Taantuvan Englannin oireilua

 

Uusi keskiaika ja Jumalan valtakunta

 

     Antiikin Kreikassa ja erityisesti Ateenassa syntyi jo aikoinaan ajatus siitä, että vapaus oli jokaiselle kansalaiselle kuuluva asia ja siitä hän saattoi syystä olla ylpeä.

     Tämä ei suoraan seurannut siitä, että Ateenassa ei valtaa käyttänyt vain yksi henkilö, vaan monet (ks. Vihavainen: Haun muuttuuko jokin? tulokset). Käytännössä vallan keskittyminen harvoille johti kuitenkin aina mielivaltaan. Demokratia ja vapaus kuuluivat yhteen.

      Antiikin kukoistuksen jälkeen seurasi pimeä keskiaika, joka vasta vuosisatojen kuluessa muuttui vähemmän pimeäksi ja kehitti omat käsityksensä hengellisen ja maallisen, hallitsijan ja alamaisen suhteista. Yksilönvapaudelle ja ylpeälle kansalaishengelle ei niissä ollut sijaa.

     Asiaan kuului, että tieteen roolia näytteli aristotelinen logiikka, joka nöyrästi tunnusti olevansa vain teologian palkkapiika: ancilla theologiae. Ajatus konkreettisen todellisuuden tutkimisesta ja jopa kunnioittamisesta oli vieras.

       Tehtävänä ei ollut löytää mitään, vaan osoittaa millä tavalla Jumalan tahto ja Raamatun totuus ilmenivät kussakin tapauksessa. Koska totuus jo oli ilmoitettu, sen etsiminen olisi ollut rienaavaa. Mikäli kaukoputkesta näkyi jotakin kuvaan sopimatonta, sitä oli oltava katsomatta. Paholainen oli viekas ja aktiivinen ja saattoi näyttää mitä halusi.

     Ainahan on ollut lahkolaisia, pilkkaajia ja sielunvihollisen agentteja tavallisista syntisistä puhumatta, mutta ihanteellinen yhteiskunta muistutti mahdollisimman paljon Jumalan valtakuntaa, Civitas Dei, joka viimein voittaisi kaikki vastustajansa, kuten pyhä Augustinus esitti.

     Jumalan valtakunnan rakentaminen oli se päämäärä, joka ihmiselle oli annettu. Kuninkaan tehtävänä oli toteuttaa Jumalan tahtoa valtakunnassa ja sama päämäärä oli oltava myös kaikilla hierarkiassa alemmilla, kullakin omassa valtapiirissään.

      Keskiaikaisessa maailmassa juridiikkaa ymmärrettävästi pidettiin täysiarvoisena tieteenä, se kun toimi samalla tasolla ja samoilla metodeilla teologian ja filosofian kanssa. Se tarjosi myös välineen monien riitojen ratkaisemisessa niin arkipäivän kysymyksissä kuin periaatteellisissa valtiollista valtaa koskevissa ongelmissa.

     Jeanne d’Arcin oikeusprosessi tunnetaan tarkoin ja sitä tarkastellessa saa jokseenkin kaamean ahaa-elämyksen: tässähän liikutaan aivan samanlaisessa todellisuudessa kuin nykyinen postmoderni maailmamme. Tarttumalla kiinni yleiskäsitteisiin ja ignoroimalla asioiden konteksti ja todellinen merkitys, saadaan olemattomista asioista paisutettua kuolemalla rangaistava rikos Jumalan valtakuntaa vastaan (ks. Vihavainen: Haun il processo di condanna tulokset ).

     On itse asiassa hyvin johdonmukaista, että ne yleiskäsitteet, joilla keskiaikainen ajattelu operoi, korotettiin ”todellisiksi” ja jopa varsinaisen todellisuuden ytimeksi. Puhuttiin käsiterealismista, jonka vastapoolina kyllä oli nominalismi, joka katsoi, että yleiskäsitteet eivät itse asiassa olleet muuta kuin äänen törähdys, joka saattoi yhtä hyvin tulla vaikka peräpäästä (flatus vocis). Mutta se kuului oppineiden jäsentenvälisiin kiistoihin.

