Vihavainen: Haun cultura tulokset

Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle cultura. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit

tiistai 14. heinäkuuta 2026

Excelsior!

Kulttuurin hurma ja latteus

Kulttuuri-käsitteen monisärmäisyydestä ja sen muuttumisesta olen aina joskus kirjoitellut, enkä näe tarvetta tehdä sitä tässä uudelleen (vrt. Vihavainen: Haun cultura tulokset).

Totean täsä ja nyt tarkoittavani sillä ihmisen jalostumista/jalostamista villistä vaisto-olennosta ihmiskunnan parhaiden henkisten aikaansaannosten omaksumista tavoittelevaksi yksilöksi.

Sigmund Freudin suuriin oivalluksiin kuuluu ajatus siitä, että ihminen pohjimmiltaan oli kulttuurissa sen asettamien rajoitusten vanki, joka vaisto-olentonsa puolesta ei viihtynyt vankilassaan (Unbehagen in der Kultur). Ihmisen sisäinen elukka oli joutunut häkkiin ja sinne kuuluikin.

Toki ihmisessä oli myös se valoisa puolensa, joka pyrki yhä korkeammalle ja hienostuneemmalle tasolle, kohti totuuden, hyvyyden ja kauneuden huippuja. Ne tarjosivat inhimilliselle hengelle huumaavan mahdollisuuden nousta pois eläimellisyydestä, joka vallitsi slummeissa ja raakalaisuuden täyttämissä satamakortteleissa.

Jack Londonin romaani ”Martin Eden”, joka on vahvasti omaelämäkerrallinen, kuvaa ensimmäisessä osassaan sankarin heräämistä kulttuurin taianomaisen kutsun ymmärtämiseen ja hänen taisteluaan sen aarteiden omaksumiseksi.

Amerikassa oli tuohon aikaan (1800-luvun lopulla) ja on kenties vieläkin myös täysin mahdollista jäädä varsinaisten sivistyspyrkimysten ulkopuolelle ja varttua aikuiseksi ympäristössä, jonka lait ja tavat ovat lähinnä eläimelliset. Suomessahan panostettiin samaan aikaan todella paljon kansan sivistämiseen, eikä ilman tuloksia.

Martin Eden omaksui sitten todella aikansa kulttuurin korkeimmat tasot ja hänestä tuli jopa upporikas bestseller-kirjailija. Kuitenkin hänet valtasi lopulta syvä pettymys, joka kohdistui juuri niihin kulttuuri-ihmisiin, joita hän kerran oli niin suuresti ihaillut. Siitä kertoo romaanin toinen osa (ks. Vihavainen: Haun martin eden tulokset ).

Londonia on ollut ja on myös mahdollista lukea jopa rotuteorian valossa (ks. Vihavainen: Haun merisusi tulokset ) että luokkataisteluun uskovana työväenliikkeen saarnamiehenä (Rautakorko ).

En ole perehtynyt siihen, miten nämä eri näkökammat liittyvät hänen kehitykseensä ihmisenä ja kirjailijana. Totean vain, että mielestäni niillä itse kullakin on jotakin sanottavaa myös nyjyajalle, kuten rehellisyyttä kunnioittavan ja huippulahjakkaan ihmisen kirjoituksilla aina.

Tässä vanha blogini Martin Edenin kulttuurisesta heräämisestä:

sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Huippuja valtaamaan

Nousu sivistykseen

Jack London, Martin Eden. Osa I. Suomentanut Ville Hynynen. ExLibris 1974, 248 s.

Jack Londonia voi ilman muuta pitää maailmankirjallisuuden klassikkona. On tälläkin palstalla hänen kirjojaan käsitelty ( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jack+london ). Joidenkin mielestä London on ilmeinen esifasististen aatteiden levittäjä, toisten mielestä taas aito proletaarikirjailija. Neuvostoliitossahan hänet ainakin sijoitettiin maailmankirjallisuuden pantheoniin.

Suomessa hän lienee leimautunut lähinnä eräkirjailijaksi. Tosin myös erilaiset vasemmistoradikaalit pitävät Rautakorosta, joka on kirjailijan simppeleimpiä ja kehnoimpia aikaansaannoksia kaikessa osoittelevassa didaktisuudessaan.

Niin tai näin, tuntuu luontevalta, että hänen kirjojaan nykyään saa kirjastojen poistohyllyistä. Sinnehän hän luontevasti kuuluu, yhdessä Dostojevskin, Maupassantin, Goldingin ja vastaavien kynäniekkojen kanssa.

Miksi näin on, tulee kyllä pakosti miettineeksi. Kaiketi ajatellaan, ettei kenenkään edes pitäisi lukea viisikymmentä vuotta vanhempaa kirjallisuutta? Sieltähän saattaisi saada vanhentuneita näkemyksiä ja asenteita ja ties mitä.

London, joka kuoli vain 40-vuotiaana, ehti seikkailla ympäri maailmaa ja toimia erilaisissa työläisammateissa. Samaan aikaan hän ehti kirjoittaa valtavan tuotannon, joka etupäässä perustui hänen omiin kokemuksiinsa.

Londonin kirjoissa työväen usein ankea ja sorrettu asema tulee usein räikeästi esille, mutta samaan aikaan niissä nousevat esille ihailtavat sankarit, eräänlaiset yli-ihmiset, jollaisia on kaikissa yhteiskuntaluokissa, kuten on myös lurjuksia ja mitättömyyksiä.

Varsin kiinnostava on Londonin suhde aikansa korkeakulttuuriin, joka ilmeisesti perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Martin Eden on oppimaton merimies, joka autodidaktina hankkii itselleen huomattavan kulttuurin tuntemuksen ja säilyttää samalla itsenäisen arvostelukykynsä, eikä koskaan kumarra tyhjälle valheellisuudelle tai ryntää mukaan manipulointia odottavaan sopulilaumaan.

Martin Edenin kuvataan saaneen kulttuurisokin joutuessaan vierailulle yläluokkaiseen perheeseen, jossa kaikki on hänelle outoa, kieltä myöten. Itse asiassa kieli juuri onkin se suurin erottaja, joka tekee nuorelle merimiehelle mahdottomaksi osallistua keskusteluun tai edes ymmärtää, mitä muut puhuvat.

Niinpä sankari alkaa opetella englantia, äidinkieltään. Kieliopin hän pänttää ulkoa ja lukee myös sanakirjaa uudelleen ja uudelleen. Metodi ei tietenkään ole kovin hedelmällinen, mutta johtaa sentään eteenpäin. Sankari alkaa myös kirjoittaa kertomuksia ja runoja, jotka kerta kerran jälkeen palautetaan. Periksi ei kuitenkaan anneta. Muuan ongelma on oppia lausumaan ne sanat, jotka löytää ensin kirjallisessa muodossa.

Mitä englannin opetteleminen tarkoittaa, esitetään konkreettisesti. Kuten yläluokkaisen perheen tytär hänelle kertoo, hänen puheensa ei ole aivan virheetöntä. Itse asiassa hän oli sanomaisillaan: se on kauheaa. Niinpä Martin oli sanonut you was, rakenteen you were asemesta, sanonut I seen, I saw -muodon asemesta, käyttänyt kahdennettua kieltomuotoa, kuten never helped nobody, sanonut do’nt, kun piti olla should not.

Sanojen loppuja Martin nieleskeli ja muutteli ihan kauheasti ja sanoi jopa nuorelle ladylle pontikan olevan viinaa, joka juovuttaa sinut nopeasti. Olisi toki pitänyt käyttää passiivia välttyäkseen moiselta vihjaavalta tökeryydeltä. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Nykyaikainen lukija hätkähtää moista purismia. Slummien kielihän nykyään kuuminta muotia, sen erikoislaatua arvostetaan jopa siinä määrin, että valkoihoisten ei kuulemma sovi käyttää esimerkiksi sanontaa long time no see. Tämä kieli on, nähkääs, kehitetty tummaihoisten keskuudessa ja tuollainen kulttuurinen omiminen olisi suoranaista plagiointia.

Sitä paitsi omaan suomen kieleemmekin ollaan lainaamassa päivittäin yhä uusia englantilaisia, mieluimmin mahdollisimman rahvaanomaisia ja siis aidoimpia ilmaisuja.

Kukapa enää käyttäisi tai edes osaisi käyttää suomen kielelle ominaista passiivia, mikäli voi käyttää sellaisia ilmauksia, joissa sä teet jotakin, vaikkapa nyt tuut känniin. Juuri eilen opin, että puhelutkin pitää klousata (clousata?) eikä päättää.

Kirjan kiinnostavin osa on se, joka kuvaa sitä, miten Martin kohtaa tuon itselleen uuden, sivistyneen maailman. Sen ylemmyydestä siihen kulttuuriin verraten, jossa hän itse oli elänyt, ei ollut epäilystäkään. Pelkkä nuoren ladyn puheen lempeä, rikas ja soinnikas sävy oli aivan toisesta maailmasta kuin hänen korvissaan soivat barbaarinaisten raa’at huudot ja juopuneiden noitien kirkuna.

Entäpä sitten pianon soitto, runous, teatteri ja niin edelleen. Lyhyesti sanoen, nuoren ladyn maailma oli selvästi jossakin korkeammalla, edusti joka suhteessa sivilisaation korkeampaa tasoa, jossa seurustelun säännöt olivat sivistyneitä ja kaukana siitä eläimellisyydestä, joka vallitsi satamakortteleissa.

Muuan yksityiskohta sai Martinin hätkähtämään: talon rouva tuli pankista. Hän siis kuului siihen yhteiskuntaluokkaan, jolla oli pankkiasioita. Mitään sellaista ei nuorella merimiehellä ollut eikä voinutkaan olla.

