Uusprimitiivisyyden paluu

 

Abstraktion kautta konkreettiseen

 

Keskiajan filosofian suuriin kysymyksiin kuului niin sanottu universaalikiista: ovatko yleiskäsitteet olemassa vaiko vain yksittäistapaukset?

Kuten huomamaamme, kiistassa kosketeltiin asiaa, joka on yhä hyvin ajankohtainen: mikä on yksittäistapaus? Merkitseekö se jotakin itseään suuremman kokonaisuuden kannalta vai ei?

Mikäli olemme voineet havaita, että ruttoa sairastanut on tartuttanut toisia, tarkoittaako se sitä, että kaikki ruttotautiset tartuttavat toisia? Entä se, että ensimmäisinä ruttoon kuolleet ovat juoneet tietystä kaivosta ja myöhemminkin on käynyt ihan samoin? Onko kaivon vesi kenties myrkytetty? Kenen toimesta ja miksi?

Kuten huomataan, yleistäminen on helppoa ja sen pohjalta syntyy vaivatta sekä täydellistä typeryyttä, että myös sellaista abstraktia ajattelua, joka on vienyt ihmiskuntaa eteenpäin lapsenomaisesta ajattelusta kaikkein vaativimpiin kalkyyleihin, jotka ovat tehneet mahdolliseksi luonnonvoimien valjastamisen.

Koko ylempi henkinen kulttuurimme perustuu yleiskäsitteistä yleisimpiin eli matematiikkaan, jossa ei ole mitään konkreettista sisältöä. Sitä ei lueta ns. reaaliaineisiin, koska se on aisteilla havaittavasta todellisuudesta riippumatonta.

Itse asiassa matematiikka voidaan ajatella vain joukoksi yhtälöitä, jotka puolestaan ovat muodoltaan tautologioita. Sama asia voidaan sanoa lukemattomin eri tavoin, mutta mihin tämä perustuu: onko matematiikka jollakin tavoin olemassa muuallakin, kuin sen luoneen ihmisen aivoissa vai ei?

Tyhmyyden luonnollinen suojakeino omaa itseään vastaan on kehotus: ”Ei saa yleistää”! Yksittäistapaukset on aina ymmärrettävä omassa kontekstissaan, mikäli todella halutaan tietää, mistä niissä on kysymys.

Mutta ellemme yleistä, ajattelumme jää infantiilille tasolle. Tässä vaanivat siis toisella puolella ennakkoluuloisuuden Skylla ja toisella taas naiiviuden Kharybdis. Ulospääsy ongelmasta edellyttää, ettei mennä kumpaankaan äärimmäisyyteen.

Paradoksaalisesti voimme myös päästä nimenomaan yleistämisen ja yleiskäsitteiden kritiikittömän käytön kautta vielä paljon typerämpiin tuloksiin kuin yksittäistapauksia tarkastelemalla ja siihen rajoittumalla. Silloin tyhmyys saa seurakseen vielä vaateliaisuuden (vrt. Vihavainen: Haun pošlost tulokset).

Platon aikoinaan määritteli ihmisen yleiskäsitteitä käyttäen ”höyhenettömäksi kaksijalkaiseksi” ja sai määritelmästään kiitosta. Kuvia kumartelematon Diogenes romutti koko rakennelman kynimällä kanan ja heittämällä sen filosofien keskelle: ”Tässä on teille ihminen”!

Platon selvisi ongelmasta jatkamalla hieman eleganttia määritelmäänsä, joka muuttui muotoon ”Ihminen on höyhenetön kaksijalkainen, jolla on litteät kynnet”.

Kuitenkin kysymys yleiskäsitteiden merkityksestä ei ollut vielä sillä selvä. Höyhenettömyys on ominaista kaikille ihmisille ja samoin kaksijalkaisuus. Molemmat ovat ihmisen idean attribuutteja ja niin on myös litteäkyntisyys.

Tässä ei pohdita enemmälti ”litteyden” ideaa ja sen mahdollista problemaattisuutta. Keskeinen on kysymys siitä, onko esimerkiksi kaikki litteys jokaisessa ilmenemismuodossaan osa yleistä litteyden ideaa, vain syntyykö litteyden käsite vasta sen konkreettisten ilmentymien kautta, siis niiden jälkeen?

Keskiajalla sanottiin Platonin kannalla olevia ajattelijoita yleensä (käsite)realismin kannattajiksi ja heidän vastustajiaan taas nominalisteiksi.