     Länsimainen vapauden traditio alkoi Englannista ja paradoksaalisesti feodaalilaitoksen piiristä. Merkittävän aseman itselleen kaapanneet feodaaliherrat eivät suostuneet enää olemaan pelkkiä alamaisia, vaan vaativat itselleen oikeuksia, jotka olivat verrattavissa kansalaisen oikeuksiin antiikin Ateenassa.

     Kuninkaan valta tehdä alamaisilleen mitä halusi, kiistettiin. Magna Carta määräsi, ettei aatelismiehiä saanut oikeudettomasti vangita ja että syytteet heitä vastaan oli käsiteltävä nopeasti (vrt. Räsäsen ja Auerin tapaukset). Verojenkin määrän oli pysyttävä kohtuullisena.

     Magna Carta ei toki hylännyt lakia sellaisenaan, vaan nimenomaan vaati sen noudattamista myös kuninkaalta..

     Vuodesta 1215 tähän päivään on toki pitkä matka, mutta sieltä saakka voidaan johtaa se ajatus kansalaisen asemasta vapaana ihmisenä, jota valtiovallan on kunnioitettava. Valtio on erityisesti 1700-luvulta lähtien ymmärretty läntisessä maailmassa kansalaisten palvelijaksi eikä päin vastoin.

      Toki merkityksensä on ollut silläkin traditiolla, joka pitää kansalaista vain valtion palvelijana ja välineenä. Sotien aikana valtiosta kasvaa Moolok, joka vaatii uhrinsa. Valtiossa, jonka missiona on uuden Civitas Dein rakentaminen maan päälle, sama toteutuu myös rauhan aikana.

     Olen aina silloin tällöin viitannut Stalinin ajan Neuvostoliittoon, jossa valtiosta nimenomaan tehtiin pyhä ja joka piti oikeutenaan arvostella kansalaisia siitä, etteivät ne olleet sen arvoisia. Osa oli, mutta loput olivat kuka välinpitämätön, kuka omaansa etsivä, kuka pilkkaaja ja kuka peräti vieraan vallan agentti, joka halusi tuhota koko uuden yhteiskunnan.

     Hyvin monet olivat sellaisia ainakin ”objektiivisesti”, kun loogisesti ajateltiin. Sillä, mitä he itse ajattelivat tai tarkoittivat, ei ollut edes väliä.

     Uuden Civitas Dein rakentamisen keskeiseksi välineeksi tuli terrori. Oikeudenkäynneissä ja salaisen poliisin tutkimuksissa paljastui yhä uusia uuden yhteiskuntajärjestyksen ja uuden ajattelun vastaisia ilmiöitä: neuvostovastaista propagandaa ja agitaatiota, tahallaan väärin ladottuja sanoja lehdissä, väärää ajattelua vitseineen ja parjauksineen (”ennen oli paremmin”), yhteydenpitoa ulkomaille (civitas diabolin piiriin) ja niin edelleen. Jopa hakaristejä oli ovelasti sijoitettu painotuotteisiin, mutta ne paljastuivat valoa vasten katsottaessa. Pesukarhuista ei ollut mainintaa.

     Neuvostoliiton suuren terrorin aikana ei vielä tunnettu sanaa ”vihapuhe”, mutta itse käsite oli sitäkin tutumpi. Se merkitsi väärän ajattelun ilmaisemista, yleensä peitetyssä muodossa. Tähän tosiasialliseen sosialistisen järjestelmän sabotointiin käytettiin aluksi vitsejä, jotka tosiasiassa vahingoittivat maailmanhistorian edistyvää kehitystä ja rankaistiin vastaavalla ankaruudella.

     Itse huomasin Neuvostoliiton radiokomitean saapuneista kirjeistä koottujen neuvostovastaisuuksien joukossa myös ylenpalttisen ylistyksen neuvostovallalle: ”Kyllä tämä sosialismi on ihanaa, kuin satua! Sen kuin elät ja iloitset!”

     Oli helppo ymmärtää, ettei kukaan voinut tosissaan kuvitella, että vuonna 1938 joku ihan oikeasti olisi ollut niin riemuissaan olevista oloista. Kiittäähän niitä piti, mutta ei noin tökerösti. Siispä tarjottiin asia ”sinne, minne pitikin”, eli tutkijaviranomaisille.

     Koko tuo uusien arvojen ja normien asettaminen oletukseksi Neuvostoliitolle sosialismiin siirryttyä vuonna 1937 palaa väistämättä mieleen kun katsoo niitä juridiikan saavutuksia, joita olemme viime vuosina saaneet ihailla niin Suomessa kuin muuallakin lännessä.

