Uusi hurskaus

 

Outoa porukkaa

 

Aika usein on tullut kirjoiteltua arvojen ja normien muutoksesta. Tähän ikään ehtinyt on jo saanut huomata monien entisten hyveiden muuttuneen paheiksi ja päinvastoin.

 Sinnikäs ahertaja ei enää ole sankari, vaan hölmö ja hillitön kuluttaja taas ihailtu esikuva. Myyntimies ei enää merkitse lähes samaa kuin huijari, vaan hänen paikkansa on aika korkealla ihmisten arvostuksissa. Häiriköivät puhelinmyyjät ovat poikkeus.

Materiaalinen puoli ei meillä kuitenkaan ole päässyt yhtä hallitsevaksi ihmisten arvoa punnittaessa, kuin nykyisessä suuressa esikuvamaassamme, jonka nimeä ei tarvitse edes mainita. Sen sijaan meillä arvostetaan korkealle hurskasta mieltä, joka nykyään on jo täysin toisenlainen kuin vielä pari miespolvea sitten.

Olemme siirtyneet korkean aineellisen hyvinvoinnin piiriin ja niin sanotut eloonjäämisarvot ovat tulleet toissijaisiksi verrattuna ihmisen itsetoteuttamiseen liittyviin arvoihin, käyttääkseni kuuluisan World Wide Surveyn käsitteitä (ks. Vihavainen: Haun arvojen maailmankartta tulokset).

Arvostamme nyt hedonismia, individualismia (narsismin muodossa), suvaitsevuutta ja sentimentalismia. Kaikki tabut ja rajoitukset ovat kauhistus. Uskomme myös oman arvomaailmamme absoluuttiseen pätevyyteen, luovuttamattomiin ihmisoikeuksiin ja koko maailman velvollisuuteen jakaa kassamme nuo samat arvot.

Ellei niin ole tapahtunut, on asia meidän syytämme eli kolonialismin perintöä. Emmehän me tosin koskaan ole itse olleet kolonialisteja, mutta pystymme kyllä tuntemaan siitä katumusta, jos meillä on uskoa riittävästi. Se antaa myös meille aihetta itseihailuun.

Tämä karikatyyri arvomaailmastamme ei tietenkään koske kaikkia, mutta niin sanottuna ideaalityyppinä se sanonee jotakin olennaista nykyisestä tilanteesta, jonka erikoislaatu nousee selvästi esille, mikäli vertaamme nykyistä tilannetta vielä 1950-luvulla vallinneeseen.

Kyseessä on ilmiö, joka koskee läntistä maailmaa laajemminkin, vaikka itse kullakin maalla on arvojen suhteen oma profiilinsa, kuten edellä mainitusta WVS-tutkimuksesta käy selvästi ilmi.

Ei ole kovin yleistä, että nykyisistä arvoista kyettäisiin kiinnostavasti irtautumaan ja arvioimaan niitä ulkokohtaisesti. Jonathan Haidt on tehnyt tämän suuntaisen yrityksen, joka mielestäni on kiinnostava. Siitä joskus bloggasinkin:

 

 

 

maanantai 13. tammikuuta 2014

Hurskaat ja kummalliset

 

Oudot hurskastelijat (The Righteous and the WEIRD)

 

Pari huomautusta kirjaan Jonathan Haidt: The Righteous Mind. N.Y. Vintage Books 2012. 500s.

 

Jonathan Haidtin kirjaa The Righteous Mind on meidänkin blogosfäärissämme käsitelty jo aika lailla, joten siitä ei ehkä kannata (tai jaksa ja ehdi) kirjoittaa taas arvostelua Kiinnostava se joka tapauksessa on ja ilmeisen tärkeä.

Lyhyesti sanoen Haidt edustaa arvopsykologiassa intuitiivista koulukuntaa, jonka mielestä ”moraalinen mieli on kuin kieli, jolla on kuudenlaisia makureseptoreita”. Toisin sanoen siis moraalista (oikeamielistä) käytöstä ei voida johtaa yhden periaatteen noudattamisesta, esim. mielihyväkalkyylistä.

Ihmisellä on ilmeinen ja näköjään biologisesti kehittynyt taipumus muodostaa eettisiä arvostelmia intuitiivisesti, niiden järkeistäminen on toissijainen toiminto, jota voidaan harjoittaa tai sitten ei. Joka tapauksessa tämä taipumus monenlaatuisiin moraaliarvostelmiin on kokeellisesti osoitettavissa ja sillä näyttää olevan perustansa lajinkehityksessä.

Moraalinen monismi sen sijaan on useimmille maailman kulttuureille vieras ajatus. Se on keskittynyt erityisesti länsimaihin ja sielläkin nimenomaan keskiluokkaisen sivistyneistön piiriin.

Tätä ryhmää Haidt kutsuu nimellä WEIRD (Western, educated, industrialized, rich, democratic), siis outo. Kun luonnollinen etiikka näyttää nojaavan kuuteen elementtiin: välittäminen, vapaus, reiluus, lojaalisuus, auktoriteetti ja pyhyys, pyrkivät oudot ignoroimaan sellaisia asioita, jotka heidän omassa, rajoitetussa piirissään näyttelevät vähäistä osaa tai puuttuvat. Mitä oudompi (WEIRD) ihminen on, sitä todennäköisemmin hän käsittää maailman pikemmin erillisten objektien joukkona kuin suhteiden näyttämönä.

Oudon moraalin kannattajat ovat helposti sokeita sille, ettei heidän moraalinen maailmansa ole suinkaan yleispätevä ja että se monien muiden (useimpien) näkökulmasta ei tarkoita ennen muuta hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta, vaan useimpien tärkeiden arvojen kieltämistä.

Jos auktoriteetti nähdään vain sortona, lojaalisuus irrationaalisena taakkana ja pyhyys mielettömyytenä, ollaan maailmassa, jossa niin amerikkalainen korkeakouluopiskelija kuin suomalainen juppi tuntevat olonsa kotoiseksi. Se arvojen yhteisyys, jonka he tunnustavat, on kuitenkin mahdollinen vain pienelle joukolle ja sitä voisi kai sanoa myös luonnottomaksi, oudoksi nyt ainakin.

Tämä on seikka, jota oudon moraalin kannattajat eivät itse näytä tunnustavan saati käsittävän. Haidtin mukaan tutkimukset osoittavat myös, että tämän joukon kyky tuntea empatiaa on sangen rajoitettu ja ilmeisesti heikompi kuin konservatiiveiksi luokitellun, traditionaalisempaa moraalia edustavan joukon. Tämä on paradoksaalista sikäli, että juuri oudot ylpeilevät erityisesti sillä, että he ”suvaitsevat” asioita, joita konservatiivit paheksuvat.

Vaikuttaa siltä, että juuri oudolle psykologialle olisi tyypillistä uskoa oman moraalifilosofiansa yleiseen velvoittavuuteen ja tuomita siitä poikkeavat näkemykset absurdeina ja ikään kuin triviaalien alkeistotuuksien vastaisina. Moni näyttää aivan vakavissaan olettavan, että ihminen ”syntyy ateistina” ja että uskonnot ovat yksinkertaisesti epätotuutta eikä muuta mitään.