Nominalistien (lst. nomen -nimi) mielestä yleiskäsitteillä eli ideoillla ei ollut omaa olemassaoloa, ne olivat vain tyhjiä äänen törähdyksiä (flatus vocis, ks. Vihavainen: Haun flatus tulokset).

Kuten jo alussa huomautettiin, kiista on yhä aivan ajankohtainen ja tällä hetkellä näyttää länsimaiden edistyksellisimmissä piireissä realismi olevan niskan päällä.

Kaikki niin sanotusti joukkokuntainen ajattelu keskittyy toimimaan yleiskäsitteillä. Sosiologia käsittelee ihmisiä ryhminä, joilla on tiettyjä ominaisuuksia riippumatta siitä, onko reaalimaailmassa mitään tällaista ryhmää.

Sosiologiset tietomme koskevat kuitenkin vain ryhmiä niitä kuvaavien edustavien otosten pohjalta arvioituina. On nykyään toisenlaistakin sosiologiaa, mutta siitä ei puhuta tässä.

Niin sanottu kriittinen teoria on nykyisen edistyksellisyyden kivijalka (vrt. Critical theory - Wikipedia. On syytä käyttää englanninkielistä versiota, koska suomenkielinen on kovin triviaali).

Tuo teoria keskittyy pelaamaan nimenomaan yleiskäsitteillä ja vaateliaasta nimestään huolimatta edesauttaa nimenomaan yleiskäsitteiden nousua keskeiseen rooliin yhteiskunnallisessa ajattelussa ja paluuta sen kautta typeryyteen.

Niin sanottu woke-ilmiö ja ”intersektionalismi” (vrt. Vihavainen: Haun helo tulokset) olisivat mahdottomia ilman ajattelun kohtuutonta painottamista yleistyksiin, mikä on suora tie normaalin, terveen järjen vastaisiin johtopäätöksiin.

Ajatelkaamme nyt konkreettista esimerkkiä. Meillä sai joku yritteliäs apurahojen kalastelija suurta menestystä projektilleen ”ruskeat tytöt”. Asian ideana oli, että ihminen, höyhentön kaksijalkainen, joka on tyttö ja samaan aikaan vielä ihonväriltään ruskea, on kahdenlaisen sorron kohteena samaan aikaan.

Johtopäätös on intersektionalismin kannalta moitteeton, mutta suomalaisessa yhteiskunnassa täysin absurdi. Millä tavalla tyttöjä Suomessa sorretaan? Miten se ilmenee aivan konkreettisella tasolla? Entä minkälaisia vaikeuksia aiheuttaa ruskea ihonväri ja millaisissa asioissa?

Naisvaltaisessa maassa, jossa naiset kadehtivat ja kilvan tavoittelevat ruskeaa ihonväriä, ei tällaisiin asioihin perustuva yritys surkutella osaansa voisi normaalin tervejärkisen ajattelun puitteissa aiheuttaa uuta kuin naurua ja korkeintaan sääliä.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Menestyshän oli ainakin vähän aikaa erinomainen ja runsaasta uhripääomaa woke-herkkyyttään testaavien keskuudessa nauttiva henkilö paistatteli julkisuuden valokeilassa ja kutsuttiin kilvan kaikkialle esiintymään, niin kirkon kun muunkin rahaa ja julkisuutta jakelevan edistysväen toimesta.

Seppo Oikkonen on tällä palstalla ansiokkaasti pitänyt yllä tietoisuuttamme siitä, miten suuressa määrin olemme palanneet tilaan, jota hän nimittää keskiaikaiseksi käsiterealismiksi.

Tämä liittyy henkiseen taantumaan ja esimerkiksi sotien aikana (eikös me nytkin sellaista eletä?) se ilmenee vaipumisena horrosmaiseen älylliseen tilaan.

Siloloin ajatellaan kuvaannollisesti sanoen vain liskoaivoilla ja pienikin ärsyke riittää herättämään zombiutetun vaistot ja saa hänet unohtamaan sen varovaisuuden, joka abstraktiin ajatteluun aina pitäisi liittää.

Onhan näistä tullut ennenkin kirjoitettua. Panen tähän vain linkin: Vihavainen: Haun yleiskäsitteet tulokset. Ja tässä vielä toinen: Vihavainen: Haun aivojemme rajoituksista tulokset.