On kiinnostavaa suhteuttaa tuon ajan (1909) käsityksiä meidän aikaamme. 1960-luvun ns. kulttuurivallankumoukseen kuului, suorastaan julkilausuttunakin uusrahvaanomaisuus, joka yleensä kai ymmärrettiin vitsiksi. Mutta kyllä se oli vakava asia ja erittäin merkittävä ilmiö.

Muistan, kun Arvo Salo ja eräät muut pohdiskelivat, pitäisikö tehdä sellaista kulttuuria, jota työmieskin ymmärtää, vai pitäisikö kasvattaa sellainen työmies, joka ymmärtää kulttuuria. Jälkimmäinen tiehän olisi edustanut klassista, ranskalaista ajatusta sivilisaation absoluuttisesta luonteesta, mutta oli niin sanotusti epäseksikäs.

Käytännössä koko läntinen maailma on lähtenyt sivilisaation arvojen suhteellistamisen, itse asiassa niiden kieltämisen tielle. Uudet arvot on otettu nimenomaan puolivillien, moraalisesti ja kulttuurisesti rappeutuneiden slummien piiristä. Sivilisaation normit on leimattu mielivaltaiseksi luokka-, rotu- ja kukaties vielä sukupuolisidonnaiseksikin pakkopaidaksi, jollaiseen luovat henget eivät voi alistua eikä kukaan muukaan.

Seksuaalisuudesta Martin Edenillä on omat, satamakortteleista saadut käsityksensä, mutta nuoren ladyn hahmossa hän kohtaa nyt myös rakkauden korkeimmat tasot, jotka myös kantavat hänen pyrkimyksiään kehittyä yhä paremmaksi.

Seksi näyttää aluksi kuuluvan tuhon suhteeseen vain vaimennettuna ja jopa tiedostamattomana taustatekijänä, kunnes Martin lopulta oivaltaa Kiplingin nerouden, joka ilmenee hänen säkeessään:

For the colonel’s lady and Judy O’Grady/ are sisters under their skin… Tässä on jotakin salaperäistä ja huumaavaa.

Olen lukenut vasta ykkösosan. Toistaiseksi suurimmat seksuaaliset jännitteet on saatu lähinnä hipaisuista ja vastaavista kokemuksista. Jännitys tihenee.

Tuo hieman yli sadan vuoden takainen aikakausi oli epäilemättä erittäin jakautuneen ja epäoikeudenmukaisen yhteiskunnan valtakautta. Korkeakulttuurillakin oli räikeät varjopuolensa, eikä rahvaalla ollut käytännössä useinkaan mahdollisuuksia nousta tasoaan ylemmäs. Jo matka maaseudulta kaupunkiin oli kulttuurisesti pitkä.

Kului vuosikymmeniä, ennen kuin merimiehet ja satamajätkät alkoivat hoitaa omia pankkiasioitaan ja saivat käytännössä mahdollisuuden harrastaa korkeakulttuuria.

Samaan aikaan koko tuo kulttuurin tai, sanokaamme, sivilisaation käsite on tullut aivan uudella tavalla arvotetuksi. Ehkäpä voi sanoa, että sen kärkijoukko kohtasi umpikujan ja lakkaasi kelpaamasta tai edes tarjoutumasta alemmille luokille esikuvaksi samaan aikaan, kun nämä puolestaan ovat etsineet omat norminsa ja sankarinsa yhä primitiivisemmistä piireistä.

Mihin tässä vielä mennään, on kovin kiinnostavaa. Muistan hyvin, kun meillekin tuotiin primitiivisestä maailmasta sellainen leikki kuin limbo. Luulen, että sitä sovelletaan nyt kulttuuriin.

maanantai 6. lokakuuta 2025

Tuhatkarvainen on kulttuuri (kyltyyri)

Kun ”kulttuurin” käsite näkyy ajasta aikaan tuottavan ylivoimaisia vaikeuksia kovin monelle, panen tässä vielä esille erään vanhan blogini. Tästä aihepiiristä niitä minulla onkin kovin monia.

Kun käytetään sanaa ”kulttuuri”, voidaan viitata moneen asiaan. Lukija ei välttämättä aina ilman muuta ymmärrä, mitä kirjoittaja kulloinkin tarkoittaa. Yleensä asian ymmärtäminen vaatii kuitenkin vain vilpitöntä pyrkimystä ymmärtää ja asiayhteyden havaitsemista.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Kulttuurin arvo ja merkitys

Kulttuurin arvo on muuttunut

Kulttuuria kohtaan tunnettiin vielä taannoin erittäin suurta kunnioitusta. Muistan itse hyvin tämän asian. Itse asiassa kulttuuri sanan korkeassa merkityksessä oli perinyt uskonnon paikan siinä maailmassa, jossa vanha säätyvalta oli murtunut ja jossa ihmisen oletettiin pätevän vain kyvyillään eikä suvullaan. Hänen oli itse tultava jaloksi, koska sitä ei voinut periä.

Katsokaapa vain Ateneumin päätyä ja kaikkia kulttuurin suurmiesten patsaita. (vrt. Vihavainen: Haun taiteen olemus tulokset ).

Toki talouden rautaiset välttämättömyydet antoivat käytännössä toisille enemmän eväitä kuin toisille ja kulttuurin omaksuminen oli enemmän kiinni olosuhteista kuin kyvystä vielä kauas 1900-luvulle.

Joka tapauksessa kulttuuri (lat. cultura, viljely, muokkaus), hengen ja tapojen jalostaminen ja kehittäminen olivat humanismin vastaus uskonnolle ja klerikalismille. Ei ole sattuma, että kulttuurin edustajat saivat leijonanosan pronssisista muistomerkeistä, monissa maissa. Sotilaalliset pylvästelijät keskittyivät yleensä suurvaltoihin.

Hyvyyden, totuuden ja kauneuden palveleminen eli siis se kulttuuri, kuten asia myös määriteltiin, merkitsi Jumalaa vaille jääneelle ihmiselle mahdollisuutta pyrkiä johonkin johonkin korkeampaan.

Voitiinhan ainakin nousta tietämättömyyden ja raakuuden alhosta. Ihanteena kulttuuri merkitsi ihmisen potentiaalin täydellistä kehittämistä, sitä, että hän tulisi siksi, mikä hän olemukseltaan on, noin aristotelista kieltä käyttääkseni. Vielä neuvostokommunismi otti asian hyvin vakavasti.

No, joka tapauksessa, kovasti hieno asia se oli, tämä kulttuuri, vielä noin pari sukupolvea sitten ja vähän myöhemminkin, mutta eipä ole enää.

Kun tässä nyt rupeaa miettimään sitä, miten sellainenkin kulttuuria ja sen kehitystä ilmaiseva indikaattori kuin sanomalehtien kulttuuriosastot ovat kehittyneet, voi todeta uuden aikakauden ilmeisesti alkavan silloin 1960-luvun kulttuurivallankumouksen myötä. Ei muutos ihan yhtäkkiä tapahtunut, mutta murrokselta se aika näyttää.

Uusi piirre oli matalakulttuurin tulo. Itse asiassa kysymys oli sen tunkeutumisesta korkeakulttuurin rinnalle ja ohikin. Oleellisen tärkeä oli tähän liittyvä uusi lähestymistapa.

Tutkimuksen piirissä kulttuurilla tietenkin oli jo kauan ymmärretty tietyn populaation tapoja ja elämänmuotoa. Ei Suomusjärven kulttuurilla viitattu mihinkään korkealentoiseen taiteeseen tai edes humanistisiin pyrintöihin, vaan ihmisiin, jotka olivat jättäneet tiettyä, primitiivisiä jälkiä elämänmuodostaan. Se tarkoitti elämänmuotoa itseään.

Mutta nyt haluttiin panna viralta itse kulttuurin hierarkiat ja samalla koko käsitteen entinen merkitys. Kulttuurilla ei enää tarkoitettu parasta, mitä ihmiskunta tai kansakunta oli saanut aikaan, vaan kaikkea, mitä se oli saanut aikaan. Sitä paitsi kaikki se oli samanarvoista. Tässä nyt oli ainakin tasa-arvoa.

Vitsinä esitetty uusrahvaanomaisuuden tunnus oli uudelle kehitykselle mitä sopivin ja kuvaavin. Jos kaikki elämänmuodot olivat yhtä hyviä ja arvokkaita, ei ollut mitään mieltä yrittää jalostaa ihmistä ja kehittää hänen pyrkimyksiään totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Pyrkipä tuo nyt minne halusi, yhtä ja samaahan se oli arvoltaan.

Niinpä lehtien kulttuuriosastoissa ei ollut mitään syytä käsitellä ja pohtia, ainakaan erityisesti, suurten ajattelijoiden (mitä ne olivat?) tai suurten taitelijoiden (kenen mielestä suurten?) aikaansaannoksia. Sen sijaan oli panostettava kaikkien lukijaryhmien mielenkiinnon kohteisiin, ellei tasa-arvoisesti, niin lukumäärän mukaan jyvittäen.

Vielä sukupolvi sitten esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosasto panosti korkealaatuisiin artikkeleihin, joita tilattiin alojensa parhailta asiantuntijoilta. Kansakunnan kohtalon kannalta ratkaisevan tärkeitä aikaansaannoksia, tutkimuksia ja arvioita niistä käsiteltiin arvonsa mukaisella tavalla.

Sunnuntainumeroissaan lehdellä oli tapana julkaista jopa A1 sivun kokoisia artikkeleita tutkimuksen uusista aluevaltauksista, etenkin kansallisesta historiasta. Kaunokirjallisuuden käsitettiin olevan sekä sanataidetta että tunkeutumista inhimillisen elämän syvimpien mysteerien äärelle ja sama koski teatteria.