Kaiken keskellä siis on yksilö ja hänen nautintonsa ja oikeutensa.

Mutta onko tämä historiassa ainutlaatuista tai edes todella kummallista? Ihminen saattaa olla ”90 prosenttisesti simpanssi ja kymmenprosenttisesti mehiläinen”, kuten Haidt päättelee, mutta ehkäpä ”mehiläisyys” voidaan suotuisissa oloissa unohtaa ja ehkäpä evoluutio tulevaisuudessa onkin johtava sen surkastumiseen? Antiikin Roomassa pääsi aikoinaan Tacituksen mukaan vallalle hedonismi, joka syrjäytti perinteiset hyveet varsin nopeasti. Meidänkin vaurautemme on aivan uusi ilmiö, mutta vauhti näyttää hirmuiselta, kun sitä katselee parin sukupolven perspektiivistä. Tämän kansan psykologia on kaikkea  muuta kuin Impivaaraan jämähtänyt.

Tunnettu maailmanlaajuinen tutkimusprojekti World Values Survey näyttää viittaavan siihen, että kaikki yhteiskunnat ovat vaurastuessaan ja demokratisoituessaan muuttamassa arvojaan yksilökeskeiseen ja sekulaariseen eli siis outoon suuntaan.

Sivilisaation merkitys on yleensäkin se, että sen kautta ihminen nousee eläimellisen minänsä yläpuolelle. Ehkäpä etujoukkomme outo moraali on juuri osoitus tästä uudesta ylevyyden tasosta, jolle simpanssi ei koskaan pystynyt pääsemään, tokko edes mehiläinen?

Tämä tuntuisi lohdulliselta. Hälytyskelloja tosin soittelee se suuri kunnioitus, jota nykyään tunnetaan eräitä eläimiä kohtaan ja toisaalta se halveksunta, jota saavat osakseen ne ihmiset, joita ei tunnusteta riittävän oudoiksi.

Joka tapauksessa hiljaiseksi vetää Haidtin huomio siitä, että oudot, kuten eri sortin änkyrät yleisemminkin, ovat kykenemättömiä ymmärtämään arvojen moninaisuutta, koska heillä ei ole siihen tarvittavia reseptoreita. Mitä niille on tapahtunut ja miksi, on kiinnostava kysymys sinänsä.

 

Orjia ja herroja

 

Se Venäjän kansa

 

Jokainen sivistynyt venäläinen tuntee Mihail Lermontovin runon, jossa ”pesemätöntä” Venäjää nimitetään orjien ja herrojen maaksi, jossa kansa on uskollista sinisiä univormujaan kantaville urkkijoille:

Прощай, немытая Россия,
Страна рабов, страна господ,
И вы, мундиры голубые,
И ты, им преданный народ.

Быть может, за стеной Кавказа
Укроюсь от твоих пашей,
От их всевидящего глаза,
От их всеслышащих ушей.

 

Kun laiskuus vaivaa, pistän tähän vain konekäännöksen:

 

Hyvästi, pesemätön Venäjä,

Orjien maa, isäntien maa,

Ja te, siniset univormut,

Ja sinä, heille omistautunut kansa.

 

Ehkä Kaukasuksen muurin ulkopuolella

Minä piiloudun pashoiltasi,

Heidän kaikkinäkevästä silmästään,

Heidän kaikki kuulevista korvistaan.

 

Tässähän se pääasia tuli. Siis muuan Venäjän kansallisrunoilija nimitteli tuota omaa rakasta ja niin usein palvottua kansaansa orjiksi ja urkkijoiden halunkeiksi.

Hän ei ollut yksin. Tuosta venäläisten väitetystä orjaluonteesta on tullut locus classicus, joka juuri tällä hetkellä on suuressa suosiossa myös lännessä. Vielä äskettäin kukaan ei kehdannut sellaista esitellä.

Asiaa pidetään jo usein truismina ja sen selityksiä haetaan laiskasti aina mongolivallan ajoista ja perinteisesti myös genetiikasta: isovenäläiset ovat perimältään pääasiassa suomalaisia eivätkä oikeita slaaveja ja on heissä tataarivertakin. Tämä on ollut etenkin puolalaisten ja ukrainalaisten näkemys.

Tämä suomalaisen orjaluonteen ajatus oli myös kanadalaisen Rancour-Laferriérin käytössä, kun hän kirjoitti kirjansa Venäläinen orjasielu. Siinä muuan argumentti oli saunan ilmentämä masokismi: venäläinen löi löylyä niin paljon, että tunsi suoranaista fyysistä kipua ja syöksyi sen jälkeen kylmään veteen tai hankeen… Tuntuuko tutulta?

Myös ruotsinkieliset passiivisen vastarinnan kannattajat selittivät vähän yli sata vuotta sitten suomalaista myöntyvyyslinjaa suomalaisten itäisellä orjaluonteella, joka mielellään ”taipui” eikä taittunut ja vieläpä sillä kehuskeli. Sankarilliset germaanit olivat toista maata.

Primitiivisiin selityksiin tyytyvät hyväksyvät ilman muuta ajatuksen erityisestä venäläisen ihmisen orjamaisuudesta, joka on kehittynyt yhtäjaksoisesti keskiajalta lähtien ja varmaan jo kauan sitä ennen.

Se on kovin valikoivaa historian luentaa ja sivuuttaa kokonaan esimerkiksi venäläisen intelligentsijan äärimmäisen radikaalin vastarinnan, joka toki meni liiallisuuksiin ja toimi lopultakin kansan etuja vastaan, mutta oli ainakin mahdollisimman kaukana orjailusta.

Itse asiassa meillä on hyvinkin paljon tietoa Venäjän kansan ajattelutavasta ja sen kehityksestä neuvostovallan kukistumisen jälkeen. Sitä ennen saatu tieto on hajanaisempaa, eikä edustavia otoksia käytetty ennen toista maailmansotaa missään. Kuitenkin erikoispaleluiden mielipidetarkkailu antoi sieltä tietoa hyvinkin paljon. Vastaavaa ei lännessä rauhan aikana ollut.

1900-luvun viime vuosikymmenillä Venäjä oli kymmenien muiden maiden tavoin mukana valtavassa projektissa World Values Survey. Siinä on tutkittu kansojen tunnustamien arvojen keskeisten piirteiden ja rakenteiden kehittymistä usean vuosikymmenen aikana ja jopa piirretty arvojen maailmankartta, jota jatkuvasti päivitetään. Siihen olen usein viitannut (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset). Ei se Venäjä meistä ihan niin mahdottoman kaukana ole.

Tänään huomaan jopa hesarin kommentoineen venäläisten mielipideilmastoa. Jussi Konttisen ansiokkaassa jutussa on viitattu myös tuon mainitun WVS:n käyttämiin käsitteisiin. Venäjä oli hyvää vauhtia matkalla kohti läntistä maailmankäsitystä ennen kuin sota keskeytti kehityksen.

