Taantuvan Englannin oireilua

 

Uusi keskiaika ja Jumalan valtakunta

 

     Antiikin Kreikassa ja erityisesti Ateenassa syntyi jo aikoinaan ajatus siitä, että vapaus oli jokaiselle kansalaiselle kuuluva asia ja siitä hän saattoi syystä olla ylpeä.

     Tämä ei suoraan seurannut siitä, että Ateenassa ei valtaa käyttänyt vain yksi henkilö, vaan monet (ks. Vihavainen: Haun muuttuuko jokin? tulokset). Käytännössä vallan keskittyminen harvoille johti kuitenkin aina mielivaltaan. Demokratia ja vapaus kuuluivat yhteen.

      Antiikin kukoistuksen jälkeen seurasi pimeä keskiaika, joka vasta vuosisatojen kuluessa muuttui vähemmän pimeäksi ja kehitti omat käsityksensä hengellisen ja maallisen, hallitsijan ja alamaisen suhteista. Yksilönvapaudelle ja ylpeälle kansalaishengelle ei niissä ollut sijaa.

     Asiaan kuului, että tieteen roolia näytteli aristotelinen logiikka, joka nöyrästi tunnusti olevansa vain teologian palkkapiika: ancilla theologiae. Ajatus konkreettisen todellisuuden tutkimisesta ja jopa kunnioittamisesta oli vieras.

       Tehtävänä ei ollut löytää mitään, vaan osoittaa millä tavalla Jumalan tahto ja Raamatun totuus ilmenivät kussakin tapauksessa. Koska totuus jo oli ilmoitettu, sen etsiminen olisi ollut rienaavaa. Mikäli kaukoputkesta näkyi jotakin kuvaan sopimatonta, sitä oli oltava katsomatta. Paholainen oli viekas ja aktiivinen ja saattoi näyttää mitä halusi.

     Ainahan on ollut lahkolaisia, pilkkaajia ja sielunvihollisen agentteja tavallisista syntisistä puhumatta, mutta ihanteellinen yhteiskunta muistutti mahdollisimman paljon Jumalan valtakuntaa, Civitas Dei, joka viimein voittaisi kaikki vastustajansa, kuten pyhä Augustinus esitti.

     Jumalan valtakunnan rakentaminen oli se päämäärä, joka ihmiselle oli annettu. Kuninkaan tehtävänä oli toteuttaa Jumalan tahtoa valtakunnassa ja sama päämäärä oli oltava myös kaikilla hierarkiassa alemmilla, kullakin omassa valtapiirissään.

      Keskiaikaisessa maailmassa juridiikkaa ymmärrettävästi pidettiin täysiarvoisena tieteenä, se kun toimi samalla tasolla ja samoilla metodeilla teologian ja filosofian kanssa. Se tarjosi myös välineen monien riitojen ratkaisemisessa niin arkipäivän kysymyksissä kuin periaatteellisissa valtiollista valtaa koskevissa ongelmissa.

     Jeanne d’Arcin oikeusprosessi tunnetaan tarkoin ja sitä tarkastellessa saa jokseenkin kaamean ahaa-elämyksen: tässähän liikutaan aivan samanlaisessa todellisuudessa kuin nykyinen postmoderni maailmamme. Tarttumalla kiinni yleiskäsitteisiin ja ignoroimalla asioiden konteksti ja todellinen merkitys, saadaan olemattomista asioista paisutettua kuolemalla rangaistava rikos Jumalan valtakuntaa vastaan (ks. Vihavainen: Haun il processo di condanna tulokset ).

     On itse asiassa hyvin johdonmukaista, että ne yleiskäsitteet, joilla keskiaikainen ajattelu operoi, korotettiin ”todellisiksi” ja jopa varsinaisen todellisuuden ytimeksi. Puhuttiin käsiterealismista, jonka vastapoolina kyllä oli nominalismi, joka katsoi, että yleiskäsitteet eivät itse asiassa olleet muuta kuin äänen törähdys, joka saattoi yhtä hyvin tulla vaikka peräpäästä (flatus vocis). Mutta se kuului oppineiden jäsentenvälisiin kiistoihin.

     Länsimainen vapauden traditio alkoi Englannista ja paradoksaalisesti feodaalilaitoksen piiristä. Merkittävän aseman itselleen kaapanneet feodaaliherrat eivät suostuneet enää olemaan pelkkiä alamaisia, vaan vaativat itselleen oikeuksia, jotka olivat verrattavissa kansalaisen oikeuksiin antiikin Ateenassa.

     Kuninkaan valta tehdä alamaisilleen mitä halusi, kiistettiin. Magna Carta määräsi, ettei aatelismiehiä saanut oikeudettomasti vangita ja että syytteet heitä vastaan oli käsiteltävä nopeasti (vrt. Räsäsen ja Auerin tapaukset). Verojenkin määrän oli pysyttävä kohtuullisena.

     Magna Carta ei toki hylännyt lakia sellaisenaan, vaan nimenomaan vaati sen noudattamista myös kuninkaalta..

     Vuodesta 1215 tähän päivään on toki pitkä matka, mutta sieltä saakka voidaan johtaa se ajatus kansalaisen asemasta vapaana ihmisenä, jota valtiovallan on kunnioitettava. Valtio on erityisesti 1700-luvulta lähtien ymmärretty läntisessä maailmassa kansalaisten palvelijaksi eikä päin vastoin.

      Toki merkityksensä on ollut silläkin traditiolla, joka pitää kansalaista vain valtion palvelijana ja välineenä. Sotien aikana valtiosta kasvaa Moolok, joka vaatii uhrinsa. Valtiossa, jonka missiona on uuden Civitas Dein rakentaminen maan päälle, sama toteutuu myös rauhan aikana.

     Olen aina silloin tällöin viitannut Stalinin ajan Neuvostoliittoon, jossa valtiosta nimenomaan tehtiin pyhä ja joka piti oikeutenaan arvostella kansalaisia siitä, etteivät ne olleet sen arvoisia. Osa oli, mutta loput olivat kuka välinpitämätön, kuka omaansa etsivä, kuka pilkkaaja ja kuka peräti vieraan vallan agentti, joka halusi tuhota koko uuden yhteiskunnan.

     Hyvin monet olivat sellaisia ainakin ”objektiivisesti”, kun loogisesti ajateltiin. Sillä, mitä he itse ajattelivat tai tarkoittivat, ei ollut edes väliä.

     Uuden Civitas Dein rakentamisen keskeiseksi välineeksi tuli terrori. Oikeudenkäynneissä ja salaisen poliisin tutkimuksissa paljastui yhä uusia uuden yhteiskuntajärjestyksen ja uuden ajattelun vastaisia ilmiöitä: neuvostovastaista propagandaa ja agitaatiota, tahallaan väärin ladottuja sanoja lehdissä, väärää ajattelua vitseineen ja parjauksineen (”ennen oli paremmin”), yhteydenpitoa ulkomaille (civitas diabolin piiriin) ja niin edelleen. Jopa hakaristejä oli ovelasti sijoitettu painotuotteisiin, mutta ne paljastuivat valoa vasten katsottaessa. Pesukarhuista ei ollut mainintaa.

     Neuvostoliiton suuren terrorin aikana ei vielä tunnettu sanaa ”vihapuhe”, mutta itse käsite oli sitäkin tutumpi. Se merkitsi väärän ajattelun ilmaisemista, yleensä peitetyssä muodossa. Tähän tosiasialliseen sosialistisen järjestelmän sabotointiin käytettiin aluksi vitsejä, jotka tosiasiassa vahingoittivat maailmanhistorian edistyvää kehitystä ja rankaistiin vastaavalla ankaruudella.

     Itse huomasin Neuvostoliiton radiokomitean saapuneista kirjeistä koottujen neuvostovastaisuuksien joukossa myös ylenpalttisen ylistyksen neuvostovallalle: ”Kyllä tämä sosialismi on ihanaa, kuin satua! Sen kuin elät ja iloitset!”

     Oli helppo ymmärtää, ettei kukaan voinut tosissaan kuvitella, että vuonna 1938 joku ihan oikeasti olisi ollut niin riemuissaan olevista oloista. Kiittäähän niitä piti, mutta ei noin tökerösti. Siispä tarjottiin asia ”sinne, minne pitikin”, eli tutkijaviranomaisille.