      Istuva kansanedustaja on saanut rangaistuksen edustajan puheenvirossa esittämästään vitsistä, jonka tulkittiin merkitsevän rikoslaissa tarkoitettua kiihottamista kansanryhmää vastaan. Toki kukaan normaalijärkinen kansalainen ei voinut eikä voi nähdä siinä mitään rikollista, mutta tietyt juristit selittivät asian toisin.

     Kansanedustaja Päivi Räsänen sai tunnetun tuomiosa saman pykälän perusteella, kuten myös jo muutama vuosi sitten Jussi Halla-aho. Myös europarlamentin jäsen Sebastian Tynkkynen koki saman kohtalon.

      Nyt Englannin ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt kuningaskunta on kieltänyt maahan pääsyn sekä Räsäseltä että Tynkkyseltä ja mikäli Halla-aho yrittäisi samaa, kokisi hän varmaan saman kohtalon.

     No, kaikenlaista absurdiahan maailmassa tapahtuu. Miksi kiinnittää huomiota moisiin pikkuasioihin, jotka eivät maailmaa mullista. Moni poliittinen vastustaja on jopa ollut riemuissaan ”rikollisten” saamasta kohtelusta, jonka nämä ovat ”itse aiheuttaneet”. Olisipa pitänyt miettiä,kun tekosensa teki…

Noita elämälle vieraiden keinotekoisten lain tulkintojen periaatteellisia kannattajia näyttää löytyvän todella paljon ja joku hengen jättiläinen on jopa kirjoittanut yhtä säälittävän, kuin kaunopuheisen ylistyksen Räsäsen saamalle tuomiolle. Se on julkaistu keväällä ilmestyneessä Kanava-lehdessä ja näköjään tarkoitettu jonkinlaiseksi ”vastineeksi” aiemmalle kolumnilleni. Totean, etten koe sitä vastaamisen arvoiseksi.

     Mutta koko yhteiskunnan kannalta tärkeää olisi huomata, mihin suuntaan koko läntinen maailma on menossa. Jo kauan on puhuttu uudesta keskiajasta, tarkoittaen sillä juuri ajattelun muuttumista yhä simppelimmäksi. Toki keskiaikaan ja vieläpä englantilaisten saavutuksiin kuuluivat niin Orleans’n neitsyen tuomitseminen, kuin Magna Carta.

     Nyt näyttää siltä, että se henki, joka innoitti tuot edellistä prosessia alkaa päästä voitolle myös eurooppalaisen vapausajattelun synnyinsijoilla. On kiinnostavaa nähdä, millaisen reaktion tuo brännvinsadvokatyrin uusin hedelmä aiheuttaa.

Uusprimitiivisyyden paluu

 

Abstraktion kautta konkreettiseen

 

Keskiajan filosofian suuriin kysymyksiin kuului niin sanottu universaalikiista: ovatko yleiskäsitteet olemassa vaiko vain yksittäistapaukset?

Kuten huomamaamme, kiistassa kosketeltiin asiaa, joka on yhä hyvin ajankohtainen: mikä on yksittäistapaus? Merkitseekö se jotakin itseään suuremman kokonaisuuden kannalta vai ei?

Mikäli olemme voineet havaita, että ruttoa sairastanut on tartuttanut toisia, tarkoittaako se sitä, että kaikki ruttotautiset tartuttavat toisia? Entä se, että ensimmäisinä ruttoon kuolleet ovat juoneet tietystä kaivosta ja myöhemminkin on käynyt ihan samoin? Onko kaivon vesi kenties myrkytetty? Kenen toimesta ja miksi?

Kuten huomataan, yleistäminen on helppoa ja sen pohjalta syntyy vaivatta sekä täydellistä typeryyttä, että myös sellaista abstraktia ajattelua, joka on vienyt ihmiskuntaa eteenpäin lapsenomaisesta ajattelusta kaikkein vaativimpiin kalkyyleihin, jotka ovat tehneet mahdolliseksi luonnonvoimien valjastamisen.

Koko ylempi henkinen kulttuurimme perustuu yleiskäsitteistä yleisimpiin eli matematiikkaan, jossa ei ole mitään konkreettista sisältöä. Sitä ei lueta ns. reaaliaineisiin, koska se on aisteilla havaittavasta todellisuudesta riippumatonta.