Jotta vältettäisiin primitiiviset yksinkertaistukset, on syytä antaa täysi arvo myös olemassa olevalle suurelle sosiologisten tutkimisten korpukselle. Ei venäläinen ihminen ole mikään kummallinen eläin, joka on niin omituinen siksi, että siltä joskus satoja vuosia sitten(!) jäi syntymättä yksilöllisyyden idea.

Tällaisilla asioilla on kyllä  ollut merkityksensä poliittisen tradition kehityksessä, mutta mitä ihmisiin tulee, selityksiä on aina etsittävä lähempää ja viime kädessä vasta reaaliaikaiset asiat ratkaisevat.

Sota on asia, joka vei Venäjän lopullisesti tai ainakin väliaikaisesti kohti suurta regressiota. Sieltä on kuitenkin mahdollista myös tulla takaisin, vaikka suuri muutos poliittiseen tilanteeseen onkin monen mutkan takana.

Suuri inhimillinen kysymys kaikkialla länsimaissa ja nyt lasken tähän Venäjänkin (anteeksi!) on kysymys arvokkuudesta, dignitas (ks. Vihavainen: Haun dignity tulokset). Siihen liittyy tunne elämän tarkoituksellisuudesta tai tarkoituksettomuudesta, lyhyesti sanoen ihmisarvosta.

Kun tunne omasta ihmisarvosta on menetetty, seuraavat epätoivokuolemat, itsemurhat, alkoholismi ja vastaavat (ks. Vihavainen: Haun despair tulokset). Ne eivät ole suinkaan vieraita enempää Amerikassa, Venäjällä, kuin Suomessakaan. Yleensä ne paradoksaalisesti vähenevät sotien aikana kuten jo Durkheim kuuluisassa tutkimuksessaan havaitsi.

Venäjällä näyttää käyneen toisin, kuten hesari tämän päivän merkittävässä numerossaan toteaa. Se kertoo paljon nykyisestä sodasta. Mitä tulee lehden kuvituskuvaan Nevski prospektilla istuvasta kerjäläisestä, se on kuitenkin lähinnä huvittava.

 Jokainen, joka on käynyt amerikkalaisissa suurkaupungeissa tai vaikkapa mallikaupungiksikin julistetussa Kanadan Torontossa, tietää, että kodittomia asustelee niiden kaduilla valtavasti enemmän kuin Pietarissa tai Moskovassa.

Venäläinenkin muistuttaa suuresti kaikkia muita ihmisiä ja tähän voisi ottaa halutessaan otteen Shakespearen Venetsian kauppiaasta, jossa juutalainen Schylock todistelee olevansa myös ihminen ja juuri sillähän perustelee inhottavaa yritystään kostaa sille, jonka takia tuntee kärsineensä vääryyttä. No, ehkä jokainen halullinen voi etsiä sen kohdan itse.

Ihmisyyteen nyt joka tapauksessa aina kuuluu sekä hyveitä että paheita, niin heikkouksia kuin vahvuuksia. Lähes ennen mitään muuta siihen kuuluu laumavietti: kun omaa joukkoa koetaan ahdistettavan, syntyy solidaarisuus, joka ylittää mielekkäät rajat ja muuttuu helposti pedonulvonnaksi (ks. Vihavainen: Haun my country tulokset).

Se on syvästi irrationaalista, mutta ei juuri kansallisesti erityistä. Sellaisia ilmiöitä, kuten muitakin, on syytä pyrkiä selittämään rationaalisesti ja jopa positivistisesti C. Wright Millsin hengessä[1] ennen kuin lähtee etsimään niin sanottuja historiallisia selityksiä, joilla kovin usein on heikko selitysarvo.

---

[1] Mills, C. Wright, The Sociological Imagination. Oxford Univrsity Press, 1959.

Mannerlaattojen liikettä

 

Ajan ilmiöitä

 

Walesin pääministeri (First Minister) on nykyään sambialaissyntyinen Vaughan Gething. Skotlannissahan on samassa asemassa pakistanilaissyntyinen Humza Yousuf. Yhdistyneen kuningaskunnan ja samalla Englannin pääministeriä onkin jo kauan ollut Rishi Sunak, jonka vanhemmat olivat Itä-Afrikan aasialaisia.

 Kun tähän lisätään, että Pohjois-Irlannin pääministeri on Michelle O’Neill, voimme todeta, ettei vastaavissa tehtävissä ole koko kuningaskunnan alueella yhtään valkoista anglosaksista protestanttia, ainakaan miespuolista.

Mutta mitäpä väliä koko asialla on, ei välttämättä mitään. Joka tapauksessa tuntuu hupaisalta huomata asia. Toki koko tuo WASP (White, Anglo-Saxon Protestant) onkin puhtaasti amerikkalainen käsite, jolla ei ole Ison Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneessä kuningaskunnassa mitään käyttöä.

Muistanemme, että maan pääminsterinä oli jo 1800-luvulla Benjamin Disraeli, jota jopa ajan poliittinen nero suuresti Disraeli ylisti (vrt. Vihavainen: Haun disraeli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Vallitseeko siis Englannin politiikassa erityisen suvaitsevaisuuden perinne? Kyllä ja ei. Kyseessä on sentään maa, jossa vallitsi 1600-luvulla Cromwellin verinen diktatuuri ja jossa oli pitkään voimassa niin sanottu Test Act (Vihavainen: Haun test act tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), jolla pidettiin katoliset poissa valtion viroista.

Toki meno on nykyään rauhallista, mutta ehkäpä joku muistaa myös Pohjois-Irlannin tapahtumat pari vuosikymmentä sitten ja olihan maassa rotumellakoitakin vuonna 1981 -ilmiö, jota oli pidetty täysin amerikkalaisena (ks. 1981 Brixton riot - Wikipedia ).

Kiinnostava tuo maahanmuuttajien poliittisen menestyksen ilmiö on joka tapauksessa vaikkapa siksi, että Yhdistyneen kuningaskunnan eroaminen EU:sta tapahtui suuressa määrin juuri hallitsemattoman maahanmuuton estämiseksi.

Ei niitä maahanmuuttajia valtakunnassa kovin paljon olekaan. Wikipedia antaa seuraavia tietoja maan etnisisistä ryhmistä: 87.1% White (!)

• 7.0% Asian
• 3.0% Black
• 2.0% Mixed
• 0.9% other

 

• Tätä voidaan verrata vaikkapa Venäjän tilanteeseen, joka on seuraava: 71.7% Russian
• 3.2% Tatar
• 1.1% Bashkir
• 1.1% Chechen
• 11.3% other
• 11.6% not reported

Ranskassa kertoo wikipedia vain uskonnon: 53% no religion

• 34% Christianity
• 11% Islam
• 2% other

Saksan osalta ei kerrota enempää entisten ryhmien kuin uskonnollistenkaan määriä. Tilastoita selviää joka tapauksessa, että 84,6 miljoonasta asukkaasta muita kuin saksalaissyntyisiä oli 13 miljoonaa, eli noin 15 prosenttia.