     Koko tuo uusien arvojen ja normien asettaminen oletukseksi Neuvostoliitolle sosialismiin siirryttyä vuonna 1937 palaa väistämättä mieleen kun katsoo niitä juridiikan saavutuksia, joita olemme viime vuosina saaneet ihailla niin Suomessa kuin muuallakin lännessä.

      Istuva kansanedustaja on saanut rangaistuksen edustajan puheenvirossa esittämästään vitsistä, jonka tulkittiin merkitsevän rikoslaissa tarkoitettua kiihottamista kansanryhmää vastaan. Toki kukaan normaalijärkinen kansalainen ei voinut eikä voi nähdä siinä mitään rikollista, mutta tietyt juristit selittivät asian toisin.

     Kansanedustaja Päivi Räsänen sai tunnetun tuomiosa saman pykälän perusteella, kuten myös jo muutama vuosi sitten Jussi Halla-aho. Myös europarlamentin jäsen Sebastian Tynkkynen koki saman kohtalon.

      Nyt Englannin ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt kuningaskunta on kieltänyt maahan pääsyn sekä Räsäseltä että Tynkkyseltä ja mikäli Halla-aho yrittäisi samaa, kokisi hän varmaan saman kohtalon.

     No, kaikenlaista absurdiahan maailmassa tapahtuu. Miksi kiinnittää huomiota moisiin pikkuasioihin, jotka eivät maailmaa mullista. Moni poliittinen vastustaja on jopa ollut riemuissaan ”rikollisten” saamasta kohtelusta, jonka nämä ovat ”itse aiheuttaneet”. Olisipa pitänyt miettiä,kun tekosensa teki…

Noita elämälle vieraiden keinotekoisten lain tulkintojen periaatteellisia kannattajia näyttää löytyvän todella paljon ja joku hengen jättiläinen on jopa kirjoittanut yhtä säälittävän, kuin kaunopuheisen ylistyksen Räsäsen saamalle tuomiolle. Se on julkaistu keväällä ilmestyneessä Kanava-lehdessä ja näköjään tarkoitettu jonkinlaiseksi ”vastineeksi” aiemmalle kolumnilleni. Totean, etten koe sitä vastaamisen arvoiseksi.

     Mutta koko yhteiskunnan kannalta tärkeää olisi huomata, mihin suuntaan koko läntinen maailma on menossa. Jo kauan on puhuttu uudesta keskiajasta, tarkoittaen sillä juuri ajattelun muuttumista yhä simppelimmäksi. Toki keskiaikaan ja vieläpä englantilaisten saavutuksiin kuuluivat niin Orleans’n neitsyen tuomitseminen, kuin Magna Carta.

     Nyt näyttää siltä, että se henki, joka innoitti tuot edellistä prosessia alkaa päästä voitolle myös eurooppalaisen vapausajattelun synnyinsijoilla. On kiinnostavaa nähdä, millaisen reaktion tuo brännvinsadvokatyrin uusin hedelmä aiheuttaa.

HP

 

Hevonpeetä ja muuta

 

Varsinaisen valehtelemisen sijasta turvaudutaan nykyään usein erilaiseen harhaanjohtamiseen. Tilastot ovat siihen hyvä keino ja joskus 1960-luvulla tentin aiheesta lienen kirjankin, jonka nimenä oli ”Miten tilastoilla valehdellaan”. Muistan tekijänkin, Darrell Huff.

Itse kirja oli aika vaatimaton ja voisi kuvitella, että sen perusideat olisi jokaisen ylioppilaan tai ainakin maisterin tunnettava, ammattikirjoittajista nyt puhumatta..

Näin ei ole. Kaikkialla ja kaikilla tasoilla näkee tilastoja esitettävän aivan harhaanjohtavilla tavoilla ja konstit siihen ovat yksinkertaisia, simppeleimmillään graafisissa esityksissä, joissa esimerkiksi kuvataan vertailtavia aineistoja erikokoisilla esineidenkuvilla. Mutta ei siitä enempää, ei tässä voi mitään kurssia ruveta pitämään.

Totuus sinänsä on vaikea kysymys ja ymmärrän hyvin Pontius Pilatuksen kysymyksen Jeesukselle. Maaherra oli arvattavasti saanut filosofista koulutusta sen verran, että uskoi tietävänsä, ettei totuutta olekaan. Hänellä olisi ollut journalistin valmiudet nykyäänkin.

”Totuus” on syytä erottaa väitteiden ns. totuudesta tai epätotuudesta. ”Totuudesta” sanan syvimmässä merkityksessä ja mahdollisuuksistamme sen haltuunottoon on syytä kirjoittaa oma traktaattinsa, jos tarpeen.

 Tässä kiinnostaa nyt tuo arkipäivän vaatimaton kysymys, ero toden puhumisen ja valehtelun välillä ihan arkisessa mielessä, eli siten kuin se ymmärretään lastentarhassa, tuomioistuimessa tai jossakin muussa vastaavassa paikassa, vaikkapa perheen aamiaispöydässä.

Kun joku puhuu niin totta kuin osaa, häntä voidaan pitää todenpuhujana, vaikka hän itse asiassa ei onnistuisikaan paljastamaan sellaista osaa totuudesta, joka on häneltä jostakin syystä salattua ja antaisi asioista aivan yksipuolisen kuvan.

Valehtelija sen sijaan saattaa suoltaa hyvinkin paljon tosia lauseita ja niiden taakse tarkoin kätkeä keskeisen asian, jonka jostakin syystä haluaa salata. Syyt voivat olla moninaiset: ehkäpä hän on rikollinen tai suuri patriootti, ehkäpä vaikka edistyksellinen henkilö, joka haluaa olla osaltaan maailmaa pelastamassa ja parantamasa.

Toden puhujaa on usein halveksittu mutta myös arvostettu. Herodotos kertoo, että hänen selvästikin arvostamansa persialaiset opettivat lapsilleen kolme asiaa, joissa yksi oli toden puhuminen.

Kuten jokainen tietää, sekin on problemaattinen asia. Se, joka aina menee möläyttämään totuuksia missä tahansa, tekee usein karhunpalveluksen niin itselleen kuin muille, vaikka totuuden tietäminen ja kunnioittaminen onkin hyvä asia.

Tyrannille totuuden sanominen on yleensä vaarallista. Antiikin aikana keksittiin Aisopoksen kieli, ja puhuttiin vertauksin ja tunnuskuvin. Kolmedioissa totuus kätkettiin naurun taakse -verum dicere ridens.

Huomasin jo tästäkin aiheesat kirjottaneeni parikin kertaa (esim. Vihavainen: Haun suoraa puhetta tulokset ).  Liitän tähän yhden vanhan blogin viimekertaisen jatkoksi. Lisää löytyy hakutoiminnalla:

 

lauantai 16. tammikuuta 2016

Bullshit ja valhe

 

Bullshit,  informaatiosota ja journalismi

 

Sodankäynnin näkökulmasta valhe, harhaannuttaminen on keskeinen keino. Jo antiikin auktorit tekevät tämän täysin selväksi. Totuus toki viime kädessä määrää kaikkien asioiden reunaehdot eikä tavoitteena olevaa voittoa voi saavuttaa luottamalla vääriin tietoihin tai julistamalla tappio voitoksi, mutta silti. Keinona yli muiden on valhe.

Sota elää valheesta, joka on sen ytimessä. Voitto esitetään aina ja tinkimättä oikeuden ja totuuden voittona, mutta sen saavuttamista valheella ei historiassa ole kainosteltu. Mannerheimin, poikkeusihmisen tunnus Candida pro causa ense candido oli tässä suhteessa aika erikoinen. Se sopi hyvin valkoisen armeijan ylipäällikölle (candidus=hohtavan valkoinen), mutta jotenkin siinäkin, vuonna 1922 omaksutussa tunnuksessa tuntuisi tuoksahtavan demonstraatio ja se vaikuttaa ennakkovastaukselta mahdollisiin kysymyksiin.

