Yltäkylläisyyden haaste

 

Konsumerismia taas katsomassa

 

     Ihmisen muisti on aika omituinen mekanismi. Harva nyt kahdeksankymppinen enää todella muistaa tai edes ymmärtää, miten vähällä aikoinaan tultiin toimeen ja oltiin ehkä tavallaan tyytyväisiäkin, kun ei oikein muutakaan voitu. Toki moni oli myös tyytymätön ja katkera. Usein syystäkin.   

      Kyllä rahan puutteen pirullisuus yleisesti ymmärrettiin, vaikka nälkäkuolema ei enää ahdistellut. Tiukkaa teki usein myös ns. hyvin toimeen tulevilla ihmisillä (ks. Vihavainen: Haun pikkuporvariston uusi maailma tulokset ). Kukaan ei kuitenkaan osannut vielä 1950-luvulla kaivata paljoa sellaista, mikä nykyään koetaan välttämättömyydeksi.

     Tietokoneista, kännyköistä, lentomatkoista ulkomaille ja kaiken maailman hemmottelulomista ei edes unelmoitu, ne eivät kuuluneet siihen maailmaan.

      Oma talo, jääkaappi, pesukone ja auto sen sijaan olivat jo monien unelmissa ja yhä useamman kohdalla myös todellisuutta. Moni ainakin osasi kaivata vesijohtoja, sähköjä, puhelinta, vessaa ja viemäriä ja jopa televisiota vuosikymmenen lopulla. Useimmilla niitä ei ollut. ”Kaikki nykyajan mukavuudet” oli ilmaus, joka näkyi lehdissä yhä useammin.

     Neuvostoliitto kulki myös kulutuksen suhteen jälkijunassa, vaikka oli julistanut täyttävänsä kaikkien ihmisten tarpeet varsin pian. Joskus sivulauseessa mainittiin, että kyse on kohtuullisista tarpeista, mutta se ei tuntunut erityisen tärkeältä. Tarpeettoman kulutuksen kohteita eli ylellisyyttä tuotettiin siellä niukasti, mutta tuotettiin kuitenkin.

     Kohtuuttomia ja tarpeettomia vaatimuksiahan ihmisillä oli ollut jo Raamatun aikoina. Kerskakulutus oli muuan tutkijoiden tunnistama ilmiö, joka kuitenkin pakosta rajoittui aika harvoihin ihmisiin. Tarpeeton ja sokea kulutusvimma ei vielä ollut löytänyt yleisöään. Sen aika tuli vasta suurten markettien mukana 1970-luvulla.

     Mutta ainakin ihmiset osasivat pyrkiä esimerkiksi muodin mukaiseen pukeutumiseen, vaikka siinä ei mitään järkeä ollutkaan. Muutenkin petolliset myyntimiehet yrittivät saada ihmisen ostamaan sellaista, mitä hän ei oikeasti tarvinnut. Yhteiskuntaopin oppikirjoissa niistä varoiteltiin. Myyntimies ei tosiaankaan ollut suomalaisen yhteiskunnan sankari.

     Mutta niin ne ajat muuttuivat. Koko maailma sairastui ennen pitkää tautiin nimeltä konsumerismi. Nyt ei enää pyritty vain tyydyttämään ns. kohtuullisia tarpeita, vaan ostamaan kaikenlaista krääsää. Sellainenkin termi kuin ”shoppailu” tuli käyttöön. Ei sitä kukaan olisi osannut kuvitella vielä 1950-luvulla.

     No jaa -olivathan sitä väkeä täynnä jo uudet tavaratalot, Stockmann ja Sokos. Oli meillä jo ryhmä, jolla oli rahaa enemmän kuin he sitä oikeastaan tarvitsivat. Mutta se oli vielä pieni.

     Konsumerismin merkitys koko maailmalle on ollut valtava ja sen syntyä ja voittokulkuja kannattaa hieman pohtia. Kun Neuvostoliitossa alettiin juhlallisesti rakentaa kommunistista yhteiskuntaa 1960-luvjn alussa, ei montakaan ajatusta uhrattu niille ”tarpeille”, jotka pian toteutettaisiin täysimääräisesti.

