham, josta olikin jokunen aika sitten puhetta, suoritti aikoinaan kopernikaanisen vallankumouksen etiikassa ja aloitti sen päättelemällä, että haluttavaa tässä maailmassa on se ja vain se, mitä halutaan. Mitä enemmän siitä tyydytystä saadaan, sitä arvokkaampaa se on.

Kuuluisan esimerkin mukaan nappikuopan (engl. oik. pushpin) pelaaminen on parempaa kuin runous, mikäli siitä saadaan enemmän mielihyvää. Ehkäpä ainakin lapset jossakin vaiheessa saavat?

Niinpä sitten, sanokaamme, seksielämässä ratkaisevaa on se mielihyvän summa, joka jää jäljelle, kun toiminnan aiheuttama mielipaha vähennetään mielihyvästä. Tekojen arvo löydetään siis niin sanotulla mielihyväkalkyylillä.

Onhan niitä ongelmia, toki. Esimerkiksi himomurhaajilla on synnynnäinen ongelma, joka liittyy siihen, että yhteiskunta sanktioi heidän taipumustensa toteuttamisen kovin ankarasti. Heidän osansa tässä maailmassa on siis traaginen. Toki muitakin vastaavia esimerkkejä löytyy. Pedofiilit ovat muuan tällainen.

Benthamin ja James Millin lanseeraamassa muodossaan utilitarismi sai osakseen paljon arvostelua ja myöhemmin sitä onkin kehitetty eteenpäin, etenkin John Stuart Millin toimesta.

Nyt tätä filosofiaa voinee pitää länsimaissa jo niin yleisesti hyväksyttynä, että sen uhmaaminen olisi uskallettua. Siitä voi olla seurauksena ostrakismos, karkottaminen oikein ajattelevien keskuudesta.

Nykyään käydään jo ilmeistä kilpailua siitä, kuka löytää inhottavamman (nastier) huvin ja samalla julistaa vähintään suvaitsevansa sitä, mutta mieluummin arvostavansa sitä suuresti.

Pari viikkoa sitten Die Zeit-lehti julkaisi monen sivun reportaasin Müncheniläisestä homosaunasta. Se toimi sellaisen hotellin yhteydessä, joka oli perustettu Preussin-Ranskan sodan aikoihin ja joka kantoi yhä vanhaa kansallisromanttista nimeään Deutsche Eiche.

Saunan perustajat esiteltiin jonkinlaisina sankareina synkän traditionaalisen Baijerin sydämessä. Toinen heistä oli muuten kai entinen munkki. En nyt saa juttua auki, jotta voisin tarkistaa asian (https://www.zeit.de/zeit-magazin/2019/12/hotel-deutsche-eiche-schwulenszene-gasthaus-homosexualitaet ).

No, moinen nyt ei taida tuossa nastiness-kisassa vielä hirveän pitkälle viedä. Luulen, että alan todelliset suoritukset näemme vasta tulevaisuudessa. Sopivan ja sopimattoman rajahan on ripeää vauhtia muuttumassa ja sitä pyritään myös aktiivisesti muuttamaan.

Esimerkkejä löytyy runsain mitoin kirkkomme piiristä. Pari vuotta sitten muuan kirkkoherra hätkäytti sukupuolenvaihdoksellaan ja pahoitteli sitä, että ehti tulla jo aika vanhaksi. Nuorempana olisi ollut parempi flaksi.

Tästä opimme sen, ettei traagisuus sentään ole maailmasta tykkänään kadonnut.

Varsin mielenkiintoinen on Kirkko&Kaupunki -lehden tapaus. Siellähän pyritään suvaitsemaan kaikkea mahdollista hedonismia maksimaalisesti ja joskus pitää oikein tarkistaa, lukeeko seurakuntien äänenkannattajaa vaiko toista ilmaisjakelulehteä, jonka nimi on Voima.

Minua on suoraan sanoen kuitenkin askarruttanut, miksi ihmeessä tämä lehti julkaisee kahtakin sarjakuvaa, joiden ilmeinen ja ainoa tarkoitus on uskonnon pilkkaaminen.

