Perisynnin paluu

Perisynnin muuttuva hahmo

Pyhä Augustinus aikoinaan kauhistui tarkkaillessaan imeväistä ihmislasta. Se ei suinkaan ollut mikään viaton olento, vaan täynnä pahuutta, erilaisia syntejä: se imi nänniä ahneesti ja himokkaasti, se kiljui vihasta ja suuttumuksesta, lieneekö jonkinasteista irstauttakin ollut joskus havaittavissa. Pikku enkeliltä se näytti vain saatuaan himonsa tyydytettyä.

Bertrand Russell pilkkasi tätä näkemystä ja valistuksen hengessä leimasi henkiseksi pimeydeksi koko ajatuksen siitä, että ihminen voisi syntyessään olla millään tavalla pahuudesta osallinen. Muistelen itse olleeni kovasti Russellin kannalla.

Pelkäänpä kuitenkin nyt, että Russellin näkökulma on jo päässyt pahasti vanhentumaan. Augustinus sen sijaan saattaa taas palailla kunniansa kukkuloille.

Uuden hurskauden eli devotio modernan keskiössä on nykyään tunnetusti maapallon kohtalo ja tarkemmin sanoen kysymys ilmastonmuutoksesta sen tietyn armojärjestyksen mukaisesti, josta meille ovat todistaneet niin Greta Thunberg, kuin monet, monet muutkin profeetat.

Tämä uusi hurskauskäsitys keskittyy ihmisen puhtauteen. Ei tietenkään seksuaalisessa mielessä tai joidenkin muiden aikoinaan pahoina pidettyjen pyyteiden tai taipumusten suhteen. Himo, ahneus, kateus, irstaus ja vastaavat asiat on jo aikoja sitten rehabilitoitu ja jopa nostettu korkealle tavoittelemisen kohteiksi. Kukapa niitä voisi tuomita?

Eivät ihmisen tarpeet ja taipumukset voi häntä saastuttaa, vaan sen sijaan se, mikä hänestä ulos tulee.

Tässä kohtaa haluan keskittyä sellaiseen, sinänsä vulgaariin, mutta täysin konkreettiseen seikkaan kuin flatus (ransk. peterie). Pidättäydyn käyttämästä tässä suomalaista ilmausta.

Kyseessähän on suolistossa kehittyvä kaasu, joka on pääosin metaania. Metaani puolestaan on ns. kasvihuonekaasu, joka on jopa kaksitoista kertaa hiilidioksidia haitallisempaa, mikäli oikein muistan.

Ihminen päästää sisuksistaan vuorokaudessa keskimäärin noin puoli litraa metaania, mikä saattaa kuulostaa vähältä. Vähäinen ei asia suinkaan ole.

Jos yhden ihmisen päästöt ovat vuodessa noin kaksisataa litraa, on koko Suomen kansan tuotos samassa ajassa jo peräti miljardi.

Miljardi litraa metaania! Kun se kerrotaan kahdellatoista, saadaan kaksitoista miljardia. Pyörryttää…

Tämä on meidän syytämme, jokaisen meistä. Entä millä tavalla me voisimme vapautua tästä syntitaakasta? Kuten jokainen ymmärtää, pidättelyllä tai vastaavilla torjuntavoitoilla ei ole lopultakaan mitään arvoa, miten urhoollista taistelu sitten onkaan.

Kun ihminen ihminen on, niin hän nyt vain koko ajan pilaa ilmaa, molemmista päistään. Vielä kuoleman jälkeenkin mätänemiskaasut jatkavat tätä prosessia kauan.

Meidän on kaiketi ainakin lähdettävä siitä, että tunnustamme ja tiedostamme tämän perisyntisyytemme. Se ei tietenkään tarkoita, että sen hyväksyisimme, saati, että sillä elämöisimme.

Voimme yrittää kompensoida asiaa esimerkiksi istuttamalla puita vaikkapa viikoittain. Luulen, että joku helposti laskee tarvittavan määrän ja toivon, että maaperää riittää.

Flatuksen kulttuurihistoriaa ja siihen liittyviä latauksia kannattaa ehkä syvemminkin pohtia. Keskiajan loogikothan tunsivat käsitteen flatus vocis eli tyhjä käsite, pelkkä törähdys. Niin sanottujen nominalistien mielestä yleiskäsitteet olivat juuri sellaisia, kun ne taas realistien mielestä olivat todellisuuden varsinainen ydin.

Todettakoon, että siihen aikaa helvetti kiinnosti ihmisiä sangen suuresti, kuten taas nykyäänkin ja on merkillepantavaa, että sen liepeille ajateltiin aina liittyvän tulikiven katkun. Tulikivellähän tarkoitettiin rikkiä ja muistan vielä elävästi, miltä sytytetty rikki haisi. Meilläkin oli liiterissä muutamia rikkitankoja, jotakin desinfiointia varten kai. Käytin niitä muun muassa ruudin valmistukseen, mutta se ei kuulu tähän.

No, tuo henkeä salpaava katku todella tuntui kuin tuulahdukselta helvetistä ja toi myös mieleen sen mätien kananmunien tuottaman rikkivedyn, joka joskus tuoksahtaa myös kaikkein ilkeimmässä flatuksessa. Tässä ei kysymys voi olla sattumasta.

Martti Luther sanoi tunnetusti jossakin yhteydessä, että paholaisen kanssa painiskellessa on eduksi, mikäli onnistuu pieraisemaan sitä sieraimiin.

Minusta lause on kaikessa lakonisuudessaan hyvin kiinnostava ja avaa uusia näkökulmia Lutherin paholaiskäsitykseen.

Sehän on ilmeisen antropomorfinen, minkä muutenkin tiedämme. Mutta mitäpä sanoa siitä, että Lutherin mielestä paholainen ei voinut sietää sitä metaanin purkausta, joka kohdistettiin hänen hajuaistimiinsa? Eikö paholainen siis ollutkaan mikään pervo? Kärsikö hän itse asiassa helvettinsä rikinkatkusta?

Kaamea johtopäätös näyttää olevan, että paholainen oli tuiki tavallinen mies. Naisethan tunnetusti olivat vain hänen kätyreitään.

Tästä joudutaan mielestäni päättelemään, että Luther oli itse asiassa feministi avant la lettre. Pahuus oli siis vain tavallinen poroporvarillinen ominaisuus, niin sanoakseni gender twistillä. Minusta Dostojevskilla on aika samanlainen käsitys.

Mutta ehkäpä tämä ei ole asiassa olennaista. Olennaista on tämä joka ainoan ihmisen lähtemätön perisyntisyys, joka yhdistää meitä kaikkia, pikku Gretasta Bull Mentulaan ja muihin vastaaviin koljatteihin.

Tässä saattaisi olla ylpeälle ihmiselle syy nöyrtyä, kuten Dostojevski ehdotti, mutta eipä sekään hänen päästöjään lopeta. Tässähän istumme.