Kansallinen, suomalainen kulttuuri, jota esiintyy milteipä vain meillä Suomessa, sai erikoisaseman, jonka se tietenkin myös ansaitsi. Muut viljelivät omaansa ja sitäkin meidän tuli tuntea, mutta vain meidän vastuullamme oli suomalainen kulttuuri.

Olenko romantisoinut lähimenneisyyttä? Sanoinko jotakin väärin? Yllä oleva kuva ei tietenkään ole täydellinen eikä sulje pois poikkeuksia. Se on vain maalattu sopivan räikein värein vastakohdaksi nykyiselle tilanteelle, jotta ymmärtäisimme, mikä on muuttunut. Nimittäin moni asia on.

Nykyistä mainitsemani lehden kulttuuriosastoa katsellessa kiinnittää heti huomiota sen tietty lapsellisuus, nuorisovetoisuus.

Ilmeisesti suurin osa toimittajista on nuoria ja sitä paitsi naisia, missä ei sinänsä ole vikaa tai ei tarvitsisi olla. Näyttää kuitenkin olevan niin, että tämä joukko on hyvin sisäänlämpiävää, kuten sanotaan ja kiinnittää huomionsa enemmän pariutumisikäisten ja jopa teini-ikäisten kuluttamaan hömppään kuin sellaiseen kulttuuriin, jota voisi sanoa vakavaksi.

Toinen asia on, että se aivan ilmeisen tosissaan on ruvennut uskomaan olemansa maailman napa. Kiinnostuksen arvoisia asioita eivät näytä olevan ne korkeakulttuurin eli hyvyyden, totuuden ja kauneuden tavoittelun alalla tapahtuvat asiat, vaan sen sijaan matalakulttuuri, viihdebusiness eli niin sanottu hömppä, erityisesti kansainvälinen. Yli kaiken on sentään nuorten naisten asema ja heidän maailmansa, joka keskittyy olemiseen seksuaalisen mielenkiinnon kohteena.

Kaikkia asioita sitä paitsi nostetaan esille hyvin tarkoitushakuisesti ja pyritään aina valikoimaan naispuolisia artisteja (milloin kuulitte viimeksi sanan taiteilija?) ja heidän aikaansaannoksiaan.

Myös rajaton ylikansallisuus pistää silmään. Kyseessä voi tuskin sanoa olevan niinkään aidon kansainvälisyyden kuin ylikansallisen ns. sisällöntuotannon kritiikittömän palvonnan. Silmiinpistävää on, miten vähän kotimainen kulttuuri saa osakseen huomiota, ellei se ole ylikansallisen esikuvansa apinointia.

Tällaiset asiat tietenkin heijastelevat suuria yleisiä muutoksia, eivätkä niinkään riipu toimittajien henkilöllisyydestä tai, sanokamme, heidän tietoisesta toiminnastaan. Mutta kyllä heillä asioissa on ratkaiseva rooli tai olisi, mikäli he pystyisivät ymmärtämään vaihtoehtoja olevan olemassa.

Nyt koko läntisessä maailmassa havaittava matalakulttuurisuuntaus ja koko kulttuurin hiipuminen siinä mielessä, kuin se aikoinaan ymmärrettiin, ei toki ole yhden kulttuuriosaston syytä.

Sitä paitsi kehiotyksessä näkyy se, erityisesti anglosaksista perua oleva utilitaristinen peruskatsomus, jonka kulttuurifilosofian Jeremy Bentham jo yli kaksisataa vuotta sitten tiivisti: jos nappikuopan pelaaminen tuottaa enemmän tyydytystä kuin runous, niin siinä tapauksessa se on runoutta parempaa.

Rajat ylittävä konsumerismi on tehnyt tuosta simppelistä periaatteesta käytännössä meidänkin pakollisen filosofiamme, eivätkä lehdet tuhlaa aikaa ja paperia runouteen, mikäli nappikuopan peluulla on enemmän harrastajia.

Tämä tuntunee monista meistä nyt yhtä väistämättömältä ja luonnolliselta kuin se olisi ollut loukkaavaa ja absurdia ennen kulttuurivallankumousta.

Niinpä siis saamme tottua siihen, että parikymppisen hupakon maailman rajat ovat myös kaikkien muiden maailman rajoja. Tällaista puheavaruutta nyt ainakin rakennellaan, ainakin kulttuuriosastossa

Niin, kuka on kutitellut ketä ja onko joku peräti nipistellyt, millä tarkoituksella ja millä tuloksella edustaa nyt sitä tasoa, jota kulttuurin nälkäänsä tyydytystä etsiä edestään löytää. Maailmanhistoriallinen kulttuurin (ainakin kutittelukulttuurin) käänne tai peräti vallankumous kuuluu olevan meneillään, tai niin ainakin arvellaan.

Lehdillä ei nyt kuitenkaan enää ole hallussaan tiedotuksen monopolia. Yksipuolinen panostaminen hupakkokulttuuriin saattaa kostautua. Ehkäpä näin koko ajan tapahtuukin.

Lisään sielä kaupan päälle toisenkin blogin, se lukekoon, joka haluaa:

orstai 23. maaliskuuta 2023

Kultivoinnista ja sen tuloksista

Kulttuuri

Ajelin nuorempana usein ympäri peltoja niitä kultivoimassa. Traktorin perässä oli jousiäes, jota nimitettiin kultivaattoriksi ja se oli varsin jämäkkä laite pehmentämään maata ja hävittämään rikkaruohoja. Voimaa se vaati vetäjältä eli traktorilta paljon.

Kulttuuri eli viljely vaatii siis tuossa alkuperäisessä kielessään joka tapauksessa ennen muuta raakaa voimaa, mutta olihan tuloksena aaltoileva viljapelto, kuten sanotaan, monokulttuuri, joka teki taas muutamalle ihmiselle ja kantturalle mahdolliseksi elää ja päästellä hiilidioksidia ja metaania ilmoille. Pellostahan nekin kaikki otettiin ja sinne taas aikanaan palautuivat.

Kulttuuri tuossa fyysisessä mielessä oli ja on vain välivaihe, jossa vastahakoinen aine muokataan tyydyttämään inhimillisiä tarpeita. Maata muokatessa kyse on ensi sijassa pyrkimyksestä ihmisen animaalisten perustarpeiden tyydyttämiseen. Nehän ovat väistämättä ensimmäisinä tarvehierarkiassa. Itse muokkaajaa muokatessa ollaan sitten tekemisissä jo toisen kertaluvun kulttuurin, henkisen kulttuurin kanssa.

Ihmisen henkinen elämä tapahtuu aina tuossa toisessa kulttuurissa, logosfäärissä, jonne yhä uudet villeinä syntyneiden sukupolvet on johdatettava ja heidän eläimelliset taipumuksensa muokattava eli kultivoitava.

Psykologian oppikirjasta luimme joskus tarinan susien kasvattamista Amalasta ja Kamalasta, joita ei kultivoitu ainakaan ihmisten toimesta. Kaspar Hauser, kuvaannollisesti sanoen tynnyrissä kasvatettu poika on toinen aina mainittu esimerkki.

Noista ulkopuolisista ei ole paljon kerrottavaa. Käytännössä jokainen ihmisyksilö joutuu elämässään ympäristönsä muokkaamaksi eli sen kulttuuriin pakotetuksi. Kultivoitumista ei voi periä, kulttuuri kyllä sen sijaan peritään ja merkitsee alituista taistelua alhaalta eli naisen lantiosta nousevia yhä uusia barbaarien sukupolvia vastaan, niiden sivistämistä.

Kultivointi tehdään voimalla, jos niin tarvitaan, mutta käytännössä työn suurimpia liikuttajia on ihmisen tarve saada hyväksyntää. Laumaeläinten kohdalla se yleensä onnistuu ilman mainittavaa väkivaltaakin, mikä kyllä on aika uusi havainto.

Maan fyysinen muokkaaminen eli agrikulttuuri on siis kaiken korkeamman elämän ehto. Vasta kyllin tehokkaana se pystyy saamaan aikaan ylituotantoa, jonka turvin osa ihmisiä voi jäädä ns. joutilasluokkaan ja siirtyä kokonaan hengenviljelyn palvelukseen. Tarvehierarkiassa siirrytään silloin yhä toissijaisempiin tarpeisiin, joiden huomiotta jättäminenkään ei vaikuttaisi mitään hengissä säilymiseen.

Sitä mukaa, kun työn tuottavuus on kasvanut, on myös mahdollisuus yhä suuremman joutilasluokan (leisure class) elättämiseen mahdollistunut. Muistakaamme, että sana schola -koulu- merkitsee alun perin vapaa-aikaa. Niukan tuottavuuden oloissa ei suurten joukkojen koulutusta voitu ajatellakaan.

Tämä havaittiin vielä Suomessakin 1800-luvun lopulla, jolloin kansakouluja vastustettiin kiivaasti muka kalliina turhuutena. Sitä ne vielä jossakin määrin siihen aikaan olivatkin, mutta tulevaisuuden kannalta niiden arvo oli arvaamaton eli mahdoton arvioida, siis suuri.

Vielä tuohon aikaan sanalla kulttuuri ymmärrettiin kaikkea sitä parasta, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan ja sitä kohtaan tunnettiin liki uskonnollista kunnioitusta (ks. Vihavainen: Haun kulttuurin arvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Myöhemmin, yleisen sekularisoitumisen edistyessä, on kulttuurinkin arvostus laskenut. Nykyään sanalla viitataan yleensä tasa-arvoisesti kaikkeen, mitä ihminen on saanut aikaan. Mikäpä voisi olla toista arvokkaampaa ja kukapa sen pystyisi sanomaan? Eivät ainakaan kulttuuritoimittajat.