Rakkaasta naapurimaastamme Ruotsista wikipedia tykkänään kieltäytyy antamasta tuollaisia tietoja. Mahdollisesti ajatellaan, ettei niillä saa olla mitään merkitystä ja jos päätetään, ettei niitä edes tiedetä, ei niillä mitään merkitystä olekaan. Vaikea sanoa, mutta jonkinlaista maagista ajatteluahan tähän näyttäisi kätkeytyvän.

Ruotsin tilastotoimiston mukaan joka tapauksessa maan yli kymmenestä miljoonasta asukkaasta vain alle 7 miljoonaa on sellaisia, joilla ei ole ulkomailla syntynyttä vanhempaa. Ulkomaalaisista vanhemmista syntyneitä oli vuonna 2016 yli 20 prosenttia ja osuushan kasvaa nopeasti.

Pienet määrät maahanmuuttajia ovat lähes aina uudelle kotimaalle harmittomia ja hyödyllisiäkin. Ne avaavat uusia kontakteja tuovat uusia taitoja ja tapoja, jotka saattavat olla kiinnostavia ja niin sanotusti rikastuttaa ympäristöään.

Tämänhän me kaikki tiedämme ja elävän esimerkkinä asiasta ovat meillä olleet tataarit, joista ei kai koskaan ole pahaa sanaa kuullut sanottavan ainakaan politiikan piirissä. Vastaava, joskin vielä paljon paremmin menestynyt ryhmä on pieni juutalaisyhteisömme, joka on alalla kuin alalla menestynyt keskimäärin kantaväestöä paremmin.

Mutta tämähän ei ole koko tarina ja yleistäminen on vaarallista ainakin, jos sen tekee hölmösti ja tarkoitushakuisesti. Maahanmuuttajaryhmät eroavat toisistaan aivan perustavanlaatuisesti ja se käsite, joka tässä lienee olennainen, on sivilisaatio. Ne eivät ole vakiotavaraa eikä länsimainen sivilisaatio ole mikään evoluution absoluuttinen huippu, joka ajan mittaan pakottaisi kaikki seuraamaan itseään.

Itse asiassahan läntinen sivilisaatio on sangen problemaattisessa tilassa, jota ehkä parhaiten kuvaa sana agonia. Asiaa ilmentää sen viimeisin ja tähän mennessä luultavasti absurdein hullutus eli wokeismi.

Se on sukua keskiajan flagellantismille ja muistakaamme, etteivät flagellantit tyytyneet vain ruoskimaan itseään, vaan hyökkäsivät mielettömästi myös aivan syyttömiä ryhmiä, kuten juutalaisia vastaan. Flagellantismille olennaista ei ole nöyrä katumus, vaan hyökkäävä itsetuhoisuus.

Myös informaation torjunta liittyy tähän ilmiöön ja siitä näkyy kaikuja jo yllä viitatuissa Ruotsia ja Saksaa koskevissa wikipedian artikkeleissakin. Mitäpä syntiä salaamaan, osataan sitä meilläkin: Vihavainen: Haun tilastokeskus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Nyt on taas lehdissä kerrottu, että jo lastenlastemme elinaikana maamme väestömäärä tulee laskemaan miljoonaan, siis noin yhteen viidesosaan.

Käytännössähän tätä ei varmastikaan tapahdu, vaan tyhjiö tulee täyttymään ja sen täyttävät todennäköisesti toisen sivilisaation edustajat.

Kyseessä on siis historiallisesti ottaen hyvin nopea väestönvaihto. Informaatiota torjuva edistyneistö on halunnut kieltää koko sanan ja leimannut sen salaliittoteoriaksi, joka muka keksittiin joskus 2010-luvulla. Itse kyllä käytin sitä kirjassani Länsimaiden tuho jo vuonna 2009 eikä sitä olut kukaan minulle opettanut. Kyllä tosiasiat puhuvat puolestaan.

Kyseessä ovat ilmeiset megatrendit, joiden muuksi muuttaminen olisi yhtä mahdotonta kuin ilmastonmuutoksen muuttaminen tuulimyllyillä. Siitä huolimatta ja juuri siksi vastuu poliittisella johdolla on suuri.

On suuri ero sillä, lasketellaanko kuohuvassa virrassa ohjatulla koskiveneellä vai annetaanko paatin mennä menojaan halki kivikoiden ja kieltäydytään pitämästä yhtä kiveä toista pahempana. Samahan se on, miten sitä kuollaan, kun kuoltava on kuitenkin.

Nyt koko maa on yllättäen jo uskaltanut ilmaista olevansa huolissaan välineellisestä maahanmuutosta, mikäli sellainen suuntautuu maahamme Venäjältä.

Muuten hyvä suoritus, mutta ei se Venäjä ole se tekijä, joka tekee haitallisesta asiasta haitallista. Maahanmuuttoa meillä tulee varmasti olemaan ja tämän kansan lisääntymishalut huomioiden se lienee myös tarpeellista, mutta on kyllä uskallettava sanoa, ettei se ole vakiotavaraa. Tuloväylä ei tässä ole se olennainen asia.

Vähintä, mitä voidaan tehdä, on pyrkiä saamaan maahanmuuttajat mahdollisimman läheltä omaa sivilisaatiotamme ja torjua ne, jotka edustavat jotakin toista sivilisaatiota.

Millaisia kriteerit voisivat olla? Jos uskoisimme vaikkapa Vjatšeslav Nikonovia (ks. edellinen logi), olisi meidän torjuttava myös venäläiset maahanmuuttajat.

Jos nyt katsomme kriittisesti ympärillemme, saatamme hyvinkin tulla siihen johtopäätökseen, että vaikka olisi typerää torjua venäläisen sivilisaation edustajia yksilöinä, olisi suurta tyhmyyttä sallia sitä edustavan ryhmän kasvaa kovin suureksi ja vieläpä pitää Venäjän kansalaisuutta kaikkine velvoituksineen.

No, taisihan Sauli Niinistökin sanoa, ”olemme olleet naiiveja”, mutta ei sillä tainnut mitään merkitytä olla.

Sama koskee tietenkin islamia ja ylipäätään muuttoa sellaisten kulttuurien alueelta, jotka ovat tutkimusten mukaan kulttuurisesti kauimpana omastamme. Siitä, mihin asia liittyy, antaa vahvoja viitteitä suuri kansainvälinen tutkimusprojekti World Values Survey ja sen piirissä laadittu arvojen maailmankartta (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Arvaan, että nämä ajatukset ja pelkät tosiasiatkin herättävät suuttumusta ja jopa sen korkeimpana pidettyä ilmentymää, eli raivoa etummaisen typeristön keskuudessa. Se toki kuuluu asian luonteeseen.

