Luomakunta vailla kruunua ja luojaa

 

Luomakunnan kruunu ja ”Killer appit”

 

      Niall Ferguson (synt. 1964) on merkittävässä teoksessaan ”Civilization. The West and the Rest” nostanut esille ne keskeiset asiat, joiden ansiosta länsimaista tuli koko muun maailman jäljittelyn ja kunnioituksen kohde.

      Niistä jäljempänä enemmän. Minusta kiinnostavaa on sekin, että tämä nuori mies, joka mitä ilmeisimmin on jo lapsena saanut varttua tietokoneiden parissa, käyttää noista läntisistä instituutioista nimitystä ”killer apps” -tappajasovellukset. Suomentaja puhuu näköjään vain sovelluksista.

      ”Killer app” on termi, jota käytetään sellaisista tietokonealan innovaatioista, jotka hetkessä tekevät muista vastaavista vanhanaikaisia ja siis ”tappavat” ne.

     Niinpä gangsterimaailman ja tietokonepelien termistä on tullut tässä tapauksessa vahvasti myönteinen nimitys ”edistyksellisyydelle”. Mutta sellainenhan innovaatioiden maailma on: tämä tappaa tuon.

       Vastaavaa pyrkimystä totaaliseen ja äkilliseen siirtymiseen uusiin oloihin on aikoinaan tapahtunut kulttuurienkin piirissä. Pietari Suuri ja Kemal Atatürk määräsivät kansansa käyttäytymään länsimaalaisten tavoin ja jopa pukeutumaan samaan tapaan.

       Vastaavaa tapahtui monessa maassa, 1920-luvulla yritettiin nopeaa länsimaistamista mahtikäskyllä niin Afganistanissa kuin Persiassa. Muualla alettiin länttä yleensä matkia aivan vapaaehtoisesti myös pukeutumisessa ja monissa ulkoisissa tavoissa. Näin kävi jopa Japanissa, Amerikoista puhumatta.

      Noista Fergusonin ”soveluksista” enemmän alempana. Minusta on tärkeää huomata sekin, että niiden luojana on ollut lähes yksinomaan valkoinen mies.

      Aina viime vuosisadan puoliväliin ja osittain tälle vuosituhannelle saakka koko se länsimaisen kulttuurin mahtava ”iskuvoima”, joka kohotti lännen kyvykkyyden aivan uudelle tasolle ja muutti samalla perin pohjin ihmiskunnan historian, oli kokonaan miessukupuolen aikaansaannosta.

     Hyvästä syytä käytettiin käsitettä ”luomakunnan kruunu, joka nyttemmin on kokonaan jäänyt pois käytöstä, mikä myös on merkillepantavaa.

       1900-luvun alussa, kun maailma muuttui ”pyörryttävää vauhtia” (ks. Vihavainen: Haun hurjia aikoja tulokset ), ei mitään muuta tahoa valkoisen miehen lisäksi voinut pitää tämän ennen näkemättömän prosessin aikaansaajana. Länsimainen tiede, kemia ja lääketiede etunenässä, tekniikka, joka mullisti jo arkipäivääkin höyrykoneiden ja sähkömoottorien voimin, lääketiede, joka aikaansai valtavan väestönkasvun ja massatuotanto, joka vastoin tervettä järkeä toi jopa auton tavallisen ihmisen ulottuville (ks. Vihavainen: Haun automobiili tulokset ), merkitsivät yhdessä vallankumouksista suurinta.

     Kyseessä ei ollut enää vain kilpailijoiden ”tappaminen”, vaan postiviinen kurkotus uuden yltäkylläisyyden maailmaan, jossa tavallisen ihmisen lisäksi ei tarvittu enempää jumalia kuin kuninkaita.

     ”Luomakunnan kruunu” sai ajan mittaan huomata, että hänen luomuksiaan kykenivät käyttämään yhä useammat muutkin, eivätkä välttämättä sen huonommin. 2000-luvulle tultaessa naiset kykenivät jo hoitamaan miltei mitä tahansa tehtäviä. Miehen ja hevosen voimat monikerroin ylittävä tekniikka oli jo kauan sitten valjastettu kenen tahansa käytettäväksi ja tietokone oli tehnyt saman matematiikalle.

      Siinä, missä aikoinaan oli suoritettava pitkiä ja mutkallisia laskutoimituksia, tarjosi tietokone nyt jopa alaikäisten lasten koska tahansa käytettäväksi valtavaa laskentapotentiaalia, jonka käyttäminen ei enää itse asiassa vaatinut aivotyötä sen enempää kuin vaikkapa kyntäminen  enää vaati lihasvoimaa.

      Oli syntynyt uudenlainen ”tappajasovellus”, joka muistutti juutalaisten Golemia. Nyt sellainen palvelee koska vain ja ilman korvausta ketä tahansa ja kantaa mukanaan ylivertaista kykyä suorittaa teknisiä tehtäviä. Nyt tuo Golem näyttää jo muuttuneen luovaksikin, ja osoittaa merkkejä itsenäisyydestä, joka hyvinkin voisi koitua sen herrojen turmioksi.

       Itse asiassa näyttää siltä, että käsittämättömän suuret voimat, jotka nyt potentiaalisesti ovat kenen tahansa moukan hallittavissa, ovat muuttumassa hallitsemattomiksi. Tekniikka, tiede, lääketiede ja moni muu asia ovat lakanneet olemasta läntisiä erikoisuuksia, jollaisina ne aikoinaan valloittivat maailman.

     ”Luomakunnan kruunun” hohde on himmentynyt ja sitä mukaa se on omaksunut, yhä moukkamaisemman käytöksen. Sukupuolten välinen suhde oli aikoinaan, jumalasuhteen ohella, kaiken korkeakulttuurin ytimessä, nyt molemmat kuuluvat lähinnä huviteollisuuden ehdoilla.

Ferguson, hyvin ansiokkaassa kirjassaan, jätti turhaan huomitta huomiotta erään keskeisen asian, sukupuolten roolin, kuvatessaan viimeisten parin sadan vuoden kehitystä vain kansainvälisen vertailun kannalta.

     Mutta mitä hän oikeastaan sanoi? Tässä muutama huomio:

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Killer Apps

 

Killer Apps ja uskonnot

 

     Niall Ferguson on suomeksikin kai hiljattain ilmestyneessä teoksessaan Civilization, The West and the Rest yrittänyt haarukoida ne tärkeimmät asiat, joiden ansiosta nimenomaan länsimaat lähtivät hurjaan nousukiitoon samaan aikaan kun muut jäivät elelemään vanhoillaan tai taantuivat.

       Muodikkaasti Ferguson käyttää näistä asioista nimikettä killer apps, joka mielestäni on typerä ja epäonnistunut, mutta itse Fergusonin yritys kyllä on kiinnostava.

      Nämä ”sovellukset” ovat kilpailu, tiede, omaisuus, moderni lääketiede, konsumerismi ja työetiikka.

       On selvää, että jossakin muodossa lähes kaikkia näitä on ollut muuallakin, eivätkä erot kulttuurien välillä yleensäkään liene absoluuttisia vaan suhteellisia. Harvinaisia ovat tilanteet, joissa emme kykenisi eläytymään vieraaseen kulttuuriin ja sen ihmisten asemaan, vaan joutuisimme katsomaan heitä sivusta, vieraina kuin joitakin avaruusmuukalaisia.

      Eläytyminen vieraaseen kulttuuriin onkin yksi palkitsevimmista harrastuksista. Vasta sitä kautta voi myös ymmärtää omaansa, sekin näyttää erityispiirteensä vasta muihin peilattaessa.

       Voidaan havaita, että monet ”eksoottisten” kulttuurien ystävät menettävät tykkänään sydämensä milloin millekin toisenlaiselle elämänkäsitykselle, joka yhtäkkiä tuntuu niin paljon todemmalta ja aidommalta kuin oma, kulunut ja niin falski kulttuurinen ympäristö, josta sisältö on kulunut pois.

      Tähän problematiikkaan enemmälti puuttumatta on syytä kysyä, missä määrin Fergusonin näkemykset suhteellisesti pätevät esimerkiksi kristinuskon ortodoksisen, katolisen ja kalvinistisen muodon tai islamin suhteen. Niissä on aivan ilmeisesti keskinäisiä eroja, puhumatta siitä, että buddhalaisuus ja muut itämaiset uskonnot poikkeavat näistä kaikista sangen oleellisesti.

       Pjotr Tšaadajev, joka ravisteli Venäjää vuonna 1836  julkaistuilla filosofisilla kirjeillään, näki koko Venäjän tragediana sen, että omaksumalla ortodoksisen uskon se oli leikannut itsensä irti länsimaiden historiasta ja itse asiassa pyrki nyt lähestymään tuota sivilisaatiota historiattomana ulkojäsenenä, joka ei ollut antanut mitään sen yhteiseen kehitykseen.

       Tšaadajev ei spekuloinut sillä, miksi länsi oli kehittynyt ja Venäjä jäänyt polkemaan paikalleen, mikäli tämä edes häntä kiinnosti. Hänelle tärkeää oli vain tuo katkennut yhteys.

       Jopa tapauksessa myös ortodoksisen uskonnon vaikutusta Venäjän intellektuaaliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen on paljon pohdittu.

      Ortodoksinen uskontohan ei arvosta rationaalisuutta läheskään samassa määrässä kuin katolinen, vaikka moni molemmille kirkoille yhteinen kirkkoisä olikin joskus suuri ajattelija ja yhä lukemisen arvoinen. Ajatelkaamme vaikka Augustinuksen merkitystä meillekin.

      Joka tapauksessa intellektuaalinen aktiivisuus kukoisti keskiajalla nimenomaan katolisen kirkon piirissä, mutta ei ortodoksisen. Voidaan kaikin mokomin sanoa, ettei logiikka uskontoon millään lailla kuulukaan, mutta joka tapauksessa ne ajattelun välineet, joita sittemmin käytettiin länsimaisessa tieteessä, jäivät ortodoksisella puolella käyttämättöminä pölyttymään.

     Juuri nyt ortodoksia ilmeisesti vetoaa sivistyneistöön epä-älyllisyydellään, samaan aikaan kuin luterilaisuudelle ominainen teologinen järkeily vain karkottaa ihmisiä. Mutta tästä ei nyt ole puhe.

      Tiede, sellaisena kuin sen tunnemme, kehittyi nimenomaan länsimaissa eikä uskonnon rooli sen edellytysten luojana ole vähäinen, vaikka jotkut likinäköisyydessään ovat kiirehtineet leimaamaan juuri uskonnon tieteen periviholliseksi.