Ateneumin julkisivun mitaleissa esitetään aikansa kulttuurikäsitys. Kyseessä on suurten ja ilmeisesti ylittämättöminä pidettyjen taitelijoiden kavalkadi. Jotkut noista suurmiehistä on nykyään jo enemmän tai vähemmän unohdettu (ks. Vihavainen: Haun taiteen olemus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) eivätkä loputkaan enää herätä entisaikojen lähes uskonnollista palvontaa. Kulttuurilla on meille nyt uusi arvo ja merkitys.

Mitä asialla nyt ymmärretään, selviää lehtien kulttuuriosastoja silmäilemällä (ks. Vihavainen: Haun kulttuuriosasto tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Kuten voi havaita, kyseessä on aivan erityisesti ns. matalakulttuuriin eli roskaviihteeseen erikoistunut osasto, jossa vain kovin harvoin poiketaan tarttumaan sellaisiin asioihin, joilla on merkitystä koko historiamme ja maailmamme ymmärtämisen kannalta.

Kulttuuriosastoja pitävät hallussaan tätä nykyä nuoret naiset, joiden keskimääräisen naiiviuden enempi selostaminen on tässä tarpeetonta. Siitä löytyy halukkaille runsaasti esimerkkejä vanhoissa blogeissani. Pari sukupolvea sitten kulttuuriosastot oli kyllästetty vähä-älyisellä marxismi-leninismillä ja ennen sotia niissä oli aikansa nuorison leima. Näin ei muutu pelkkä muoti, vaan jopa kokonaisten aikakausien maailmankäsitys.

Tietty radikalismi eli kielteinen suhtautuminen olemassa olevaan kulttuuriin ja yhteiskuntaa on jo kauan ollut kulttuuriosastojen sine qua non, välttämätön ehto. Kauniisti ajatellen kyseessä ovat uutta etsivät yhteiskunnan tuntosarvet, ilkeämmin ja siis realistisemmin sanoen sieltä paistaa naiivi kritiikittömyys kaiken sellaisen hyväksi, mikä on jyrkästi vastoin vallitsevia oloa.

Se noista osastoista. Se, joka niitä hallitsee, hallitsee myös sitä yhteiskuntakerrosta, joka ei kykene ajattelemaan omilla aivoillaan ja etsii aina lehdistä vihjeitä siihen, mitä mieltä mistäkin asiaasta pitäisi olla. Merkittävä asiakaskuntahan niillä siksi tietysti on ja valtaa paljon.

Kulttuuri-sanalla viitataan usein myös siihen ns. korkeakulttuuriin, joka on eksklusiivista eli erottelee pois piiristään jo heti kättelyssä kaikki sellaiset, joilla ei ole halua maksaa parin tunnin elämyksestään satasia tai joilla ei ole varaa eikä halua hankkia vaikkapa frakkia. Nykyään sen vaatiminen on toki jo hyvin harvinainen poikkeus.

Oopperan ylläpitäminen Suomen kaltaisessa pienessä maassa on aikamoista luksusta. On laskettu, että valtio tukee jokaista oopperalippua yli 700 eurolla. Saman tein voitaisiin kaikki oopperannälkäiset lähettää aina johonkin eurooppalaiseen suurkaupunkiin nautiskelemaan tästä taiteesta ja tuntemaan olonsa yleväksi.

Paavo Haavikko esitti tuon idean aikoinaan, kun oopperataloa rakennettiin ja vertasi oopperaa taannoisiin panssarilaivoihin, jotka imivät rahoitukksen tehokkaammilta aseilta. Toki hänen olisi kannattanut sitten esittää vaihtoehtoinen suunnitelma Ahvenanmaan turvaamiseksi järeällä tykistöllä.

Niin sanottu yhteinen kansa ei tietenkään saa oopperalta yhtään mitään ja saattaa sen takia olla hyvinkin kärmeissään: niille, joilla paljon on, annetaan yhä enemmän yhteisistä varoista. Voihan sen asian niinkin nähdä.

Mutta nyt siis kulttuurin annista koko kansallemme. Jokunen vuosi sitten esitettiin televisiossamme irvistelevä dokumentti siitä, miten Mongoliassa esitettiin eurooppalaisia oopperoita. Itse asiassa se oli komea esimerkki siitä, mitan paljon siellä panostettiin eurooppalaisen kulttuurin tuntemukseen. Mongolialaisilla on syytä pitää kosketuksia muuallekin kuin Kiinaan.

Meidän tilanteemme on ja on ollut hieman samanlainen kuin Mongolian. Olemme Idän poika, kuten F.M. Franzén runoili Suomen tultua liitetyksi Venäjään. Venäjän yhteydessä tunsimme kuitenkin olevamme väärässä seurassa ja pyrimme kovasti korostamaan kuulumistamme länteen kaikin keinoin. Esimerkiksi latinan opiskelu saavutti meillä aivan poikkeukselliset mitat.

Oopperan kaltainen huvi, jonka kustannukset valtion budjetissa ovat lopultakin mikroskooppiset, on meille tärkeä pienen eliittimme takia. Se haluaa olla länsimaisen kulttuurin eturintamassa ja myös kykenee siihen, mikäli saa asiaan valtion tukea. Sitä paitsi ne, jotka oopperassa käyvät, kyllä usein maksavat paljon verojakin.

Mutta ylellisyyttähän ooppera kuten muukin korkeakulttuuri on. Toki se tulee mahdolliseksi vasta raa’an tuotannollisen työn kautta, mutta olisi toki hullua sijoittaakin kaikki luodut ylijäämän yhä uudestaan palvelemaan tuta tuotantoa.

Tavallaan korkeakulttuuri on tai ainakin voisi olla, jonkinlainen ihmiskunnan tarkoitus. Pelkkä eloonjääminen ei ainakaan ennen maailmassa ollut vielä tyydyttävä päämäärä ihmiskunnalle. Sen lisäksi tarvitaan myös sekundääristen tarpeiden tyydyttämistä. Sekundääristähän se kulttuuri on, kun kokonaisuutta katsotaan.

Sikäli, kuin kyse ei ole vain lasten sosiaalistamisesta ja kouluttamisesta kulttuurinsa normeihin, on kulttuuri nimenomaan ylellisyyttä, jota ilman voi elää ja jonka nauttiminen tapahtuu kovin epätasaisesti. Kulttuuri edustaa tai ainakin sen pitäisi edustaa korkeampia arvoja, mikä tarkoittaa, että tasa-arvo on sille täysin vieras asia.

Poliitikot tekevät toinen toistaan hullumpia pellehyppyjä puhuessaan kulttuurista, jota ei yleensä lainkaan vaivauduta määrittelemään ja sotketaan tahallaan tai tahattomasti yhteen aivan eriluontoisia asioita. No, särpikööt he keittämäänsä puuroa.

perjantai 15. elokuuta 2025

Entropia kasvaa

Lämpökuolemaa odotellessa

Juu, en viitannut tässä siihen käristyskupoliin, jossa ilmastonmuutos meidät ja meidän lajimme paistaa, ikuista turkkiaan kantavista lemmikeistämme puhumattakaan.

Sen sijaan ajattelin absoluuttista kylmyyttä, joka on sen kehityksen päässä, joka maailmassamme vallitsee: kun kaikki ne reaktiot ovat tapahtuneet, jotka voivat tapahtua, ei mikään enää liiku ja maailma on loppunut. Tuota kehitystämme kohti lopullista kylmyyttä kohti kutsutaan entropiaksi.

Kuten tunnettua, entropia kasvaa koko ajan, emmekä me sille mitään mahda. Se kuuluu asioiden olemukseen. Toki olisi virkistävää välillä nähdä entotropiakapinankin adepteja istumassa kadulla ja osoittamassa mieltään tällaista kehitystä vastaan.

En voi sanoa, että ikuisen kylmyyden tila minuakaan miellyttäisi, mutta näin aikamiehenä torjun ajatuksen, että minun sen takia ehdottomasti pitäisi esimerkiksi mennä istumaan kylmälle asfaltille. Jokin tällainen kyllä olisi faustisen ihmisen pakonomainen reaktio, kuten Spengler on todennut, mutta eihän se nyt jokaista pane liikkeelle, kyseessä on vain yleinen taipumus.

Aleksander Zinovjev, joka teki kaikkialla tunnetuksi termin ”Homo Sovieticus”, oli arvostettu filosofi ja meilläkin hyvin tunnettu, muun muassa Suomalaisen Tiedeakatemian ulkomainen jäsen ja esimerkiksi Lande Lindforsin arvostama merkittävä loogikko.

Itselläni oli joskus kunnia Suomen Pariisin instituutissa pitää esitelmä samassa tilaisuudessa kuin Zinovjev. Minä puhuin parhaalla ranskallani ns. suomettumisesta ja hän venäjäksi(?) jostakin muusta. Sali oli kukkuroillaan ihmisiä, vaikka silloin oli ensimmäinen todella kaunis kevätpäivä. Kylläpäs me olemme kiinnostavia, oli pakko ajatella. Instituutin johtaja Tarmo Kunnas vaikutti tyytyväiseltä.

Muuten hän, siis tuo Zinovjev oli juuri niin omituinen kuin oikealta filosofilta sopii odottaakin. Hänen viimeiset kirjansa näyttävät stalinismin ylistykseltä (Našej junosti poljot) ja olivat ilmestyessään taas kerran sensaatio. Mutta ehkäpä en vain ymmärrä.