     Lämmin asunto, ravitseva ruoka, kestävät vaatteet ja hyvät liikenneyhteydet olivat etusijalla. Vesijohtojen, viemärien, sähköistyksen ja keskuslämmityksen tuleminen yhä useamman ulottuville oli yhtä juhlaa. Sen jälkeen voitiin huomio kiinnittää ns. hengen hedelmiin. Ihmiset olivat jo alkaneet muuttua ja kohta heitä ei enää tunnistaisi entisikseen (vrt. Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset ).

     Kommunismi häämötti horisontissa, mutta kuten koiranleuat sanoivat, horisontti on määritelmällisesti se näköpiirin raja, joka aina pakenee kauemmas sitä lähestyttäessä…

    Nyt ei sellaistakaan utopiaa näy missään edes esitettävän. Mitä voimme siitäkin päätellä?

Mutta tässä vielä itse konsumerismista:

 

 

lauantai 4. tammikuuta 2025

Uuden ajan ilmiöitä

 

Kulutususkonnon synty ja kukoistus

 

Kulutuksen vuosisata

 

    Amerikkalainen kulutuksen tutkija Gary Cross on todennut, että konsumerismi oli se ”ismi”, joka 1900-luvulla voitti kaikki muut, vaikka sillä ei ollut mitään erityistä ohjelmaa, eikä varsinaista puoluetta ja vaikka sitä koko ajan vainottiin, milloin suorastaan lain säädöksillä ja milloin vain ylenkatseella, moralisoinnilla ja paheksunnalla.

     Konsumerismi Crossin määritelmän mukaan tarkoittaa sitä, että elämässä ja yhteiskunnassa keskeisenä asiana pidetään kulutushyödykkeitä.

     Vielä sata vuotta sitten ei Crossin mukaan edes Amerikassa monikaan kuvitellut, että 1900-luvusta tulisi kulutuksen vuosisata ja sen suuren riemuvoiton näyttämö.

     Kaikkien vakavien ideologien ja teoreetikkojen mielestä elämässä ja yhteiskunnassa ei saanut olla keskeistä kulutus, vaan sen sijaan ehkäpä politiikka, uskonto, ihmisten veljeys ja yhteistyö, itsehallinto, persoonallisuuden kasvu ja ihmisen itsetoteutus.

     Kaikki nuo vaihtoehdot olivat ja ovat komeita ja myönteisiä asioita. Bolshevikkien puolueohjelmassa vuodelta 1919 luvattiin sosialistisessa yhteiskunnassa työpäivä lyhentää kuusituntiseksi, mikä lisäksi jokainen saisi kahden tunnin ajan ja palkkaa nauttien osallistua hallintoon ja itsensä kehittämiseen.

      On ilmeistä, ettei erityisen korkeata elintasoa pystytty kuvittelemaan mahdolliseksi, mutta ei sitä myöskään pidetty erityisen tarpeellisena. Oikeudenmukainen palkka, riittävä ravinto ja kunnon asunto olivat sinänsä perusasioita. Niiden yläpuolella olivat kuitenkin itsehallinto, omasta työstä ja omasta inhimillisyydestä vieraantumisen päättyminen ja täydellinen vapaus sorrosta ja riistosta. 

     Utopia oli aivan sama kuin anarkisteilla, kuten Lenin huomautti. Vain toteuttamiskeinot olivat toiset ja rajummat..

     Kun Neuvostoliiton kommunistinen puolue vuonna 1961 vannoi rakentavansa kahdessakymmenessä vuodessa kommunistisen yhteiskunnan, jossa jokaisella olisi aineellisia hyödykkeitä niin paljon kuin hän tarvitsee, kuviteltiin, ettei hän kovin paljon tarvitsekaan.

      ”Kohtuulliset tarpeet” käsittivät ilmeisesti ruoan, asunnon, vaatteet, terveydenhoidon, kulttuuripalvelut, koulutuksen ja vastaavat asiat. Niitä olisi jokaiselle tarjolla riittävästi, joten rahakin joutaisi pois käytöstä. 