Toki kuninkaat ovat kautta aikojen, paitsi käyttäneet häpeilemättä alhaisia keinoja sodissa, myös joskus valehdelleet itse voitonkin ja laulattaneet Te Deumia myös suurten tappioiden kunniaksi, mutta ei se asiaa, eli voiton tai tappion merkitystä totuuden hetkenä muuksi muuta. Vihollisen menestystä ei voi pitkän päälle selittää pois eikä omia tappioita salata. Toki sodan onni, fortuna belli, on oikullinen ja epäreilukin jumalatar.

Ennen totuuden hetkeä voi asioita kuitenkin aina yrittää edistää myös valheen keinoin ja toivoa menestyvänsä mahdollisimman pitkään. Joskus onnenkantamoinen voi päästää pälkähästä uhkapelurin, kuten Pietari III:n tulo näyttämölle pelasti Preussin Fredrikin, jolle tämän ansiosta jäi kuolematon maine. Hitler odotti viimeiseen asti kokevansa tuon Hohenzollernien hallitsijahuoneen ihmeen toistuvan kohdallaan, mutta der brave Gefreiter joutui pettymään katkerasti.

Vastuuttomuudestakin saatetaan historiassa palkita, mikäli onni sattuu suosimaan rohkeaa, kuten hänellä sananparren mukaan on oikeus toivoa. Kleiohan on syystä tai syyttä rinnastettu ammattikuntaan, jonka olemassaolo yleensä tunnustetaan tarpeelliseksi, mutta jonka maine on siitä huolimatta ollut kyseenalainen. Onko historia sittenkään vain totuuden ja rehellisyyden koetinkivi, kuten Thomas Carlyle ja häntä seuraten Egon Friedell ovat otaksuneet?

Kysymys totuuden arvosta on kolmannella vuosituhannella tullut erityisen aktuelliksi siitä syystä, että postmoderni nihilismi on suhtautunut koko asiaan yhtä ivallisen alentuvasti kuin Lenin aikoinaan. Itse asiassa postmoderni näkökulma on vielä hävittävämpi ja hävyttömämpi, sillä Leninillä myös totuus oli periaatteellisella tasolla yhtä suuressa kunniassa kuin oikeus, vapaus ja muut perinteiset arvot. Käytännössä toki kaikkia niitä poljettiin täysin häikäilemättä, mutta se kuului dialektiikkaan. Postmodernistille jo itse totuus on vain absurdi flatus vocis, purkautuvan ilman ääni.

Joskus kauan sitten kuului hyviin tapoihin kauhistella englantilaista sanontaa, joka juontaa juurensa 1800-luvun alun maljapuheeseen: “Our Country! In her intercourse with foreign nations may she always be in the right; but right or wrong, our country!”

Tähän asenteeseen on, varmaan syystäkin, liitetty moraalisesti epäilyttävää jesuitismia. Se on kuitenkin yhtä kaukana nykyaikaisesta nihilismistä kuin yö päivästä eikä edes sijaitse aamun ja illan harmaalla alueella. Toive siitä, että oman maan asia ja käytös olisi oikeudenmukaista todistaa ylevästä asenteesta. Maljapuheen jälkimmäinen osa saattaisi, tilanteesta riippuen, myös liittyä mielipahaan, joka syntyisi, mikäli isänmaa olisikin rikkonut oikeutta ja totuutta vastaan. Toki maljapuheiden retoriikka sijoittuu omaan genreensä ja kuuluu nauttia suolahippusen kera.

Nyt, kuin taas olemme saaneet tähän maailmaan informaatiosodan, olemme jälleen oppineet arvioimaan eri osapuolten sanomaa tietyllä varovaisuudella. Vanha kehotus nauttia sanoma suolahiukkasen kera, cum grano salis, ei enää vie mihinkään. On varauduttava totaaliseen, törkeään valheeseen, jossa ei ole totta kuin siteeksi, jos sitäkään.

Hämmästyimme säikähtäin, kun päivänä muutamana saimme lukea venäläisten lehtien, jopa hallitusta lähellä olevien, kirjoittavan mielettömyyksiä lasten kohtelusta Suomessa. Tällaista roskaa ei kukaan kuvitellut joutuvansa näkemään. Kaikelle on kuitenkin oma yleisönsä ja koska myös älykääpiöiden joukko on taaja ja säikkymätön, tarjotaan sillekin näissä kesteissä omat annoksensa. Se vain kuuluu asiaan.

Asia liittyi kampanjaan eli sotaretkeen tai sellaista simuloiviin manöövereihin ja sodissahan totuudella on aina ollut vain välinearvo. Kuten sanottu, valhe on se, mikä sodassa on arvokas ja aseista olennaisin. Asia ei rajoitu joihinkin puolihulluihin dosentteihin.

On asiaan kuuluvaa, että internetin pöhinää nimenomaan valtioiden välisten suhteiden kannalta on nyt meilläkin tarkasteltu myös sotanäkökulmasta, informaatiosotana, johon on soviteltu niitä vihollisen kukistamisen doktriineja, joita älykäs hyökkääjä voisi käyttää. Ongelmana on se, ettei suunnitelmallisuudesta, saati suuresta strategiasta ole kuin epäsuoria todisteita, lähinnä vihjeitä, jotka nekin liittyvät yksittäisiin asioihin, ei kokonaisuuteen. Toki voi yrittää tunkea kaiken samaan kaavaan Prokrusteen metodein, mutta siitä kärsii uskottavuus. Siinä menevät tosi ja valhe iloisesti sekaisin eikä niiden erottamiseen toisistaan ole keinoa.

Lisäksi herää liuta kysymyksiä. Jos, kuten muuankin opus julistaa, informaatiosota on käynnissä Venäjän suunnalta, ei sellainen koskaan voine olla yksipuolinen tilanne. Sodassa olisi äärimmäisen naiivia odottaa, että jompikumpi osapuoli kieltäytyisi käyttämästä keinoja, joita toinen käyttää, elleivät ne nyt sitten ole yhtä tökeröitä ja itseään vastaan toimivia kuin mainittu lapsikampanja. Talvisodassa toki tapahtui, että suomalaiset levittivät itse eteenpäin venäläisten tökeröä propagandaa, joka nostatti kansassa raivoa.

Eiköhän siis liene kohtuullista odottaa, että oma puoli, mikäli se todella on havainnut informaatiosodan olevan todellisuutta, järjestää esimerkiksi viime sodassa käytetyn SAT-VIA-järjestelmän tyyppistä toimintaa, jonka avulla sekä puolustus että hyökkäys ovat mahdollisia.

Jatkosodassa, kun taistelimme yksin, jouduimme puolustautumaan sekä Moskovan-Leningradin-Petroskoin varsin avutonta propagandaa vastaan että myös Lontoon taitavaa manipulaatiota vastaan, joka ei suinkaan ollut vailla tehoa. Siinä tohinassa opittiin ymmärtämään, ettei Suomella ole kuin yksi luotettava ystävä, joka on Suomen armeija. Ruotsi hötkyili peloissaan ja USA tuki Lontoon kavalaa maanittelua. Mutta asemamme oli selvä ja johtopäätökset sen mukaisia. Informaatiorintama piti ja rauha voitiin solmia rivit tiiviinä.

Mutta miten mahtaakaan olla nyt? Olemmeko me tuossa mahdollisessa sodassa omalla puolellamme vaiko sittenkin vaarassa lipsahtaa palvelemaan vieraita intressejä ja nielemään tahallista valhetta, jota varmasti käytetään niin paljon kuin katsotaan tarpeelliseksi meiltä kysymättä? Vai ovatko meidän etumme automaattisesti yhtenevät jonkin epämääräisen lännen kanssa, kuten sosialistisen ystävyysliiton maiden intressit kerran sopivat aina yhteen Neuvostoliiton intressien kanssa? Mitä tästä seuraa nyt?

Tuntuu aika säälittävältä, että valtionhallinnon sadalle virkamiehelle kustannetaan amerikkalaisten järjestämät kurssit informaatiosodassa. Eikö omalla maallamme ole tähän kapasiteettia vai eikö sillä ole omaa agendaa? Miten on mahdollista, että jokin ulkomainen taho otetaan tällaiseen rooliin?