Joka tapauksessa Zinovjev sovelsi tuota mainittua ajatusta entropian kasvusta myös inhimilliseen elämään ja sen muotoihin. Neuvostoliittolaista elämänmuotoa (Sovetski obraz žizni), jota virallinen ideologia nimenomaan ylisti yhdeksi sosialismin suureksi saavutukseksi ja ihmiskunnan korkeimman kehitysasteen, kehittyneen eli kypsän sosialismin ainutlaatuiseksi tunnukseksi, Zinovjev kuvasi pitkälle kehittyneen rappion, kulttuurisen entropian surkeaksi tuotteeksi.

Oli virkistävää huomata, että Natalia Narotšnitskaja, josta muutama päivä sitten kirjoitin, olikin kääntänyt pöydän toisin päin ja puhunut nimenomaan lännestä kulttuurisen madaltumisen ja lainomaisesti yhä alaspäin suuntautuvan pyrkimyksen esimerkkitapauksena ja Venäjästä taas sen vastavoimana.

En kuitenkaan ihan purematta niele myöskään Narotšnitskajan chauvinistista kaunomaalailua. Kyllä hän länteen nähden on enimmäkseen oikeassa, mutta ei se tilanne Venäjälläkään ole tässä suhteessa lännen konträärinen vastakohta. Asian voi heti havaita vaikkapa syntyvyystilastoista ja huomaan itsekin kirjoittaneeni siitä tästä näkökulmasta. Siitä enemmän alempana.

Mitä venäläiseen kulttuuriin (sanan laajassa merkityksessä) muuten tulee olisi sen äkillinen muuttuminen Zinovjevin varsin äskettäisistä ajoista vastakohdakseen kovin kummallinen ilmiö. Vai olisiko niin, että Zinovjev loogikkona ja siis ammattimaisena käsitteiden kääntelijänä vain aikoinaan lipsautti hyvin karkean virheen, jollaiseen hänen materiaalinsa ja työkalunsa helposti johdattavat?

lauantai 17. marraskuuta 2018

Entropia kasvaa

Filosofi ja Neuvostoliiton tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev julkaisi kolmisenkymmentä vuotta sitten kirjan Коммунизм как реальность – kommunismin todellisuus.

Tuon ideologian viholliset olivat keskittyneet todistelemaan sen utooppisuutta ja mahdottomuutta. Zinovjev katsoi voivansa osoittaa, että se oli nimenomaan todellisuutta ja vieläpä vastasi eräitä ihmisen syvimpiä taipumuksia.

Ihmisen perusominaisuus oli nimittäin tietynlainen inertia: pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla ja tässä suhteessa kommunistisen ideologian ohjaama Neuvostoliitto palveli häntä mahdollisimman hyvin.

Ei se tarkoittanut, että elintaso olisi ollut korkea, mutta kyllä sen sijaan sitä, että suhteessa vaadittuihin suorituksiin se oli omaa luokkaansa, maailman paras.

Ihmisten taipumus ponnistelun välttämiseen lienee sinänsä tosiasia. Toisaalta se on vaihdellut historian eri vaiheissa. Joskus kovakin työ on houkutellut tekijöitä, kun sen palkkana on ollut jokin suuri palkinto, kuten vaikkapa elintason nousu ja vaihtoehtona taas kurjuus.

Neuvostoliiton loppuaikoina kansan joukot eivät enää juuri olleet ahneita työlle. Kirjailijat (esim. Valentin Rasputinin Požar) kuvasivat, miten jätkät juopottelivat ja tappoivat aikaansa sen sijaan, että olisivat tehneet töitä. Jälkimmäiseen ei ollut mitään kiihokkeita. Rahaa saattoi hankkia lisää, mutta ei sillä voinut mitään ostaa.

Sananlaskun mukaan tyhjän saa pyytämättäkin. Niinpä kovan työnteon sijasta usein keskityttiin eri tavoin ruuvaamaan normeja alemmas ja petkuttamaan suorituksissa. Sehän oli siinä tilanteessa rationaalista toimintaa.

Tämä kulttuuri tuli aikanaan tiensä päähän ja sen viheliäisyyttä korosti, että kapitalistisessa maailmassa juuri samaan aikaan oli alkanut valtava konsumerismin kasvu. Ne hyvyydet, jotka siellä ilmestyivät kaikkialla saataville, olivat reaalisosialismissa tunnettuja lähinnä urbaanihuhujen kautta, mutta sekin riitti.

Kun systeemiä muutettiin, muuttui myös työmoraali nopeasti ja perusteellisesti. Tarpeiden optimaalinen tyydytys laiskotteluun ja fuskaamiseen keskittymällä ei enää ollut realistinen strategia.

Venäläisen ihmisen psykologia, sikäli kuin asia koskee niin sanotusti ponnistelujen optimointia, ei siis ollutkaan ongelmien syy, vaan seuraus.

Mutta oliko Zinovjevin yleisinhimilliseksi väittämä kommunaalisuus lainkaan todellisuuteen kuuluva asia? Hänhän oli väittänyt, että tuo pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä ponnistuksilla oli syvästi yleisinhimillinen piirre.

Siksi hänen mielestään myös reaalisosialismi oli hyvin pysyvä elämänmuoto. Ja sitähän se ei ollut.

Kirjoittaja havainnollisti asiaa nesteiden ominaisuuksilla: vesi pyrkii aina kulkemaan painovoiman sille osoittamaa tietä, vähimmän vastuksen suuntaan. Sinne vetää myös ihmistä hänen kommunaalisuutensa.

Tämä merkitsee sitä, että tuo madaltumispyrkimys on luonnonvoima, jota vastaan voidaan toimia vain tarmolla, taistelemalla, asettamalla sen vastapainoksi toinen voima, jota voidaan myös kutsua kulttuuriksi.

Syvälle vajonneen kansan nostaminen alennustilastaan vaatii paljon työtä ja ponnistelua, joka itse asiassa suuntautuu erästä ihmisen perusominaisuutta vastaan, pohti filosofi. Tämän työn nimi on kulttuuri, siis merkityksessä cultura, muokkaus, luonnon voimien uudelleen suuntaaminen jalostamalla niitä.

Jokainen amatööripuutarhurina yritellyt tietää, mitä tässä on kyseessä. Löperön muokkauksen eli culturan ja laiminlyödyn kitkemisen oloissa luonto palaa heti takaisin villien rikkaruohojen muodossa.

Sivumennen sanoen, venäläisille on syytä antaa perinteisen kulttuurin vaalimisesta täydet pisteet, joten siinä mielessä Zinovjevin kritiikki ainakin osui harhaan, jos hän nyt siihen edes viittasi. Mitä sitten tulee erilaiseen špana-,urka jne. ympäristöihin, niiden merkitys jäi tietenkin kokonaisuudessa hyvin vähäiseksi. Mutta en kuitenkaan haluaisi väittää, ettei koko ideassa ollut mitään mieltä. Se toimi tietyssä ympäristössä, joka sitten muutettiin.

Ehkäpä tuo ympäristö ei edes ollut aivan ainutlaatuinen. Katsokaamme omaa maatamme. Kun ihmisiltä kysytään, mikä tekee heidät onnellisiksi, on vastaus yleensä jotakin paljon syvällisempää kuin raha, lomailu, kulutus tai joutenolo. Onneen tarvitaan aina tiettyjä uhrauksia ja se sisältää myös riskin menettämisestä. No pain, no gain.

Onni, ainakin potentiaalisesti, löytyy perheestä ja lapsista, mutta ne merkitsevät aina myös suurta vastuuta ja valtavia emotionaalisia sijoituksia. On tietenkin mahdollista, että syntyy perhehelvetti, mutta ilman tuota riskiä elämä todennäköisesti jää tasapaksuksi ja sisällöttömäksi.

On ilmeistä, että hyvin monet karttavat perheen perustamista ja korkeintaan solmivat avioliiton, sellaisenhan voi purkaa koska tahansa. Tiedän, etteivät monet suostu ottamaan edes koiraa, koska pelkäävät sen aiheuttamaa vastuuta ja huolenpitoa ja lopulta menettämistä.

Vaihtoehtona on ikuinen lapsuus, aluksi vanhempien, sitten työnantajan ja lopulta valtion elätettävänä. Vastuu kasvatuksesta ja toimeentulosta kuuluu aina jollekulle toiselle. Tärkeintä on, ettei ota itselleen sellaisia taakkoja.

Tämän sinkkuegoistin prototyyppi on Ibsenin Noora, josta ei suotta kerran tullut uuden aikakauden ikoni. Se, joka vaivautuu lukemaan tuon perin juurin helppohintaisen, vaikka suureen syvällisyyteen pyrkivän näytelmän, voi vain ihmetellä sen valtavaa, aikakauden mullistavaa suosiota.

Sankaritar eli siis päähenkilöhän on aikuisen ikään varttunut nainen, joka yhtäkkiä päättää jättää perheensä. Syynä on täysin lapsellinen loukkaantuminen hyvää tarkoittavan aviomiehen ymmärtämättömyyden johdosta.

Noora oli tietenkin hienostorouva, mutta hän oli uranuurtaja, jonka jälkiä koko feministinen ajattelu, käyttääkseni tällaista leikkisää termiä, tätä nykyä seurailee.

Omassa maassamme syntyvyys on minun elinaikanani aluksi suuresti alentunut ja nyt sitten suorastaan romahtanut. Elämme lapsinaisten aikaa. Toki suuri osa naisista yhä synnyttää ainakin lapsen tai pari, mutta yhä suurempi osa pysyy henkisesti lapsina hautaan saakka, vailla perheen merkitsemiä riskejä.

Koska kukaan ei voi edes kuvitella, että ihmisten olisi mahdollisuuksien mukaan itse huolehdittava vanhuuden turvastaan, on nyt havaittu maamme olevan hätätilassa, jota muka korjaamaan tarvitaan suuri määrä vierastyövoimaa, joka saman tein muuttaa maahamme pysyvästi.