     Erityisesti luterilaisuudessa korostui jokaisen kristityn henkilökohtainen velvollisuus ajatella ja ymmärtää itse, myös järjellään, uskonnon totuudet. Kun kerran paljastui, että koko asetelma oli hataralla pohjalla, tuli lankeemus ja se oli suuri.

     Omaisuus on asia, joka saattaa myös liittyä uskontoon, vaikka sen perustelut todennäköisimmin löydetään lakikirjasta. Roomalainen oikeus, joka kodifioitiin Bysantissa, siirtyi länsimaisen yhteiskunnan omaisuudeksi nimenomaan läntiseen Eurooppaan. Paradoksaalisesti Bysanttiin nojaava Venäjä jäi tälläkin alalla alikehittyneeksi.

     Työetiikka liitetään erityisesti kalvinismiin, luterilaisuuteen se taidetaan liittää enimmäkseen Suomessa, jossa ei useinkaan ole viitsitty ajatella, mitä Max Weberin Die protestantische ethik und der Geist des Kapitalismus oikeastaan tarkoittaa. Venäjällä ovat uusslavofiilit kiinnittäneet asiaan sitäkin enemmän huomiota.

     Heidän mielestään se tarkoittaa sitä, ettei kalvinisti, joka tietää, että ihmisten enemmistö on predestinoitu helvettiin, anna heille mitään arvoa. Ihmisten veljeyttä julistava ortodoksia sen sijaan tuntee yhteisvastuuta ja solidaarisuuttaa kaikkein vähimmistäkin veljistä. Se on sitä aitovenäläistä kollektivismia, jolle länsimainen henki on vieras. Kalvinistinen kapitalisti työskentelee, kuluttamatta, keräten pääomia ja pitää rikkauttaan Jumalan merkkinä hyväksymisestä. Tämä perimmältään irrationaalinen käytös mahdollistaa pääoman kasautumisen ja kapitalismin synnyn.

     Olkoon näin. Mutta entäpä sitten konsumerismi? Jotkut tutkijat ovat väittäneet, että myös konsumerismi on aito keksintö, jolle raivasi tilaa englantilainen utilitarismi. Talonpoika ei halunnut kuluttaa liikaa eikä valtio antanutkaan hänen sitä tehdä.

     Tehdastyöläiset eivät aluksi tähän kyenneet. Mutta viimein portit aukenivat ja kulutus itsetarkoituksena valloitti maailman. Sillä oli aluksi paljon esteitä voitettavanaan ja jopa Amerikassa sitä paheksuttiin.

     No, on hyvinkin mahdollista, että kuluttajasankareiden rooli lännen rikastumisessa on merkittävä. Joka tapauksessa se on ristiriidassa kapitalismin synnyn edellyttämän pidättyvyyden kanssa, mutta ehkä ne olivat eriaikaisia tai ainakin eri miesten ja naisten kontolla?

       Oliko Venäjä konsumerismin kehitysmaa, jossa kulutuksen ideologinenkin paheksuminen säilyi aina 1960-luvulle saakka? Olen yrittänyt todistella asiaa tuoreessa kirjassani Communism and Consumerism (mukana myös hyviä muita kirjoittajia), julk. Brill, Leiden 2015. Suosittelen kirjaa ajattelun virikkeeksi.

      Jäljelle jäävät lääketiede ja kilpailu. Lääketiede länsimaisessa muodossaan on vasta hiljattain saanut johtoaseman monissa maissa ja aiheuttanut niissä valtavaa väestönkasvua. Esimerkiksi Kiinassa on tällä alalla myös vahvat omat traditiot, mutta epäilemättä ne eivät ole historiassa kyenneet aikaansaamaan valtavia muutoksia toisin kuin länsimainen ns. koululääketiede.

     Tässä onkin sitten varsinainen killer app, paradoksaalisesti. Länsimaisen lääketieteen ovat nyt omaksuneet jo kaikki maailman maat ja se näyttää olevan tärkein yksittäinen tekijä, joka uhkaa koko läntistä sivilisaatiota, ellei luonnon punakynä tule jossakin muodossa tilejä tasoittamaan.

     Väkilukua ei voida, toisin kuin kuvitellaan, hallita edes sodalla. Sotien keskuksessa väki saattaa vähetä vaikkapa kolmanneksella, kuten 30-vuotisen sodan aikana Saksassa, mutta koko maailmassa se on aina sotienkin aikana lisääntynyt.

     Entä sitten kilpailu? Niin sanottu vapaa kilpailu on tunnetusti melko uusi innovaatio ja sen ideologia syntyi ja levisi vasta 1700-luvun lopulla. Sitä ovat vuorotellen kannattaneet ne tahot, jotka ovat siitä hyötyneet. Nyt näyttää siltä, että kysymys saattaa taas lähiaikoina kärjistyä.

     Tasapainoisuutta korostavien uskontojen piirissä ei kilpailun idea koskaan näytä nauttineen erityistä suosiota. Tuskinpa näin oli laita meidänkään luterilaisessa ympäristössämme. Mercator sine peccamine vix esse potest lausui myös keskiajan teologien kunnioittama Aristoteles suurella arvovallallaan ja kauppiaiden rehellisyyttä on aina epäilty, syystä tai syyttä.

      Itämailla on ollut tavallista, että kauppias aina pyrkii petkuttamaan mahdollisimman paljon. Suuri voittomarginaali pelastaa huononkin päivän, mutta lisää epäluottamusta kauppiaaseen, jonka ovi saattaa ruveta käymään harvakseltaan, kun maine leviää.

     Länsimainen, rationaalinen kauppiaskulttuuri sen sijaan panostaa suuriin kassavirtoihin ja matalaan voittomarginaaliin. Lopputuloksena on varmasti suuremmat tulot kuin huijarilla, olipa hänen kykynsä sitten vaikka tavallista suurempi.

      Ehkäpä Fergusonin olisi kannattanut kiinnittää myös huomiota sellaisiin asioihin kuin rationaalisuus (koskien esimerkiksi byrokratiaa, Weberin hengessä) sekä luottamus.

     Tutkijathan ovat havainneet, että luottamus, mukaan lukien ja erityisesti valtion ja kansalaisten keskinäinen luottamus, on avainasemassa, kun rakennetaan toimivaa kansalaisyhteiskuntaa (myös yksi killer app?) ja hyvinvointivaltiota. Luottamuksen vaarantaminen esimerkiksi lisäämällä yhteiskunnan heterogeenisyyttä, luomalla sinne kulttuurienklaaveja, on kajoamista eurooppalaisen sivilisaation perusrakenteisiin.

     Pitipä tässä oikeastaan kirjoittamani nimenomaan islamista ja sen mahdollisesta soveltumisesta nykyaikaiseen kehittyneeseen yhteiskuntaan, mutta jääköön se myöhemmäksi. Tässä siis oli esipuhe.

 

Me eletään uutta aikaa

 

Milloin aikakausi vaihtui? Vai vaihtuiko?

 

Tämänaamuisen blogin saama palaute innosti kaivamaan vielä esille jonkin vanhan kyhäyksen. Se lukee, jota kiinnostaa:

 

Lauantai 5. syyskuuta 2015

Aikakausi vaihtui

 

Aikakauden vaihtuminen. Milloin se tapahtui?

 

     Mika Waltari fantasioi aikoinaan siitä, miten Konstantinopolin kukistuessa kuultiin syvä, matala, ja mikäli oikein muistan, huokauksen kaltainen ääni… Aikakausi vaihtui.

      Itä-Rooman lopullinen siirtyminen historiaan oli siis se tapahtuma, jossa Waltarin skenaariossa aikakausien vaihtuminen saavutti lopullisen pisteensä. Se oli bifurkaatio, jonka jälkeen antiikin perinnölle ei enää ollut suoranaista jatkajaa. Islamilainen barbaria otti haltuunsa vanhan läntisen sivilisaation viimeiset asemat.

     No, jos nyt tarkkoja ollaan, niin renessanssihan oli lännessä juuri samaan aikaan täydessä käynnissä ja tarkoittaa juuri antiikin ylösnousemusta. Quattrocenton taide oli itse asiassa paljon lähempänä vanhoja esikuvia kuin Bysantin jähmettyneet aikaansaannokset, mikäli tällainen rienaus sallitaan. Toki sen parhaissa tuotoksissa oli omaa erityistä suurenmoisuutta ja myös historiallista uutuutta.

     Mutta näistä sivuseikoista voi kiistellä mielin määrin. Tässä minua kiinnostaa tuo aikakausien vaihtuminen.

      Waltarin kuvittelemaa syvää huokausta en liene itse kuullut ja ehkä eivät muutkaan, vaikka kyllä tässä päivänä muutamana saattoi jostakin Puumalan suunnalta kaikua jotakin sen kaltaista, mistä sitten lienee ollut kysymys.

       Koko ajatus siitä, että aikakaudet vaihtuisivat viime kädessä yhdessä hetkessä, on tietenkin fantastinen, tosiasiassa ne itse ovat kuviteltuja kokonaisuuksia, jotka voidaan rajattomasti asettaa kyseenalaisiksi. Kuitenkin Pentti Renvallin ajatus siitä, että historiasta voitaisiin löytää rakennekokonaisuuksia, jotka todella rajaavat historiallisia periodeja, on aivan vakavasti otettavaa laatua.

       Mikä on länsimaisen sivilisaation tila ja elämänkaaren tilanne, jos sellaista on? Brittihistorioitsija Niall Ferguson teoksessaan Civilization. The West and the Rest, maalaa optimistisen kuvan siitä, miten läntiset, ylivoimaiset instituutiot, ”killer apps”, kilpailu, tiede, demokratia, lääketiede, työetiikka ja jopa konsumerismi, ovat muuttaneet ja siunanneet koko maailmaa ja pitävät meidät yhä johdossa. Tosin meitä uhkaa vaara, ymmärtää Ferguson, joka on omistanut kirjan ystävälleen Ayaan Hirsi Alille.

       Mutta mistä me kerran aloitimme ja missä olemme nyt ja miksi? Antiikin sivilisaatio oli mahtava saavutus, mutta keskiaika pyyhki sen pois ja taannutti lännen onnettomaan primitiivisyyteen, missä millekään ”killer appille” ei ollut tilaa eikä tilausta.

       Keskiaika, kuten nyt ymmärrämme, ainakin edistyspiireissä, on konstruktio, joka tarkoituksella maalattiin pimeäksi, kun piti korostaa antiikin ja uuden ajan valoisuutta, väittävät sen ihailijat. Mitä valoisaa sitä paitsi oli uskonsotien ja siirtomaariiston aikakaudessa, joka joukkomurhasi kansoja uskonnollisin perustein, voidaan kysyä.