Vastaus saattaa olla, että tällä tavoin halutaan madaltaa kynnystä tulla kirkkoon. Kun haluttu asiakas huomaa, ettei mikään ole pyhää myöskään kirkon omalle väelle, hän voi helposti ottaa tuon askeleen, joka muuten tuntuisi hankalalta.

Toista sarjakuvaa Jumala&Jeesus piirtää surullisenkuuluisa Ville Ranta, joka on tullut tunnetuksi poliittisilla irvistelyillään, joissa asioita vääristellään estottomasti. Nastiness-kisoissa hän mahtaisi pärjätä.

Toinen sarjakuva on nimeltään Suomaalaisten muinaisusko. Sen älyttömissä jaksoissa on tarkemmin katsoen sentään oma logiikkansa: piirtäjä vannoo feministis-polygaamisen käsityksen nimiin.

Sarjakuvan suomaalaisten esiäiti on Ämmä, jota kaikkialla palvotaan. Ämmän kisojen voittajat pääsevät parittelemaan kaikkien kanssa ja kaikki molemmista (?) sukupuolista myös sitä haluavat.

Lehden linja ei kuitenkaan ole lepsu, kaukana siitä.

Itse asiassa lehden synkretistisen uskontokäsityksen erääksi keskeiseksi piirteeksi näyttää vahvistuneen erittäin suuri poliittisluontoinen suvaitsemattomuus. Niinpä nelisensataa henkilöä on jo ilmoittautunut lehden lanseeraamaan ajojahtiin sitä vastaan, että Jussi-Halla-aho kutsuttaisiin keskustelemaan (!) kirkkopäiville.

Jaajaa. Paljon on ämmällistä ja naurettavaa tässä maailmassa, sanoi Jukolan Juhani, mutta tämä asia ei taidakaan olla ihan yhtä harmiton kuin se näky, jonka Juhani kohtasi Turku-reissullansa.

Tosiasia on, että kirkko on hyvin voimakkaassa pudotuksessa. Monilla alueilla Helsingissä yli puolet ihmisistä ei kuulu kirkkoon.

Nyt alkaa yhä polttavammaksi tulla kysymys siitä, mitä tyhjillä kirkkorakennuksilla tehdään. Parin vuosikymmenen sisällä asia on ratkaistava tavalla tai toisella.

Muinaisessa Roomassa vanhat pakanalliset temppelit usein vihittiin kristillisiksi kirkoiksi. Vastaavasti tehtiin Konstantinopolissa kristikunnan suurimmalle pyhätölle, Hagia Sofialle. Siitä tuli moskeija.

Mitäs me nyt sitten  oikein tehtäisiin noilla tarpeettomilla rakennuksilla ja sillä tarpeettomalla papistolla, joka kyllä osaa muotia seurata, mutta sen sijaan että kutsuisi myös tavallista, normaalia väkeä luokseen, karkottaa sen tekopyhästi pois ja julistaa itse edustavansa ihan muita arvoja.

Ei tämä peli kauaa pelaajiansa elätä.

Miettikäämme vuotta 2050

 

Eilispäivän intellektuelli

 

Nykyistä punavihreää ankkapuhetta (ks. Orwell) kuunnellessa tekee aina välillä mieli vilkaista, miten suomalaiset intellektuellit (ei, tämä ei ole mikään vitsi!) aikoinaan pohdiskelivat aikakautensa/mme ongelmia ja tulevaisuuden näköaloja.

Itse asiassa meillä ei taida nykyään edes olla niin sanottuja julkisia intellektuelleja, ainakaan sellaisia, joiden ajatuksiin tekisi mieli tutustua rippumatta siitä, miellyttävätkö ne tai ei.

Tosiasiahan on, että kansakuntamme älyllinen taso on viime vuosikymmeninä koko ajan laskenut jo ihan mittaustenkin perusteella (Vihavainen: Haun alaspäin mennään tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mutta vielä huomattavampaa on ollut julkisen keskustelun muuttuminen yhä enemmän tuota mainittua Orwellin ankkapuhetta  muistuttavaksi.

Olivatko asiat ennen sitten muka paremmin? Eivätkö ne joskus 1960-80-luvuiöa olleet vielä järkyttävästi huonommin?