Jotta sellaisilla kursseilla olisi jotakin merkitystä, ne olisi syytä tarjota mieluummin journalisteille, jotka tulisi velvoittaa tutustumaan myös kilpaileviin näkemyksiin. Näyttää pahasti siltä, että tämän ammattikunnan suhde totuuteen on vakavasti vahingoittunut näinä postmoderneina aikoinamme ja tästä kärsii heidän oma uskottavuutensa. Erityiseksi ongelmaksi on noussut BS eli bullshit.

Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun ajatusta totuudesta ja sen saavuttamisesta vielä pidettiin normaalina ja vakavasti otettavana asiana. Totuuden, kuten myös hyvyyden ja kauneuden palveleminen olivat kulttuurin keskeisiä tehtäviä. Journalistien kannalta tehtävä oli yksinkertainen: heidän tehtävänään oli kertoa se totuus, jonka saivat tietoonsa ja jota oli syytä sellaisena pitää. Sen sijaan journalismin tehtävänä ei ollut opettaa kansalle, mitä totuudesta piti ajatella eikä siihen missään tapauksessa kuulunut epämukavien tosiasioiden piilottelu. Uutiset ja kommentit oli selkeästi erotettava toisistaan ja tämä oli se tärkeä asia, joka erotti vapaan tiedonvälityksen totalitaarisesta.

Nyt on toisin. Journalistit kokevat ilmeisesti tehtäväkseen maailman pelastamisen ja heidän kunnianhimonaan on tuottaa sellaista sisältöä, joka edistää kaikkia hyvä asioita ja vahingoittaa huonoja.

On syntynyt tilanne, jossa journalisteja syytetään suoraan valehtelemisesta. Erityisesti esille on nostettu YLE ja Helsingin Sanomat. Yleisesti ottaen tämä lienee liioittelua. Varsinaisia tietoisia valheita nämä orgaanit tuskin ovat paljoakaan harrastaneet. Sen sijaan niille kyllä on ollut leimallista  salailu ja niin sanottu bullshit.

Jälkimmäinen karttaa suoranaista valehtelemista ja huijaa muilla keinoin, puhumalla aidasta aidanseipäiden sijasta, johdattamalla keskustelun johonkin muuhun kuin itse hankalaan aiheeseen, assosioimalla käsiteltävä asia johonkin tabuun ja niin edelleen ja niin edelleen. Keskeinen idea on luoda kuuman kysymyksen ympärille emotionaalisesti ladatuista meemeistä valheellisuuden muuri, jonka puolustuslinjoja vain omista eduistaan piittaamattomat desperadot haluavat avoimesti uhmata.

Bullshit saattaa pohjimmiltaan olla Amerikan lahja kulttuurillemme. Kuten small talk, se on ollut laji, jota kansamme osaa heikosti. Tänäkin päivänä sen todelliset taitajat löytyvät etupäässä ns. hyvin koulutetuista kansankerroksista. Itse asiassa on olemassa melko tuore amerikkalainen akateeminen traditio, joka rakentuu nimenomaan bullshitin ympärille (ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Cultural_studies). Näyttää jopa siltä, ettei asiaa sen piirissä tyydytä pelkästään tutkimaan, vaan sitä myös aktiivisesti harjoitetaan.

Yhtä kaikki, kansan syvät rivit ovat ymmärrettävästi olleet melko immuuneja tällaiselle tarjonnalle, mikä ei liity niiden elämänpiireihin, vaan viihtyy yliopistojen ohuessa ansari-ilmastossa. Kova todellisuus ja konkreettinen askarointi sen ongelmien kanssa ei jätä BS:lle samanlaista tilaa eikä tilausta.

Ei sille toki missään immuunejakaan olla. Niin sanotun taistolaisuuden kova ydin muodostui kerran akateemisista kiliasteista, jotka olivat kehittäneet kommunismista itselleen kvasiuskonnollisen version. Tämä ryhmä oli selvästi erillään työssä käyvistä duunareista, joista niistäkin osa myös oli hyvin taipuvaista vastaanottamaan Moskovan hyvää sanomaa, vaikka ei Marxin teoksia opiskellut, vaan keskittyi mieluummin oman työpaikan ja liiton asioihin.

 Koska duunari tunsi sentään elämää hieman paremmin ja lähempää, ei häntä kuitenkaan voinut hoidella ja ruokkia samalla evankeliumilla kuin keltanokkaisia opiskelijanulkkeja. Niinpä oli kehitettävä paksu ja tahmea bullshitin kerrostuma suojaamaan ideologian jokapäiväistä turvallisuutta.

Ihmisen valmius ja halu uskoa sellaista, mitä hän pitää totena, on suuri voimavara. Tarvittaessa on kovin helppoa rationalisoida oman maan tai esikuvalliseksi ajatellun etujoukkomaan kaikkia toimia, mikäli tuo tarve on kyllin vahva. On tarpeetonta jaaritella toivovansa, että oma maa tai ideologia olisi oikeassa, kun se kerran ilman muuta on. Edellä siteeratun maljapuheen ensimmäistä osaa ei kukaan ole aikoihin edes muistanut. Sellainen ei enää kuulu tapoihin.

Mikään rationaalinen argumentti ei läpäise paksua BS-kerrosta silloin, kun se suojaa pyhimpiä arvoja, eivät edes arkistojen vastaansanomattomat paljastukset. Vanhanaikaiset järkiargumentit tupsahtavat pehmeään BS:ään kuin peruna puuroon. Ainoastaan jokin hyvin suunniteltu visuaalinen lavastus, joka julistetaan maailman merkkitapahtumaksi, saattaisi ehkä mennä suojauksen läpi, mutta näitä projektiileja on toistaiseksi testattu vain PC:n taholta menestyksellisissä hyökkäysoperaatioissa vanhanaikaista toisinajattelua vastaan.

Sellaista on nykyinen virallinen ideologiamme, PC ja sellainen on sen voittamaton suojapanssari, BS. Jossakin mielessä se on vanhaa ja jo antiikin aikana käytettyä ainesta, jolla aina on ollut tehonsa. Muinaisen Kreikan sofistit osasivat sen ainakin yhtä hyvin kuin Kreikan nykyiset vallanpitäjät. Mutta joidenkin merkkien perusteella voi arvioida, että 2000-luvusta on tullut BS:n uusi suuruudenaika, kun se on tasa-arvoisesti korotettu valtaistuimelle uutena totuutena tai ainakin erittäin varteenotettavana kruunutavoittelijana tai regenttinä, mikäli totuudelta jäänyt valtaistuin on lopullisesti jätettävä tyhjäksi. Mihin me totuutta tarvitsemme, jos BS toimii paremmin?

 

Uusprimitiivisyyden paluu

 

Abstraktion kautta konkreettiseen

 

Keskiajan filosofian suuriin kysymyksiin kuului niin sanottu universaalikiista: ovatko yleiskäsitteet olemassa vaiko vain yksittäistapaukset?

Kuten huomamaamme, kiistassa kosketeltiin asiaa, joka on yhä hyvin ajankohtainen: mikä on yksittäistapaus? Merkitseekö se jotakin itseään suuremman kokonaisuuden kannalta vai ei?

Mikäli olemme voineet havaita, että ruttoa sairastanut on tartuttanut toisia, tarkoittaako se sitä, että kaikki ruttotautiset tartuttavat toisia? Entä se, että ensimmäisinä ruttoon kuolleet ovat juoneet tietystä kaivosta ja myöhemminkin on käynyt ihan samoin? Onko kaivon vesi kenties myrkytetty? Kenen toimesta ja miksi?

Kuten huomataan, yleistäminen on helppoa ja sen pohjalta syntyy vaivatta sekä täydellistä typeryyttä, että myös sellaista abstraktia ajattelua, joka on vienyt ihmiskuntaa eteenpäin lapsenomaisesta ajattelusta kaikkein vaativimpiin kalkyyleihin, jotka ovat tehneet mahdolliseksi luonnonvoimien valjastamisen.

Koko ylempi henkinen kulttuurimme perustuu yleiskäsitteistä yleisimpiin eli matematiikkaan, jossa ei ole mitään konkreettista sisältöä. Sitä ei lueta ns. reaaliaineisiin, koska se on aisteilla havaittavasta todellisuudesta riippumatonta.

