Aikakausi vaihtui

Aikakauden vaihtuminen. Milloin se tapahtui?

Mika Waltari fantasioi aikoinaan siitä, miten Konstatinopolin kukistuessa kuultiin syvä, matala, ja mikäli oikein muistan, huokauksen kaltainen ääni… Aikakausi vaihtui.

Itä-Rooman lopullinen siirtyminen historiaan oli siis se tapahtuma, jossa Waltarin skenaariossa aikakausien vaihtuminen saavutti lopullisen pisteensä. Se oli bifurkaatio, jonka jälkeen antiikin perinnölle ei enää ollut suoranaista jatkajaa. Islamilainen barbaria otti haltuunsa vanhan läntisen sivilisaation viimeiset asemat.

No, jos nyt tarkkoja ollaan, niin renessanssihan oli lännessä juuri samaan aikaan täydessä käynnissä ja tarkoittaa juuri antiikin ylösnousemusta. Quattrocenton taide oli itse asiassa paljon lähempänä vanhoja esikuvia kuin Bysantin jähmettyneet aikaansaannokset, mikäli tällainen rienaus sallitaan. Toki sen parhaissa tuotoksissa oli omaa erityistä suurenmoisuutta ja myös historiallista uutuutta.

Mutta näistä sivuseikoista voi kiistellä mielin määrin. Tässä minua kiinnostaa tuo aikakausien vaihtuminen.

Waltarin kuvittelemaa syvää huokausta en liene itse kuullut ja ehkä eivät muutkaan, vaikka kyllä tässä päivänä muutamana saattoi jostakin Puumalan suunnalta kaikua jotakin sen kaltaista, mistä sitten lienee ollut kysymys. Koko ajatus siitä, että aikakaudet vaihtuisivat viime kädessä yhdessä hetkessä, on tietenkin fantastinen, tosiasiassa ne itse ovat kuviteltuja kokonaisuuksia, jotka voidaan rajattomasti asettaa kyseenalaisiksi. Kuitenkin Pentti Renvallin ajatus siitä, että historiasta voitaisiin löytää rakennekokonaisuuksia, jotka todella rajaavat historiallisia periodeja, on aivan vakavasti otettavaa laatua.

Mikä on länsimaisen sivilisaation tila ja elämänkaaren tilanne, jos sellaista on? Brittihistorioitsija Niall Ferguson teoksessaan Civilization. The West and the Rest, maalaa optimistisen kuvan siitä, miten läntiset, ylivoimaiset instituutiot, ”killer apps”, kilpailu, tiede, demokratia, lääketiede, työetiikka ja jopa konsumerismi, ovat muuttaneet ja siunanneet koko maailmaa ja pitävät meidät yhä johdossa. Tosin meitä uhkaa vaara, ymmärtää Ferguson, joka on omistanut kirjan ystävälleen Ayaan Hirsi Alille.

Mutta mistä me kerran aloitimme ja missä olemme nyt ja miksi? Antiikin sivilisaatio oli mahtava saavutus, mutta keskiaika pyyhki sen pois ja taannutti lännen onnettomaan primitiivisyyteen, missä millekään ”killer appille” ei ollut tilaa eikä tilausta.

Keskiaika, kuten nyt ymmärrämme, ainakin edistyspiireissä, on konstruktio, joka tarkoituksella maalattiin pimeäksi, kun piti korostaa antiikin ja uuden ajan valoisuutta, väittävät sen ihailijat. Mitä valoisaa sitä paitsi oli uskonsotien ja siirtomaariiston aikakaudessa, joka joukkomurhasi kansoja uskonnollisin perustein, voidaan kysyä.

Siitä huolimatta tuo vanha jako aikakausiin palvelee erinomaisesti monia tarkoituksia. Aikakausissa oli kuin olikin eroja ja jopa olennaisia. Mikäli keskiaika oli yhtä hyvä, kuin mikä muu aikakausi tahansa, voimme suhtautua tulevaisuuteen mitä positiivisimmin. Muuten ei.

Länsimaisen sivistyksen suuruudenaika alkoi myös Fergusonin mielestä renessanssista, reformaatiosta ja löytöretkistä ja puhkesi kukkaansa teollisessa vallankumouksessa. Länsimainen imperialismi levitti valonsa koko maailmaan kuin Rooma aikoinaan, sekä henkisellä että fyysisellä ylivoimallaan. Taakka kasvoi taas kerran suuremmaksi kuin voitiin kestää ja rappeutuva länsi menetti jossakin vaiheessa asemansa niin demografian ja talouden, tieteen ja tekniikan, sotilaallisen voiman ja kulttuurisen ylivoiman suhteen, saattaisi joku jo sanoa.