       Siitä huolimatta tuo vanha jako aikakausiin palvelee erinomaisesti monia tarkoituksia. Aikakausissa oli kuin olikin eroja ja jopa olennaisia. Mikäli keskiaika oli yhtä hyvä, kuin mikä muu aikakausi tahansa, voimme suhtautua tulevaisuuteen mitä positiivisimmin. Muuten ei.

       Länsimaisen sivistyksen suuruudenaika alkoi myös Fergusonin mielestä renessanssista, reformaatiosta ja löytöretkistä ja puhkesi kukkaansa teollisessa vallankumouksessa. Länsimainen imperialismi levitti valonsa koko maailmaan kuin Rooma aikoinaan, sekä henkisellä että fyysisellä ylivoimallaan.

     Taakka kasvoi taas kerran suuremmaksi kuin voitiin kestää ja rappeutuva länsi menetti jossakin vaiheessa asemansa niin demografian ja talouden, tieteen ja tekniikan, sotilaallisen voiman ja kulttuurisen ylivoiman suhteen, saattaisi joku jo sanoa.

       Jossakin vaiheessa länsi lakkasi valloittamasta itselleen siirtomaita liikaväestölleen ja muuttui itse siirtomaaksi, tyhjiöksi, jota sen nousevat kilpailijat alkoivat täyttää. Länsimaiden taloudellinen mahti, joka oli perustunut ylivertaiseen tuotantoon ja pääomiin, hupeni kuluttajien ja keinottelijoiden toiminnaksi, joka oli täysin riippuvaista kilpailijoiden reaalitaloudesta.

        Sotilaallisesti länsi menetti kyvyn käydä uhrautuvaa taistelua ja tuli riippuvaiseksi kondottieri-tyypeistä, joiden halukkuus taistella riippui täysin asiaan liittyvistä kannattavuuslaskelmista. Kerran maailmassa lännen tekninen ylivoima oli tehnyt vastustajien vastarinnan toivottomaksi.

"Whatever happens we have got, the Gatling gun and they have not."

     Näin runoili Hilaire Belloc 1800-luvulla, jolloin saatettiin raportoida vihollisen käsineen ”taisteluissa” jopa satakertaiset tappiot. Moiset taistelut tietenkin olivat lähinnä teurastusta, jossa vankeja ei otettu.

       1900-luvun toisella puoliskolla tilanne muuttui. Lännellä toki on yhä käytettävissään joukkotuhoaseet, mutta ei mitään kykyä niiden käyttämiseen eikä monopolia niihin. Kilpailijoilla on myös tällaisia aseita, eikä niiden moraalisista estoista ole läheskään samanlaista varmuutta.

        Siksipä länsi viimeiseen asti yrittää estää ydinaseiden leviämistä ”vääriin” käsiin, mutta jokainen ymmärtää, että se on tuomittu häviämään tämän taistelun, kuten Doomsday Clock ennustaa.

       Toki ”lännellä” eli tarkemmin sanoen Yhdysvalloilla yhä on maailman mahtavin laivasto, mikä takaa liikkuvuuden lähes kaikkialle, mutta sekin on haavoittuvainen ja sen mahdollisuudet ovat rajalliset. Pystyykö Yhdysvaltain koko mahti edes panemaan kuriin Afganistania ja sen keskiaikaista yhteiskuntaa?

       Jostakin kumman syystä satuin kerran istumaan samassa pöydässä, jossa kenraalieversti Leonid Ivashov totesi kuivasti ja ilmeisen harmistuneena, että sotilaat kyllä pystyisivät panemaan asiat kuntoon idässä, jos saisivat siihen valtuudet.

       Tämän uskon kyllä. Tsaarin Venäjä nujersi aikoinaan Kaukasian kapinalliset, mutta sen käyttämät keinot olivat barbaariset ja kyllä siihen aikaakin meni. Lännen sotilasmahdin tärkein rajoittaja on kulttuuri, joka estää käyttämästä menetelmiä, joita pidetään barbaarisena.

       Jossakin määrin samanlaisia estoja näyttää olevan myös Venäjän asevoimilla. ISIS-joukot sen sijaan toimivat avoimen barbaarisesti ja elämöivät sillä. Mitä tapahtuisi suuressa 2000-luvun totaalisessa uskonsodassa, emme ole vielä nähneet ja toivottavasti emme näekään.

       Tässä voi myös kysyä, mitkä ovat maailman vastapoolit? ”Länsi” ja muu maailma eivät suinkaan ole automaattisesti toisiaan vastaan taistelevia osapuolia. Luojan kiitos, edut ovat pitkälti yhteiset ja myös ihmisyys ymmärretään yhteiseksi arvoksi. Mutta kaikki tässä maailmassa voi muuttua.

     Niin, tosiaan. Alussa puhuttiin jo suuresta muutoksesta ja sen ajankohdasta. Onko länsimaisen kulttuurin ylivalta jo taittunut ja milloin, vai saammeko yhä odotella aikakausien vaihtumista?

     Entä mitä tulee meidän jälkeemme? Uusi keskiaika, pimeys, primitiivinen raakuus, toisenlainen ja korkeampi sivilisaatio vaiko yksinkertaisesti yleinen ja yhtäläinen tuho?

       Ian Morris on kirjoittanut kirjan Why the West Rules –for Now? Hän näkee edessäpäin sekä suuren katastrofin mahdollisuudet että myös toivon mahdollisuuden. Ilmaston muutos (etenkin global weirding) yhdessä väestönkasvun kanssa lupaavat katastrofia. Pandemiat, ydinsota, saastuminen ja erilaiset pulat lupaavat Pimeän tuloa (Nightfall) muutaman kymmenen vuoden tähtäimellä.

       Mutta, Morris toivoo, vaikeudet saattavatkin antaa sysäyksen uudelle alulle. Saatamme joutua singulariteettiin, mikä on kauhea asia, mutta sen jälkeen päästäkin uuteen maailmaan, jossa ehkä hallitsevat uudenlaiset olennot…

       Lohtuhan se lienee tämäkin. Morrisin kirjan huipentumana on vanhan kunnon imperialistin, Rudyard Kiplingin tunnettu runo, josta on tapana muistaa vain yksi pätkä:

 

 Oh, East is East and West is West, and never the twain shall meet…

 

Mutta runo jatkuu:

Till Earth and Sky stand presently at God’s great Judgment Seat;
But there is neither East nor West, Border, nor Breed, nor Birth,
When two strong men stand face to face,  tho’ they come from the ends of the earth!

     Yleinen inhimillisyys tulee yhteisesti ymmärretyksi ja kaikki kerääntyvät ponnistelemaan suurta Pimeän tuloa vastaan. Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa uhkaavat yhtä lailla kaikkia, joten tämä on ainoa rationaalinen tie.

       Kuulostaako uskottavalta? Ehkäpä ei. Mikä merkitys islamilaiselle fundamentalistille on sillä, että maailmanloppu on tulossa? Eiköhän se ole omiaan antamaan lisää intoa hänen toiminnalleen ja vahvistamaan sitä vakaumusta, ettei ihmisillä ole arvoa sinänsä ja että katastrofi on Allahin tahto.

       Mitä sitä paitsi oikein merkitseekään Kiplingin sovinistinen vihjailu ”miehistä”, jotka muka ratkaisevat asiat? Missä sellaisia miehiä nykyään sitä paitsi on?

       Mikäli asiat menisivät analogisesti antiikin maailman tuhoutumisen kanssa, voisimme taas odottaa muutoksen vihoviimeiseen loppuunsa saatettuna itse asiassa voivan kestää vaikkapa tuhat vuotta, eli paljon kauemmin kuin maapallo tällä menolla.

       Sitä ennen tapahtuisi sekä väkivaltaisia invaasioita että vanhan sivilisaation arvopohjan tuhoutumista. Kansainvaelluksethan näemmekin koko ajan ympärillämme.

       Aikoinaan Rooman valtionuskonnon korvasi kristinusko, syystäkin vanhojen arvojen totaalisena vihollisena pidetty taikauskoisen ja fanaattisen rahvaan ideologia, hieno toki ”sinänsä”.

       Kristinusko on jo käytännössä menettänyt ideologisen kykynsä ja korvautunut primitiivisellä ateismilla, joka tukee vallitsevaa individualistis-narsistista maailmankatsomusta. Sama koskee nationalismia, joka vähän aikaa näytti korvaavan transsendenttisen uskonnon.

       Uskonto on aina ollut sivilisaation sydän, eivät ”killer appit” tai teknologia. Ehkäpä on viisainta hakea aikakausien vaihtumisen kulminaatiopistettä sieltä, missä voidaan todeta uskonnon kuolema tai ainakin vaipuminen horrostilaan?

       Pierre Nora on sijoittanut tämän ”pitkän keskiajan” päättymisen Ranskassa jonnekin 1960-luvulle. Tarkkojen ajoitusten tekeminen lienee tarkoituksetonta. Joka tapauksessa voimme todeta, että esimerkiksi meillä sotasukupolvi oli vielä huomattavan uskonnollinen, kun taas suuret ikäluokat jo irtautuivat rajusti vanhasta.

       Muutos näkyi myös demografiassa, suuret ikäluokat jättivät jälkeensä pienet. Tämä tapahtui myös kaikkialla katolisessa Euroopassa vastoin paavin arvovaltaisia kieltoja. Kaunopuheisempaa indikaattoria maallistumiselle ei voisi löytää.

       Kulttuurivallankumous, joka huipentui vuoteen 1968, oli hedonistisen, sekulaarisen, narsistisen ja individualistisen sekopäisyyden triumfikulkue, joka tavoitteli kaikissa asioissa absoluuttista ”edistystä”, kuvitellen sen löytäneensä.

       Elintason huikea nousu ja sen tavoittelu, konsumerismi, kulttuurin samaistaminen huvitteluun ja kulutukseen, ihmisen eläimellistäminen, pyhän kieltäminen ja hävittäminen kulttuurista murtautuivat esille yhtenä ryöpsähdyksenä.

       Tuon vuoden esille tuomat virtaukset eivät levinneet kaikkialle yhtäkkiä. Näennäisesti on ilmennyt myös vastavirtaa ja tietenkin järkiintymistä, mutta seuraavissa sukupolvissa on tuolloin esille murtautunut uusi kulttuurinen suuntaus vain vahvistunut.

       Vuonna 1968 me kai sitten siirryimme uuteen maailmaan. Pariisin tragikoomisilta barrikadeilta kaikui ehkä sittenkin aikakausien vaihtumisen aiheuttama ääni. Se saattoi kuulostaa banaalilta ja typerältä, mitä se olikin, mutta juuri se oli tulevaisuuden ääni. Soyez realistes, démandez l’impossible…

 

Yltäkylläisyyden haaste

 

Konsumerismia taas katsomassa

 

     Ihmisen muisti on aika omituinen mekanismi. Harva nyt kahdeksankymppinen enää todella muistaa tai edes ymmärtää, miten vähällä aikoinaan tultiin toimeen ja oltiin ehkä tavallaan tyytyväisiäkin, kun ei oikein muutakaan voitu. Toki moni oli myös tyytymätön ja katkera. Usein syystäkin.   