Itse asiassa matematiikka voidaan ajatella vain joukoksi yhtälöitä, jotka puolestaan ovat muodoltaan tautologioita. Sama asia voidaan sanoa lukemattomin eri tavoin, mutta mihin tämä perustuu: onko matematiikka jollakin tavoin olemassa muuallakin, kuin sen luoneen ihmisen aivoissa vai ei?

Tyhmyyden luonnollinen suojakeino omaa itseään vastaan on kehotus: ”Ei saa yleistää”! Yksittäistapaukset on aina ymmärrettävä omassa kontekstissaan, mikäli todella halutaan tietää, mistä niissä on kysymys.

Mutta ellemme yleistä, ajattelumme jää infantiilille tasolle. Tässä vaanivat siis toisella puolella ennakkoluuloisuuden Skylla ja toisella taas naiiviuden Kharybdis. Ulospääsy ongelmasta edellyttää, ettei mennä kumpaankaan äärimmäisyyteen.

Paradoksaalisesti voimme myös päästä nimenomaan yleistämisen ja yleiskäsitteiden kritiikittömän käytön kautta vielä paljon typerämpiin tuloksiin kuin yksittäistapauksia tarkastelemalla ja siihen rajoittumalla. Silloin tyhmyys saa seurakseen vielä vaateliaisuuden (vrt. Vihavainen: Haun pošlost tulokset).

Platon aikoinaan määritteli ihmisen yleiskäsitteitä käyttäen ”höyhenettömäksi kaksijalkaiseksi” ja sai määritelmästään kiitosta. Kuvia kumartelematon Diogenes romutti koko rakennelman kynimällä kanan ja heittämällä sen filosofien keskelle: ”Tässä on teille ihminen”!

Platon selvisi ongelmasta jatkamalla hieman eleganttia määritelmäänsä, joka muuttui muotoon ”Ihminen on höyhenetön kaksijalkainen, jolla on litteät kynnet”.

Kuitenkin kysymys yleiskäsitteiden merkityksestä ei ollut vielä sillä selvä. Höyhenettömyys on ominaista kaikille ihmisille ja samoin kaksijalkaisuus. Molemmat ovat ihmisen idean attribuutteja ja niin on myös litteäkyntisyys.

Tässä ei pohdita enemmälti ”litteyden” ideaa ja sen mahdollista problemaattisuutta. Keskeinen on kysymys siitä, onko esimerkiksi kaikki litteys jokaisessa ilmenemismuodossaan osa yleistä litteyden ideaa, vain syntyykö litteyden käsite vasta sen konkreettisten ilmentymien kautta, siis niiden jälkeen?

Keskiajalla sanottiin Platonin kannalla olevia ajattelijoita yleensä (käsite)realismin kannattajiksi ja heidän vastustajiaan taas nominalisteiksi.

Nominalistien (lst. nomen -nimi) mielestä yleiskäsitteillä eli ideoillla ei ollut omaa olemassaoloa, ne olivat vain tyhjiä äänen törähdyksiä (flatus vocis, ks. Vihavainen: Haun flatus tulokset).

Kuten jo alussa huomautettiin, kiista on yhä aivan ajankohtainen ja tällä hetkellä näyttää länsimaiden edistyksellisimmissä piireissä realismi olevan niskan päällä.

Kaikki niin sanotusti joukkokuntainen ajattelu keskittyy toimimaan yleiskäsitteillä. Sosiologia käsittelee ihmisiä ryhminä, joilla on tiettyjä ominaisuuksia riippumatta siitä, onko reaalimaailmassa mitään tällaista ryhmää.

Sosiologiset tietomme koskevat kuitenkin vain ryhmiä niitä kuvaavien edustavien otosten pohjalta arvioituina. On nykyään toisenlaistakin sosiologiaa, mutta siitä ei puhuta tässä.

Niin sanottu kriittinen teoria on nykyisen edistyksellisyyden kivijalka (vrt. Critical theory - Wikipedia. On syytä käyttää englanninkielistä versiota, koska suomenkielinen on kovin triviaali).

Tuo teoria keskittyy pelaamaan nimenomaan yleiskäsitteillä ja vaateliaasta nimestään huolimatta edesauttaa nimenomaan yleiskäsitteiden nousua keskeiseen rooliin yhteiskunnallisessa ajattelussa ja paluuta sen kautta typeryyteen.

Niin sanottu woke-ilmiö ja ”intersektionalismi” (vrt. Vihavainen: Haun helo tulokset) olisivat mahdottomia ilman ajattelun kohtuutonta painottamista yleistyksiin, mikä on suora tie normaalin, terveen järjen vastaisiin johtopäätöksiin.

Ajatelkaamme nyt konkreettista esimerkkiä. Meillä sai joku yritteliäs apurahojen kalastelija suurta menestystä projektilleen ”ruskeat tytöt”. Asian ideana oli, että ihminen, höyhentön kaksijalkainen, joka on tyttö ja samaan aikaan vielä ihonväriltään ruskea, on kahdenlaisen sorron kohteena samaan aikaan.

Johtopäätös on intersektionalismin kannalta moitteeton, mutta suomalaisessa yhteiskunnassa täysin absurdi. Millä tavalla tyttöjä Suomessa sorretaan? Miten se ilmenee aivan konkreettisella tasolla? Entä minkälaisia vaikeuksia aiheuttaa ruskea ihonväri ja millaisissa asioissa?

Naisvaltaisessa maassa, jossa naiset kadehtivat ja kilvan tavoittelevat ruskeaa ihonväriä, ei tällaisiin asioihin perustuva yritys surkutella osaansa voisi normaalin tervejärkisen ajattelun puitteissa aiheuttaa uuta kuin naurua ja korkeintaan sääliä.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Menestyshän oli ainakin vähän aikaa erinomainen ja runsaasta uhripääomaa woke-herkkyyttään testaavien keskuudessa nauttiva henkilö paistatteli julkisuuden valokeilassa ja kutsuttiin kilvan kaikkialle esiintymään, niin kirkon kun muunkin rahaa ja julkisuutta jakelevan edistysväen toimesta.

Seppo Oikkonen on tällä palstalla ansiokkaasti pitänyt yllä tietoisuuttamme siitä, miten suuressa määrin olemme palanneet tilaan, jota hän nimittää keskiaikaiseksi käsiterealismiksi.

Tämä liittyy henkiseen taantumaan ja esimerkiksi sotien aikana (eikös me nytkin sellaista eletä?) se ilmenee vaipumisena horrosmaiseen älylliseen tilaan.

Siloloin ajatellaan kuvaannollisesti sanoen vain liskoaivoilla ja pienikin ärsyke riittää herättämään zombiutetun vaistot ja saa hänet unohtamaan sen varovaisuuden, joka abstraktiin ajatteluun aina pitäisi liittää.

Onhan näistä tullut ennenkin kirjoitettua. Panen tähän vain linkin: Vihavainen: Haun yleiskäsitteet tulokset. Ja tässä vielä toinen: Vihavainen: Haun aivojemme rajoituksista tulokset.

Viron ja Suomen älymystö

 

Kansa, joka haluaa olla

 

Juhani Salokannel, Vastaanpanemisen kulttuurihistoria. Viron kirjallisuuden verkostoja 1940luvulta nykyaikaan. Vastapaino 2023, 378 s.

1500-luvulla suomalaisia ja virolaisia oli suunnilleen yhtä paljon, noin 300000. Nyt virolaisia on vain viidennes suomalaisten määrästä.

Puuttumatta enempää siihen Suomessa yleiseen ruikutukseen, jonka mukaan maamme historia on aivan poikkeuksellisen hirveää, totean vain lyhyesti, etteivät kaikki muutkaan kansat mitään hannuhanhia ole olleet. Pienet kansat ovat aina vaarassa hävitä, eikä tässä mitään salaliittoteorioita tarvita. Jokainen, joka uskaltaa katsoa, näkee sen.

On tietenkin aivan mahdollista, että kansa haluaakin hävitä, että se ihailee henkistä ja ehkä fyysistäkinmiehittäjäänsä ja yrittää kaikin tavoin päästä sen arvoiseksi. Samalla omaa tietenkin aöveksitaan ja syrjitään.

