Viron ja Suomen älymystö

 

Kansa, joka haluaa olla

 

Juhani Salokannel, Vastaanpanemisen kulttuurihistoria. Viron kirjallisuuden verkostoja 1940luvulta nykyaikaan. Vastapaino 2023, 378 s.

1500-luvulla suomalaisia ja virolaisia oli suunnilleen yhtä paljon, noin 300000. Nyt virolaisia on vain viidennes suomalaisten määrästä.

Puuttumatta enempää siihen Suomessa yleiseen ruikutukseen, jonka mukaan maamme historia on aivan poikkeuksellisen hirveää, totean vain lyhyesti, etteivät kaikki muutkaan kansat mitään hannuhanhia ole olleet. Pienet kansat ovat aina vaarassa hävitä, eikä tässä mitään salaliittoteorioita tarvita. Jokainen, joka uskaltaa katsoa, näkee sen.

On tietenkin aivan mahdollista, että kansa haluaakin hävitä, että se ihailee henkistä ja ehkä fyysistäkinmiehittäjäänsä ja yrittää kaikin tavoin päästä sen arvoiseksi. Samalla omaa tietenkin aöveksitaan ja syrjitään.

Avainasemassa on älymystö. Venäläinen intelligentsija halusi aikoinaan olla riistetyn ja halveksitun kansan aivot, sillä kansa itse ei kyennyt enempää ajattelemaan kun antamaan ääntä kärsimyksilleen ja oikeutetuille vaatimuksilleen. Intelligentsijan rooli oli ennen muuta moraalinen: puolustaessaan kansaa, siitä tuli myös sen sijaiskärsijä.

Tuo nyt toki oli intelligentsijan ihannoitu omakuva ja yhtä röyhkeä kuin asiassaan loputtoman naiivi Lenin murjaisi, ettei intelligentsija suinkaan ole kansan aivot, vaan sen paska.

Mutta joka tapauksessa se oli vaikuttava ja tärkeä realiteetti aikansa maailmassa Yhdeksän kymmenesosaa kansasta oli mykkää kuin karja sikäli kuin ajatellaan sen osallistumista aikansa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ainoa mitä se osasi oli kapinoida mielettömällä ja säälimättömällä tavalla, kuten Aleksandr Puškin asian kiteytti.

Mykkää ja sorrettua kansa oli muuallakin. Suomessa sillä oli henkilökohtainen vapaus, mutta pelkästään sen avulla ei vielä pitkälle pötkitty. Virossa taas maaorjuus sai jopa Venäjääkin törkeämpiä muotoja. Osa kansaa oli vuosisatojen ajan nimenomaisesti ja määrätietoisesti alistettua ja halveksittua ja tämä koski myös sen kieltä.

Kuitenkin myös Virossa vallitsi luterilaisuus, joka opetti, että jokaisen piti kyetä lukemaan pyhää sanaa itse. Herrenkirche ei ollut suinkaan yhtä kansanomainen kuin sen suomalainen vastine, joka myöskin oli osalle kansaa vain maallistunut kirjon irvikuva vailla aitoa Kristuksen sisällistä tuntoa. Virossa nousi jopa ortodoksinen kirkko luterilaisen kilpailijaksi, mitä meillä ei koskaan tapahtunut. Olisiko voinutkaan?

Joka tapauksessa sekä Suomessa että Virossa luterilaisuuden merkitys kansan, rahvaan nostamisessa alkeellisesta tilastaan sivistyksen piiriin oli suuri. Ja sivistyshän on aina ollut ytimeltään kirjallista. Ainakin näihin asti. Nyt tosin näemme jo ympärillämme heti tietokoneen avattuamme jonkinlaisen audiovisuaalisen sivilisaation, joka tasoltaan näyttää pyrkivän tasaveroiseksi muiden nisäkkäiden henkisen maailman kanssa, vaikka on paljon falskimpi ja primitiivisempi.

Viro on yhä esimerkki kirjallisesta kulttuurista, jolle äidinkieli on pyhä. Äidinkielen valtavan merkityksen näemme vaikkapa Tartossa, Viron mahtavassa kansallismuseossa, jossa keskeisessä roolissa ei suinkaan ole poliittinen historia, vaan kansallisuus, joka ilmenee kielessä, folkloressa ja kansanomaisessa esineistössä.

Ennen muuta kansallisuus on kielessä, minkä jo Snellman hyvin ymmärsi, eikä kieli ilman kirjallisuutta ole muuta kuin flatus vocis, mikäli ilmaisemme asian keskiajan skolastikkojen tavoin. Sinänsä se on vain silkkaa ääntä, joka yhtä hyvin voi tulla ihmisen kummasta päästä tahansa.

Viron maarahvaan tulo kulttuurikansaksi eli kirjallisen sivistyksen kansakunnaksi tapahtui uskomattoman nopeasti, noin 1800-luvun puolivälistä ensimmäiseen maailmansotaan tai ainakin 1930-luvulle mentäessä.

Suunnilleen samanhan voimme nähdä tapahtuneen omassakin historiassamme, jossa on virolaiseen nähden paljon yhteneväisyyttä, mutta myös hyvin tärkeitä eroja.

Juhani Salokannel, joka on itse kirjailija, entinen kirjallisen aikakauslehden toimittaja ja kulttuuri-instituutin johtaja, viron kielen kääntäjä ja sikäläisten kirjallisten piirien erinomainen tuntija, on paras mahdollinen henkilö kirjoittamaan tällaisen kirjan, joka nyt on esillä.