Olihan se niinkin, mutta kyllä sieltä oikeaoppisen kretinismin seasta sentään aina välillä pilkisti ihan aitoa ja itsenäistä ajattelua. Jokunen vuosi sitten kirjoitin Matti Kuusesta näin:

 

lauantai 22. helmikuuta 2020

Sukupolven takaa

 

Itsenäisen Suomen ensimmäinen nuorisosukupolvi

 

Matti Kuusi, Möykkyjä ja neulasia, Art House 1989, 205 s.

 

Matti Kuusi, myöhempi akateemikko, kuului itsenäisen Suomen ensimmäiseen nuorisosukupolveen, kuten hän itse toteaa.

Sen nuorison osaksi tuli aika karu kohtalo. Kuusen kanssa samana vuonna -1914- syntyneistä menehtyi sotavuosina 17 prosenttia. Vielä huonommin kävi vuoden 1917 ikäluokalle, josta tuoni korjasi 19,7 prosenttia ei joka viidennen miehen. Sukupuolten tasa-arvoa ei kukaan tainnut tässä asiassa kaivata.

Vaikka sotaa kävivät toki nuoret miehet, kuten nykyään aina korostetaan ei se kato kaikkein suurin ollut kaikkein nuorimmissa ikäluokissa. Vuoden 1924 syntyneistä poikalapsista kuoli sodan aikana ”vain”9,8 prosenttia. Vuonna 1896 syntyneilläkin luku oli 11,8.

No, tämä mainittakoon vain siksi, ettei totuus unohtuisi noita sotaelokuvia katsoessa. Luvut esitetään tässä kirjassa.

Kuusi ei suinkaan osaansa ruikuta, vaikka iso osa nuoruutta kului rintamalla. Ei hän myöskään suuresti valita veteraanien osakseen saamaa arvostusta. Muussa suhteessa veteraanien asiassa olisi kyllä parantamisen varaa.

Erityisen polttavana kirjoittaja näkee kirjassaan joka tapauksessa maailman ympäristöongelmat, vaikka onhan sitä muutakin huolestumisen aihetta: väestöräjähdys, hallitsematon tieteellis-tekninen kehitys, asevarustelu, idän ja lännen, pohjoisen ja etelän jyrkkenevä vastakohtaisuus, maailmantalouden kriisi…

Ja leikin loppuna uhkaa katastrofien katastrofi: biosfäärin tuhoutuminen.

Vihreä vaihtoehto erottui Kuusen mielestä tuolloin ainoana turtuneen aatepolitiikan väriläikkänä. Tosin silläkään ei näköjään, Pentti Linkolaa lukuun ottamatta, ollut varaa älylliseen rehellisyyteen: sen kuvailuun, miten vuoden 2020 kymmenen miljardia ihmistä kerran eläisivät vihreäin realiteettien maailmassa.

No, mitäpä sanoakaan, nythän tuo vuosi on koittanut. Katastrofi näyttää jo alkaneen, mutta tuota rohkeutta on entistäkin vähemmän eikä ole merkkejä tilanteen muuttumisesta. EU:n Afrikka-komissaarikin näyttää vain tyytyvän hehkuttamaan sitä, miten suurin potentiaali on Afrikan nousevassa nuorisossa -siis myönteisessä mielessä.

Kuusen kirjoittaessa tekstiään ajankohtainen katastrofi olivat happamat sateet, jotka näyttivät jo miltei tuhonneen Saksan metsät ja tekevän pian saman meilläkin.

Tästä Kuusi oli aidosti kauhuissaan eikä hän ainoa ollut. Onneksi nämä pelot eivät toteutuneet. Miten katastrofi vältettiin, olisi kiinnostavaa kuulla. Lieneehän asiaa tutkittu paljonkin. Ilmeistä on, että analyysit ja ennusteet menivät ainakin aikoinaan pahasti pieleen.

Kuusen mietelmät, joita tähän kirjaan on koottu, ovat peräisin erilaisista lähteistä, mikä osaltaan on vaikuttanut niiden saamaan muotoon ja sisältöönkin. Erinomaista on, että mukaan on kelpuutettu myös 1930-luvun tekstejä. Tuolloinhan Kuusi oli merkittävä AKS-aktivisti, joka kirjoitteli myös iskeviä runoja.

