Tuhatkarvainen on kulttuuri (kyltyyri)

 

Kun ”kulttuurin” käsite näkyy ajasta aikaan tuottavan ylivoimaisia vaikeuksia kovin monelle, panen tässä vielä esille erään vanhan blogini. Tästä aihepiiristä niitä minulla onkin kovin monia.

Kun käytetään sanaa ”kulttuuri”, voidaan viitata moneen asiaan.  Lukija ei välttämättä aina ilman muuta ymmärrä, mitä kirjoittaja kulloinkin tarkoittaa. Yleensä asian ymmärtäminen vaatii kuitenkin vain vilpitöntä pyrkimystä ymmärtää ja asiayhteyden havaitsemista.

 

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Kulttuurin arvo ja merkitys

 

Kulttuurin arvo on muuttunut

 

Kulttuuria kohtaan tunnettiin vielä taannoin erittäin suurta kunnioitusta. Muistan itse hyvin tämän asian. Itse asiassa kulttuuri sanan korkeassa merkityksessä oli perinyt uskonnon paikan siinä maailmassa, jossa vanha säätyvalta oli murtunut ja jossa ihmisen oletettiin pätevän vain kyvyillään eikä suvullaan. Hänen oli itse tultava jaloksi, koska sitä ei voinut periä.

Katsokaapa vain Ateneumin päätyä ja kaikkia kulttuurin suurmiesten patsaita. (vrt. Vihavainen: Haun taiteen olemus tulokset ).

Toki talouden rautaiset välttämättömyydet antoivat käytännössä toisille enemmän eväitä kuin toisille ja kulttuurin omaksuminen oli enemmän kiinni olosuhteista kuin kyvystä vielä kauas 1900-luvulle.

Joka tapauksessa kulttuuri (lat. cultura, viljely, muokkaus), hengen ja tapojen jalostaminen ja kehittäminen olivat humanismin vastaus uskonnolle ja klerikalismille. Ei ole sattuma, että kulttuurin edustajat saivat leijonanosan pronssisista muistomerkeistä, monissa maissa. Sotilaalliset pylvästelijät keskittyivät yleensä suurvaltoihin.

Hyvyyden, totuuden ja kauneuden palveleminen eli siis se kulttuuri, kuten asia myös määriteltiin, merkitsi Jumalaa vaille jääneelle ihmiselle mahdollisuutta pyrkiä johonkin johonkin korkeampaan.

Voitiinhan ainakin nousta tietämättömyyden ja raakuuden alhosta. Ihanteena kulttuuri merkitsi ihmisen potentiaalin täydellistä kehittämistä, sitä, että hän tulisi siksi, mikä hän olemukseltaan on, noin aristotelista kieltä käyttääkseni. Vielä neuvostokommunismi otti asian hyvin vakavasti.

No, joka tapauksessa, kovasti hieno asia se oli, tämä kulttuuri, vielä noin pari sukupolvea sitten ja vähän myöhemminkin, mutta eipä ole enää.

Kun tässä nyt rupeaa miettimään sitä, miten sellainenkin kulttuuria ja sen kehitystä ilmaiseva indikaattori kuin sanomalehtien kulttuuriosastot ovat kehittyneet, voi todeta uuden aikakauden ilmeisesti alkavan silloin 1960-luvun kulttuurivallankumouksen myötä. Ei muutos ihan yhtäkkiä tapahtunut, mutta murrokselta se aika näyttää.

Uusi piirre oli matalakulttuurin tulo. Itse asiassa kysymys oli sen tunkeutumisesta korkeakulttuurin rinnalle ja ohikin. Oleellisen tärkeä oli tähän liittyvä uusi lähestymistapa.

Tutkimuksen piirissä kulttuurilla tietenkin oli jo kauan ymmärretty tietyn populaation tapoja ja elämänmuotoa. Ei Suomusjärven kulttuurilla viitattu mihinkään korkealentoiseen taiteeseen tai edes humanistisiin pyrintöihin, vaan ihmisiin, jotka olivat jättäneet tiettyä, primitiivisiä jälkiä elämänmuodostaan. Se tarkoitti elämänmuotoa itseään.

Mutta nyt haluttiin panna viralta itse kulttuurin hierarkiat ja samalla koko käsitteen entinen merkitys. Kulttuurilla ei enää tarkoitettu parasta, mitä ihmiskunta tai kansakunta oli saanut aikaan, vaan kaikkea, mitä se oli saanut aikaan. Sitä paitsi kaikki se oli samanarvoista. Tässä nyt oli ainakin tasa-arvoa.