     Silloin ei ihmisten välillä enää olisi aineelliseen toimeentuloon perustuvaa kateutta, ei rikollisuutta eikä prostituutiota, tuskin aviorikostakaan, kun vanhanaikainen perhe ja kotitalous käytännössä häviäisivät. Ihmisen arvon mitta olisi hänen henkinen rikkautensa ja jalo kilpailu kohdistuisi lähinnä suurimman jalomielisyyden ja hienostuneisuuden osoittamiseen. 

     Jotkut bolshevikit olivat 1920-luvulla vielä arvelleet, että Nietzschen kuvittelema yli-ihminen syntyisikin nimenomaan kommunismin kautta.

     Toisinhan siinä kävi. Ilman mahdollisuutta toteuttaa konsumeristisia vaistojaan ihminen ei välttämättä kohonnut moraaliseksi jättiläiseksi, vaan saattoi suorastaan luisua moraaliseksi kääpiöksi. 1980-luvulla tämä uskallettiin jo tunnustaa Venäjälläkin. Literaturnaja Gazeta julkaisi pilakuvan, jossa kaksi rähjäistä työmiestä juttelee pystybaarissa tuopin äärellä. Toinen lausahtaa ylpeästi: ”Minulla ei ole autoa, ei huoneistoa eikä kesämökkiä. Olen henkisesti rikas”.

     Neuvostokauden loppuvaiheessa Valentin Rasputinin kaltaiset kirjailijat uskaltautuivat kuvaamaan sen sortin rikkautta. Kyseessä oli puhdas ryysyköyhälistön elämänmuoto. Ryysyläinen oli kiinnostunut vain viinasta ja helposta elämästä.

     Hänellä ei ollut mitään pitkän tähtäimen päämääriä, hän ei arvostanut toisten työtä eikä pyrkinyt kehittämään omaansa. Hänestä ei ollut tullut luovaa tuottavaa ihmistä, vaan kuluttajan kaikkein kurjin tyyppi, vandaali ja röyhkimys.

     Kyseessä oli tietenkin paradoksi ja tarkoittamaton tulos. Maksim Gorki oli jo vuosisadan vaihteesta lähtien käynyt sotaansa pikkuporvarillisuutta vastaan ja kuvitellut, että kiintymys omaan pieneen omaisuuteen ja sen kartuttamiseen olisi kaiken paheen ja kurjuuden äiti. 

     Gorki luuli talonpojan olevan tämän paheen ruumiillistuma ja riemuitsi, kun kollektivisointi vapautti syntiset taakastaan.

     Gorkin jälkeen Benjamin Barber, Erich Fromm, Naomi Klein, Zygmunt Bauman ja lukemattomat muut ovat kauhistelleet konsumerismin synnyttämää epäkulttuuria. Kun kaikki alennetaan kauppatavaraksi, tulee ihmiselämästä typerää, pinnallista ja pohjimmiltaan epätyydyttävää.

     Missä on yhteisöllisyys, huolenpito lähimmäisestä, missä pyyteettömyys, aitojen asioiden arvostus ja todellinen henkinen hyvinvointi?

     Sitä voi kysyä. Todennäköisesti niitä ei ole siellä, mistä niitä haikaillaan: oman kansamme menneisyydessä, Afrikan alkuasukkaiden parissa, Pohjois-Koreassa, Maon Kiinassa tai Trobriand-saarilla. Keskittyminen hyödykkeisiin tuottaa vastenmielisiä tuloksia, jos se menee liiallisuuksiin.

     Toisaalta hyödykkeiden puute tuottaa niitä varmaankin vielä todennäköisemmin. Se pakonalainen yhteisöllisyys, josta esi-isämme nauttivat, olisi meille helvetti. Kuviteltu henkisesti rikas elämä köyhissä maissa lienee sekin vain harvojen herkkua.

     Matti Pulkkinen pohdiskeli aikanaan, että köyhyyden oletettiin jalostavan ihmistä, mutta käytännössä se todennäköisemmin tuotti Juutas Käkriäisen tapaisia henkisestikin kurjistuneita olentoja. Toisaalta myös pelkkä mammona ja pyrkimys sen haalimiseen hinnalla millä hyvänsä on kauhistus.

      Lienee luultavaa, että ihminen, ideaalisesti kehittyäkseen tarvitsee melkoisen annoksen myös konsumerismia. Miksi ihmisten pitäisi elää pelkästä politiikasta, yhteisön palvelemisesta ja altruismista? Häviääkö mikään pahe sillä, että ihminen köyhtyy? Tuskinpa vain.