Avainasemassa on älymystö. Venäläinen intelligentsija halusi aikoinaan olla riistetyn ja halveksitun kansan aivot, sillä kansa itse ei kyennyt enempää ajattelemaan kun antamaan ääntä kärsimyksilleen ja oikeutetuille vaatimuksilleen. Intelligentsijan rooli oli ennen muuta moraalinen: puolustaessaan kansaa, siitä tuli myös sen sijaiskärsijä.

Tuo nyt toki oli intelligentsijan ihannoitu omakuva ja yhtä röyhkeä kuin asiassaan loputtoman naiivi Lenin murjaisi, ettei intelligentsija suinkaan ole kansan aivot, vaan sen paska.

Mutta joka tapauksessa se oli vaikuttava ja tärkeä realiteetti aikansa maailmassa Yhdeksän kymmenesosaa kansasta oli mykkää kuin karja sikäli kuin ajatellaan sen osallistumista aikansa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ainoa mitä se osasi oli kapinoida mielettömällä ja säälimättömällä tavalla, kuten Aleksandr Puškin asian kiteytti.

Mykkää ja sorrettua kansa oli muuallakin. Suomessa sillä oli henkilökohtainen vapaus, mutta pelkästään sen avulla ei vielä pitkälle pötkitty. Virossa taas maaorjuus sai jopa Venäjääkin törkeämpiä muotoja. Osa kansaa oli vuosisatojen ajan nimenomaisesti ja määrätietoisesti alistettua ja halveksittua ja tämä koski myös sen kieltä.

Kuitenkin myös Virossa vallitsi luterilaisuus, joka opetti, että jokaisen piti kyetä lukemaan pyhää sanaa itse. Herrenkirche ei ollut suinkaan yhtä kansanomainen kuin sen suomalainen vastine, joka myöskin oli osalle kansaa vain maallistunut kirjon irvikuva vailla aitoa Kristuksen sisällistä tuntoa. Virossa nousi jopa ortodoksinen kirkko luterilaisen kilpailijaksi, mitä meillä ei koskaan tapahtunut. Olisiko voinutkaan?

Joka tapauksessa sekä Suomessa että Virossa luterilaisuuden merkitys kansan, rahvaan nostamisessa alkeellisesta tilastaan sivistyksen piiriin oli suuri. Ja sivistyshän on aina ollut ytimeltään kirjallista. Ainakin näihin asti. Nyt tosin näemme jo ympärillämme heti tietokoneen avattuamme jonkinlaisen audiovisuaalisen sivilisaation, joka tasoltaan näyttää pyrkivän tasaveroiseksi muiden nisäkkäiden henkisen maailman kanssa, vaikka on paljon falskimpi ja primitiivisempi.

Viro on yhä esimerkki kirjallisesta kulttuurista, jolle äidinkieli on pyhä. Äidinkielen valtavan merkityksen näemme vaikkapa Tartossa, Viron mahtavassa kansallismuseossa, jossa keskeisessä roolissa ei suinkaan ole poliittinen historia, vaan kansallisuus, joka ilmenee kielessä, folkloressa ja kansanomaisessa esineistössä.

Ennen muuta kansallisuus on kielessä, minkä jo Snellman hyvin ymmärsi, eikä kieli ilman kirjallisuutta ole muuta kuin flatus vocis, mikäli ilmaisemme asian keskiajan skolastikkojen tavoin. Sinänsä se on vain silkkaa ääntä, joka yhtä hyvin voi tulla ihmisen kummasta päästä tahansa.

Viron maarahvaan tulo kulttuurikansaksi eli kirjallisen sivistyksen kansakunnaksi tapahtui uskomattoman nopeasti, noin 1800-luvun puolivälistä ensimmäiseen maailmansotaan tai ainakin 1930-luvulle mentäessä.

Suunnilleen samanhan voimme nähdä tapahtuneen omassakin historiassamme, jossa on virolaiseen nähden paljon yhteneväisyyttä, mutta myös hyvin tärkeitä eroja.

Juhani Salokannel, joka on itse kirjailija, entinen kirjallisen aikakauslehden toimittaja ja kulttuuri-instituutin johtaja, viron kielen kääntäjä ja sikäläisten kirjallisten piirien erinomainen tuntija, on paras mahdollinen henkilö kirjoittamaan tällaisen kirjan, joka nyt on esillä.

Toisin kuin kirjan otsikko kovin vaatimattomasti väittää, siinä ei ole kysymys vain joistakin älymystön verkostoista tai ”dynastioista”, vaikka ilmeneekin, että juuri niillä on ollut hyvin suuri merkitys Viron henkisen perinteen säilymisessä ja syntymisessä.

Tämä joukko on yleensä ollut akateemista ja Tartttoon ja Tallinnaan keskittynyttä. Suomalaiset korpikirjailijat ovat aivan eri oopperasta.

Kysymys kirjallisuudesta on ollut ja on ennen kaikkea kysymys Viron sielusta, pienen kansan eloonjäämistaistelusta maailmassa, jossa sen tuhoaminen oli supervallan valtakoneiston suunnitelmissa läpihuutojuttu.

Vastaanpaneminen (luojan kiitos, emme löydä kirjasta sanaa vastaan laittaminen…) ei ole ollut niinkään taistelua vihollista vastaan, kuin oman sielun vaalimista. Dixi et salvavi animam meam sanoivat vanhat roomalaiset.

 Sen tuhoamiseen pyrkiviä moukkia ei ollut suinkaan vain Moskovassa. Itse asiassa venäläisissä saattoi olla hyvinkin virolaisystävällisiä henkilöitä, kuten esimerkiksi hiljattain edesmennyt Gennadi Muravin  (ks. Vihavainen: Haun muravin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kulttuurin ja sen vihollisten välinen rintama ei kulje kansallisuuksien tai yhteiskuntaluokkien välillä, vaan moukkien ja kansallisen älymystön välillä. Käytän nyt sanaa sen vanhassa venäläisessä merkityksessä, joka periytyy vallankumousta edeltävältä ajalta.  

Stalin halusi aikoinaan ryöstää käyttöönsä koko intelligentsijan käsitteen ja murjoi sen yhtä naurettavaan kuin ahtaaseen uniformuun. Silti sen ympärillä voidaan yhä havaita mennyttä loistoa, jonka tietyt piirit ymmärtävät ja saattavat viitata siihen esimerkiksi sanalla intelligentstvo.

Mutta ei nyt tässä enempää Venäjästä. Kirjoittaja tekee mielenkiintoisis vertailuja Viron ja Suomen välillä, joiden valossa ymmärrämme, miten valtava merkitys kirjallisella älymystöllä on ollut ja yhä on Virossa.

Meidän kirjallisuutemme suuri aika on jo noin 50-100 vuoden takainen, eikä kukaan nykyään edes viitsi kiinnittää siihen erityistä huomiota. Esimerkkinä Salokannel mainitsee TV-ohjelma Lukulampun, joka on jo vuosikymmenien takaisien asia. Kenties sellaisen uudelleen aloittaminen nyt vain olisi kohtuuttoman kallista….?

Virossa asiat ovat toisin. Kirjallisuuden eksistentiaalinen merkitys pienelle kansalle ymmärretään kirkkaasti ja sitä arvioidaan sen mukaisesti.

Runous, joka kerran oli tärkein ja jopa ainoa mahdollinen tapa antaa ääni asioille, joita ei saanut ajatella, on Virossa aivan keskeinen kirjallisuuden laji. Suomessa sitä julkaisevat lähinnä narsistit, joiden proosaa ei kukaan viitsisi lukea. Ero on olennainen.

Suomen historia on toisenlainen kuin Viron. Tietty kahtia jakaantuneisuus näkyy yhä maamme kulttuurissa. Meillä on jonkinlainen yleisen moukkamaisuuden koulukunta, jonka olemassaolon ideana on vallanpitäjien vastustaminen ja halveksiminen ja samaan porukkaan heitetään myös koko kulttuuriväki. Tästä joukosta löytyvät myös kaiken venäläisen naiivit ihailijat.

Sitten meillä on nämä amerikkalaisuuden fanittajat, joille se roska, jonka tietokoneen avaajat saavat silmilleen joka kerran avatessaan koneensa, on todellista aikakautemme evankeliumia. Tälle porukalle suomalaisuudella ja koko Suomella ei ole mitään arvoa sinänsä ja sen sulauttaminen johonkin, mihin tahansa, on arvo sinänsä.