Tällaisella tempulla näyttävät heikoimmalla ymmärryksellä varustetut piirit pyrkivän korjaamaan ns. huoltosuhdetta. Uudet asukkaat siis ilmeisesti eivät lainkaan vanhene tai ainakaan ryhdy rajoittamaan syntyvyyttään samassa määrin kuin kantaväestö, mikä merkitsisi kulttuurista integraatiota.

On turha sanoakaan, ettei tuossa epätoivoisessa ideassa ole mitään järkeä.

Lapsellisen elämän tie näyttää siis olevan loppumassa sen kautta, että sitä viettävä väestönosa ei enää uusiinnu ja siis nopeasti häviää maan pinnalta. Mutta mikäpä voisi vähemmän kiinnostaa noita noora-tyttösiä, joille jo oman jälkikasvun kohtalo on merkityksetön omien halujen tyydyttämisen rinnalla.

On sanottu, että olennaista yhteiskunnassa ei ole, että aikuiset tekevät lapsia, tärkeämpää on, että lapset tekevät aikuisia. Olipa tämän muna ja kana-ongelman kanssa miten tahansa, trendi on selvä. Yleisen lapsettomuuden myötä olemme siirtymässä aikaan ilman aikuisia.

Tämä aikakausi ei enää edes puhu tahdon käsitteillä, vaan on korvannut sen halulla. Mutta löysä halu on juuri tuon Zinovjevin näkemän kommunaalisuuden agentti ja valloilleen päästettynä se vie pois kulttuurista sen kaikessa merkityksissä, yhä suurempaa entropiaa kohti.

torstai 7. marraskuuta 2024

Kolmen kimppa ja Eurooppalainen kulttuuri

Eurooppalainen veljeskunta eli Turgenev ja kumppanit

Orlando Figes, Los europeos. Tres vidas y el nacimiento de la cultura cosmopolita. Tracucción de Maria Serrano. Taurus 2022. 666 s.

Orlando Figes on erinomainen Venäjä historian tuntija ja tässä kirjassa hän on laajentanut näkökulmaansa koko Eurooppaan. Se ei tietenkään tarkoita Suomen ottamista mukaan, vaikka Jac. Ahrenbergilta (Vihavainen: Haun ahrenberg tulokset) onkin kirjaan otettu pitkä sitaatti.

Kirja kertoo eurooppalaisen älymystön tai ehkä pikemmin kulttuurieliitin kehityksestä puolen vuosisadan aikana, 1840-luvulta 1890-luvulle, jolloin eri maiden yksittäisistä neroista, jotka parhaassa tapauksessa olivat kukin oman maansa merkkimiehiä korkea-arvoisten mesenaattien suojeluksessa, syntyi enemmän tai vähemmän yhteisöä muistuttava monikansallinen veljeskunta.

Oli toki ollut olemassa ns. oppineiden tasavalta, république des savants, mutta se oli harvalukuisten latinaa käyttävien tutkijoiden yhteisö, jolla ei ollut yleisöä.

Uuden kehityksen taustalla oli uusi rahan valta, jota Kommunistisessa manifestissa jo profeetallisesti kuvattiin.

Sen ohella ratkaisevaa oli tekniikan kehittyminen. Rautatiet ja höyrylaivat lähensivät 1800-luvun jälkipuoliskolla Euroopan maita ja alueita ennenkuulumattomalla tavalla. Nyt myös Euroopan äärialueet, kuten Venäjä ja Espanja tulivat osaksi samaa kokonaisuutta.

Hyvinvoivat turistit kansoittivat ennen pitkää rautatiet ja siirtyivät muuttolintujen lailla sanatoriosta toiseen, hoitamaan vaivojaan tai ehkäisemään niitä ennalta. Tähän tarvittiin rahaa, samoin kuin suurten ooppera- ja teatteritalojen pyörittämiseen ja rahaa alkoi olla jo monen maan uudella keskiluokallakin.

Venäläisessä kirjallisuudessa matkustetaan yhä uudelleen Euroopan sanatorioihin ja Dostojevskin pariskuntakin vietti ulkomailla monta vuotta. Tuloksena ei toki ollut muuttuminen kosmopoliitiksi, päin vastoin (vrt. Vihavainen: Haun dostojevski tulokset).

Siinä taisi käydä vähän samoin kuin Orwellin mukaan ensimmäisessä maailmansodassa: englantilaiset miehet palasivat mannermaalta, jossa he olivat oppineet vihaamaan kaikkia lukuun ottamatta saksalaisia, joiden rohkeutta he ihailivat.

Dostojevskit kyllä halveksivat saksalaisia sekä ranskalaisia tasapuolisesti, mistä olisi voinut löytyä aiheen kannalta kiinnostavaa ainesta. Aleksandr Herzenin on kirjoittaja tyytynyt vain pari kertaa mainitsemaan, vaikka tämä Turgenevin ohella olisi voinut hyvin kiinnostavasti tasapainottaa kuvaa venäläisten Eurooppa-suhteesta.

Kirjallisuuden ja musiikin mestareista tuli kirjan kuvaaman aikana todellisia supertähtiä, joiden hautajaisten megalomaaniset mittasuhteet usein ylittivät kaiken aiemmin nähdyn. Sitä paitsi kulttuurin tähdistä tuli usein suorastaan rikkaita. Aiemmin heidän oli ollut elettävä jokin mesenaatin suojatteina.

Nyt alettiin kirjoja myydä valtavina painoksina ja maksaa kirjoittajalle rojalteja. Jopa kansainvälinen Bernin copyright-sopimus solmittiin tämän periodin lopulla.

Käytännössä sitä rikottiin surutta, eivätkä monet maat, kuten USA ja Venäjä siihen edes liittyneet ja pohjoismaatkin vitkuttelivat. Sopimushan suosi käytännössä Ranskaa.

Sopimuksesta huolimatta kirjailija oli kauan suojaton ja hänen tuotteitaan käännettiin tai mukaeltiin siekeilematta kolmannen kielen, usein ranskan kautta, mutta joka tapauksessa hän nyt oli aikakauden sankari.

Kulttuurissa nähtiin pyhyyttä, joka aiemmin oli kuulunut uskonnolle ja tämä pyhyys liittyi tai liitettiin usein tietysti nationalismiin. Kulttuurin suurmiehet olivat kuin olivatkin kansallisia.

Figes ei tätä suhdetta juuri noteeraa kertoessaan kosmopolitismin tarinaa. Itse asiassa juuri nationalismin nousu oli aikakauden toinen suuri tarina ja edellistä merkittävämpi.

Ei sikäli, kyllä tuon uuden yhteisön syntymiselläkin oli käänteentekevä merkitys. Nyt syntyi idea maailmankulttuurista eli eri Eusoopan kansojen yhteisestä kulttuurin kaanonista ja alettiin tehdä listoja kirjoista, jotka olivat koko ihmiskunnan kannalta tärkeitä.

Toki ne olivat eurooppakeskeisiä, mutta mitäpä olisi ollutkaan saatavissa esimerkiksi Afrikasta tai islamilaisesta maailmasta? Kyllä vanhojen sivistykansojenkin suuria teoksia alettiin nyt kääntää ja levittää suuren yleisön keskuuteen.

Figes selostaa hyvin kiinnostavasti eri maiden kulttuurista erikoislaatua ja liittää sen myös talouteen ja maantieteeseen.

Esimerkiksi Englannin kielellinen ja maantieteellinen eristyneisyys oli at silmiinpistävä, mutta toisaalta se maa oli teollisuuden pioneerina rikas ja harjoitti suurta kulttuurin tuontia, vaikka esimerkiksi sen omasta musiikista saattoi tuskin puhua.

Ranska oli kaiken eurooppalaisen kulttuurin keskipiste ja sinne uusi kosmopoliittinen älymystö virtasi kaikkialta. Ranskalaista kirjallisuutta käännettiin valtavasti kaikkialla, kun samaan aikaan esimerkiksi venäläiset klassikot jäivät aivan varjoon jopa Ranskassa, jossa venäläisiä sentään oleskeli paljon.

Figes kirjoittaa kautta linjan erittäin kiinnostavasti siitä korkeakulttuurin yleisestä kehityksestä, joka 1800-luvulla tapahtui. Johtopäätösten luotettavuutta tukevat runsaat tilastolliset vertailut ja luettavuutta lisäävät monet, usein riemukkaat lainaukset ajan merkkihenkilöiden kirjoituksista. Vakavaa sosiaalihistoriaa särvittää joskus suoranainen juoruilu.

Kiinnostavia yksityiskohtia ovat kirjassa kertomukset niistä tunnelmista ja muutoksista, joita Saksan-Ranskan sota aiheutti Englannin ja Saksan suhteissa. Krimin sodan kulttuurinen vaikutus esimerkiksi russofobian syntyyn noteerataan, mutta Puolan kapinat vuosina 1830-31 ja 1863-64 jäävät yllättävän vähälle huomiolle. Kuitenkin niiden merkitys oli suuri.

Käsitellyn periodin ulkopuolelle jää itse asiassa Ranskan ja Venäjän suuri ystävyys, joka oli suunnattu Saksan pään menoksi ja puhkesi äkillisesti kukkaan 1890-luvulla. Toki se tässäkin mainitaan.

Kaiken kaikkiaan tarina uuden kosmopoliittisen kulttuurin synnystä on niin hyvä, että sitä olisi varmaan ollut sääli pilata tuomalla liikaa esille sen kanssa ristiriidassa olevia asioita.