      Kyllä rahan puutteen pirullisuus yleisesti ymmärrettiin, vaikka nälkäkuolema ei enää ahdistellut. Tiukkaa teki usein myös ns. hyvin toimeen tulevilla ihmisillä (ks. Vihavainen: Haun pikkuporvariston uusi maailma tulokset ). Kukaan ei kuitenkaan osannut vielä 1950-luvulla kaivata paljoa sellaista, mikä nykyään koetaan välttämättömyydeksi.

     Tietokoneista, kännyköistä, lentomatkoista ulkomaille ja kaiken maailman hemmottelulomista ei edes unelmoitu, ne eivät kuuluneet siihen maailmaan.

      Oma talo, jääkaappi, pesukone ja auto sen sijaan olivat jo monien unelmissa ja yhä useamman kohdalla myös todellisuutta. Moni ainakin osasi kaivata vesijohtoja, sähköjä, puhelinta, vessaa ja viemäriä ja jopa televisiota vuosikymmenen lopulla. Useimmilla niitä ei ollut. ”Kaikki nykyajan mukavuudet” oli ilmaus, joka näkyi lehdissä yhä useammin.

     Neuvostoliitto kulki myös kulutuksen suhteen jälkijunassa, vaikka oli julistanut täyttävänsä kaikkien ihmisten tarpeet varsin pian. Joskus sivulauseessa mainittiin, että kyse on kohtuullisista tarpeista, mutta se ei tuntunut erityisen tärkeältä. Tarpeettoman kulutuksen kohteita eli ylellisyyttä tuotettiin siellä niukasti, mutta tuotettiin kuitenkin.

     Kohtuuttomia ja tarpeettomia vaatimuksiahan ihmisillä oli ollut jo Raamatun aikoina. Kerskakulutus oli muuan tutkijoiden tunnistama ilmiö, joka kuitenkin pakosta rajoittui aika harvoihin ihmisiin. Tarpeeton ja sokea kulutusvimma ei vielä ollut löytänyt yleisöään. Sen aika tuli vasta suurten markettien mukana 1970-luvulla.

     Mutta ainakin ihmiset osasivat pyrkiä esimerkiksi muodin mukaiseen pukeutumiseen, vaikka siinä ei mitään järkeä ollutkaan. Muutenkin petolliset myyntimiehet yrittivät saada ihmisen ostamaan sellaista, mitä hän ei oikeasti tarvinnut. Yhteiskuntaopin oppikirjoissa niistä varoiteltiin. Myyntimies ei tosiaankaan ollut suomalaisen yhteiskunnan sankari.

     Mutta niin ne ajat muuttuivat. Koko maailma sairastui ennen pitkää tautiin nimeltä konsumerismi. Nyt ei enää pyritty vain tyydyttämään ns. kohtuullisia tarpeita, vaan ostamaan kaikenlaista krääsää. Sellainenkin termi kuin ”shoppailu” tuli käyttöön. Ei sitä kukaan olisi osannut kuvitella vielä 1950-luvulla.

     No jaa -olivathan sitä väkeä täynnä jo uudet tavaratalot, Stockmann ja Sokos. Oli meillä jo ryhmä, jolla oli rahaa enemmän kuin he sitä oikeastaan tarvitsivat. Mutta se oli vielä pieni.

     Konsumerismin merkitys koko maailmalle on ollut valtava ja sen syntyä ja voittokulkuja kannattaa hieman pohtia. Kun Neuvostoliitossa alettiin juhlallisesti rakentaa kommunistista yhteiskuntaa 1960-luvjn alussa, ei montakaan ajatusta uhrattu niille ”tarpeille”, jotka pian toteutettaisiin täysimääräisesti.

     Lämmin asunto, ravitseva ruoka, kestävät vaatteet ja hyvät liikenneyhteydet olivat etusijalla. Vesijohtojen, viemärien, sähköistyksen ja keskuslämmityksen tuleminen yhä useamman ulottuville oli yhtä juhlaa. Sen jälkeen voitiin huomio kiinnittää ns. hengen hedelmiin. Ihmiset olivat jo alkaneet muuttua ja kohta heitä ei enää tunnistaisi entisikseen (vrt. Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset ).

     Kommunismi häämötti horisontissa, mutta kuten koiranleuat sanoivat, horisontti on määritelmällisesti se näköpiirin raja, joka aina pakenee kauemmas sitä lähestyttäessä…

    Nyt ei sellaistakaan utopiaa näy missään edes esitettävän. Mitä voimme siitäkin päätellä?

Mutta tässä vielä itse konsumerismista:

 

 

lauantai 4. tammikuuta 2025

Uuden ajan ilmiöitä

 

Kulutususkonnon synty ja kukoistus

 

Kulutuksen vuosisata

 

    Amerikkalainen kulutuksen tutkija Gary Cross on todennut, että konsumerismi oli se ”ismi”, joka 1900-luvulla voitti kaikki muut, vaikka sillä ei ollut mitään erityistä ohjelmaa, eikä varsinaista puoluetta ja vaikka sitä koko ajan vainottiin, milloin suorastaan lain säädöksillä ja milloin vain ylenkatseella, moralisoinnilla ja paheksunnalla.

     Konsumerismi Crossin määritelmän mukaan tarkoittaa sitä, että elämässä ja yhteiskunnassa keskeisenä asiana pidetään kulutushyödykkeitä.

     Vielä sata vuotta sitten ei Crossin mukaan edes Amerikassa monikaan kuvitellut, että 1900-luvusta tulisi kulutuksen vuosisata ja sen suuren riemuvoiton näyttämö.

     Kaikkien vakavien ideologien ja teoreetikkojen mielestä elämässä ja yhteiskunnassa ei saanut olla keskeistä kulutus, vaan sen sijaan ehkäpä politiikka, uskonto, ihmisten veljeys ja yhteistyö, itsehallinto, persoonallisuuden kasvu ja ihmisen itsetoteutus.

     Kaikki nuo vaihtoehdot olivat ja ovat komeita ja myönteisiä asioita. Bolshevikkien puolueohjelmassa vuodelta 1919 luvattiin sosialistisessa yhteiskunnassa työpäivä lyhentää kuusituntiseksi, mikä lisäksi jokainen saisi kahden tunnin ajan ja palkkaa nauttien osallistua hallintoon ja itsensä kehittämiseen.

      On ilmeistä, ettei erityisen korkeata elintasoa pystytty kuvittelemaan mahdolliseksi, mutta ei sitä myöskään pidetty erityisen tarpeellisena. Oikeudenmukainen palkka, riittävä ravinto ja kunnon asunto olivat sinänsä perusasioita. Niiden yläpuolella olivat kuitenkin itsehallinto, omasta työstä ja omasta inhimillisyydestä vieraantumisen päättyminen ja täydellinen vapaus sorrosta ja riistosta. 

     Utopia oli aivan sama kuin anarkisteilla, kuten Lenin huomautti. Vain toteuttamiskeinot olivat toiset ja rajummat..

     Kun Neuvostoliiton kommunistinen puolue vuonna 1961 vannoi rakentavansa kahdessakymmenessä vuodessa kommunistisen yhteiskunnan, jossa jokaisella olisi aineellisia hyödykkeitä niin paljon kuin hän tarvitsee, kuviteltiin, ettei hän kovin paljon tarvitsekaan.

      ”Kohtuulliset tarpeet” käsittivät ilmeisesti ruoan, asunnon, vaatteet, terveydenhoidon, kulttuuripalvelut, koulutuksen ja vastaavat asiat. Niitä olisi jokaiselle tarjolla riittävästi, joten rahakin joutaisi pois käytöstä. 

     Silloin ei ihmisten välillä enää olisi aineelliseen toimeentuloon perustuvaa kateutta, ei rikollisuutta eikä prostituutiota, tuskin aviorikostakaan, kun vanhanaikainen perhe ja kotitalous käytännössä häviäisivät. Ihmisen arvon mitta olisi hänen henkinen rikkautensa ja jalo kilpailu kohdistuisi lähinnä suurimman jalomielisyyden ja hienostuneisuuden osoittamiseen. 

     Jotkut bolshevikit olivat 1920-luvulla vielä arvelleet, että Nietzschen kuvittelema yli-ihminen syntyisikin nimenomaan kommunismin kautta.

     Toisinhan siinä kävi. Ilman mahdollisuutta toteuttaa konsumeristisia vaistojaan ihminen ei välttämättä kohonnut moraaliseksi jättiläiseksi, vaan saattoi suorastaan luisua moraaliseksi kääpiöksi. 1980-luvulla tämä uskallettiin jo tunnustaa Venäjälläkin. Literaturnaja Gazeta julkaisi pilakuvan, jossa kaksi rähjäistä työmiestä juttelee pystybaarissa tuopin äärellä. Toinen lausahtaa ylpeästi: ”Minulla ei ole autoa, ei huoneistoa eikä kesämökkiä. Olen henkisesti rikas”.

     Neuvostokauden loppuvaiheessa Valentin Rasputinin kaltaiset kirjailijat uskaltautuivat kuvaamaan sen sortin rikkautta. Kyseessä oli puhdas ryysyköyhälistön elämänmuoto. Ryysyläinen oli kiinnostunut vain viinasta ja helposta elämästä.

     Hänellä ei ollut mitään pitkän tähtäimen päämääriä, hän ei arvostanut toisten työtä eikä pyrkinyt kehittämään omaansa. Hänestä ei ollut tullut luovaa tuottavaa ihmistä, vaan kuluttajan kaikkein kurjin tyyppi, vandaali ja röyhkimys.

     Kyseessä oli tietenkin paradoksi ja tarkoittamaton tulos. Maksim Gorki oli jo vuosisadan vaihteesta lähtien käynyt sotaansa pikkuporvarillisuutta vastaan ja kuvitellut, että kiintymys omaan pieneen omaisuuteen ja sen kartuttamiseen olisi kaiken paheen ja kurjuuden äiti. 

     Gorki luuli talonpojan olevan tämän paheen ruumiillistuma ja riemuitsi, kun kollektivisointi vapautti syntiset taakastaan.

     Gorkin jälkeen Benjamin Barber, Erich Fromm, Naomi Klein, Zygmunt Bauman ja lukemattomat muut ovat kauhistelleet konsumerismin synnyttämää epäkulttuuria. Kun kaikki alennetaan kauppatavaraksi, tulee ihmiselämästä typerää, pinnallista ja pohjimmiltaan epätyydyttävää.

