Miettikäämme vuotta 2050

 

Eilispäivän intellektuelli

 

Nykyistä punavihreää ankkapuhetta (ks. Orwell) kuunnellessa tekee aina välillä mieli vilkaista, miten suomalaiset intellektuellit (ei, tämä ei ole mikään vitsi!) aikoinaan pohdiskelivat aikakautensa/mme ongelmia ja tulevaisuuden näköaloja.

Itse asiassa meillä ei taida nykyään edes olla niin sanottuja julkisia intellektuelleja, ainakaan sellaisia, joiden ajatuksiin tekisi mieli tutustua rippumatta siitä, miellyttävätkö ne tai ei.

Tosiasiahan on, että kansakuntamme älyllinen taso on viime vuosikymmeninä koko ajan laskenut jo ihan mittaustenkin perusteella (Vihavainen: Haun alaspäin mennään tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mutta vielä huomattavampaa on ollut julkisen keskustelun muuttuminen yhä enemmän tuota mainittua Orwellin ankkapuhetta  muistuttavaksi.

Olivatko asiat ennen sitten muka paremmin? Eivätkö ne joskus 1960-80-luvuiöa olleet vielä järkyttävästi huonommin?

Olihan se niinkin, mutta kyllä sieltä oikeaoppisen kretinismin seasta sentään aina välillä pilkisti ihan aitoa ja itsenäistä ajattelua. Jokunen vuosi sitten kirjoitin Matti Kuusesta näin:

 

lauantai 22. helmikuuta 2020

Sukupolven takaa

 

Itsenäisen Suomen ensimmäinen nuorisosukupolvi

 

Matti Kuusi, Möykkyjä ja neulasia, Art House 1989, 205 s.

 

Matti Kuusi, myöhempi akateemikko, kuului itsenäisen Suomen ensimmäiseen nuorisosukupolveen, kuten hän itse toteaa.

Sen nuorison osaksi tuli aika karu kohtalo. Kuusen kanssa samana vuonna -1914- syntyneistä menehtyi sotavuosina 17 prosenttia. Vielä huonommin kävi vuoden 1917 ikäluokalle, josta tuoni korjasi 19,7 prosenttia ei joka viidennen miehen. Sukupuolten tasa-arvoa ei kukaan tainnut tässä asiassa kaivata.

Vaikka sotaa kävivät toki nuoret miehet, kuten nykyään aina korostetaan ei se kato kaikkein suurin ollut kaikkein nuorimmissa ikäluokissa. Vuoden 1924 syntyneistä poikalapsista kuoli sodan aikana ”vain”9,8 prosenttia. Vuonna 1896 syntyneilläkin luku oli 11,8.

No, tämä mainittakoon vain siksi, ettei totuus unohtuisi noita sotaelokuvia katsoessa. Luvut esitetään tässä kirjassa.

Kuusi ei suinkaan osaansa ruikuta, vaikka iso osa nuoruutta kului rintamalla. Ei hän myöskään suuresti valita veteraanien osakseen saamaa arvostusta. Muussa suhteessa veteraanien asiassa olisi kyllä parantamisen varaa.

Erityisen polttavana kirjoittaja näkee kirjassaan joka tapauksessa maailman ympäristöongelmat, vaikka onhan sitä muutakin huolestumisen aihetta: väestöräjähdys, hallitsematon tieteellis-tekninen kehitys, asevarustelu, idän ja lännen, pohjoisen ja etelän jyrkkenevä vastakohtaisuus, maailmantalouden kriisi…

Ja leikin loppuna uhkaa katastrofien katastrofi: biosfäärin tuhoutuminen.

Vihreä vaihtoehto erottui Kuusen mielestä tuolloin ainoana turtuneen aatepolitiikan väriläikkänä. Tosin silläkään ei näköjään, Pentti Linkolaa lukuun ottamatta, ollut varaa älylliseen rehellisyyteen: sen kuvailuun, miten vuoden 2020 kymmenen miljardia ihmistä kerran eläisivät vihreäin realiteettien maailmassa.

No, mitäpä sanoakaan, nythän tuo vuosi on koittanut. Katastrofi näyttää jo alkaneen, mutta tuota rohkeutta on entistäkin vähemmän eikä ole merkkejä tilanteen muuttumisesta. EU:n Afrikka-komissaarikin näyttää vain tyytyvän hehkuttamaan sitä, miten suurin potentiaali on Afrikan nousevassa nuorisossa -siis myönteisessä mielessä.

Kuusen kirjoittaessa tekstiään ajankohtainen katastrofi olivat happamat sateet, jotka näyttivät jo miltei tuhonneen Saksan metsät ja tekevän pian saman meilläkin.