Tosin kirjassa selostetaan sitä nationalismia, joka saattoi ilmetä jopa musiikissa. Schumannin suorittama Meyerbeerin teilaus muistetaan ja esille tulee myös Wagnerin pompöösi saksalaisuus, jolle voi hakea paralleelia Pariisin Pantheonin kuvakielen synnystä. Jälkimmäistä selostetaan laajasti ja kiinnostavasti.

Ulkomaalaisten kulttuurihenkilöiden rooli Venäjällä oli tähän aikaan hyvin suuri, mutta ei muodosta varsinaista tämän kirjan teemaa, mikä kannattaa hyväksyä. Onhan tässä jo ollut yhdelle miehelle töitä.

Itse asiassa lukijalle jää se mielikuva, että kirjoittaja on ryhtynyt alun perin kirjoittamaan Turgenevin elämäkertaa ja huomannut yllättäen miten merkittävä rooli tällä kosmopoliitilla oli paitsi kotimaassaan, myös koko Euroopassa, jonka kulttuuri koki tämän kirjailijan eläessä suuren muutoksen.

Turgenev eli kolmoissuhteessa, jonka muut osapuolet olivat espanjalaislähtöinen Viardotin pariskunta. Kyseessä ei ollut varsinainen kolmiodraama, vaan ménage à trois -kolmen talous, jossa Turgenevilla oli rouva Paulinea orjan lailla palvovan ja palvelevan cicisbeon osa. Nämä kaikki kolme olivat toki ehdottomasti noita otsikossa tarkoitettuja kulttuurisia kosmopoliitteja, mutta poikkeusihmisiähän he olivat.

Dostojevski piirsi Riivaajissaan Turgenevista nerokkaan pirullisen karikatyyrin, mutta Figesinkin selostamassa Dostojevskin kuuluisassa vuoden 1880 Puškin-puheesta Ivan muiden lailla liikuttui kyyneliin ja syöksyi syleilemään puhujaa, mitä muutkin tekivät yleisen joukkohurmoksen vallassa.

Jälkikäteen Turgenev kyllä vähätteli tuota Dostojevskin puhetta, joka itse asiassa oli Figesin arvion mukaan eräänlainen venäläisen messianismin ohjelmanjulistus: vain venäläinen sielu voi ylittää kaikki kansalliset rajat ja tarjota koko maailmalle uuden kristillisyyden.

Se oli ja on kaunis tarina, mutta taitaa olla läpikotaisin falski, kuten Turgenev sanoi Victor Hugon Kurjista.

Kirja on ilman muuta lukemisen väärtti ja löytyy tietenkin myös englanniksi. Ehkäpä se vielä saadaan myös suomeksi.

sunnuntai 27. lokakuuta 2024

Mihin meillä on varaa?

Sivistys ja raha

Aina havaitessani julkisia paikkoja, patsaita ja muistomerkkejä taas yhdessä uudessa maassa töhrityn, totesin menneinä vuosikymmeninä, että sivistys on nyt siis levinnyt tännekin (sarkasmia).

Ennen pitkää kävi ilmi, että tuon ilmiön leviämistä oli hidastanut lähinnä suihkemaalien hinta. Sama typeryys apinoitiin innolla koko maailman sivistyksen vastaisissa piireissä.

On luultavaa, että tuo ilmiö ja sen kasvualusta ovat aina olemassa. Vain niille annettu arvostus vaihtelee. Tälläkin hetkellä se on joillakin seuduilla kehuttua ja arvostettua valtavirtaa, toisissa taas harvinaista barbariaa.

Itse kukin ymmärsi, missä tämän sivistyksen kehto oli. Se oli amerikkalaisissa slummeissa, joista oli tullut tarpeettoman ihmisaineksen kaatopaikkoja. Siellä elettiin sosiaalituilla ja rikoksella ja vihattiin koulutusta ja porvarillista elämäntapaa, jossa käydään töissä ja huolehditaan perheestä.

Joskus tutkijat puhuivat niin sanotusta vastakulttuurista tarkoittaen vaihtoehtoista, mutta ihan yhtä arvokasta (kukas näitä nyt muka pystyy tuomitsemaan?) elämäntapaa, jonka juuret olivat syrjinnässä, orjakaupassa ja muissa enemmistön synneissä.

Eikö itse asiassa nimenomaan tarvittu tuollainen normaaliksi julistautuva porvarillinen elämäntapa, että jokin toinen olisi voitu julistaa poikkeavaksi? Syyllisyyttä yhteiskunnallisiin epäkohtiin ei tarvinnut kaukaa hakea. Se oli ja saattoi olla vain siinä joukossa, joka piti itseään normaalina ja halusi pakottaa nuo norminsa muillekin…

Tämä kuva poikkesi suuresti siitä menneiden vuosikymenien tilanteesta, jossa suuri enemmistö vielä eli primitiivisesti, mutta yhä useammin alkoi ymmärtää, että sillä oli kuin olikin mahdollisuus sivistyä, siirtyä uudenlaiseen elämäntapaan, joka oli laadullisesti korkeampitasoista. Kouluja alettiin perustaa kaikille.

Kaikissa länsimaissa käytettiin yleensä latinalaisperäisestä cultura-sanasta johdettuja termejä. Kyse oli tapojen ja siis itse ihmisen hienostamisesta eli jalostamisesta muokkaamisen (cultura) avulla. Oli valisteltava pohja kyntämällä ja äestämällä, jotta saataisiin uudenlaiset oraat nousemaan.

Kultivointi on kovaa toimintaa, jossa hävitetään vanha järjestys, jotta uudelle tulisi tilaa. Niin sanotut alkuperäiskansat ovat nyt nostaneet hälyn menetetystä kulttuuristaan, jota jatkamalla he tietenkin olisivat pysyneet vanhassa primitiivisessä surkeudessaan, mutta nyt ei puhuta siitä.

Suomessa omaksuttiin oma sana, sivistys, joka muistuttaa latinan sanoista cives, kansalainen, civitas, yhteisö ja niin edelleen. Ihmisistä, jotka olivat yhteisön todellisen päätöksenteon ja pyrkimysten ulkopuolella, haluttiin tehdä niistä osallisia, siviilejä eli kansalaisia.

Suomessa käytetty oma sana sivistys toki oli lähempänä sanaa siveys, joka liittyi enemmän yksilön tapoihin ja tavoitteisiin, itsensä hillitsemiseen, kasvatukseen.

Erään sulkavalaisen kansavalistajan kirjeessä 1870-luvulta todetaan, että ”ääretön joukko, joka ei vielä käytä siveydellisiä ja kohtuullisia tapoja” huutaa nyt kallista kansakoulua vastaan ja haluaisi sen lopettaa. Sadan vuoden kuluttua kyllä nähtäisiin, kuka oli oikeassa, arvioi opettaja Fredrik Auvinen.

Niitä, jotka haluaisivat kokonaan lopettaa koulut ja koulutuksen, ei enää ole. Sen sijaan on sitäkin enemmän niitä, jotka haluaisivat myöntää sille vain rahassa mitattavan arvon. Pelkkä perusopetushan ei enää riitä mihinkään, ylipistot on usein todettu kaupungin ja kansakunnan menestyksen dynamoiksi, joten niihin on panostettava.

Mutta panostettava mitä ja miksi? Rahaa siksi, että saataisiin niiden avulla lisää rahaa, joka taas edesauttaisi vielä tulevaakin rikastumista hyödykkeiden määrällä mitaten?

Asian kääntöpuoli on, että ellei toiminta tuota rahaa riittävästi, se lopetetaan. Mielellään voidaan käyttää vielä niin sanottua isoa nuijaa, joka tekee kannattavuuden rajoilla kärvistelevästä toiminnasta lopun ja auttaa sen sijaan sijoittamaan niihin käytetyn rahan tuottavampiin kohteisiin.

Kauneusaistia törkeästi loukkaavat graffitit ja tatuoinnit kertovat meille havainnollisesti, miten lähellä meitä barbaria koko ajan on. Nouseva sukupolvi syntyy barbaareina ja yhä useammin myös kasvaa barbaareina. Yhä useampi taitaa pian kuollakin sellaisina.

Ellei jokaista sukupolvea sivistetä ja jos julkinen valta panostaa vain ”kannattavaan” toimintaan, on tie auki sellaiseen tilanteeseen, jossa puolentoista vuosisadan takainen kulttuurivihamielisyys tuntuisi sivistyneisyyden ja arvokkuuden utopialta.

Sana kulttuuri, kuten myös sana sivistys ovat merkitykseltään hyvin laajoja ja niitä voidaan käyttää aivan ristiriitaisilakin tavoilla.

Kansakunnan, mikäli se haluaa olla niin sanottu sivistyskansa, on joka tapauksessa priorisoitava omaan kulttuuriinsa panostaminen ja kansalaistensa sivistäminen korkeammalle kuin juuri mikään muu asia, välttämättömien elintarvikkeiden tuottamista lukuun ottamatta.

Kun Mannerheimille sanottiin, että Suomen kaltaisen pienen kansan puolustamisessa on panostettava ennen muuta sivistykseen, sutkautti tämä vanha sotilas, ettei Akateeminen kirjakauppa kai voinut tällä alalla tarjota kovin varteenotettavia palveluita.

Oikeassahan hän oli jo tuolloin. Nykyään tuo kauppa alkaa olla jo aivan yksinkertaisesti rahantekokone, jolta ei kannata odottaa mitään. Yliopistojahan meillä se sijaan alkaa olla jo joka toisessa kaupungissa, mikä on erinomaista.

Mutta takavuosien ekonomistien uusliberalistinen mania teki meilläkin nopeasti sellaista tuhoa, jonka määrää emme vieläkään pysty arvioimaan. Joka ainoa asia alettiin mitata rahassa ja jokainen toiminta yhtiöitettiin. Seurauksena oli nimenomaan kulttuurin alalla täydellinen mielettömyys.