     Nykyinen elämänmuotomme muistuttaa monessa suhteessa Rooman valtakunnan rappiokautta. Kuluttamista ja primitiivistä hedonismia korkeammat arvot ovat marginaalissa ja jopa unohdettuja.

     Mutta onko syyllinen sittenkään konsumerismi sinänsä? Ehkä slummien psykologia, jossa kulttuurin tyhjyys kärjistyy, onkin nimenomaan puuttuvan pikkuporvarillisuuden aiheuttamaa?

     Niall Fergusonin mielestä konsumerismi oli yksi niistä mahtavista innovaatioista, jotka nostivat läntisen kulttuurin koko maailman ehdottomaksi johtajaksi.

      Voi olla, että meidän on pian vielä pystyttävä sitä suurestikin rajoittamaan, mikäli haluamme maapallon riittävän. Siihen saakka voimme vain seurata, miten oppipojat kaikkialla maailmassa ovat kiiruhtaneet omaksumaan tuon niin halveksitun, kadehditun ja voimallisen asian.

(ja tässä lisää tarvittaessa):

Killer Apps ja uskonnot

 

     Niall Ferguson on suomeksikin kai hiljattain ilmestyneessä teoksessaan Civilization, The West and the Rest yrittänyt haarukoida ne tärkeimmät asiat, joiden ansiosta nimenomaan länsimaat lähtivät hurjaan nousukiitoon samaan aikaan kun muut jäivät elelemään vanhoillaan tai taantuivat.

     Muodikkaasti Ferguson käyttää näistä asioista nimikettä killer apps, joka mielestäni on typerä ja epäonnistunut, mutta itse Fergusonin yritys kyllä on kiinnostava.

     Nämä ”sovellukset” ovat kilpailu, tiede, omaisuus, moderni lääketiede, konsumerismi ja työetiikka.

     On selvää, että jossakin muodossa lähes kaikkia näitä on ollut muuallakin, eivätkä erot kulttuurien välillä yleensäkään liene absoluuttisia vaan suhteellisia. Harvinaisia ovat tilanteet, joissa emme kykenisi eläytymään vieraaseen kulttuuriin ja sen ihmisten asemaan, vaan joutuisimme katsomaan heitä sivusta, vieraina kuin joitakin avaruusmuukalaisia.

     Eläytyminen vieraaseen kulttuuriin onkin yksi palkitsevimmista harrastuksista. Vasta sitä kautta voi myös ymmärtää omaansa, sekin näyttää erityispiirteensä vasta muihin peilattaessa.

     Voidaan havaita, että monet ”eksoottisten” kulttuurien ystävät menettävät tykkänään sydämensä milloin millekin toisenlaiselle elämänkäsitykselle, joka yhtäkkiä tuntuu niin paljon todemmalta ja aidommalta kuin oma, kulunut ja niin falski kulttuurinen ympäristö, josta sisältö on kulunut pois.

     Tähän problematiikkaan enemmälti puuttumatta on syytä kysyä, missä määrin Fergusonin näkemykset suhteellisesti pätevät esimerkiksi kristinuskon ortodoksisen, katolisen ja kalvinistisen muodon tai islamin suhteen.

     Niissä on aivan ilmeisesti keskinäisiä eroja, puhumatta siitä, että buddhalaisuus ja muut itämaiset uskonnot poikkeavat näistä kaikista sangen oleellisesti.

     Pjotr Tšaadajev, joka ravisteli Venäjää vuonna 1836 julkaistuilla filosofisilla kirjeillään, näki koko Venäjän tragediana sen, että omaksumalla ortodoksisen uskon se oli leikannut itsensä irti länsimaiden historiasta ja itse asiassa pyrki nyt lähestymään tuota sivilisaatiota historiattomana ulkojäsenenä, joka ei ollut antanut mitään sen yhteiseen kehitykseen.

     Tšaadajev ei spekuloinut sillä, miksi länsi oli kehittynyt ja Venäjä jäänyt polkemaan paikalleen, mikäli tämä edes häntä kiinnosti. Hänelle tärkeää oli vain tuo katkennut yhteys.