     Missä on yhteisöllisyys, huolenpito lähimmäisestä, missä pyyteettömyys, aitojen asioiden arvostus ja todellinen henkinen hyvinvointi?

     Sitä voi kysyä. Todennäköisesti niitä ei ole siellä, mistä niitä haikaillaan: oman kansamme menneisyydessä, Afrikan alkuasukkaiden parissa, Pohjois-Koreassa, Maon Kiinassa tai Trobriand-saarilla. Keskittyminen hyödykkeisiin tuottaa vastenmielisiä tuloksia, jos se menee liiallisuuksiin.

     Toisaalta hyödykkeiden puute tuottaa niitä varmaankin vielä todennäköisemmin. Se pakonalainen yhteisöllisyys, josta esi-isämme nauttivat, olisi meille helvetti. Kuviteltu henkisesti rikas elämä köyhissä maissa lienee sekin vain harvojen herkkua.

     Matti Pulkkinen pohdiskeli aikanaan, että köyhyyden oletettiin jalostavan ihmistä, mutta käytännössä se todennäköisemmin tuotti Juutas Käkriäisen tapaisia henkisestikin kurjistuneita olentoja. Toisaalta myös pelkkä mammona ja pyrkimys sen haalimiseen hinnalla millä hyvänsä on kauhistus.

      Lienee luultavaa, että ihminen, ideaalisesti kehittyäkseen tarvitsee melkoisen annoksen myös konsumerismia. Miksi ihmisten pitäisi elää pelkästä politiikasta, yhteisön palvelemisesta ja altruismista? Häviääkö mikään pahe sillä, että ihminen köyhtyy? Tuskinpa vain.

     Nykyinen elämänmuotomme muistuttaa monessa suhteessa Rooman valtakunnan rappiokautta. Kuluttamista ja primitiivistä hedonismia korkeammat arvot ovat marginaalissa ja jopa unohdettuja.

     Mutta onko syyllinen sittenkään konsumerismi sinänsä? Ehkä slummien psykologia, jossa kulttuurin tyhjyys kärjistyy, onkin nimenomaan puuttuvan pikkuporvarillisuuden aiheuttamaa?

     Niall Fergusonin mielestä konsumerismi oli yksi niistä mahtavista innovaatioista, jotka nostivat läntisen kulttuurin koko maailman ehdottomaksi johtajaksi.

      Voi olla, että meidän on pian vielä pystyttävä sitä suurestikin rajoittamaan, mikäli haluamme maapallon riittävän. Siihen saakka voimme vain seurata, miten oppipojat kaikkialla maailmassa ovat kiiruhtaneet omaksumaan tuon niin halveksitun, kadehditun ja voimallisen asian.

(ja tässä lisää tarvittaessa):

Killer Apps ja uskonnot

 

     Niall Ferguson on suomeksikin kai hiljattain ilmestyneessä teoksessaan Civilization, The West and the Rest yrittänyt haarukoida ne tärkeimmät asiat, joiden ansiosta nimenomaan länsimaat lähtivät hurjaan nousukiitoon samaan aikaan kun muut jäivät elelemään vanhoillaan tai taantuivat.

     Muodikkaasti Ferguson käyttää näistä asioista nimikettä killer apps, joka mielestäni on typerä ja epäonnistunut, mutta itse Fergusonin yritys kyllä on kiinnostava.

     Nämä ”sovellukset” ovat kilpailu, tiede, omaisuus, moderni lääketiede, konsumerismi ja työetiikka.

     On selvää, että jossakin muodossa lähes kaikkia näitä on ollut muuallakin, eivätkä erot kulttuurien välillä yleensäkään liene absoluuttisia vaan suhteellisia. Harvinaisia ovat tilanteet, joissa emme kykenisi eläytymään vieraaseen kulttuuriin ja sen ihmisten asemaan, vaan joutuisimme katsomaan heitä sivusta, vieraina kuin joitakin avaruusmuukalaisia.

     Eläytyminen vieraaseen kulttuuriin onkin yksi palkitsevimmista harrastuksista. Vasta sitä kautta voi myös ymmärtää omaansa, sekin näyttää erityispiirteensä vasta muihin peilattaessa.

     Voidaan havaita, että monet ”eksoottisten” kulttuurien ystävät menettävät tykkänään sydämensä milloin millekin toisenlaiselle elämänkäsitykselle, joka yhtäkkiä tuntuu niin paljon todemmalta ja aidommalta kuin oma, kulunut ja niin falski kulttuurinen ympäristö, josta sisältö on kulunut pois.

     Tähän problematiikkaan enemmälti puuttumatta on syytä kysyä, missä määrin Fergusonin näkemykset suhteellisesti pätevät esimerkiksi kristinuskon ortodoksisen, katolisen ja kalvinistisen muodon tai islamin suhteen.

     Niissä on aivan ilmeisesti keskinäisiä eroja, puhumatta siitä, että buddhalaisuus ja muut itämaiset uskonnot poikkeavat näistä kaikista sangen oleellisesti.

     Pjotr Tšaadajev, joka ravisteli Venäjää vuonna 1836 julkaistuilla filosofisilla kirjeillään, näki koko Venäjän tragediana sen, että omaksumalla ortodoksisen uskon se oli leikannut itsensä irti länsimaiden historiasta ja itse asiassa pyrki nyt lähestymään tuota sivilisaatiota historiattomana ulkojäsenenä, joka ei ollut antanut mitään sen yhteiseen kehitykseen.

     Tšaadajev ei spekuloinut sillä, miksi länsi oli kehittynyt ja Venäjä jäänyt polkemaan paikalleen, mikäli tämä edes häntä kiinnosti. Hänelle tärkeää oli vain tuo katkennut yhteys.

     Jopa tapauksessa myös ortodoksisen uskonnon vaikutusta Venäjän intellektuaaliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen on paljon pohdittu. Ortodoksinen uskontohan ei arvosta rationaalisuutta läheskään samassa määrässä kuin katolinen, vaikka moni molemmille kirkoille yhteinen kirkkoisä olikin joskus suuri ajattelija ja yhä lukemisen arvoinen. Ajatelkaamme vaikka Augustinuksen merkitystä meillekin.

     Joka tapauksessa intellektuaalinen aktiivisuus kukoisti keskiajalla nimenomaan katolisen kirkon piirissä, mutta ei ortodoksisen. Voidaan kaikin mokomin sanoa, ettei logiikka uskontoon millään lailla kuulukaan, mutta joka tapauksessa ne ajattelun välineet, joita sittemmin käytettiin länsimaisessa tieteessä, jäivät ortodoksisella puolella käyttämättöminä pölyttymään.

     Juuri nyt ortodoksia ilmeisesti vetoaa sivistyneistöön epä-älyllisyydellään, samaan aikaan kuin luterilaisuudelle ominainen teologinen järkeily vain karkottaa ihmisiä. Mutta tästä ei nyt ole puhe.

     Tiede, sellaisena kuin sen tunnemme, kehittyi nimenomaan länsimaissa eikä uskonnon rooli sen edellytysten luojana ole vähäinen, vaikka jotkut likinäköisyydessään ovat kiirehtineet leimaamaan juuri uskonnon tieteen periviholliseksi.

     Erityisesti luterilaisuudessa korostui jokaisen kristityn henkilökohtainen velvollisuus ajatella ja ymmärtää itse, myös järjellään, uskonnon totuudet. Kun kerran paljastui, että koko asetelma oli hataralla pohjalla, tuli lankeemus ja se oli suuri.

     Omaisuus on asia, joka saattaa myös liittyä uskontoon, vaikka sen perustelut todennäköisimmin löydetään lakikirjasta. Roomalainen oikeus, joka kodifioitiin Bysantissa, siirtyi länsimaisen yhteiskunnan omaisuudeksi nimenomaan läntiseen Eurooppaan. Paradoksaalisesti Bysanttiin nojaava Venäjä jäi tälläkin alalla alikehittyneeksi.

     Työetiikka liitetään erityisesti kalvinismiin, luterilaisuuteen se taidetaan liittää enimmäkseen Suomessa, jossa ei useinkaan ole viitsitty ajatella, mitä Max Weberin Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus oikeastaan tarkoittaa. Venäjällä ovat uusslavofiilit kiinnittäneet asiaan sitäkin enemmän huomiota.

     Heidän mielestään se tarkoittaa sitä, ettei kalvinisti, joka tietää, että ihmisten enemmistö on predestinoitu helvettiin, anna heille mitään arvoa.

     Ihmisten veljeyttä julistava ortodoksia sen sijaan tuntee yhteisvastuuta ja solidaarisuuttaa kaikkein vähimmistäkin veljistä. Se on sitä aitovenäläistä kollektivismia, jolle länsimainen henki on vieras.   

      Kalvinistinen kapitalisti työskentelee, kuluttamatta, keräten pääomia ja pitää rikkauttaan Jumalan merkkinä hyväksymisestä. Tämä perimmältään irrationaalinen käytös mahdollistaa pääoman kasautumisen ja kapitalismin synnyn.

     Olkoon näin. Mutta entäpä sitten konsumerismi? Jotkut tutkijat ovat väittäneet, että myös konsumerismi on aito keksintö, jolle raivasi tilaa englantilainen utilitarismi. Talonpoika ei halunnut kuluttaa liikaa eikä valtio antanutkaan hänen sitä tehdä. Tehdastyöläiset eivät aluksi tähän kyenneet.

      Mutta viimein portit aukenivat ja kulutus itsetarkoituksena valloitti maailman. Sillä oli aluksi paljon esteitä voitettavanaan ja jopa Amerikassa sitä paheksuttiin.

     No, on hyvinkin mahdollista, että kuluttajasankareiden rooli lännen rikastumisessa on merkittävä. Joka tapauksessa se on ristiriidassa kapitalismin synnyn edellyttämän pidättyvyyden kanssa, mutta ehkä ne olivat eriaikaisia tai ainakin eri miesten ja naisten kontolla?

     Oliko Venäjä konsumerismin kehitysmaa, jossa kulutuksen ideologinenkin paheksuminen säilyi aina 1960-luvulle saakka? Olen yrittänyt todistella asiaa tuoreessa kirjassani Communism and Consumerism (mukana myös hyviä muita kirjoittajia), julk. Brill, Leiden 2015. Suosittelen kirjaa ajattelun virikkeeksi.