Vitsinä esitetty uusrahvaanomaisuuden tunnus oli uudelle kehitykselle mitä sopivin ja kuvaavin. Jos kaikki elämänmuodot olivat yhtä hyviä ja arvokkaita, ei ollut mitään mieltä yrittää jalostaa ihmistä ja kehittää hänen pyrkimyksiään totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Pyrkipä tuo nyt minne halusi, yhtä ja samaahan se oli arvoltaan.

Niinpä lehtien kulttuuriosastoissa ei ollut mitään syytä käsitellä ja pohtia, ainakaan erityisesti, suurten ajattelijoiden (mitä ne olivat?) tai suurten taitelijoiden (kenen mielestä suurten?) aikaansaannoksia. Sen sijaan oli panostettava kaikkien lukijaryhmien mielenkiinnon kohteisiin, ellei tasa-arvoisesti, niin lukumäärän mukaan jyvittäen.

Vielä sukupolvi sitten esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosasto panosti korkealaatuisiin artikkeleihin, joita tilattiin alojensa parhailta asiantuntijoilta. Kansakunnan kohtalon kannalta ratkaisevan tärkeitä aikaansaannoksia, tutkimuksia ja arvioita niistä käsiteltiin arvonsa mukaisella tavalla.

Sunnuntainumeroissaan lehdellä oli tapana julkaista jopa A1 sivun kokoisia artikkeleita tutkimuksen uusista aluevaltauksista, etenkin kansallisesta historiasta. Kaunokirjallisuuden käsitettiin olevan sekä sanataidetta että tunkeutumista inhimillisen elämän syvimpien mysteerien äärelle ja sama koski teatteria.

Kansallinen, suomalainen kulttuuri, jota esiintyy milteipä vain meillä Suomessa, sai erikoisaseman, jonka se tietenkin myös ansaitsi. Muut viljelivät omaansa ja sitäkin meidän tuli tuntea, mutta vain meidän vastuullamme oli suomalainen kulttuuri.

Olenko romantisoinut lähimenneisyyttä? Sanoinko jotakin väärin? Yllä oleva kuva ei tietenkään ole täydellinen eikä sulje pois poikkeuksia. Se on vain maalattu sopivan räikein värein vastakohdaksi nykyiselle tilanteelle, jotta ymmärtäisimme, mikä on muuttunut. Nimittäin moni asia on.

Nykyistä mainitsemani lehden kulttuuriosastoa katsellessa kiinnittää heti huomiota sen tietty lapsellisuus, nuorisovetoisuus.

Ilmeisesti suurin osa toimittajista on nuoria ja sitä paitsi naisia, missä ei sinänsä ole vikaa tai ei tarvitsisi olla. Näyttää kuitenkin olevan niin, että tämä joukko on hyvin sisäänlämpiävää, kuten sanotaan ja kiinnittää huomionsa enemmän pariutumisikäisten ja jopa teini-ikäisten kuluttamaan hömppään kuin sellaiseen kulttuuriin, jota voisi sanoa vakavaksi.

Toinen asia on, että se aivan ilmeisen tosissaan on ruvennut uskomaan olemansa maailman napa. Kiinnostuksen arvoisia asioita eivät näytä olevan ne korkeakulttuurin eli hyvyyden, totuuden ja kauneuden tavoittelun alalla tapahtuvat asiat, vaan sen sijaan matalakulttuuri, viihdebusiness eli niin sanottu hömppä, erityisesti kansainvälinen. Yli kaiken on sentään nuorten naisten asema ja heidän maailmansa, joka keskittyy olemiseen seksuaalisen mielenkiinnon kohteena.

Kaikkia asioita sitä paitsi nostetaan esille hyvin tarkoitushakuisesti ja pyritään aina valikoimaan naispuolisia artisteja (milloin kuulitte viimeksi sanan taiteilija?) ja heidän aikaansaannoksiaan.

Myös rajaton ylikansallisuus pistää silmään. Kyseessä voi tuskin sanoa olevan niinkään aidon kansainvälisyyden kuin ylikansallisen ns. sisällöntuotannon kritiikittömän palvonnan. Silmiinpistävää on, miten vähän kotimainen kulttuuri saa osakseen huomiota, ellei se ole ylikansallisen esikuvansa apinointia.

Tällaiset asiat tietenkin heijastelevat suuria yleisiä muutoksia, eivätkä niinkään riipu toimittajien henkilöllisyydestä tai, sanokamme, heidän tietoisesta toiminnastaan. Mutta kyllä heillä asioissa on ratkaiseva rooli tai olisi, mikäli he pystyisivät ymmärtämään vaihtoehtoja olevan olemassa.