Näiden lisäksi meillä toki on suuri määrä normaalin kriittisesti ajattelevia kelpo ihmisiä, joille myös oma kansa ja sen perinteet ja jopa sen sielu ovat tärkeitä asioita.

Koska meitä on jo koko itsenäisyyden ajan vaivannut eräänlainen koominen suurvaltamentaliteetti, on kaikkien kulttuuristen ryhmiemme identiteetti ollut toisenlainen kuin Virossa, joka ymmärtää olevansa pieni kansa.

On luultavaa, että niin Suomi muin Viro kulttuurisina ilmiöinä häviävät kartalta parin vuosisadan kuluessa. Kiinnostavaa oisi kyllä tietää, kumpi menee ensin, mutta kenties asialla ei ole väliä, koska silloin olemme jo kuolleita, kuten muuan aikakautemme merkittävä ajattelija on sanonut.

Ehkäpä tapaamme tässä sen kaikkein primitiivisimmän viisauden lajin, jonka useimmat eläimetkin ovat jo ohittaneet. Sitä kavahtakaamme. Tämä hyvin ja huolellisesti tehty ja laajaan aineistoon perustuva kirja tarjoaa yllin kyllin pohdittavaa.

Perisynnin paluu

Perisynnin muuttuva hahmo

Pyhä Augustinus aikoinaan kauhistui tarkkaillessaan imeväistä ihmislasta. Se ei suinkaan ollut mikään viaton olento, vaan täynnä pahuutta, erilaisia syntejä: se imi nänniä ahneesti ja himokkaasti, se kiljui vihasta ja suuttumuksesta, lieneekö jonkinasteista irstauttakin ollut joskus havaittavissa. Pikku enkeliltä se näytti vain saatuaan himonsa tyydytettyä.

Bertrand Russell pilkkasi tätä näkemystä ja valistuksen hengessä leimasi henkiseksi pimeydeksi koko ajatuksen siitä, että ihminen voisi syntyessään olla millään tavalla pahuudesta osallinen. Muistelen itse olleeni kovasti Russellin kannalla.

Pelkäänpä kuitenkin nyt, että Russellin näkökulma on jo päässyt pahasti vanhentumaan. Augustinus sen sijaan saattaa taas palailla kunniansa kukkuloille.

Uuden hurskauden eli devotio modernan keskiössä on nykyään tunnetusti maapallon kohtalo ja tarkemmin sanoen kysymys ilmastonmuutoksesta sen tietyn armojärjestyksen mukaisesti, josta meille ovat todistaneet niin Greta Thunberg, kuin monet, monet muutkin profeetat.

Tämä uusi hurskauskäsitys keskittyy ihmisen puhtauteen. Ei tietenkään seksuaalisessa mielessä tai joidenkin muiden aikoinaan pahoina pidettyjen pyyteiden tai taipumusten suhteen. Himo, ahneus, kateus, irstaus ja vastaavat asiat on jo aikoja sitten rehabilitoitu ja jopa nostettu korkealle tavoittelemisen kohteiksi. Kukapa niitä voisi tuomita?

Eivät ihmisen tarpeet ja taipumukset voi häntä saastuttaa, vaan sen sijaan se, mikä hänestä ulos tulee.

Tässä kohtaa haluan keskittyä sellaiseen, sinänsä vulgaariin, mutta täysin konkreettiseen seikkaan kuin flatus (ransk. peterie). Pidättäydyn käyttämästä tässä suomalaista ilmausta.

Kyseessähän on suolistossa kehittyvä kaasu, joka on pääosin metaania. Metaani puolestaan on ns. kasvihuonekaasu, joka on jopa kaksitoista kertaa hiilidioksidia haitallisempaa, mikäli oikein muistan.

Ihminen päästää sisuksistaan vuorokaudessa keskimäärin noin puoli litraa metaania, mikä saattaa kuulostaa vähältä. Vähäinen ei asia suinkaan ole.

Jos yhden ihmisen päästöt ovat vuodessa noin kaksisataa litraa, on koko Suomen kansan tuotos samassa ajassa jo peräti miljardi.

Miljardi litraa metaania! Kun se kerrotaan kahdellatoista, saadaan kaksitoista miljardia. Pyörryttää…

Tämä on meidän syytämme, jokaisen meistä. Entä millä tavalla me voisimme vapautua tästä syntitaakasta? Kuten jokainen ymmärtää, pidättelyllä tai vastaavilla torjuntavoitoilla ei ole lopultakaan mitään arvoa, miten urhoollista taistelu sitten onkaan.

Kun ihminen ihminen on, niin hän nyt vain koko ajan pilaa ilmaa, molemmista päistään. Vielä kuoleman jälkeenkin mätänemiskaasut jatkavat tätä prosessia kauan.

Meidän on kaiketi ainakin lähdettävä siitä, että tunnustamme ja tiedostamme tämän perisyntisyytemme. Se ei tietenkään tarkoita, että sen hyväksyisimme, saati, että sillä elämöisimme.

Voimme yrittää kompensoida asiaa esimerkiksi istuttamalla puita vaikkapa viikoittain. Luulen, että joku helposti laskee tarvittavan määrän ja toivon, että maaperää riittää.

Flatuksen kulttuurihistoriaa ja siihen liittyviä latauksia kannattaa ehkä syvemminkin pohtia. Keskiajan loogikothan tunsivat käsitteen flatus vocis eli tyhjä käsite, pelkkä törähdys. Niin sanottujen nominalistien mielestä yleiskäsitteet olivat juuri sellaisia, kun ne taas realistien mielestä olivat todellisuuden varsinainen ydin.

Todettakoon, että siihen aikaa helvetti kiinnosti ihmisiä sangen suuresti, kuten taas nykyäänkin ja on merkillepantavaa, että sen liepeille ajateltiin aina liittyvän tulikiven katkun. Tulikivellähän tarkoitettiin rikkiä ja muistan vielä elävästi, miltä sytytetty rikki haisi. Meilläkin oli liiterissä muutamia rikkitankoja, jotakin desinfiointia varten kai. Käytin niitä muun muassa ruudin valmistukseen, mutta se ei kuulu tähän.

No, tuo henkeä salpaava katku todella tuntui kuin tuulahdukselta helvetistä ja toi myös mieleen sen mätien kananmunien tuottaman rikkivedyn, joka joskus tuoksahtaa myös kaikkein ilkeimmässä flatuksessa. Tässä ei kysymys voi olla sattumasta.

Martti Luther sanoi tunnetusti jossakin yhteydessä, että paholaisen kanssa painiskellessa on eduksi, mikäli onnistuu pieraisemaan sitä sieraimiin.

Minusta lause on kaikessa lakonisuudessaan hyvin kiinnostava ja avaa uusia näkökulmia Lutherin paholaiskäsitykseen.

Sehän on ilmeisen antropomorfinen, minkä muutenkin tiedämme. Mutta mitäpä sanoa siitä, että Lutherin mielestä paholainen ei voinut sietää sitä metaanin purkausta, joka kohdistettiin hänen hajuaistimiinsa? Eikö paholainen siis ollutkaan mikään pervo? Kärsikö hän itse asiassa helvettinsä rikinkatkusta?

Kaamea johtopäätös näyttää olevan, että paholainen oli tuiki tavallinen mies. Naisethan tunnetusti olivat vain hänen kätyreitään.

Tästä joudutaan mielestäni päättelemään, että Luther oli itse asiassa feministi avant la lettre. Pahuus oli siis vain tavallinen poroporvarillinen ominaisuus, niin sanoakseni gender twistillä. Minusta Dostojevskilla on aika samanlainen käsitys.

Mutta ehkäpä tämä ei ole asiassa olennaista. Olennaista on tämä joka ainoan ihmisen lähtemätön perisyntisyys, joka yhdistää meitä kaikkia, pikku Gretasta Bull Mentulaan ja muihin vastaaviin koljatteihin.

Tässä saattaisi olla ylpeälle ihmiselle syy nöyrtyä, kuten Dostojevski ehdotti, mutta eipä sekään hänen päästöjään lopeta. Tässähän istumme.