     Jäljelle jäävät lääketiede ja kilpailu. Lääketiede länsimaisessa muodossaan on vasta hiljattain saanut johtoaseman monissa maissa ja aiheuttanut niissä valtavaa väestönkasvua. Esimerkiksi Kiinassa on tällä alalla myös vahvat omat traditiot, mutta epäilemättä ne eivät ole historiassa kyenneet aikaansaamaan valtavia muutoksia toisin kuin länsimainen ns. koululääketiede.

     Tässä onkin sitten varsinainen killer app, paradoksaalisesti. Länsimaisen lääketieteen ovat nyt omaksuneet jo kaikki maailman maat ja se näyttää olevan tärkein yksittäinen tekijä, joka uhkaa koko läntistä sivilisaatiota, ellei luonnon punakynä tule jossakin muodossa tilejä tasoittamaan.

     Väkilukua ei voida, toisin kuin kuvitellaan, hallita edes sodalla. Sotien keskuksessa väki saattaa vähetä vaikkapa kolmanneksella, kuten 30-vuotisen sodan aikana Saksassa, mutta koko maailmassa se on aina sotienkin aikana lisääntynyt.

     Entä sitten kilpailu? Niin sanottu vapaa kilpailu on tunnetusti melko uusi innovaatio ja sen ideologia syntyi ja levisi vasta 1700-luvun lopulla. Sitä ovat vuorotellen kannattaneet ne tahot, jotka ovat siitä hyötyneet. Nyt näyttää siltä, että kysymys saattaa taas lähiaikoina kärjistyä.

     Tasapainoisuutta korostavien uskontojen piirissä ei kilpailun idea koskaan näytä nauttineen erityistä suosiota. Tuskinpa näin oli laita meidänkään luterilaisessa ympäristössämme. 

      Mercator sine peccamine vix esse potest lausui myös keskiajan teologien kunnioittama Aristoteles suurella arvovallallaan ja kauppiaiden rehellisyyttä on aina epäilty, syystä tai syyttä.

     Itämailla on ollut tavallista, että kauppias aina pyrkii petkuttamaan mahdollisimman paljon. Suuri voittomarginaali pelastaa huononkin päivän, mutta lisää epäluottamusta kauppiaaseen, jonka ovi saattaa ruveta käymään harvakseltaan, kun maine leviää.

     Länsimainen, rationaalinen kauppiaskulttuuri sen sijaan panostaa suuriin kassavirtoihin ja matalaan voittomarginaaliin. Lopputuloksena on varmasti suuremmat tulot kuin huijarilla, olipa hänen kykynsä sitten vaikka tavallista suurempi.

     Ehkäpä Fergusonin olisi kannattanut kiinnittää myös huomiota sellaisiin asioihin kuin rationaalisuus (koskien esimerkiksi byrokratiaa, Weberin hengessä) sekä luottamus.

     Tutkijathan ovat havainneet, että luottamus, mukaan lukien ja erityisesti valtion ja kansalaisten keskinäinen luottamus, on avainasemassa, kun rakennetaan toimivaa kansalaisyhteiskuntaa (myös yksi killer app?) ja hyvinvointivaltiota.

      Luottamuksen vaarantaminen esimerkiksi lisäämällä yhteiskunnan heterogeenisyyttä, luomalla sinne kulttuurienklaaveja, on kajoamista eurooppalaisen sivilisaation perusrakenteisiin.

     Pitipä tässä oikeastaan kirjoittamani nimenomaan islamista ja sen mahdollisesta soveltumisesta nykyaikaiseen kehittyneeseen yhteiskuntaan, mutta jääköön se myöhemmäksi. Tässä siis oli esipuhe.

 

Radikaalia

 

Radikalismin viettelys ja lääke

 

     The New York Review of Booksin vanhana lukijana totuin aikoinaan törmäämään sellaisiin ajatuskulkuihin, joissa radikalismi ilman muuta oletettiin hyväksi asiaksi sinänsä.

      Kirjojen mainoksissa toistui yhä uudelleen ”a radical way”, joka jo sellaisenaan tuntui lupaavan tietylle lukijakunnalle jotakin uutta ja kiinnostavaa.

     Tavallaanhan niin kai olikin. Olemassa olevalta ja koetulta pohjata eteenpäin siirtyminen kuulostaa a priori kovin tylsältä ja kesyltä asialta, eikä se innosta tempautumaan mukaan koko sielulla ja aatteen palolla.

     Vasta sellainen tapa ajatella, jolla on ihmelääkkeen ominaisuudet (vrt. käärmeöljy) ja joka lupaa muuttaa maailman aivan uudeksi, saa etenkin nuoren ja maailmaa ymmärtämättömän ihmisen innokkaaksi kannattajakseen.

     Parasta on, mikäli uutta oppia julistaa joku suureksi julistettu hahmo, joka antaa kannattajilleen luvan tehdä asioita, joita muuten pidettäisiin rikoksina. Maksim Gorkihan sanoi, että Lenin sai Venäjän kansan mukaansa antamalla sille kuvan käyttäytyä häpeällisesti.

     Vastaavia helppoheikkejä, auktoriteetilla tai ilman, riittää tänäänkin. Olennaista on, että luvataan niin paljon, että noiden kuviteltujen suurten saavutusten rinnalla kaikenlaisten oheisvahinkojen merkitys jää aivan olemattomaksi.

     Varsinaiset hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden utopiat ovat nyt pois muodosta, mutta maailman pelastaminen on sen sijaan sen luokan asia, että sen hyväksi tehtynä ei mikään rikos oisi olla edes rikos.

     Sitä paitsi lennokas ja riittävän epäkriittinen teoria (tämän piiriin lasken myös ns. ”kriittisen teorian”) antaa mielikuvitukselle siivet ja auttaa irtautumaan todellisuudesta, joka saattaa monesta asiaa ymmärtämättömästä tuntua niin valjulta ja tyhjänpäiväiseltä, että sen mieluummin jättää hiomiotta.

     Korkean abstraktiotason sfääreissä kelpaa sen sijaan esteittä kaarrella ja tehdä kaiken maailman immelmanneja. Se on hurjaa (saks. toll)!

     Voi kysyä, miksi juuri radikalismi on aikamme syöpä ja muuan ilmeinen vastaus on, että maailma on ja on viimeisetn150 vuotta ollut niin kiivaassa muutoksen tilassa, mettä monet asiat ovat tosiaankin perä perää vanhentuneet ja myös konservatiivit ovat irtautuneet niistä havaittuaan asian perustelluksi.

     Ikävä vain, että monet niistä asioista, jotka nimenomaan eivät ole vanhentuneet, eivätkä sanan varsinaisessa merkityksessä voikaan vanhentua (ihmisen olemus, perhe, sukupuoli, kansallisuus) on radikaaleissa piireissä hylätty suurella innostuksella ja kyhätty niiden tilalle pilvilinnoja, jotka sitten ovat osoittautuneet pahimmillaan surmanloukuiksi ja parhaimmillaankin vain pilviksi pilvien joukossa.

     Viittaan vain fasismiin ja kommunismiin ja niiden johdannaisiin. Se, joka vielä muistaa 1970-luvun, tietää, ettei tässä puhuta vain vertauskuvilla. Usko oli yhtä totista ja fanaattista kuin se oli typerää ja todellisuutta ja sen tarjoamia faktoja uhmaavaa.

     Radikalismin paratiisi on aina tulevaisuudessa ja yleensä hyvin läheisessä tulevaisuudessa, ikään kuin kädenojennuksen päässä. Tarvittaisiin vain lyhyt ja iloinen taistelu, jollaiseksi Majakovski kuvasi vallankumouksen ja siellähän oltiin!

     Joka tapauksessa taistelua ja vihollisen nujertamista tarvitaan, sillä vanha ei suostu vapaaehtoisesti muuttumaan vastakohdakseen eikä mikään utopia voi sietää vanhan säilyttämistä. Vielä miljoonien ihmisten puhdistamisen ja kymmenien vuosien jälkeen neuvostoutopian toteutumista estivät ”menneisyyden jäänteet” (perežitki prošlogo).

     Mutta nämä asiathan ovat kaikkien tiedossa, vaikka paljon harvempien ymmärtämiä. Ennusteet lupaavat säikkymättömälle utopismille taas voittoa vaaleissa. Ajatukseton massa (vrt. Vihavainen: Haun bydlo tulokset) , joka onnittelee itseään hyvistä aikomuksistaan, ei vähästä säikähdä. Ei se opi mistään, ennen kuin on saanut tiensä päätökseen.

Mutta tässä taas muistutus meille kaikille:

 

Torstai 28. joulukuuta 2023

Epämuodikasta

 

Kohtuullisuutta etsimässä

 

Roger Scruton, Conservatism. Profile Books,  s.a. , 169 s.

 

     Pari vuotta sitten kuolleesta Roger Scrutonista ja hänen ajatusmaailmastaan on tullut kirjoitettua jo useamman kerran (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ).

     Se ei tee tarpeettomaksi palaamista niihin taas kerran. Meidän aikanamme olisi hyvin tarpeellista syventyä näihin näkökulmiin vähintäänkin kerran viikossa. Se voisi olla jonkinlainen vastapaino herkeämättömälle ja suuriääniselle anti-intellektualismin pommitukselle, joka yhä useammin rikkoo häikäilemättä totuudellisuuden periaatetta.

     Tässä pikku kirjassa Scruton hahmottelee konservatismin synnyn ja kehityksen poliittisena voimana erityisesti Britannian ja sen naapureiden esimerkkejä käyttäen ja pohtii myös sen ominaispiirteitä erityisesti liberalismiin ja radikalismiin verrattuna.

     Konservatismi ei Scrutonille ole pelkkä valtiollisesta vallasta taisteleva puolue. Kyseessä on erityinen tapa olla ihminen ja konservatiivinen temperamentti on saanut ilmauksensa niin taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa, tieteessä kuin uskonnossa. Tässä kirjassa tekijä kuitenkin käsittelee lähinnä konservatismin poliittista filosofiaa.

     Scrutonin tarkoittamassa mielessä konservativismi ei merkitse privilegioitujen säätyjen jäykkäniskaista kieltäytymistä maailmassa tapahtuvien muutosten näkemisestä, vaan on olennaisesti moderni maailmankatsomus, jonka juuret ovat valistuksessa.

      Scruton laskee esimerkiksi Locken nykyaikaisen konservatismin oppi-isiin. Se haluaa puolustaa yksilöä sortoa vastaan ja kannattaa oppia kansansuvereniteetista.

     Varhainen konservatismi oli paljolta kritiikkiä Ranskan vallankumousta vastaan, joka toimi elävänä esimerkkinä siitä, mitä mielettömyyksiä järjen nimissä voitiin saada aikaan. Eri maissa tämä kritiikki sai erilaisia muotoja, Ranskassakin ne vaihtelivat de Maistren filippiikeistä Tocquevillen viileään analyysiin ja empiiriseen lähestymistapaan.