Enimmäkseen joka tapauksessa aiheet ovat kansallisia, joskin mukana on myös kansainvälinen perspektiivi, mikä vertailevan kansanrunouden tutkijalle ilman muuta kuuluukin.

Mitä on esimerkiksi suomalainen sisu ja kuka ja milloin aloitti sanan käyttämisen? Mikä merkitys oli urheilulla ja suomen tavattomalla kansainvälisellä menestyksellä koko kansakunnalle ja vaikkapa sodillemme ja kansakunnan eheytymiselle?

Mistä nykyinen surkea kansainvälinen urheilumenestys johtuu ja onko se oire jostakin syvemmästä? Ja onko koko itse koko urheilu sinänsä paljon minkään arvoista?

Vuonna 1984 Kuusi kirjoitti nasevasti: Kaikista taiteen, urheilun ja muun huijauksen lajeista sirkus on ylivoimaisesti vanhin, rehellisin ja terveellisin…

Siitä huolimatta kiinnostus tuota huijauksen lajia kohtaan ei vain näytä ottavan kirjoittajalla laantuakseen. Oli se Suomen kansainvälinen menestys vaan aikoinaan niin kova juttu. Vielähän minäkin sain katsella sen viimeisiä aikoja 1950-luvulla ja hiukan myöhemminkin. Nythän koko tuo skene on lähinnä säälittävä.

Ikuisia ajatuksia sisältyy etenkin kirjan jälkiosaan, jossa on tällainenkin yhä ajankohtainen ajatelma: Varmin tapa tehdä mielipide vihatuksi on estää sen julkinen arvostelu. Se on vuodelta 1947.

Kuusi otti usein reippaasti kantaa ajankohtaisiin asioihin eikä suinkaan lähtenyt siitä, että se, mitä maailmassa nyt on, ei tarvitse kritiikkiä. Yhtä vieras hänelle oli ajatus, että myös kaikki se, mikä toimii, on ehdottomasti mietittävä uusiksi ja muutettava alusta loppuun.

Aikakauden taide ja kirjallisuus herätti hänessä usein epäluuloja. Tuntemattoman sotilaan arvon hän näyttää heti huomanneen, mutta se onkin asia erikseen.

Siteeraan tässä erästä hänen runoaan, joka ei näytä sattuneen mukaan tähän kirjaan:

 

Yksi on meissä sentään ero,

minä ja veljeni, freudisti-nero

Sinä tunkioos menet nuuskivin kärsin,

minä taas tunkiostani -kärsin

 

Kirjassa kerrotaan muun muassa siitä, miten Suomen Akatemia milteipä yksimielisesti allekirjoitti vuonna 1989 vetoomuksen, jossa kiirehdittiin yhteisiä toimia ilmakehän, veden, maaperän, metsien ja kaiken elollisen suojelemiseksi ja väitettiin, että ihmislajin oma toiminta on yksi kriisin perussyistä.

Välinpitämättömyyteen tai tappiomielialaan ei nyt ollut varaa. Oli tehtävä kaikki voitava, että tulevat sukupolvet voisivat ajatella meitä ilman katkeruutta, lausuivat akateemikot.

No, nythän tuosta on juuri yhden sukupolven mittainen ajanjakso vierähtänyt. Onpa sen kuluessa saatu aivan valtavasti aikaan myös ympäristönsuojelun alalla eikä väestökään ole ihan sentään tuonne kymmeneen miljardiin kasvanut.

Mutta sinne se on kasvamassa ja sen ohikin. Miten tulevat sukupolvet suhtautuvat meihin, jos emme edes uskalla asettaa itsellemme sitä kysymystä, mitä tuolle kaikkein suurimmalle ongelmalle olisi tehtävä saati että tehtäisiin jotakin?

Niin tai näin. Vuonna 1989 Kuusi päätti kirjansa merkittävään aforismiin: Ihmislajin viimeinen näytös, kestipä se vuosikymmeniä tai vuosisatoja, tulee olemaan kokemisen arvoinen.

Näin minäkin uskon. Eihän noita tulevan, mielenkiintoisen aikakauden sukupolvia välttämättä kateeksi käy, mutta ei se itsenäisen Suomen ensimmäisen nuorisosukupolvenkaan taival niin helppo ollut.