Nyt koko läntisessä maailmassa havaittava matalakulttuurisuuntaus ja koko kulttuurin hiipuminen siinä mielessä, kuin se aikoinaan ymmärrettiin, ei toki ole yhden kulttuuriosaston syytä.

Sitä paitsi kehiotyksessä näkyy se, erityisesti anglosaksista perua oleva utilitaristinen peruskatsomus, jonka kulttuurifilosofian Jeremy Bentham jo yli kaksisataa vuotta sitten tiivisti: jos nappikuopan pelaaminen tuottaa enemmän tyydytystä kuin runous, niin siinä tapauksessa se on runoutta parempaa.

Rajat ylittävä konsumerismi on tehnyt tuosta simppelistä periaatteesta käytännössä meidänkin pakollisen filosofiamme, eivätkä lehdet tuhlaa aikaa ja paperia runouteen, mikäli nappikuopan peluulla on enemmän harrastajia.

Tämä tuntunee monista meistä nyt yhtä väistämättömältä ja luonnolliselta kuin se olisi ollut loukkaavaa ja absurdia ennen kulttuurivallankumousta.

Niinpä siis saamme tottua siihen, että parikymppisen hupakon maailman rajat ovat myös kaikkien muiden maailman rajoja. Tällaista puheavaruutta nyt ainakin rakennellaan, ainakin kulttuuriosastossa

Niin, kuka on kutitellut ketä ja onko joku peräti nipistellyt, millä tarkoituksella ja millä tuloksella edustaa nyt sitä tasoa, jota kulttuurin nälkäänsä tyydytystä etsiä edestään löytää. Maailmanhistoriallinen kulttuurin (ainakin kutittelukulttuurin) käänne tai peräti vallankumous kuuluu olevan meneillään, tai niin ainakin arvellaan.

Lehdillä ei nyt kuitenkaan enää ole hallussaan tiedotuksen monopolia. Yksipuolinen panostaminen hupakkokulttuuriin saattaa kostautua. Ehkäpä näin koko ajan tapahtuukin.

 

Lisään sielä kaupan päälle toisenkin blogin, se lukekoon, joka haluaa:

 

orstai 23. maaliskuuta 2023

Kultivoinnista ja sen tuloksista

 

Kulttuuri

 

Ajelin nuorempana usein ympäri peltoja niitä kultivoimassa. Traktorin perässä oli jousiäes, jota nimitettiin kultivaattoriksi ja se oli varsin jämäkkä laite pehmentämään maata ja hävittämään rikkaruohoja. Voimaa se vaati vetäjältä eli traktorilta paljon.

Kulttuuri eli viljely vaatii siis tuossa alkuperäisessä kielessään joka tapauksessa ennen muuta raakaa voimaa, mutta olihan tuloksena aaltoileva viljapelto, kuten sanotaan, monokulttuuri, joka teki taas muutamalle ihmiselle ja kantturalle mahdolliseksi elää ja päästellä hiilidioksidia ja metaania ilmoille. Pellostahan nekin kaikki otettiin ja sinne taas aikanaan palautuivat.

Kulttuuri tuossa fyysisessä mielessä oli ja on vain välivaihe, jossa vastahakoinen aine muokataan tyydyttämään inhimillisiä tarpeita. Maata muokatessa kyse on ensi sijassa pyrkimyksestä ihmisen animaalisten perustarpeiden tyydyttämiseen. Nehän ovat väistämättä ensimmäisinä tarvehierarkiassa. Itse muokkaajaa muokatessa ollaan sitten tekemisissä jo toisen kertaluvun kulttuurin, henkisen kulttuurin kanssa.

Ihmisen henkinen elämä tapahtuu aina tuossa toisessa kulttuurissa, logosfäärissä, jonne yhä uudet villeinä syntyneiden sukupolvet on johdatettava ja heidän eläimelliset taipumuksensa muokattava eli kultivoitava.

Psykologian oppikirjasta luimme joskus tarinan susien kasvattamista Amalasta ja Kamalasta, joita ei kultivoitu ainakaan ihmisten toimesta. Kaspar Hauser, kuvaannollisesti sanoen tynnyrissä kasvatettu poika on toinen aina mainittu esimerkki.

Noista ulkopuolisista ei ole paljon kerrottavaa. Käytännössä jokainen ihmisyksilö joutuu elämässään ympäristönsä muokkaamaksi eli sen kulttuuriin pakotetuksi. Kultivoitumista ei voi periä, kulttuuri kyllä sen sijaan peritään ja merkitsee alituista taistelua alhaalta eli naisen lantiosta nousevia yhä uusia barbaarien sukupolvia vastaan, niiden sivistämistä.