Sahara on my mind

Flatus vocis

Keskiajan nominalisteilla oli käsite flatus vocis, jolla haluttiin kertoa, että yleiskäsitteellä oli yhtä vähän olemassaoloa eli siis järkevää sisältöä tarkoittamiensa konkreettisten asioiden ulkopuolella kuin on pieraisulla (lat. flatus). Kyseessä oli siis pelkkä ääni ilman mitään mieltä.

Nuo keskiajan oppineet, joiden terävyyttä ei kannata aliarvioida, puhuivat käsitteiden ja logiikan ominaisuuksista, eivät sen sijaan fyysisestä todellisuudesta, jota pidettiinkin vähempiarvoisena.

 Miksi ihminen sellaisten asioiden kanssa olisi askarrellut, kun kaikki, mitä hänen todella tarvitsi tuntea, olivat ihminen (hänen sielunsa) ja Jumala.

Kun pyhä Augustinus kysyi itseltään, mitä hän oikeastaan halusi tässä maailmassa tietää, hän joutui vastamaan: ihmisen (sielun) ja Jumalan (animam et Deum). Eikö nyt tosiaan mitään muuta (nihilne plus? -Nihil plus!). Eipä, ei.

Ei kai tämäkään tehtävä helppo ollut, mutta sen etuna oli looginen kirkkaus, jota fyysisen, olemassa olevan maailman epätäydellisyys ja fragmentaarisuus eivät päässeet tahraamaan.  Anima eli sielu ei kuulunut fysikaalisen maailman piiriin.

Nykymaailman skolastikot ovat toisenlaisessa asemassa. Itse asiassa, mikäli he ovat johdonmukaisia, heidän on välttämättä keskityttävä omaan vaikutukseensa juuri tuossa katoavaisessa ja häilyvässä maailmassa sen fyysisessä mielessä. Muulla ei ole väliä, sillä mehän olemme elukoita toisten meihin verrattavien lajien joukossa. Nihilne plus? Nihil plus.

Jokainen ymmärtää, että yhden yksilön painoarvo tämän fyysisen maailman kokonaisuudessa on tavattoman pieni. Eipä sitä voida verrata animan äärettömään merkitykseen, vaikka jäänteitä tästä ajattelussa näemme yhä silloin, kun on puhe niin sanotusta hengen ottamisesta.

Ei ihmisyksilön kohdalla voida enää puhua edes mikroskooppisesta suureesta, vaan pikemmin elektronimikroskoopilla mahdollisesti todettavissa olevasta vaikutuksesta, jonka suhde kokonaisuuteen on käsittämättömän pieni, tuskin mitenkään havaittavissa, mutta ehkä sentään jotenkin laskettavissa.

Silti se on olemassa. Tarkemmin sanoen sen on oltava olemassa, koska koko asia eli olemassaolomme olisi muuten mieltä vailla.

Viittaan tässä tietenkin siihen hiilijalanjälkeen, jonka kukin meistä tähän maailmaan jättää.

Vanha vertaus hyttysen pierusta (flatus) Saharassa liittyy saumattomasti tähän problematiikkaan. Tällainen flatus on tavattoman pieni, mutta silti ainakin minun käsittääkseni todellinen. Hyönteisten tutkijat tietävät asian paremmin. Loogisesta konstruktiosta ei sen sijaan ole kysymys.

Tämän tapahtuman vaikutus Saharan mikroilmastoon saati koko laajaan globaaliseen lämpenemiseen on siis kaiketi olemassa laskennallisesti, mutta onko sitä olemassa reaalisesti on kysymys, joka voidaan ratkaista vain tarkoilla, aivan äärimmäisen tarkoilla konkreettisilla tutkimuksilla. Siis tuota vaikutusta, ei itse tapahtumaa.

Aivan sama koskee ihmisyksilön hiilijalanjälkeä.

Keskimääräisenä suureena sekä hyttysten flatus että suomalaisen ihmisen hiilijalanjälki ja niiden vaikutus hiilidioksidin kokonaismäärään maailmassa ovat toki mitättömiä, mutta suurten populaatioiden kyseessä ollessa ne saavat jo reaalista merkitystä.

 Sitä paitsi niitä voidaan ja täytyykin pitää fyysisen maailman osina. Pelkästään logiikan ja yleiskäsitteiden aineettomaan maailmaan ne eivät kuulu eivätkä viime kädessä ole kulttuurisia konstruktioita. Jossakin, niiden takana on kuin onkin tuo Pudels Kern. (Vrt. J.W.v. G., Faust).

Huomautan, että lemmikkieläimillä on suuri hiilikäpälänjälki.

Tunteenomainen suhtautumineen omaan hiilijalanjälkeen eli niin sanoakseni omaan flatukseen, joka sanan varsinaisessakin merkityksessäkin on osa siitä, näyttää pohjimmiltaan uskonnolliselta.

 Miten absurdia onkaan laskeskella vaikkapa omaa ruokalistaansa sen kannalta, mitä se vaikuttaa ilmastonmuutokseen, jonka riippuvuus ihmisen toiminnastakin on merkitykseltään kiistanalainen, niin ilmeistä kuin itse muutos onkin.

Toki voidaan ajatella, että kantilainen kategorinen imperatiivi se on, joka tässä velvoittaa suomalaisen kadunnaisen ja monen miehenkin ehdottomasti laskemaan paitsi kalorinsa, myös hiilijalanjälkensä ja muun muassa pidättymään ulkomaanlennoista ja muutenkin yleensä kaikin tavoin  pidättymään ja pidättämään asian epäterveellisyydestä huolimatta. Mitäpä yhden ihmisen terveys tässä merkitseekään?

Kun tarpeeksi monet jäävät lentokoneesta niin sanotusti rannalle, vähennetään vielä kerran niitä lentoja ja niinpä maailma pelastuu, lienee tuo logiikka tässä asiassa. Ellei niitä kuitenkaan vähennetä, jää ainakin synti muiden harteille.

Ne onnelliset vapaamatkustajat, jotka jatkavat lentämistä, syövät lihaa ja ajavat autolla, saavat sitten tuottaa hiilidioksidia ja metaania juuri sen mahdollisen, laskettavissa olevan hyttysen flatuksen verran, jonka hyveelliset askeetit ovat heille pidättyväisyydellään suoneet.

Mitä onkaan ihminen yksilönä tässä maailmassa, tämän Gaian pinnalla? Ei kai nyt sentään pelkkä flatus? Ein nichtiger Furtz, mikäli asia ilmaistaan runoilijoiden ja ajattelijoiden kielellä? Un terrible pétteur, kuten ranskalaiset teatraaliseen tapaansa asian kenties esittävät?

Joka tapauksessa hän on maailmassa oleva ja toimiva ja siis merkittävä olio, syntyipä hänen merkityksensä miten vaatimattomasta syystä tahansa. Ei hän sittenkään taida olla pelkkä sosiaalinen konstruktio.

Näinhän se asia saattaa olla. Mutta eikö ihminen nyt Pascalia travestoiden ole ainakin ajatteleva flatus? niin paradoksaalinen kuin tuo asia onkin.

Mutta tämä vie jo muualle. Ihminen on suuri ja mahtava ja muuttaa luontoa, ilmastoakin. Mutta onko yksilön merkitys tässä maailmassa nyt siis kuitenkin vain flatukseen verrattava mieletön purkaus? Full of sound and fury?

Mikäli tämän päivän filosofia ei muutakaan merkitystä asialle kykene näkemään, täytynee tämä johtopäätös hyväksyä. Tavallaan metafyysistä ja itse asiassa ihan fyysistä lohtua tähän postmoderniin tilanteeseen tuo, että ihminen on nyt sentään ainakin konkreettinen, fyysinen asia, olkoon nyt vaikka sitten flatus, eikä pelkkä looginen mielettömyys.

Eipä siis halvenneta häntä sanomalla anglosaksiseen tapaan, että se, mitä hän tuottaa on vain ”hot air”, ikään kuin tämä merkitsisi että hän puhuu ja puhisee pelkkää tyhjää. Siinä ilmassa on suuri konsentraatio hiilidioksidia. Ja metaaniakin syntyy, mikä on vielä pahempaa.

.