Oman sivilisaatiomme etummaisiin ja yhä vielä jossakin määrin toimiviin saavutuksiin kuuluu joka tapauksessa myös sanan- ja omantunnonvapaus. Jokaisella, joka on tyytymätön maailmasta esitettyihin tosiasioihin ja/tai niiden pohjalta tehtyihin tulkintoihin, on oikeus esittää oma vaihehtoinen näkemyksensä. Itse tosiasiat eivät siitä muuksi muutu.

 

Meidän arvot ja muiden

 

Millainen se on tämä Pohjan Arvo (Arvo Pohja)?

 

 

Tuntuvat nuo vanhat asiat taas kovasti nousevan pintaan, joten päivän uusintana tarjoan tässä hiukan juttua kansainvälisestä World Values Survey -tutkimuksesta. Minkä tyyppiset arvot ovat siis vallalla esimerkiksi Suomessa, Ruotsissa, USA:ssa, Venäjällä ja Ukrainassa. Katsotaanpa, mitä tutkimus sanoo:

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Arvojen maailmankartta ja edistyksen voittokulku

 

Arvojen maailmankartta, uskonnot ja edistyksen voittokulku

 

World Values Survey on instituutio, joka on jo muutaman vuosikymmenen ajan suorittanut ihmiselämään liittyvien arvojen mittausta yli 80 eri yhteiskunnassa. On todettu, että kymmenet erilaiset arvoväittämät ihmiselämän eri aloilta ryhmittyvät suhteellisen koherenteiksi arvojärjestelmiksi, joissa kaksi ulottuvuutta riittää selittämään 70 prosenttia hajonnasta. Ulottuvuudet liikkuvat toisaalta asteikolla eloonjäämisarvot vs. itsetoteutus, jota lyhyyden vuoksi nimitän hedonismiksi ja toisaalta asteikolla traditionaalisuus vs. rationaalinen sekulaarisuus. Tätä voi nimittää lyhyesti rationaalisuudeksi.

Kun yhteiskunnat sijoitetaan koordinaatistoon, jonka pystysuora (y) akseli kuvaa rationaalisuuden suhteellista määrää ja vaakasuora (x) akseli hedonismin edistyneisyyttä, voidaan todeta, että kartta yllättäen muodostaa eräänlaisen uskontokuntien tilkkutäkin. Nimenomaan uskontokunta näyttää määräävän yhteiskunnan aseman tällä kartalla. Lähellä toisiaan arvojen asteikolla sijaitsevat toisaalta Pohjois-Euroopan protestanttiset maat (oikeassa yläkulmassa). Ne ovat siis edenneet kauimmas molempien ulottuvuuksien suhteen. Maksimaalisen kaukana näistä eli lähimpänä vasenta alakulmaa sijaitsevat taas islamilaiset maat. Tämä lienee sinänsä melko yllätyksetön tulos. ”Arvojen maailmankartan” kiinnostavuus ei kuitenkaan lopu tähän. Koordinaatiston oikeassa laidassa, mutta pohjoismaiden alapuolella sijaitsee anglosaksinen perhe. Maantieteellisesti Englanti, Yhdysvallat ja Australia ovat kaukana toisistaan, mutta arvojen suhteen ne kuuluvat yhteen. Hedonismin voidaan siis todeta olevan niissä varsin kehittynyttä, vaikka rationaalisuus jääkin jälkeen pohjoismaista ja esimerkiksi konfutselaisesta maailmasta. Jälkimmäiseen kuuluvat Japani ja Kiina ovat rationaalisuuden suhteen huipulla, mutta hedonismin suhteen ”jälkeenjääneitä”. Näin on siis asia, mikäli luulemme, että ihmiskunnan kohtalona on siirtyä aikanaan koordinaatiston vasemmasta alakulmasta sen oikeaan yläkulmaan. Jos näin on, loistaa koko maailman johtotähtenä Ruotsi, joka pohjantähden lailla viittoo tietä koko maailmalle. Hedonismin suhteen se on maailman ykkönen ja rationaalisuudeltaankin vain aivan hiukan Japania jäljessä, ainakin ”uusimman aallon” eli 2005-2008 mittauksissa. Vielä uudempi päivitys on pian tulossa, ja sitä voimme vain jännityksellä odottaa.

On suorastaan hätkähdyttävää, miten suuressa määrin tämän sosiologisen mittauksen tulos vastaa Samuel Huntingtonin näkemyksiä maailman jakaantumisesta eri kulttuureihin uskonnollisten rajalinjojen pohjalta. WVS:n maailmankartalla sijoittuvat niin katolinen Eurooppa kuin ortodoksinen maailmakin omiksi alueikseen, niitä edustavat yhteiskunnat ovat keskenään lähellä toisiaan.  Katolinen Latinalainen Amerikka tosin eroaa katolisesta Euroopasta ja sijaitsee sen alapuolella eli suunnilleen yhtä kaukana hedonismiakselilla, mutta alempana rationaalisuuden suhteen. Yhdysvaltojen sijainti on erikoislaatuinen. Hedonismiakselilla se on edennyt kehityksessä kauas, mutta rationaalisuudessa jäänyt Turkin ja Sambian tasolle. Mitä Suomeen tulee, emme ole kovin pohjoismaalaisia, mikäli Ruotsi asetetaan normiksi ja normihan se haluaa olla koko maailmalle. Rationaalisuuden suhteen olemme Kiinan ja Valkovenäjän sinänsä ”hyvällä” tasolla, sekä rationaalisuuden että hedonismin suhteen olemme hyvin lähellä Ranskaa ja Belgiaa, siis nykypäivän eurooppalaisia katolisia. Ilmankos kirkossa nykyään on huomaavinaan yhä enemmän katolisia piirteitä, ristinmerkistä lähtien.

Yhtä kaikki, on kiinnostavaa, että huntingtonilainen kulttuurinäkemys saa vahvistusta myös empiirisistä mittauksista, sehän on ollut poliittisesti epäkorrekti vastustaessaan jenkkien sekaantumista vieraiden kulttuurien arvomaailmaan niiden ydinalueilla, sitä on myös käytetty multikulturalismin vasta-argumenttina. WVS:n tuloksia analysoineet tutkijat väittävät kuitenkin, että Huntington haukkui väärää puuta sikäli, että hän korosti kulttuurien välisten perustavien erojen löytyvän suhtautumisessa politiikkaan ja nimenomaan demokraattiseen järjestelmään. Tämä ei kuulemma olekaan suuri erottava tekijä, toisin kuin poliittisten järjestelmien tarkkailija voisi luulla. Demokratian poliittiset arvot voidaan maailmassa hyväksyä hyvin laajasti, mutta perhearvojen laita on toisin. Seksuaalisuus, suku, sukupuolten suhteet, tabut, suhde lapsiin ovat asioita, jotka jakavat maailmaa tehokkaammin kuin mitkään muut arvot. Ehkäpä Huntingtonin varoitusta pitäisi hieman muokata ja varoittaa ketään tyrkyttämästä toiselle kulttuuripiirille omia seksuaali- ja perhe-elämän arvojaan?