 Kultivointi tehdään voimalla, jos niin tarvitaan, mutta käytännössä työn suurimpia liikuttajia on ihmisen tarve saada hyväksyntää. Laumaeläinten kohdalla se yleensä onnistuu ilman mainittavaa väkivaltaakin, mikä kyllä on aika uusi havainto.

Maan fyysinen muokkaaminen eli agrikulttuuri on siis kaiken korkeamman elämän ehto. Vasta kyllin tehokkaana se pystyy saamaan aikaan ylituotantoa, jonka turvin osa ihmisiä voi jäädä ns. joutilasluokkaan ja siirtyä kokonaan hengenviljelyn palvelukseen. Tarvehierarkiassa siirrytään silloin yhä toissijaisempiin tarpeisiin, joiden huomiotta jättäminenkään ei vaikuttaisi mitään hengissä säilymiseen.

Sitä mukaa, kun työn tuottavuus on kasvanut, on myös mahdollisuus yhä suuremman joutilasluokan (leisure class) elättämiseen mahdollistunut. Muistakaamme, että sana schola -koulu- merkitsee alun perin vapaa-aikaa. Niukan tuottavuuden oloissa ei suurten joukkojen koulutusta voitu ajatellakaan.

Tämä havaittiin vielä Suomessakin 1800-luvun lopulla, jolloin kansakouluja vastustettiin kiivaasti muka kalliina turhuutena. Sitä ne vielä jossakin määrin siihen aikaan olivatkin, mutta tulevaisuuden kannalta niiden arvo oli arvaamaton eli mahdoton arvioida, siis suuri.

Vielä tuohon aikaan sanalla kulttuuri ymmärrettiin kaikkea sitä parasta, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan ja sitä kohtaan tunnettiin liki uskonnollista kunnioitusta (ks. Vihavainen: Haun kulttuurin arvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Myöhemmin, yleisen sekularisoitumisen edistyessä, on kulttuurinkin arvostus laskenut. Nykyään sanalla viitataan yleensä tasa-arvoisesti kaikkeen, mitä ihminen on saanut aikaan. Mikäpä voisi olla toista arvokkaampaa ja kukapa sen pystyisi sanomaan? Eivät ainakaan kulttuuritoimittajat.

Ateneumin julkisivun mitaleissa esitetään aikansa kulttuurikäsitys. Kyseessä on suurten ja ilmeisesti ylittämättöminä pidettyjen taitelijoiden kavalkadi. Jotkut noista suurmiehistä on nykyään jo enemmän tai vähemmän unohdettu (ks. Vihavainen: Haun taiteen olemus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) eivätkä loputkaan enää herätä entisaikojen lähes uskonnollista palvontaa. Kulttuurilla on meille nyt uusi arvo ja merkitys.

Mitä asialla nyt ymmärretään, selviää lehtien kulttuuriosastoja silmäilemällä (ks. Vihavainen: Haun kulttuuriosasto tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Kuten voi havaita, kyseessä on aivan erityisesti ns. matalakulttuuriin eli roskaviihteeseen erikoistunut osasto, jossa vain kovin harvoin poiketaan tarttumaan sellaisiin asioihin, joilla on merkitystä koko historiamme ja maailmamme ymmärtämisen kannalta.

Kulttuuriosastoja pitävät hallussaan tätä nykyä nuoret naiset, joiden keskimääräisen naiiviuden enempi selostaminen on tässä tarpeetonta. Siitä löytyy halukkaille runsaasti esimerkkejä vanhoissa blogeissani. Pari sukupolvea sitten kulttuuriosastot oli kyllästetty vähä-älyisellä marxismi-leninismillä ja ennen sotia niissä oli aikansa nuorison leima. Näin ei muutu pelkkä muoti, vaan jopa kokonaisten aikakausien maailmankäsitys.

Tietty radikalismi eli kielteinen suhtautuminen olemassa olevaan kulttuuriin ja yhteiskuntaa on jo kauan ollut kulttuuriosastojen sine qua non, välttämätön ehto. Kauniisti ajatellen kyseessä ovat uutta etsivät yhteiskunnan tuntosarvet, ilkeämmin ja siis realistisemmin sanoen sieltä paistaa naiivi kritiikittömyys kaiken sellaisen hyväksi, mikä on jyrkästi vastoin vallitsevia oloa.