Nyt on jokaiselle muinaislinnallemmekin mitattu tarkka rahallinen arvonsa ja Museovirasto ja Metsähallitus suostuvat tekemään myönnytyksiä sivistystyölle juuri sen verran kuin kannattaa. On jopa niin, että mikäli museon ylläpitäminen kannattaakin, kuten Hvitträskin, se luvataan sulkea, kun se kannattaa aika heikosti…

Luulen, että juuri tässä mainitussa tapauksessa näytellään nyt komediaa, mutta sellainenkaan ei olisi mahdollista, mikäli sivistyksellä vielä olisi jotakin arvoa viitekehyksenä. Olemme nyt jo tottuneet barbaarien puheeseen, eikä sitä enää hävetä.

Joskus puolitoista vuosikymmentä sitten tällaiset ilmiöt olivat vielä uusia. Pistän tähän vanhan blogin, josta muutos ehkä näkyy.

Torstai 22. maaliskuuta 2012

Kun sivistys lakkasi olemasta kauppatavaraa

WSOY:n vanha pääkonttori tyhjennetään kirjankustantajista ja myydään tai vuokrataan parempaan käyttöön. Tässä ei ole mitään kummallista, markkinavoimien rautainen logiikka vaatii sitä. Kirjojen kustantaminen Suomessa on omistajan kannalta vähäpätöistä nappikauppaa, jonka tuotoilla ei huonetta rakenneta eikä edes pidetä pystyssä, ainakaan jos se sattuu sijaitsemaan pääkaupungin mehukkaimmalla paikalla. Ja kenenkäs kannalta asioita olisi ajateltava, ellei omistajan? Kirjankustantaminen on liiketoimintaa siinä kuin mikä muu tahansa, kuten jokaisen olisi aika jo alkaa ymmärtää ja omistaminen tarkoittaa sitä, että pannaan raha poikimaan eikä mitään muuta. Tämä taas tapahtuu sen vuoksi, että voitaisiin panna raha poikimaan.

Sata vuotta sitten oli vielä aikaa ja varaa luritella ”sivistyksestä” ja pitää sitä kirjojen tuotannon varsinaisena lopputuotteena. Nyt olemme jo hyvän aikaa eläneet ajassa, jossa itsestäänselvyyksiin kuuluu, että arvostettu tuote on aina ja kaikkialla raha, eikä mikään muu sen lisäksi. Tämä on nähty rankimman kautta niillä aloilla, joilla raha on poikinut heikosti. Se on ehkä taannut leivän ja kohtuullisen toimeentulon muutamalle tuhannelle ihmiselle, mutta osakkeenomistajille se on poikinut huonosti. Sellaiset lehmät tapetaan, kun tarjolla on paremmin tuottavia.

Asiaan kuuluu, ettei omistaja millään tavalla häpeile rooliaan. Hänen asemansa rahantulon maksimoijana on niin itsestään selvää, ettei sitä edes pidetä mahdollisena kritisoida. Omistajan partiopoikia toimivat nuoret johtajanilkit, joille sana ”sivistys” ei kerro yhtään mitään. Heidän silmissään sivistys on se ylellinen elämäntapa, joka näkyy esimerkiksi Economist-lehden kylkiäisen Intelligent Lifen sivuilla. Siihenhän tarvitaan vain rahaa ja matkimiskykyä.

Nilkki on jo ottanut ohjaukseensa myös yliopiston eli tieteen ja kasvatuksen ylimmän ahjon. Tutkimus on valjastettu täysin liikkeenjohdollisille periaatteille, yliopistojen nimiä käyttävillä yrityksillä on toimitusjohtajat, niiden tilat on hinnoiteltu markkinavuorien mukaan ja erilaiset ”auditoinnit” ovat yliopistolaisten arkipäivää. Kaikessa tässä ei ole mitään mieltä, ellei se merkitse sivistyksen ylle viritettyä ja koko ajan väijyvää uhkaa: tuota rahaa tai sinut tapetaan. Raha, puhdas ja arvovapaa eli siis sinänsä aivan arvoton ja vain yleispätevänä ostovoiman mittana käytetty raha on aivan häpeämättömästi nostettu kaiken mitaksi myös yliopistoissa.

Suomalaisessa koululaitoksessa tälle tielle ei vielä ole menty, jos saa uskoa New York Review’n hiljan julkaisemia juttuja. Suomalaisen koululaitoksen guru Pasi Sahlberg väitti lehden toimittajalle, että suomalaiset opettajat lähtisivät kävelemään, jos heidät alistettaisiin jatkuviin ”auditointeihin”, kuten heidän amerikkalaiset kollegansa. Toivottavasti tämä pitää paikkansa. Ehkä opettajat eivät enää olekaan Veikko Huovisen kuvailemaa lullukkaväkeä, joka menee vaikka likvidoimaan itsensä, jos postista esivallan nimessä tullut kirje niin edellyttää.

Meidän aikamme lullukkaväkeä on yliopistoväki. Sille on tehty hyvin suoraan selväksi, että sen tehtävänä on tanssia rahoittajan pillin mukaan tai muuten se tuhotaan panemalla raha muualle. Tätä tanssittajan tointa hoitamaan on palkattu oman tärkeytensä tunnossa pirullisesti virnistelevä byrokraattien armeija, joka oman erityisen logiikkansa mukaisesti laajenee kuin syöpäkasvain ja teettää yliopiston suoritusportaalla yhä enemmän ja enemmän tyhjää virtuaalimaailmaan kuuluvaa datasälää.

Joskus oli aika, jolloin yliopiston opettajat ja nimenomaan oppiaineidensa johtajat olivat herrana talossaan. Sen jälkeen tulivat nilkit, jotka kertoivat muuttavansa ”tiliviraston” vapaaksi yhteisöksi. Se armeija, jonka tehtävänä olisi palvella yliopiston toimintoja, joita ovat opetus ja kasvatus, on kaapannut vallan ja käyttää sitä yhä röyhkeämmin. Professoreita eivät enää pompottele vain virastonilkit, vaan jo vahtimestaritkin. Opiskelijoiden pääsyä tähän rooliin ollaan jo valmistelemassa. Järkyttävänä tietona kuulin juuri, että vahtimestareiden ylipäämies on kieltänyt punaviinin nauttimisen yliopiston tilaisuuksissa siksi, että se tahrii lattiat. Yliopiston tilojen käyttö sinänsä onkin jo periaatteessa kiellettyä, ellei niistä makseta markkinavuokraa. Rahoja taas ei ole suoritusportaalle viime aikoina annettu, joten noiden itse maksettujen viinien nauttiminen onnistuukin yleensä vain erityisen armon ansiosta ja poikkeustapauksissa. Makuasiatkin on nyt siis jo alistettu kompetenteille tahoille, joita eivät missään tapauksessa ole nuo opetusta ja tutkimusta hoitavat palkolliset.

Minulla on unelma. Helsingin yliopiston professorit kokoontukoot pallohuoneeseen tai muuhun vastaavaan paikkaan ja vannokoot valan, etteivät hajaannu, ennen kuin yliopiston kaikki byrokraatit ovat eronneet. Tämän jälkeen professorien toimeenpaneva neuvosto palkkaa uudelleen ne, joista katso olevan itselleen jotakin hyötyä. Palkkaaminen tapahtuu vain määräajaksi ja kilpailutetaan vähintään vuoden välein neuvoston yleiskokouksen lyhyessä, mutta hilpeässä istunnossa. Neuvosto ehkä päättää, jos sitä sattuu miellyttämään, että se vapautuneilla rahoilla edistää muun muassa nuorten tutkijoiden toimintaa eikä kisko Akatemian rajallisista määrärahoista katetta omalle näennäistoiminnalleen. Kielentarkistukset, tutkimusavustajan tehtävät ja jopa toimitustyöt ja puhtaaksikirjoitus voidaan hoitaa aputyövoimalla aina tarpeen mukaan. Professorit, joilla on kaikki valta, palkkaavat myös itselleen assistentteja helpottamaan työtään ja siinä sivussa pätevöitymään. Kaikenlainen tasa-arvo julistetaan yliopistossa lähtökohtaisesti kielletyksi ja jokainen joutuu osoittamaan arvonsa itse. Hierarkiat vallitsevat ja portaat ovat korkeita.

Ja suureksi ilokseni havaitsin, etteivät professorit harrasta keskinäistä riitelyä ja kyräilyä, vaan todella sivistyneeseen tapaan kannattavat hyvinä ja kohtuullisina pitämiään päätöksiä silloinkin, kun ne ovat heidän omien etujensa ja heidän edustamansa oppiaineen etujen vastaisia. Nimenomaan tämän vuoksi ryhdytäänkin tätä veretöntä mullistusta kutsumaan mainioksi vallankumoukseksi. Sehän palautti sivistyksen sille kuuluvaan arvoon ja teki Suomesta koko maailman ihaileman ja jäljittelemän esikuvan. Suunnannäyttäjinä ja esikuvina olivat nyt toimineet Suomen uljaat opettajat, joiden jälkiä astumaan rohkaistui viimein myös professorikunta, joka hylkäsi omat bobrikovilaisensa ja uskalsi ottaa ratkaisevan askeleen. Sivistys lakkasi olemasta kauppatavaraa ja siitä tehtiin päämäärä sinänsä. Myös punaviinin nauttiminen työajan jälkeen nostettiin erityiseen arvoon ja rohkaistiin hankkimaan tilaisuuksiin parhaita merkkejä, tosin kohtuuhintaisia.

lauantai 17. marraskuuta 2018