Valitettavasti tämä taitaa olla turhaa työtä. Demokratian esitaistelijat tässä maailmassa, Yhdysvaltojen ulkoministeri Clinton etunenässä, näyttävät luulevan, että tämä poliittinen järjestelmä implikoi ilman muuta myös monia yhteiskunnallisia arvoja, naisten tasa-arvon, homojen oikeudet, lasten tasa-arvoisuuden vanhempien rinnalla ja niin edelleen, siis juuri ne asiat, jotka edistyneimpinä tunnemme Ruotsista ja joita meillä ei vielä näköjään ole samassa määrin sisäistetty. Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, millaisia tuloksia voidaan saavuttaa, kun kulttuurin kartalla kaukana toisistaan sijaitsevat yhteiskunnat ryhtyvät pakottamaan toisia noudattamaan omia arvojaan. Suuttumus ja vastarinta ovat ainakin varmoja tuloksia.

Väistämätön kulttuurien konflikti syntyy myös silloin, kun ihminen muuttaa kulttuurisen kartan ääripäästä toiseen. Tämänhän terve järki sanookin. Läntisessä naapurimaassamme tämä ilmiö on saavuttanut jo melko suuret mittasuhteet. Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, jatkuuko Ruotsin johtoasema ja sen edistyvä kehitys tällä arvojen maailmankartalla vielä montakin vuosikymmentä ja miten kauas on ylipäätään mahdollista edetä ennen kuin absoluuttinen nollapiste saavutetaan (tässä tapauksessa sitä kyllä merkitään kasvavalla luvulla). Nykyinen kulttuurinen kirjavuus on jo Ruotsissa tuottanut huomattavan määrän kulttuurista pahoinvointia, mistä hätkähdyttävät rikostilastot ja lehtiuutiset yhä uudelleen todistavat. Mikäli poikkeavien kulttuurienklaavien kasvu jatkuu ja kantaväestön osuus kutistuu, tulee Ruotsi ilmeisestikin siirtymään takaisin kohti lähtöruutua, ehkäpä suoraan alaspäin kohti Yhdysvaltoja. Jos ja kun näin tapahtuu, voimme ehkä ajatella saaneemme todistaa yhden maailmankauden suuren kehitystrendin kulminoitumista.

No, tämä on vielä spekulaatiota. Valitettavan todellista sen sijaan on se inhimillinen kärsimys, jota piittaamattomuus kulttuurierojen merkityksestä tuo tullessaan kaikille osapuolille. Varmuuden vuoksi totean, että olen aina suuresti pitänyt Ruotsista ja arvostanut sen moninaisia saavutuksia. Siksi myös säälin sitä, minkä oletan heitä harmittavan.

Mutta miten kauas ihmiskunta voi kehittyä rationaalisuuden ja hedonismin tiellä ennen kuin raja tulee vastaan? Onko olemassa vain yksi suunta? Luultavasti ei ole. Muuan merkittävä poikkeus Ruotsin tieltä on ainakin USA. Rationaalisuuden akselilla se ei ole viimeisten kymmenen vuoden aikana edistynyt, vaan taantunut, vaikka onkin saavuttanut hienoista edistystä hedonismin alalla. Ilkeämielinen tarkkailija voisi sanoa, että on siis syntynyt merkillinen synkretistinen obskurantismin ja hedonismin sekoitus, jonka rajat määrää poliittinen korrektius ja jossa ollaan painumassa yhä syvemmälle irrationaalisuuden syövereihin.

Tässä vaiheessa kriittinen lukija saattaa jo närkästyneenä todeta, että luen tilastoja kuin Helsingin Sanomien toimittaja. WVS sisältää valtavan määrän tietoa monilta inhimillisen elämän eri aloilta. Jo pelkkä koko tuon tietomassan tislaaminen yhdeksi pisteeksi kahden muuttujan koordinaatistossa hävittää suurimman osan sen sisältämästä informaatiosta. Toiseksi myös muuttujien nimittäminen yksioikoisesti rationaalisuudeksi ja hedonismiksi tekee väkivaltaa ihmiselämän koko kirjolle.

Näinhän se on. Analyytikot löytävät tietomassoista ilahduttavaa kehitystä kohti suvaitsevaisuutta, luottamusta ja solidaarisuutta ja paljon muuta miellyttävää. Myös inhimillinen onnellisuus kasvaa, kun päästään vapaaksi taikauskon ja tiukkojen sääntöjen kahleista ja edetään itsetoteutuksen tiellä. Tämän osoittaa kehitys monissa maissa. Vaurauden lisääntyminen ei tunnetusti takaa onnellisuutta, mutta liittyessään vapautumiseen se saattaa nostaa sen kokemista nopeasti ja paljon.

Onnellisuustutkimusta onkin tehty osana WVS-tutkimusta ja osittain tietenkin myös sen ulkopuolella. Onnellisuuden voi todeta yleensä kasvaneen niissä yhteiskunnissa, jotka, kuten useimmat, ovat edenneet tuolla edellä mainitulla Ruotsin tiellä. Joissakin maissa, kuten Etelä-Koreassa kehityskäyrä osoittaa suorastaan jyrkästi ylöspäin. Myös Suomi on onnellisuusasteikolla maailman kärkikaartia ja edistyminenkin on tällä alalla ollut tasaista. Ruotsi ja Tanska ovat kuitenkin meitä pykälän verran ylempänä. Siis jälleen kerran! Ehkä meidän on sittenkin seurattava johtajaa?

Mutta onnellisuuden tiet ovat tutkimattomat tai ainakin vaikeasti tulkittavat. Norja, jossa yhteiskunnallinen kehitys ja samaan aikaan etenkin taloudellinen hyvinvointi ovat sodan jälkeen suorastaan mullistuneet, on onnellisuus pysynyt samalla, suhteellisen matalalla tasolla koko ajan. Nyt Norja on jo jäänyt meistä jälkeen. Mitä heidän siis olisi tehtävä vai eikö mitään?

USA:ssa onnellisuus taas suorastaan laski tasaisesti sodan jälkeen aina 1980-luvulle saakka. Tämä on merkille pantavaa kun muistellaan 1950-luvun Amerikan itsevarmaa nousukiitoa ja amerikkalaisen unelman toteutumista. Sen jälkeen tilanne on tasaisesti hiukan kohentunut. Kokonaisuutena ottaen onnellisuus on USA:ssa kuudenkymmenen vuoden aikana pysynyt samalla tasolla, mikäli trendivaihtelu myös pitkällä aikavälillä hävitetään. Tulosta voi pitää kiinnostavana sikäli, että tässä läntisen sivilisaation johtomaassa on kyseisenä aikana sentään tapahtunut yhtä ja toista. Erikoinen ilmiö on, että Vietnamin sodan ensi puolisko sattui yhteen onnellisuustason merkittävän hetkellisen kohoamisen kanssa, kun taas sen jälkimmäisellä puoliskolla se romahti. Ehkäpä voimme tulkita tämän uusvasemmistolaisuuden saavutukseksi?