Se noista osastoista. Se, joka niitä hallitsee, hallitsee myös sitä yhteiskuntakerrosta, joka ei kykene ajattelemaan omilla aivoillaan ja etsii aina lehdistä vihjeitä siihen, mitä mieltä mistäkin asiaasta pitäisi olla. Merkittävä asiakaskuntahan niillä siksi tietysti on ja valtaa paljon.

Kulttuuri-sanalla viitataan usein myös siihen ns. korkeakulttuuriin, joka on eksklusiivista eli erottelee pois piiristään jo heti kättelyssä kaikki sellaiset, joilla ei ole halua maksaa parin tunnin elämyksestään satasia tai joilla ei ole varaa eikä halua hankkia vaikkapa frakkia. Nykyään sen vaatiminen on toki jo hyvin harvinainen poikkeus.

Oopperan ylläpitäminen Suomen kaltaisessa pienessä maassa on aikamoista luksusta. On laskettu, että valtio tukee jokaista oopperalippua yli 700 eurolla. Saman tein voitaisiin kaikki oopperannälkäiset lähettää aina johonkin eurooppalaiseen suurkaupunkiin nautiskelemaan tästä taiteesta ja tuntemaan olonsa yleväksi.

Paavo Haavikko esitti tuon idean aikoinaan, kun oopperataloa rakennettiin ja vertasi oopperaa taannoisiin panssarilaivoihin, jotka imivät rahoitukksen tehokkaammilta aseilta. Toki hänen olisi kannattanut sitten esittää vaihtoehtoinen suunnitelma Ahvenanmaan turvaamiseksi järeällä tykistöllä.

Niin sanottu yhteinen kansa ei tietenkään saa oopperalta yhtään mitään ja saattaa sen takia olla hyvinkin kärmeissään: niille, joilla paljon on, annetaan yhä enemmän yhteisistä varoista. Voihan sen asian niinkin nähdä.

Mutta nyt siis kulttuurin annista koko kansallemme. Jokunen vuosi sitten esitettiin televisiossamme irvistelevä dokumentti siitä, miten Mongoliassa esitettiin eurooppalaisia oopperoita. Itse asiassa se oli komea esimerkki siitä, mitan paljon siellä panostettiin eurooppalaisen kulttuurin tuntemukseen. Mongolialaisilla on syytä pitää kosketuksia muuallekin kuin Kiinaan.

Meidän tilanteemme on ja on ollut hieman samanlainen kuin Mongolian. Olemme Idän poika, kuten F.M. Franzén runoili Suomen tultua liitetyksi Venäjään. Venäjän yhteydessä tunsimme kuitenkin olevamme väärässä seurassa ja pyrimme kovasti korostamaan kuulumistamme länteen kaikin keinoin. Esimerkiksi latinan opiskelu saavutti meillä aivan poikkeukselliset mitat.

Oopperan kaltainen huvi, jonka kustannukset valtion budjetissa ovat lopultakin mikroskooppiset, on meille tärkeä pienen eliittimme takia. Se haluaa olla länsimaisen kulttuurin eturintamassa ja myös kykenee siihen, mikäli saa asiaan valtion tukea. Sitä paitsi ne, jotka oopperassa käyvät, kyllä usein maksavat paljon verojakin.

Mutta ylellisyyttähän ooppera kuten muukin korkeakulttuuri on. Toki se tulee mahdolliseksi vasta raa’an tuotannollisen työn kautta, mutta olisi toki hullua sijoittaakin kaikki luodut ylijäämän yhä uudestaan palvelemaan tuta tuotantoa.

Tavallaan korkeakulttuuri on tai ainakin voisi olla, jonkinlainen ihmiskunnan tarkoitus. Pelkkä eloonjääminen ei ainakaan ennen maailmassa ollut vielä tyydyttävä päämäärä ihmiskunnalle. Sen lisäksi tarvitaan myös sekundääristen tarpeiden tyydyttämistä. Sekundääristähän se kulttuuri on, kun kokonaisuutta katsotaan.

Sikäli, kuin kyse ei ole vain lasten sosiaalistamisesta ja kouluttamisesta kulttuurinsa normeihin, on kulttuuri nimenomaan ylellisyyttä, jota ilman voi elää ja jonka nauttiminen tapahtuu kovin epätasaisesti. Kulttuuri edustaa tai ainakin sen pitäisi edustaa korkeampia arvoja, mikä tarkoittaa, että tasa-arvo on sille täysin vieras asia.

Poliitikot tekevät toinen toistaan hullumpia pellehyppyjä puhuessaan kulttuurista, jota ei yleensä lainkaan vaivauduta määrittelemään ja sotketaan tahallaan tai tahattomasti yhteen aivan eriluontoisia asioita. No, särpikööt he keittämäänsä puuroa.