Toisin kuin kirjan otsikko kovin vaatimattomasti väittää, siinä ei ole kysymys vain joistakin älymystön verkostoista tai ”dynastioista”, vaikka ilmeneekin, että juuri niillä on ollut hyvin suuri merkitys Viron henkisen perinteen säilymisessä ja syntymisessä.

Tämä joukko on yleensä ollut akateemista ja Tartttoon ja Tallinnaan keskittynyttä. Suomalaiset korpikirjailijat ovat aivan eri oopperasta.

Kysymys kirjallisuudesta on ollut ja on ennen kaikkea kysymys Viron sielusta, pienen kansan eloonjäämistaistelusta maailmassa, jossa sen tuhoaminen oli supervallan valtakoneiston suunnitelmissa läpihuutojuttu.

Vastaanpaneminen (luojan kiitos, emme löydä kirjasta sanaa vastaan laittaminen…) ei ole ollut niinkään taistelua vihollista vastaan, kuin oman sielun vaalimista. Dixi et salvavi animam meam sanoivat vanhat roomalaiset.

 Sen tuhoamiseen pyrkiviä moukkia ei ollut suinkaan vain Moskovassa. Itse asiassa venäläisissä saattoi olla hyvinkin virolaisystävällisiä henkilöitä, kuten esimerkiksi hiljattain edesmennyt Gennadi Muravin  (ks. Vihavainen: Haun muravin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kulttuurin ja sen vihollisten välinen rintama ei kulje kansallisuuksien tai yhteiskuntaluokkien välillä, vaan moukkien ja kansallisen älymystön välillä. Käytän nyt sanaa sen vanhassa venäläisessä merkityksessä, joka periytyy vallankumousta edeltävältä ajalta.  

Stalin halusi aikoinaan ryöstää käyttöönsä koko intelligentsijan käsitteen ja murjoi sen yhtä naurettavaan kuin ahtaaseen uniformuun. Silti sen ympärillä voidaan yhä havaita mennyttä loistoa, jonka tietyt piirit ymmärtävät ja saattavat viitata siihen esimerkiksi sanalla intelligentstvo.

Mutta ei nyt tässä enempää Venäjästä. Kirjoittaja tekee mielenkiintoisis vertailuja Viron ja Suomen välillä, joiden valossa ymmärrämme, miten valtava merkitys kirjallisella älymystöllä on ollut ja yhä on Virossa.

Meidän kirjallisuutemme suuri aika on jo noin 50-100 vuoden takainen, eikä kukaan nykyään edes viitsi kiinnittää siihen erityistä huomiota. Esimerkkinä Salokannel mainitsee TV-ohjelma Lukulampun, joka on jo vuosikymmenien takaisien asia. Kenties sellaisen uudelleen aloittaminen nyt vain olisi kohtuuttoman kallista….?

Virossa asiat ovat toisin. Kirjallisuuden eksistentiaalinen merkitys pienelle kansalle ymmärretään kirkkaasti ja sitä arvioidaan sen mukaisesti.

Runous, joka kerran oli tärkein ja jopa ainoa mahdollinen tapa antaa ääni asioille, joita ei saanut ajatella, on Virossa aivan keskeinen kirjallisuuden laji. Suomessa sitä julkaisevat lähinnä narsistit, joiden proosaa ei kukaan viitsisi lukea. Ero on olennainen.

Suomen historia on toisenlainen kuin Viron. Tietty kahtia jakaantuneisuus näkyy yhä maamme kulttuurissa. Meillä on jonkinlainen yleisen moukkamaisuuden koulukunta, jonka olemassaolon ideana on vallanpitäjien vastustaminen ja halveksiminen ja samaan porukkaan heitetään myös koko kulttuuriväki. Tästä joukosta löytyvät myös kaiken venäläisen naiivit ihailijat.

Sitten meillä on nämä amerikkalaisuuden fanittajat, joille se roska, jonka tietokoneen avaajat saavat silmilleen joka kerran avatessaan koneensa, on todellista aikakautemme evankeliumia. Tälle porukalle suomalaisuudella ja koko Suomella ei ole mitään arvoa sinänsä ja sen sulauttaminen johonkin, mihin tahansa, on arvo sinänsä.

Näiden lisäksi meillä toki on suuri määrä normaalin kriittisesti ajattelevia kelpo ihmisiä, joille myös oma kansa ja sen perinteet ja jopa sen sielu ovat tärkeitä asioita.

Koska meitä on jo koko itsenäisyyden ajan vaivannut eräänlainen koominen suurvaltamentaliteetti, on kaikkien kulttuuristen ryhmiemme identiteetti ollut toisenlainen kuin Virossa, joka ymmärtää olevansa pieni kansa.

On luultavaa, että niin Suomi muin Viro kulttuurisina ilmiöinä häviävät kartalta parin vuosisadan kuluessa. Kiinnostavaa oisi kyllä tietää, kumpi menee ensin, mutta kenties asialla ei ole väliä, koska silloin olemme jo kuolleita, kuten muuan aikakautemme merkittävä ajattelija on sanonut.

Ehkäpä tapaamme tässä sen kaikkein primitiivisimmän viisauden lajin, jonka useimmat eläimetkin ovat jo ohittaneet. Sitä kavahtakaamme. Tämä hyvin ja huolellisesti tehty ja laajaan aineistoon perustuva kirja tarjoaa yllin kyllin pohdittavaa.