     Nykyaikaisen konservatismin Scruton arvioi olevan nyt länsimaisen sivilisaation (ainoa?) puolustaja sen vihollisia vastaan. Noita vihollisia on erityisesti kaksi: poliittinen korrektius, joka pyrkii rajoittamaan sananvapautta ja sysäämään kaiken maailman pahuuden läntisen maailman syyksi. Toinen on uskonnollinen ekstremismi ja sen piirissä erityisesti militantti islam.

     Aikojen kuluessa konservatismin poliittinen rooli on vaihtunut, tradition puolustajasta liberalismia vastaan tuli liberalismin liittolainen sosialismia vastaan. Nyt se vastustaa liberalismin nimellä kaupiteltua pyrkimystä vapauden rajoittamiseen.

     Muutoksia on ollut, mutta olennaiset asiat ovat säilyneet, kuten usko siihen, että hyviä asioita on helpompi tuhota kuin rakentaa ja päättäväisyys puolustaa noita hyviä asioita poliittisesti organisoituja muutospyrkimyksiä vastaan.

     Konservatismilla on tuskin minkäänlaista kannatusta Britannian yliopistoissa, huomauttaa Scruton ja sama taitaa päteä koko läntiseen maailmaan nähden.

     Kuitenkin merkittävät konservatiivit kansoittivat vielä hiljattain sellaistakin kuulua opinahjoa kuin London School of Economics (LSE). Sellaisia historioitsijoita kuin Paul Johnson ja Niall Ferguson, jotka ovat irrallaan akateemisesta historiankirjoituksesta, Scruton nimittää dissidenteiksi.

     Samuel Huntington Amerikassa, Pierre Manent Ranskassa ja Roger Scruton englannissa ovat (olivat)samaa mieltä siitä, että niin sanottu multikulturalismi ei ole ratkaisu nykyajan ongelmiin, vaan osa niitä. Scrutonin mielestä vastaus ongelmaan on konservatismi, joka korostaa kansalaisuutta, sellaista kansalaisuutta, joka liittyy maahan ja sen perinteisiin eikä mihinkään ylikansalliseen ummaan.

     Konservatismista ja liberalismista puhuttaessa tulee aina mieleeni Venäjän tutkija Leonard Schapiro, joka korosti sitä, että kun konservatismin ja liberalismin välillä on vain aste-ero, on niiden ja radikalismin välillä olennainen jakolinja. Radikalismi on olemukseltaan sokeaa ja valmis tuhoamaan kaiken, mikä ei mahdu sen kaavoihin ja jonka merkitystä se ei kykene ymmärtämään.

     Venäjän tragedia oli, ettei siellä oikeastaan koskaan ollut liberalismia tai edes konservatismia. Sen sijaan siellä oli militantti taantumus, jota vastassa oli ekstremistinen radikalismi ja ne ruokkivat toisiaan.

     Toki oli olemassa yksilöitä, kuten Pjotr Struve ja jopa pieniä ryhmiä, kuten tunnettu Vehi-ryhmä, mutta ne hukkuivat demagogian ja väkivallan mereen. Bolševismi perustui uskomattoman alkeelliselle filosofialle, johon liittyi kyyninen kansankiihotus.

     Kun ajattelee nykyistä Venäjää ja sen ilmentämää mentaliteettia, tuntuu ilmeiseltä, että vanha bolševistinen radikalismi on siellä sisäänrakennettuna. Putinin Venäjän nimittäminen konservatiiviseksi olisi pelkkää sanoilla kikkailua.

     Nykyinen venäläinen kansallisfasismi kantaa sisällään bolševistisen ajattelun ydintä, johon kuuluu oman ja vieraan välisen ristiriidan totaalisuus ja sovittamattomuus. Kuten jo marxismi opetti, antagonistinen ristiriita voidaan ratkaista vain siten, että se kehitetään äärimmilleen ja toinen osapuoli tuhoaa toisen.

      Siitäpä juuri seuraa se ”armottomuus”, jota bolševistisessa kielenkäytössä yhä uudelleen korostetaan ja jonka voi löytää vaikkapa FSB:n ”jäsenkirjasta”, mikäli netissä esitettyä versiota on uskominen.

     Se kuuluu totalitaariseen ajatteluun, joka on kaiken radikalismin ytimessä. Konservatismi siinä mielessä, kuin Scrutonin esittelemät sen modernit edustajat asian ymmärtävät, on pyrkimystä kohtuullisuuteen, joka lähtee siitä, ettemme pysty käsitteisiimme vangitsemaan elämän olennaista sisältöä eikä meillä ole oikeutta pyrkiä säätelemään kaikkia asioita.

     Kohtuus kaikessa kuulostaa helpolta asialta, mutta se ei ole helppohintainen hälläväliä maksiimi, vaan jopa se kaikkein vaikein ja siitä huolimatta kaikkein tavoiteltavin toimintaohje.

 

Erikoinen tapaus

 

Inter arma veritas

 

Niin sanottu yleinen mielipide muuttuu aina joskus tympeäksi yhdensuuntaistetuksi abrakadabraksi, jossa vallitsee tiukka hyväksyttyjen ja ei-hyväksyttyjen asenteiden ja ajatusten hierarkia. Vääriä sanojankin on silloin syytä varoa, mikäli ei halua ikävyyksiä. Auta armias, jos ”resonoit” väärään ja vahingolliseen viestiin…

Taannoin vielä puhuttiin avoimesta yhteiskunnasta suurean ihanteena, jonka oletettiin jo vallitsevan keskuudessamme. Käsitehän oli Karl Popperilta ja sen oli omaksunut myös George Soros, joka sijoitti miljardeja istuttaakseen avoimen yhteiskunnan perusarvot myös entisiin itäblokin maihin.

Kun muistelen, millaisia lahjoituksia Soros teki tuolloin vielä rutiköyhille venäläisille yliopistoille ja muille potentiaalisesti keskeisille laitoksille, jotka edistivät avoimen yhteiskunnan ilosanomaa, mietin mielessäni ja sanoin suoraankin, että kyseessä on valtava tapahtuma. Harvoin saattoi yksi ihminen tehdä niin paljon hyvää.

Soros halusi mitä ilmeisimmin liittää Venäjän ja sen kulttuurin länteen ja keskittyi rahoittamaan instituutteja ja asioita, jotka olivat mahdollisimman länsimaisia ja kommunistihallinnon aikana vieroksuttuja, aina modernia taidetta myöten.

Moni yliopisto -yliopistot Soros asetti valtiojohtoisen Tiedeakatemian vastapainoksi- sai yhtäkkiä suuren määrän kaikkein uusimpia tietokoneita ja muuta alan materiaalia. Tiedeakatemia kärvisteli rahapulassaan ja työllisti yhä suurta määrä konekirjoittajia.

Avoimella yhteiskunnalla näyttikin Venäjällä menevän hyvin. Länsimaisen kulttuurin etevämmyydestä ei kenelläkään ollut epäilyksiä 1990-luvulla, ei edes sen vastustajilla.

Tuohon aikaan länsimainen kulttuuri olikin yhä suureksi osaksi aidosti liberaalia, eikä olemukseltaan totalitaarinen ”poliittinen korrektius” ja sanan valvonta kaikkine lieveilmiöineen ollut ehtinyt kasvaa hallitsemattomaksi, uudenlaiseksi neuvostokulttuurin vastineeksi.

Venäläiset kirjakaupat olivat ainakin vielä muutama vuosi sitten varsinaisia aarreaittoja, joista oli mahdollista löytää kaikkia suuntauksia edustavia teoksia ja artikkeleita. En liioittele lainkaan, jos sanon, ettei yhtä kirjavaa kokoelmaa löytynyt mistään suuresta länsimaisesta kirjakaupasta ja tunsin niitä aika kohta (Ks.  Vihavainen: Haun pieni kulttuurimatka tulokset   ).

Nyttemmin tuntuu siltä, että vanha liberalismi sanan aidossa merkityksessä on lännessä ja arvatenkin myös Venäjällä kehnossa tilassa. Sitä se sota teettää.

Missä ovat ne julkiset älyköt (Public intellectuals), jorka vielä hiljattain esiintyivät lähes jokaisessa New Yor Review’n numerossa ja tarjosivat näkökulmia, jotka eivät olleet sidottuja mihinkään ajankohtaiseen oikeaoppisuuteen?

Missä nyt ovat Ian Buruma, Mark Lilla, Niall Ferguson, Timothy Snyder? Tony Judt taisi jo kuolla, mikä on pätevä syy puuttua seurasta (ks. Vihavainen: Haun kohti kuilua tulokset).

Pikemmin vaistonvaraisesti kuin minkään todellisen vakavan pohdinnan saati otannan perusteella uskallan sanoa, että riippumattoman ajattelun aika on taa yhdessä merkittävässä lehdessä toistaiseksi ohi.

Toisinajattelijoita täällä läntisessä julkisuudessa sentään on, jostakin Mearsheimeristä ja Sachsista muutamiin ikuisiin ja aina arvattaviin vastarannankiiskiin saakka, mutta eiväthän ne kunnon vapaata ajattelua korvaa.

Kylläpä saa etsiä kirjoja ja artikkeleita, jotka aidosti irtautuvan aikakautemme oikeaoppisuuksista ja yksinkertaisesti ovat siitä välittämättä.

Tältä kannalta on hätkähdyttävää, että esimerkin juuri tällaisesta henkisestä riippumattomuudesta saattaa löytää jopa viime sotien ajalta, tarkemmin sanottuna voittojen vuodelta 1942.

Tällainen on tämä tapaus:

 

perjantai 27. joulukuuta 2019

Muistelmat ajallaan

 

Poikkeuksellinen puheenvuoro

 

Meriupseerista työmieheksi. Venäjän-saksalaisen pakolaisen muistelmia. Muistiin merkinnyt Toivo T. Kaila. WSOY 1942. 290 s.

 

Toivo T. Kaila oli monivaiheisen uran tehnyt venäläisen kulttuurin tuntija ja russofiili. Sattumoisin hän oli myös AKS:n primus motorin, Elmo E. Kailan veli.

Tämä muistelmakirja on julkaistu ilman tekijän nimeä kannessa. Se ilmoitetaan vasta esipuheessa ja siinäkin vain sukunimen osalta: von Schwartz. Etunimi oli sitten Viktor, kertovat muut lähteet.

No, joskus, mutta perin harvoin esiintyy kirjan tekijä näin kainosti, sillä tekijä hän tosiaan ilmeisesti on. Muistelmat ovat niin täynnä asiantuntemusta ja yksityiskohtia eri ympäristöistä, ettei kannata kuvitella Kailan runoilleen koko tarinaa. Luulisin jopa, että hänen roolinsa oli vain kääntäjän. Entä tekikö sotasensuuri tekstille jotakin? Asia olisi kiinnostava selvittää. Ainakin se päästi sen läpi.