     Jopa tapauksessa myös ortodoksisen uskonnon vaikutusta Venäjän intellektuaaliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen on paljon pohdittu. Ortodoksinen uskontohan ei arvosta rationaalisuutta läheskään samassa määrässä kuin katolinen, vaikka moni molemmille kirkoille yhteinen kirkkoisä olikin joskus suuri ajattelija ja yhä lukemisen arvoinen. Ajatelkaamme vaikka Augustinuksen merkitystä meillekin.

     Joka tapauksessa intellektuaalinen aktiivisuus kukoisti keskiajalla nimenomaan katolisen kirkon piirissä, mutta ei ortodoksisen. Voidaan kaikin mokomin sanoa, ettei logiikka uskontoon millään lailla kuulukaan, mutta joka tapauksessa ne ajattelun välineet, joita sittemmin käytettiin länsimaisessa tieteessä, jäivät ortodoksisella puolella käyttämättöminä pölyttymään.

     Juuri nyt ortodoksia ilmeisesti vetoaa sivistyneistöön epä-älyllisyydellään, samaan aikaan kuin luterilaisuudelle ominainen teologinen järkeily vain karkottaa ihmisiä. Mutta tästä ei nyt ole puhe.

     Tiede, sellaisena kuin sen tunnemme, kehittyi nimenomaan länsimaissa eikä uskonnon rooli sen edellytysten luojana ole vähäinen, vaikka jotkut likinäköisyydessään ovat kiirehtineet leimaamaan juuri uskonnon tieteen periviholliseksi.

     Erityisesti luterilaisuudessa korostui jokaisen kristityn henkilökohtainen velvollisuus ajatella ja ymmärtää itse, myös järjellään, uskonnon totuudet. Kun kerran paljastui, että koko asetelma oli hataralla pohjalla, tuli lankeemus ja se oli suuri.

     Omaisuus on asia, joka saattaa myös liittyä uskontoon, vaikka sen perustelut todennäköisimmin löydetään lakikirjasta. Roomalainen oikeus, joka kodifioitiin Bysantissa, siirtyi länsimaisen yhteiskunnan omaisuudeksi nimenomaan läntiseen Eurooppaan. Paradoksaalisesti Bysanttiin nojaava Venäjä jäi tälläkin alalla alikehittyneeksi.

     Työetiikka liitetään erityisesti kalvinismiin, luterilaisuuteen se taidetaan liittää enimmäkseen Suomessa, jossa ei useinkaan ole viitsitty ajatella, mitä Max Weberin Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus oikeastaan tarkoittaa. Venäjällä ovat uusslavofiilit kiinnittäneet asiaan sitäkin enemmän huomiota.

     Heidän mielestään se tarkoittaa sitä, ettei kalvinisti, joka tietää, että ihmisten enemmistö on predestinoitu helvettiin, anna heille mitään arvoa.

     Ihmisten veljeyttä julistava ortodoksia sen sijaan tuntee yhteisvastuuta ja solidaarisuuttaa kaikkein vähimmistäkin veljistä. Se on sitä aitovenäläistä kollektivismia, jolle länsimainen henki on vieras.   

      Kalvinistinen kapitalisti työskentelee, kuluttamatta, keräten pääomia ja pitää rikkauttaan Jumalan merkkinä hyväksymisestä. Tämä perimmältään irrationaalinen käytös mahdollistaa pääoman kasautumisen ja kapitalismin synnyn.

     Olkoon näin. Mutta entäpä sitten konsumerismi? Jotkut tutkijat ovat väittäneet, että myös konsumerismi on aito keksintö, jolle raivasi tilaa englantilainen utilitarismi. Talonpoika ei halunnut kuluttaa liikaa eikä valtio antanutkaan hänen sitä tehdä. Tehdastyöläiset eivät aluksi tähän kyenneet.

      Mutta viimein portit aukenivat ja kulutus itsetarkoituksena valloitti maailman. Sillä oli aluksi paljon esteitä voitettavanaan ja jopa Amerikassa sitä paheksuttiin.

     No, on hyvinkin mahdollista, että kuluttajasankareiden rooli lännen rikastumisessa on merkittävä. Joka tapauksessa se on ristiriidassa kapitalismin synnyn edellyttämän pidättyvyyden kanssa, mutta ehkä ne olivat eriaikaisia tai ainakin eri miesten ja naisten kontolla?