Jossakin vaiheessa länsi lakkasi valloittamasta itselleen siirtomaita liikaväestölleen ja muuttui itse siirtomaaksi, tyhjiöksi, jota sen nousevat kilpailijat alkoivat täyttää. Länsimaiden taloudellinen mahti, joka oli perustunut ylivertaiseen tuotantoon ja pääomiin, hupeni kuluttajien ja keinottelijoiden toiminnaksi, joka oli täysin riippuvaista kilpailijoiden reaalitaloudesta. Sotilaallisesti länsi menetti kyvyn käydä uhrautuvaa taistelua ja tuli riippuvaiseksi kondottieri-tyypeistä, joiden halukkuus taistella riippui täysin asiaan liittyvistä kannattavuuslaskelmista. Kerran maailmassa lännen tekninen ylivoima oli tehnyt vastustajien vastarinnan toivottomaksi.

"Whatever happens we have got, the Gatling gun and they have not."

Näin runoili Hillaire Belloc 1800-luvulla, jolloin saatettiin raportoida vihollisen käsineen ”taisteluissa” jopa satakertaiset tappiot. Moiset taistelut tietenkin olivat lähinnä teurastusta, jossa vankeja ei otettu.

1900-luvun toisella puoliskolla tilanne muuttui. Lännellä toki on yhä käytettävissään joukkotuhoaseet, mutta ei mitään kykyä niiden käyttämiseen eikä monopolia niihin. Kilpailijoilla on myös tällaisia aseita, eikä niiden moraalisista estoista ole läheskään samanlaista varmuutta. Siksipä länsi viimeiseen asti yrittää estää ydinaseiden leviämistä ”vääriin” käsiin, mutta jokainen ymmärtää, että se on tuomittu häviämään tämän taistelun, kuten Doomsday Clock ennustaa.

Toki ”lännellä” eli tarkemmin sanoen Yhdysvalloilla yhä on maailman mahtavin laivasto, mikä takaa liikkuvuuden lähes kaikkialle, mutta sekin on haavoittuvainen ja sen mahdollisuudet ovat rajalliset. Pystyykö Yhdysvaltain koko mahti edes panemaan kuriin Afganistania ja sen keskiaikaista yhteiskuntaa?

Jostakin kumman syystä satuin kerran istumaan samassa pöydässä, jossa kenraalieversti Leonid Ivashov totesi kuivasti ja ilmeisen harmistuneena, että sotilaat kyllä pystyisivät panemaan asiat kuntoon idässä, jos saisivat siihen valtuudet.

Tämän uskon kyllä. Tsaarin Venäjä nujersi aikoinaan Kaukasian kapinalliset, mutta sen käyttämät keinot olivat barbaariset ja kyllä siihen aikaakin meni. Lännen sotilasmahdin tärkein rajoittaja on kulttuuri, joka estää käyttämästä menetelmiä, joita pidetään barbaarisena. Jossakin määrin samanlaisia estoja näyttää olevan myös Venäjän asevoimilla. ISIS-joukot sen sijaan toimivat avoimen barbaarisesti ja elämöivät sillä. Mitä tapahtuisi suuressa 2000-luvun totaalisessa uskonsodassa, emme ole vielä nähneet ja toivottavasti emme näekään.

Tässä voi myös kysyä, mitkä ovat maailman vastapoolit? ”Länsi” ja muu maailma eivät suinkaan ole automaattisesti toisiaan vastaan taistelevia osapuolia. Luojan kiitos, edut ovat pitkälti yhteiset ja myös ihmisyys ymmärretään yhteiseksi arvoksi. Mutta kaikki tässä maailmassa voi muuttua.

Niin, tosiaan. Alussa puhuttiin jo suuresta muutoksesta ja sen ajankohdasta. Onko länsimaisen kulttuurin ylivalta jo taittunut ja milloin, vai saammeko yhä odotella aikakausien vaihtumista?

Entä mitä tulee meidän jälkeemme? Puusi keskiaika, pmeys, primitiivinen raakuus, toisenlainen ja korkeampi sivilisaatio vaiko yksinkertaisesti yleinen ja yhtäläinen tuho?

Ian Morris on kirjoittanut kirjan Why the West Rules –for Now? Hän näkee edessäpäin sekä suuren katastrofin mahdollisuudet että myös toivon mahdollisuuden. Ilmaston muutos (etenkin global weirding) yhdessä väestönkasvun kanssa lupaavat katastrofia. Pandemiat, ydinsota, saastuminen ja erilaiset pulat lupaavat Pimeän tuloa (Nightfall) muutaman kymmenen vuoden tähtäimellä.