Kovin erikoiselle tekijän roolin näytteillepanolle lienee syynä se, että teos ilmestyi keskellä sotaa, vieläpä siinä vaiheessa, kun voitto näytti kallistuvan Saksan ja sen liittolaisten ja kanssasotijan puolelle.

Tässä kävi siis niin, että keskellä sotaa, kun ilma oli sakeanaan valeuutisia, vihapuhetta, disinformaatiota ja propagandaa, julkaistiinkin puheenvuoro ikään kuin vihollisen puolelta. Tällainen on täysin uskomaton ja poikkeuksellinen tapahtuma. Sitä voitaisiin ehkä verrata siihen, että tänä päivänä jokin arvovaltainen kustantamo julkaisisi vaikkapa jonkin johtavan ilmastoskeptikon tai populistin muistelmat.

Itse asiassa sodan aikana totuutta arvostettiin vielä nykyistäkin vähemmin. Vihollisen propagandan levittäminen oli ankarasti rangaistava teko. Eräissä maissa, kuten Saksassa ja Neuvostoliitossa jopa sen vastaanottamisesta saattoi saada ankarimman rangaistuksen.

Mutta oliko tässä kirjassa kyseessä vihollinen? Jo otsikossa mainitaan, että tekijä on Venäjän-saksalainen. Tarkemmin sanoen hän kuului Baltian saksalaisiin. Suku oli muuttanut Saarenmaalle 1700-luvulla.

Kyseessähän on ryhmä, joka palveli tsaaria uskossa ja totuudessa pysyen sille täysin lojaalina silloinkin, kun muut pettivät. Hallintovirat rajamaakunnissa saattoi huoletta uskoa saksalaisille ja armeijassa heidän osuutensa korkeimmista viroista oli suorastaan käsittämättömän suuri. He taistelivat yhtä hyvin saksalaisia kuin muitakin valtakunnan vihollisia vastaan.

Sitä paitsi: Venäjä ei toisessa maailmansodassa ollut Suomen varsinainen vihollinen, vaan Neuvostoliitto. Meidän venäläiset emigranttimme taistelivat yleensä nuhteettomasti bolševikkeja vastaan.

Tosin käsitteet menivät aika lailla sekaisin, kun sotaa kansallistettiin, mikä tapahtui molemmin puolin. ”Fasistin” sijasta joku Ilja Ehrenburg kehotti: ”tapa saksalainen”. Saksan puoleltahan pseudobiologinen argumentointi nimenomaan ottikin jo alusta pitäen kohteekseen ihmiset eikä pelkästään heidän poliittista järjestelmäänsä.

Mutta Suomi ei ollut mikään Saksa eikä myöskään Englanti. Sillä oli oma historiansa.

Toki Saksassakin juuri tuohon aikaan oli paljon niitä, joilla oli takanaan ura Venäjällä, mutta Suomessahan niitä oli peräti ylipäällikköä myöten. Useimmat oli talvisotaan mennessä tosin jo savustettu korkeimmista sotilasviroista, mutta asia tunnettiin hyvin. Armeijamme venäläinen  perintö oli hyvin merkittävä.

 Kun ottaa julkaisuajankohdan huomioon, voisi vähintäänkin kuvitella, että kirja on jonkinlainen invektiivi Venäjää vastaan tai muuten sovitettu  palvelemaan totaalisen sodan päämääriä.

Näin ei kuitenkaan ole. Tekijä kuvaa uraansa ja elämäänsä Venäjällä mitä lämpimimmin. Venäläisiä on kaikenlaisia, mutta yhä uudelleen todetaan, että kyseessä on hyvin sympaattinen ja lahjakas kansa, jolla taas on kyllä vikansakin. Kenelläpä ei olisi?

Samaa sanotaan juutalaisista. Tekijän ystäviin ja tuttaviin kuuluneet juutalaiset saavat yleensä hyvät ja jopa erinomaiset arvosanat, vaikka tämän heimo kokonaisuutena näyttääkin ansaitsevan paitsi ihailua kykyjensä tähden, myös moitteita. Se on liiankin etevä.

Tekijä on epäilemättä aikansa lapsi ja jo sen takia altis selittämään asioita tiettyjen kansallisuuksien ominaisuuksilla. Hän on kuitenkin kaukana kaikesta fanaattisuudesta ja yksisilmäisyydestä. Venäjän saksalaisten roolia hän korostaa moneen otteeseen ja tulee jopa luonnehtineeksi aika myönteisesti itse kenraalikuvernööri Seyniä,”iloista juomaveikkoa”, jolle ei historiassamme ole juuri kiitoksia tuhlattu. Myös ”unohtumaton” Bobrikov oli suosittu upseerien keskuudessa.

Muuten, meriupseerin elämä vei kertojan varsin huimiin seikkailuihin. Nuori mies toimi kaapparilaivan (apuristeilijän) päällikkönä Japanin-sodassa ja nappasi englantilaisen rahtilaivan täynnä sotakieltotavaraa. Siitäpä soppa syntyikin…

 Huima purjehdus Madagaskarin ja Malakan kautta Kaukoitään oli täynnä seikkailuja. Onnekseen kertoja välttyi nipin napin joutumasta Tsušiman teurastukseen, vaikka nuoret upseerit sinne tyhmyyttään pyrkivätkin.

Ensimmäisessä maailmansodassa kertoja tovereineen kävi sitten Helsingistä käsin  miinasotaa ja joutui hengenvaaraan, kun matruusit vuonna 1917 alkoivat tappaa upseereitaan. Tästä vaiheestahan kertoo muistelmissaan myös Harald Graf (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=graf ).

Kirja on täynnä varsin meheviä, mutta yleensä vähintään kohtuullisen uskottavia tarinoita omasta ympäristöstä ja kollegoista, mutta myös ylemmistä, aina keisaria myöten. Häntäkin kertoja joutui henkilökohtaisesti palvelemaan Suomen saaristossa.

 Joskus kertoja tuntuu esittävän juoruja tosina ja esimerkiksi keisarillisen perheen viimeiset vaiheet Jekaterinburgissa ovat sellaisia, mutta eihän tämä mikään tutkimus ole. Jokainen muistelija toimii sen informaation varassa, johon uskoo.

Kuten monet muistelijat, Schwartz pohdiskelee myös suurempien kuvioiden syntyjä syviä. Venäjä on hänen ilmeinen rakkautensa ja hän suree vilpittömästi sitä, että se joutui bolševikkien valtaan. Syntipukiksi kertoja monen muun tavoin asettaa lyhytnäköisen ja itserakkaan intelligentsijan, joka toimi tunteensa varassa eikä koskaan kyennyt selkeään ajatteluun.

Kannattaa huomata, ettei syntipukkina siis ole Venäjän kansa kokonaisuutena, ei Englanti eivätkä juutalaiset. Kertojan näkemys muistuttaa huomattavasti nykyisiä Venäjän tiedeakatemian taholla esitettyjä analyyseja ja poikkeaa siitä bestseller-kirjallisuudesta, jota siellä nyt myydään hyvin.

Tsaari-Venäjää Schwartz siis joka tapauksessa sodissa puolusti hengellään ja verellään ja hänen kirjansa tarjoaa meillä perin harvinaista tietoa aikansa merisodasta ja sen usein hyvin raadollisesta arkipäivästä.

Venäjän laivastosta kertoja ylpeilee ja kehaisee, että se opetti yhtä ja toista myös Englannin laivastolle, joka oli laimin lyönyt  kehityksen seuraamisen ja lepäsi laakereillaan. Miina-asekin oli nimenomaan Venäjällä kehitetty nykyaikaiseksi, toteaa hän perustellusti.

Mutta sitten Venäjä romahti ja bolševismi uhkasi Suomeakin, jonne kertoja jäi asumaan. Ohimennen kirjassa todetaan monen syyttömän ja ”valkoisen” venäläiset upseerin tulleen Suomen vapaussodassa ammutuksi, mutta yleisesti ottaen valkoisen Suomen suoritus ansaitsee ihailua ja arvostusta.

Kertoja asettui asumaan Leppävaaraan ja rakensi sinne omin käsin kaksikerroksisen talon. Palkkansa hän ansaitsi monenlaisilla töillä. Hän oli aikanaan kehittynyt eteväksi metallimieheksi ja hallitsi myös puutyöt.

Schwartz kuvailee myös 20-luvun Helsinkiä ja sen kansainvälistä, vakoilunkin särvittämää ilmapiiriä. Henkilökuvat jäävät usein anonyymeiksi, mutta ne lienee mahdollista tunnistaa muiden tietojen avulla.

Kertojalla on paljon sanottavaa myös Suomen venäläisestä yhteisöstä, jossa sai suosiota muun muassa mladorossien nimellä tunnettu, eräänlainen venäläinen fasismi.

Leppävaarasta kertoja muutti Kannakselle ja tutustui siellä muun muassa tunnettuun boheemiin, Juri Repiniin, suuren taiteilijan poikaan, joka myös oli lahjakas maalari. Siellä asui myös muuan entinen pohatta, joka sitten joutui ansaitsemaan elantonsa lankunkantajana satamassa.

Sotavankien välityksellä kirjoittaja yritti tutustua myös uuteen Neuvostoliittoon ja siitähän antavat välähdyksen myös suomalaisten takavarikoimat puna-armeijalaisten kirjeet.

Hän oli huomaavinaan suurta raaistumista, minkä tietenkin panee bolševismin ja yksin tein myös juutalaisten syyksi, vaikka hänellä, kuten sanottu, ei olekaan mitään henkilökohtaisesti tuntemiaan juutalaisia vastaan.

Missään tapauksessa hän ei halua selittää bolševistista raakuutta aasialaisuudella, joka saa häneltä mitä kauneimmat arvosanat. Saksalaisesta raakuudesta hän ei puhu mitään, jos lienee sellaisesta kuullutkaan?

Schwartz kertoo olevansa luonteeltaan ja kasvatukseltaan teknikko ja sotilas. Elämänkokemus oli kuitenkin saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että molemmat olivat kauheita asioita.

Tulevaisuudelta hän odotti, että Venäjän kansa vapautettaisiin bolševismista, nostettaisiin ”loasta suuri ja lahjakas, mutta kiihkeän asevarustelun ja vihapropagandan näännyttämä kansa!”

Sellaisia pohti elämänsä ehtoopuolella Venäjää vuosikymmenet palvellut upseeri, jonka muistelmat sodan aikana julkaistiin suomalaisenkin lukijan saataville.