No, riittäköön tilastollinen puoskarointi tällä erää. WVS:n kiinnostavien tutkimustulosten pinnallinen analyysi osoittaa ainakin sen, ettei nykymaailman kulttuurisia kehitystrendejä kannata luulla ymmärtävänsä liian helposti. Mieleen tulee vanhan venäläisen neropatin Kozma Prutkovin kiteytys: ”On opiskeltava koko elämänsä, jotta saisi oikeuden sanoa, ettei ymmärrä mitään”.

Se kartta, josta puhutaan, löytyy tästä:

https://www.worldvaluessurvey.org/WVSEventsShow.jsp?ID=428

 

 

 

Arvojen maailmankartta ja edistyksen voittokulku

Arvojen maailmankartta, uskonnot ja edistyksen voittokulku

World Values Survey on instituutio, joka on jo muutaman vuosikymmenen ajan suorittanut ihmiselämään liittyvien arvojen mittausta yli 80 eri yhteiskunnassa. On todettu, että kymmenet erilaiset arvoväittämät ihmiselämän eri aloilta ryhmittyvät suhteellisen koherenteiksi arvojärjestelmiksi, joissa kaksi ulottuvuutta riittää selittämään 70 prosenttia hajonnasta. Ulottuvuudet liikkuvat toisaalta asteikolla eloonjäämisarvot vs. itsetoteutus, jota lyhyyden vuoksi nimitän hedonismiksi ja toisaalta asteikolla traditionaalisuus vs. rationaalinen sekulaarisuus. Tätä voi nimittää lyhyesti rationaalisuudeksi.

Kun yhteiskunnat sijoitetaan koordinaatistoon, jonka pystysuora (y) akseli kuvaa rationaalisuuden suhteellista määrää ja vaakasuora (x) akseli hedonismin edistyneisyyttä, voidaan todeta, että kartta yllättäen muodostaa eräänlaisen uskontokuntien tilkkutäkin. Nimenomaan uskontokunta näyttää määräävän yhteiskunnan aseman tällä kartalla. Lähellä toisiaan arvojen asteikolla sijaitsevat toisaalta Pohjois-Euroopan protestanttiset maat (oikeassa yläkulmassa). Ne ovat siis edenneet kauimmas molempien ulottuvuuksien suhteen. Maksimaalisen kaukana näistä eli lähimpänä vasenta alakulmaa sijaitsevat taas islamilaiset maat. Tämä lienee sinänsä melko yllätyksetön tulos. ”Arvojen maailmankartan” kiinnostavuus ei kuitenkaan lopu tähän. Koordinaatiston oikeassa laidassa, mutta pohjoismaiden alapuolella sijaitsee anglosaksinen perhe. Maantieteellisesti Englanti, Yhdysvallat ja Australia ovat kaukana toisistaan, mutta arvojen suhteen ne kuuluvat yhteen. Hedonismin voidaan siis todeta olevan niissä varsin kehittynyttä, vaikka rationaalisuus jääkin jälkeen pohjoismaista ja esimerkiksi konfutselaisesta maailmasta. Jälkimmäiseen kuuluvat Japani ja Kiina ovat rationaalisuuden suhteen huipulla, mutta hedonismin suhteen ”jälkeenjääneitä”. Näin on siis asia, mikäli luulemme, että ihmiskunnan kohtalona on siirtyä aikanaan koordinaatiston vasemmasta alakulmasta sen oikeaan yläkulmaan. Jos näin on, loistaa koko maailman johtotähtenä Ruotsi, joka pohjantähden lailla viittoo tietä koko maailmalle. Hedonismin suhteen se on maailman ykkönen ja rationaalisuudeltaankin vain aivan hiukan Japania jäljessä, ainakin ”uusimman aallon” eli 2005-2008 mittauksissa. Vielä uudempi päivitys on pian tulossa, ja sitä voimme vain jännityksellä odottaa.

On suorastaan hätkähdyttävää, miten suuressa määrin tämän sosiologisen mittauksen tulos vastaa Samuel Huntingtonin näkemyksiä maailman jakaantumisesta eri kulttuureihin uskonnollisten rajalinjojen pohjalta. WVS:n maailmankartalla sijoittuvat niin katolinen Eurooppa kuin ortodoksinen maailmakin omiksi alueikseen, niitä edustavat yhteiskunnat ovat keskenään lähellä toisiaan.  Katolinen Latinalainen Amerikka tosin eroaa katolisesta Euroopasta ja sijaitsee sen alapuolella eli suunnilleen yhtä kaukana hedonismiakselilla, mutta alempana rationaalisuuden suhteen. Yhdysvaltojen sijainti on erikoislaatuinen. Hedonismiakselilla se on edennyt kehityksessä kauas, mutta rationaalisuudessa jäänyt Turkin ja Sambian tasolle. Mitä Suomeen tulee, emme ole kovin pohjoismaalaisia, mikäli Ruotsi asetetaan normiksi ja normihan se haluaa olla koko maailmalle. Rationaalisuuden suhteen olemme Kiinan ja Valkovenäjän sinänsä ”hyvällä” tasolla, sekä rationaalisuuden että hedonismin suhteen olemme hyvin lähellä Ranskaa ja Belgiaa, siis nykypäivän eurooppalaisia katolisia. Ilmankos kirkossa nykyään on huomaavinaan yhä enemmän katolisia piirteitä, ristinmerkistä lähtien.

Yhtä kaikki, on kiinnostavaa, että huntingtonilainen kulttuurinäkemys saa vahvistusta myös empiirisistä mittauksista, sehän on ollut poliittisesti epäkorrekti vastustaessaan jenkkien sekaantumista vieraiden kulttuurien arvomaailmaan niiden ydinalueilla, sitä on myös käytetty multikulturalismin vasta-argumenttina. WVS:n tuloksia analysoineet tutkijat väittävät kuitenkin, että Huntington haukkui väärää puuta sikäli, että hän korosti kulttuurien välisten perustavien erojen löytyvän suhtautumisessa politiikkaan ja nimenomaan demokraattiseen järjestelmään. Tämä ei kuulemma olekaan suuri erottava tekijä, toisin kuin poliittisten järjestelmien tarkkailija voisi luulla. Demokratian poliittiset arvot voidaan maailmassa hyväksyä hyvin laajasti, mutta perhearvojen laita on toisin. Seksuaalisuus, suku, sukupuolten suhteet, tabut, suhde lapsiin ovat asioita, jotka jakavat maailmaa tehokkaammin kuin mitkään muut arvot. Ehkäpä Huntingtonin varoitusta pitäisi hieman muokata ja varoittaa ketään tyrkyttämästä toiselle kulttuuripiirille omia seksuaali- ja perhe-elämän arvojaan?

Valitettavasti tämä taitaa olla turhaa työtä. Demokratian esitaistelijat tässä maailmassa, Yhdysvaltojen ulkoministeri Clinton etunenässä, näyttävät luulevan, että tämä poliittinen järjestelmä implikoi ilman muuta myös monia yhteiskunnallisia arvoja, naisten tasa-arvon, homojen oikeudet, lasten tasa-arvoisuuden vanhempien rinnalla ja niin edelleen, siis juuri ne asiat, jotka edistyneimpinä tunnemme Ruotsista ja joita meillä ei vielä näköjään ole samassa määrin sisäistetty. Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, millaisia tuloksia voidaan saavuttaa, kun kulttuurin kartalla kaukana toisistaan sijaitsevat yhteiskunnat ryhtyvät pakottamaan toisia noudattamaan omia arvojaan. Suuttumus ja vastarinta ovat ainakin varmoja tuloksia.