     Oliko Venäjä konsumerismin kehitysmaa, jossa kulutuksen ideologinenkin paheksuminen säilyi aina 1960-luvulle saakka? Olen yrittänyt todistella asiaa tuoreessa kirjassani Communism and Consumerism (mukana myös hyviä muita kirjoittajia), julk. Brill, Leiden 2015. Suosittelen kirjaa ajattelun virikkeeksi.

     Jäljelle jäävät lääketiede ja kilpailu. Lääketiede länsimaisessa muodossaan on vasta hiljattain saanut johtoaseman monissa maissa ja aiheuttanut niissä valtavaa väestönkasvua. Esimerkiksi Kiinassa on tällä alalla myös vahvat omat traditiot, mutta epäilemättä ne eivät ole historiassa kyenneet aikaansaamaan valtavia muutoksia toisin kuin länsimainen ns. koululääketiede.

     Tässä onkin sitten varsinainen killer app, paradoksaalisesti. Länsimaisen lääketieteen ovat nyt omaksuneet jo kaikki maailman maat ja se näyttää olevan tärkein yksittäinen tekijä, joka uhkaa koko läntistä sivilisaatiota, ellei luonnon punakynä tule jossakin muodossa tilejä tasoittamaan.

     Väkilukua ei voida, toisin kuin kuvitellaan, hallita edes sodalla. Sotien keskuksessa väki saattaa vähetä vaikkapa kolmanneksella, kuten 30-vuotisen sodan aikana Saksassa, mutta koko maailmassa se on aina sotienkin aikana lisääntynyt.

     Entä sitten kilpailu? Niin sanottu vapaa kilpailu on tunnetusti melko uusi innovaatio ja sen ideologia syntyi ja levisi vasta 1700-luvun lopulla. Sitä ovat vuorotellen kannattaneet ne tahot, jotka ovat siitä hyötyneet. Nyt näyttää siltä, että kysymys saattaa taas lähiaikoina kärjistyä.

     Tasapainoisuutta korostavien uskontojen piirissä ei kilpailun idea koskaan näytä nauttineen erityistä suosiota. Tuskinpa näin oli laita meidänkään luterilaisessa ympäristössämme. 

      Mercator sine peccamine vix esse potest lausui myös keskiajan teologien kunnioittama Aristoteles suurella arvovallallaan ja kauppiaiden rehellisyyttä on aina epäilty, syystä tai syyttä.

     Itämailla on ollut tavallista, että kauppias aina pyrkii petkuttamaan mahdollisimman paljon. Suuri voittomarginaali pelastaa huononkin päivän, mutta lisää epäluottamusta kauppiaaseen, jonka ovi saattaa ruveta käymään harvakseltaan, kun maine leviää.

     Länsimainen, rationaalinen kauppiaskulttuuri sen sijaan panostaa suuriin kassavirtoihin ja matalaan voittomarginaaliin. Lopputuloksena on varmasti suuremmat tulot kuin huijarilla, olipa hänen kykynsä sitten vaikka tavallista suurempi.

     Ehkäpä Fergusonin olisi kannattanut kiinnittää myös huomiota sellaisiin asioihin kuin rationaalisuus (koskien esimerkiksi byrokratiaa, Weberin hengessä) sekä luottamus.

     Tutkijathan ovat havainneet, että luottamus, mukaan lukien ja erityisesti valtion ja kansalaisten keskinäinen luottamus, on avainasemassa, kun rakennetaan toimivaa kansalaisyhteiskuntaa (myös yksi killer app?) ja hyvinvointivaltiota.

      Luottamuksen vaarantaminen esimerkiksi lisäämällä yhteiskunnan heterogeenisyyttä, luomalla sinne kulttuurienklaaveja, on kajoamista eurooppalaisen sivilisaation perusrakenteisiin.

     Pitipä tässä oikeastaan kirjoittamani nimenomaan islamista ja sen mahdollisesta soveltumisesta nykyaikaiseen kehittyneeseen yhteiskuntaan, mutta jääköön se myöhemmäksi. Tässä siis oli esipuhe.