Mutta, Morris toivoo, vaikeudet saattavatkin antaa sysäyksen uudelle alulle. Saatamme joutua singulariteettiin, mikä on kauhea asia, mutta sen jälkeen päästäkin uuteen maailmaan, jossa ehkä hallitsevat uudenlaiset olennot…

Lohtuhan se lienee tämäkin. Morrisin kirjan huipentumana on vanhan kunnon imperialistin, Rudyard Kiplingin tunnettu runo, josta on tapana muistaa vain yksi pätkä:

 Oh, East is East and West is West, and never the twain shall meet…

Mutta runo jatkuu:

Till Earth and Sky stand presently at God’s great Judgment Seat;
But there is neither East nor West, Border, nor Breed, nor Birth,
When two strong men stand face to face,  tho’ they come from the ends of the earth!

Yleinen inhimillisyys tulee yhteisesti ymmärretyksi ja kaikki kerääntyvät ponnistelemaan suurta Pimeän tuloa vastaan. Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa uhkaavat yhtä lailla kaikkia, joten tämä on ainoa rationaalinen tie.

Kuulostaako uskottavalta? Ehkäpä ei. Mikä merkitys islamilaiselle fundamentalistille on sillä, että maailmanloppu on tulossa? Eiköhän se ole omiaan antamaan lisää intoa hänen toiminnalleen ja vahvistamaan sitä vakaumusta, ettei ihmisillä ole arvoa sinänsä ja että katastrofi on Allahin tahto.

Mitä sitä paitsi oikein merkitseekään Kiplingin sovinistinen vihjailu ”miehistä”, jotka muka ratkaisevat asiat? Missä sellaisia miehiä nykyään sitä paitsi on?

Mikäli asiat menisivät analogisesti antiikin maailman tuhoutumisen kanssa, voisimme taas odottaa muutoksen vihoviimeiseen loppuunsa saatettuna itse asiassa voivan kestää vaikkapa tuhat vuotta, eli paljon kauemmin kuin maapallo tällä menolla. Sitä ennen tapahtuisi sekä väkivaltaisia invaasioita että vanhan sivilisaation arvopohjan tuhoutumista. Kansainvaelluksethan näemmekin koko ajan ympärillämme.

Aikoinaan Rooman valtionuskonnon korvasi kristinusko, syystäkin vanhojen arvojen totaalisena vihollisena pidetty taikauskoisen ja fanaattisen rahvaan ideologia, hieno toki ”sinänsä”. Kristinusko on jo käytännössä menettänyt ideologisen kykynsä ja korvautunut primitiivisellä ateismilla, joka tukee vallitsevaa individualistis-narsistista maailmankatsomusta. Sama koskee nationalismia, joka vähän aikaa näytti korvaavan transkendenttisen uskonnon.

Uskonto on aina ollut sivilisaation sydän, eivät ”killer appsit” tai teknologia. Ehkäpä on viisainta hakea aikakausien vaihtumisen kulminaatiopistettä sieltä, missä voidaan todeta uskonnon kuolema tai ainakin vaipuminen horrostilaan?

Pierre Nora on sijoittanut tämän ”pitkän keskiajan” päättymisen Ranskassa jonnekin 1960-luvulle. Tarkkojen ajoitusten tekeminen lienee tarkoituksetonta. Joka tapauksessa voimme todeta, että esimerkiksi meillä sotasukupolvi oli vielä huomattavan uskonnollinen, kun taas suuret ikäluokat jo irtautuivat rajusti vanhasta. Muutos näkyi myös demografiassa, suuret ikäluokat jättivät jälkeensä pienet. Tämä tapahtui myös kaikkialla katolisessa Euroopassa vastoin paavin arvovaltaisia kieltoja. Kaunopuheisempaa indikaattoria maallistumiselle ei voisi löytää.

Kulttuurivallankumous, joka huipentui vuoteen 1968, oli hedonistisen, sekulaarisen, narsistisen ja individualistisen sekopäisyyden triumfikulkue, joka tavoitteli kaikissa asioissa absoluuttista ”edistystä”, kuvitellen sen löytäneensä.

Elintason huikea nousu ja sen tavoittelu, konsumerismi, kulttuurin samaistaminen huvitteluun ja kulutukseen, ihmisen eläimellistäminen, pyhän kieltäminen ja hävittäminen kulttuurista murtautuivat esille yhtenä ryöpsähdyksenä.

Tuon vuoden esille tuomat virtaukset eivät levinneet kaikkialle yhtäkkiä. Näennäisesti on ilmennyt myös vastavirtaa ja tietenkin järkiintymistä, mutta seuraavissa sukupolvissa on tuolloin esille murtautunut uusi kulttuurinen suuntaus vain vahvistunut.

Vuonna 1968 me kai sitten siirryimme uuteen maailmaan. Pariisin tragikoomisilta barrikadeilta kaikui ehkä sittenkin aikakausien vaihtumisen aiheuttama ääni. Se saattoi kuulostaa banaalilta ja typerältä, mitä se olikin, mutta juuri se oli tulevaisuuden ääni. Soyez realistes, démandez l’impossible…