Väistämätön kulttuurien konflikti syntyy myös silloin, kun ihminen muuttaa kulttuurisen kartan ääripäästä toiseen. Tämänhän terve järki sanookin. Läntisessä naapurimaassamme tämä ilmiö on saavuttanut jo melko suuret mittasuhteet. Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, jatkuuko Ruotsin johtoasema ja sen edistyvä kehitys tällä arvojen maailmankartalla vielä montakin vuosikymmentä ja miten kauas on ylipäätään mahdollista edetä ennen kuin absoluuttinen nollapiste saavutetaan (tässä tapauksessa sitä kyllä merkitään kasvavalla luvulla). Nykyinen kulttuurinen kirjavuus on jo Ruotsissa tuottanut huomattavan määrän kulttuurista pahoinvointia, mistä hätkähdyttävät rikostilastot ja lehtiuutiset yhä uudelleen todistavat. Mikäli poikkeavien kulttuurienklaavien kasvu jatkuu ja kantaväestön osuus kutistuu, tulee Ruotsi ilmeisestikin siirtymään takaisin kohti lähtöruutua, ehkäpä suoraan alaspäin kohti Yhdysvaltoja. Jos ja kun näin tapahtuu, voimme ehkä ajatella saaneemme todistaa yhden maailmankauden suuren kehitystrendin kulminoitumista.

No, tämä on vielä spekulaatiota. Valitettavan todellista sen sijaan on se inhimillinen kärsimys, jota piittaamattomuus kulttuurierojen merkityksestä tuo tullessaan kaikille osapuolille. Varmuuden vuoksi totean, että olen aina suuresti pitänyt Ruotsista ja arvostanut sen moninaisia saavutuksia. Siksi myös säälin sitä, minkä oletan heitä harmittavan.

Mutta miten kauas ihmiskunta voi kehittyä rationaalisuuden ja hedonismin tiellä ennen kuin raja tulee vastaan? Onko olemassa vain yksi suunta? Luultavasti ei ole. Muuan merkittävä poikkeus Ruotsin tieltä on ainakin USA. Rationaalisuuden akselilla se ei ole viimeisten kymmenen vuoden aikana edistynyt, vaan taantunut, vaikka onkin saavuttanut hienoista edistystä hedonismin alalla. Ilkeämielinen tarkkailija voisi sanoa, että on siis syntynyt merkillinen synkretistinen obskurantismin ja hedonismin sekoitus, jonka rajat määrää poliittinen korrektius ja jossa ollaan painumassa yhä syvemmälle irrationaalisuuden syövereihin.

Tässä vaiheessa kriittinen lukija saattaa jo närkästyneenä todeta, että luen tilastoja kuin Helsingin Sanomien toimittaja. WVS sisältää valtavan määrän tietoa monilta inhimillisen elämän eri aloilta. Jo pelkkä koko tuon tietomassan tislaaminen yhdeksi pisteeksi kahden muuttujan koordinaatistossa hävittää suurimman osan sen sisältämästä informaatiosta. Toiseksi myös muuttujien nimittäminen yksioikoisesti rationaalisuudeksi ja hedonismiksi tekee väkivaltaa ihmiselämän koko kirjolle.

Näinhän se on. Analyytikot löytävät tietomassoista ilahduttavaa kehitystä kohti suvaitsevaisuutta, luottamusta ja solidaarisuutta ja paljon muuta miellyttävää. Myös inhimillinen onnellisuus kasvaa, kun päästään vapaaksi taikauskon ja tiukkojen sääntöjen kahleista ja edetään itsetoteutuksen tiellä. Tämän osoittaa kehitys monissa maissa. Vaurauden lisääntyminen ei tunnetusti takaa onnellisuutta, mutta liittyessään vapautumiseen se saattaa nostaa sen kokemista nopeasti ja paljon.

Onnellisuustutkimusta onkin tehty osana WVS-tutkimusta ja osittain tietenkin myös sen ulkopuolella. Onnellisuuden voi todeta yleensä kasvaneen niissä yhteiskunnissa, jotka, kuten useimmat, ovat edenneet tuolla edellä mainitulla Ruotsin tiellä. Joissakin maissa, kuten Etelä-Koreassa kehityskäyrä osoittaa suorastaan jyrkästi ylöspäin. Myös Suomi on onnellisuusasteikolla maailman kärkikaartia ja edistyminenkin on tällä alalla ollut tasaista. Ruotsi ja Tanska ovat kuitenkin meitä pykälän verran ylempänä. Siis jälleen kerran! Ehkä meidän on sittenkin seurattava johtajaa?

Mutta onnellisuuden tiet ovat tutkimattomat tai ainakin vaikeasti tulkittavat. Norja, jossa yhteiskunnallinen kehitys ja samaan aikaan etenkin taloudellinen hyvinvointi ovat sodan jälkeen suorastaan mullistuneet, on onnellisuus pysynyt samalla, suhteellisen matalalla tasolla koko ajan. Nyt Norja on jo jäänyt meistä jälkeen. Mitä heidän siis olisi tehtävä vai eikö mitään?

USA:ssa onnellisuus taas suorastaan laski tasaisesti sodan jälkeen aina 1980-luvulle saakka. Tämä on merkille pantavaa kun muistellaan 1950-luvun Amerikan itsevarmaa nousukiitoa ja amerikkalaisen unelman toteutumista. Sen jälkeen tilanne on tasaisesti hiukan kohentunut. Kokonaisuutena ottaen onnellisuus on USA:ssa kuudenkymmenen vuoden aikana pysynyt samalla tasolla, mikäli trendivaihtelu myös pitkällä aikavälillä hävitetään. Tulosta voi pitää kiinnostavana sikäli, että tässä läntisen sivilisaation johtomaassa on kyseisenä aikana sentään tapahtunut yhtä ja toista. Erikoinen ilmiö on, että Vietnamin sodan ensi puolisko sattui yhteen onnellisuustason merkittävän hetkellisen kohoamisen kanssa, kun taas sen jälkimmäisellä puoliskolla se romahti. Ehkäpä voimme tulkita tämän uusvasemmistolaisuuden saavutukseksi?

No, riittäköön tilastollinen puoskarointi tällä erää. WVS:n kiinnostavien tutkimustulosten pinnallinen analyysi osoittaa ainakin sen, ettei nykymaailman kulttuurisia kehitystrendejä kannata luulla ymmärtävänsä liian helposti. Mieleen tulee vanhan venäläisen neropatin Kozma Prutkovin kiteytys: ”On opiskeltava koko elämänsä, jotta saisi oikeuden sanoa, ettei ymmärrä mitään”.