Tästä Kuusi oli aidosti kauhuissaan eikä hän ainoa ollut. Onneksi nämä pelot eivät toteutuneet. Miten katastrofi vältettiin, olisi kiinnostavaa kuulla. Lieneehän asiaa tutkittu paljonkin. Ilmeistä on, että analyysit ja ennusteet menivät ainakin aikoinaan pahasti pieleen.

Kuusen mietelmät, joita tähän kirjaan on koottu, ovat peräisin erilaisista lähteistä, mikä osaltaan on vaikuttanut niiden saamaan muotoon ja sisältöönkin. Erinomaista on, että mukaan on kelpuutettu myös 1930-luvun tekstejä. Tuolloinhan Kuusi oli merkittävä AKS-aktivisti, joka kirjoitteli myös iskeviä runoja.

Enimmäkseen joka tapauksessa aiheet ovat kansallisia, joskin mukana on myös kansainvälinen perspektiivi, mikä vertailevan kansanrunouden tutkijalle ilman muuta kuuluukin.

Mitä on esimerkiksi suomalainen sisu ja kuka ja milloin aloitti sanan käyttämisen? Mikä merkitys oli urheilulla ja suomen tavattomalla kansainvälisellä menestyksellä koko kansakunnalle ja vaikkapa sodillemme ja kansakunnan eheytymiselle?

Mistä nykyinen surkea kansainvälinen urheilumenestys johtuu ja onko se oire jostakin syvemmästä? Ja onko koko itse koko urheilu sinänsä paljon minkään arvoista?

Vuonna 1984 Kuusi kirjoitti nasevasti: Kaikista taiteen, urheilun ja muun huijauksen lajeista sirkus on ylivoimaisesti vanhin, rehellisin ja terveellisin…

Siitä huolimatta kiinnostus tuota huijauksen lajia kohtaan ei vain näytä ottavan kirjoittajalla laantuakseen. Oli se Suomen kansainvälinen menestys vaan aikoinaan niin kova juttu. Vielähän minäkin sain katsella sen viimeisiä aikoja 1950-luvulla ja hiukan myöhemminkin. Nythän koko tuo skene on lähinnä säälittävä.

Ikuisia ajatuksia sisältyy etenkin kirjan jälkiosaan, jossa on tällainenkin yhä ajankohtainen ajatelma: Varmin tapa tehdä mielipide vihatuksi on estää sen julkinen arvostelu. Se on vuodelta 1947.

Kuusi otti usein reippaasti kantaa ajankohtaisiin asioihin eikä suinkaan lähtenyt siitä, että se, mitä maailmassa nyt on, ei tarvitse kritiikkiä. Yhtä vieras hänelle oli ajatus, että myös kaikki se, mikä toimii, on ehdottomasti mietittävä uusiksi ja muutettava alusta loppuun.

Aikakauden taide ja kirjallisuus herätti hänessä usein epäluuloja. Tuntemattoman sotilaan arvon hän näyttää heti huomanneen, mutta se onkin asia erikseen.

Siteeraan tässä erästä hänen runoaan, joka ei näytä sattuneen mukaan tähän kirjaan:

 

Yksi on meissä sentään ero,

minä ja veljeni, freudisti-nero

Sinä tunkioos menet nuuskivin kärsin,

minä taas tunkiostani -kärsin

 

Kirjassa kerrotaan muun muassa siitä, miten Suomen Akatemia milteipä yksimielisesti allekirjoitti vuonna 1989 vetoomuksen, jossa kiirehdittiin yhteisiä toimia ilmakehän, veden, maaperän, metsien ja kaiken elollisen suojelemiseksi ja väitettiin, että ihmislajin oma toiminta on yksi kriisin perussyistä.

Välinpitämättömyyteen tai tappiomielialaan ei nyt ollut varaa. Oli tehtävä kaikki voitava, että tulevat sukupolvet voisivat ajatella meitä ilman katkeruutta, lausuivat akateemikot.

No, nythän tuosta on juuri yhden sukupolven mittainen ajanjakso vierähtänyt. Onpa sen kuluessa saatu aivan valtavasti aikaan myös ympäristönsuojelun alalla eikä väestökään ole ihan sentään tuonne kymmeneen miljardiin kasvanut.

Mutta sinne se on kasvamassa ja sen ohikin. Miten tulevat sukupolvet suhtautuvat meihin, jos emme edes uskalla asettaa itsellemme sitä kysymystä, mitä tuolle kaikkein suurimmalle ongelmalle olisi tehtävä saati että tehtäisiin jotakin?

Niin tai näin. Vuonna 1989 Kuusi päätti kirjansa merkittävään aforismiin: Ihmislajin viimeinen näytös, kestipä se vuosikymmeniä tai vuosisatoja, tulee olemaan kokemisen arvoinen.

Näin minäkin uskon. Eihän noita tulevan, mielenkiintoisen aikakauden sukupolvia välttämättä kateeksi käy, mutta ei se itsenäisen Suomen ensimmäisen nuorisosukupolvenkaan taival niin helppo ollut.