Itse asiassa matematiikka voidaan ajatella vain joukoksi yhtälöitä, jotka puolestaan ovat muodoltaan tautologioita. Sama asia voidaan sanoa lukemattomin eri tavoin, mutta mihin tämä perustuu: onko matematiikka jollakin tavoin olemassa muuallakin, kuin sen luoneen ihmisen aivoissa vai ei?

Tyhmyyden luonnollinen suojakeino omaa itseään vastaan on kehotus: ”Ei saa yleistää”! Yksittäistapaukset on aina ymmärrettävä omassa kontekstissaan, mikäli todella halutaan tietää, mistä niissä on kysymys.

Mutta ellemme yleistä, ajattelumme jää infantiilille tasolle. Tässä vaanivat siis toisella puolella ennakkoluuloisuuden Skylla ja toisella taas naiiviuden Kharybdis. Ulospääsy ongelmasta edellyttää, ettei mennä kumpaankaan äärimmäisyyteen.

Paradoksaalisesti voimme myös päästä nimenomaan yleistämisen ja yleiskäsitteiden kritiikittömän käytön kautta vielä paljon typerämpiin tuloksiin kuin yksittäistapauksia tarkastelemalla ja siihen rajoittumalla. Silloin tyhmyys saa seurakseen vielä vaateliaisuuden (vrt. Vihavainen: Haun pošlost tulokset).

Platon aikoinaan määritteli ihmisen yleiskäsitteitä käyttäen ”höyhenettömäksi kaksijalkaiseksi” ja sai määritelmästään kiitosta. Kuvia kumartelematon Diogenes romutti koko rakennelman kynimällä kanan ja heittämällä sen filosofien keskelle: ”Tässä on teille ihminen”!

Platon selvisi ongelmasta jatkamalla hieman eleganttia määritelmäänsä, joka muuttui muotoon ”Ihminen on höyhenetön kaksijalkainen, jolla on litteät kynnet”.

Kuitenkin kysymys yleiskäsitteiden merkityksestä ei ollut vielä sillä selvä. Höyhenettömyys on ominaista kaikille ihmisille ja samoin kaksijalkaisuus. Molemmat ovat ihmisen idean attribuutteja ja niin on myös litteäkyntisyys.

Tässä ei pohdita enemmälti ”litteyden” ideaa ja sen mahdollista problemaattisuutta. Keskeinen on kysymys siitä, onko esimerkiksi kaikki litteys jokaisessa ilmenemismuodossaan osa yleistä litteyden ideaa, vain syntyykö litteyden käsite vasta sen konkreettisten ilmentymien kautta, siis niiden jälkeen?

Keskiajalla sanottiin Platonin kannalla olevia ajattelijoita yleensä (käsite)realismin kannattajiksi ja heidän vastustajiaan taas nominalisteiksi.

Nominalistien (lst. nomen -nimi) mielestä yleiskäsitteillä eli ideoillla ei ollut omaa olemassaoloa, ne olivat vain tyhjiä äänen törähdyksiä (flatus vocis, ks. Vihavainen: Haun flatus tulokset).

Kuten jo alussa huomautettiin, kiista on yhä aivan ajankohtainen ja tällä hetkellä näyttää länsimaiden edistyksellisimmissä piireissä realismi olevan niskan päällä.

Kaikki niin sanotusti joukkokuntainen ajattelu keskittyy toimimaan yleiskäsitteillä. Sosiologia käsittelee ihmisiä ryhminä, joilla on tiettyjä ominaisuuksia riippumatta siitä, onko reaalimaailmassa mitään tällaista ryhmää.

Sosiologiset tietomme koskevat kuitenkin vain ryhmiä niitä kuvaavien edustavien otosten pohjalta arvioituina. On nykyään toisenlaistakin sosiologiaa, mutta siitä ei puhuta tässä.

Niin sanottu kriittinen teoria on nykyisen edistyksellisyyden kivijalka (vrt. Critical theory - Wikipedia. On syytä käyttää englanninkielistä versiota, koska suomenkielinen on kovin triviaali).

Tuo teoria keskittyy pelaamaan nimenomaan yleiskäsitteillä ja vaateliaasta nimestään huolimatta edesauttaa nimenomaan yleiskäsitteiden nousua keskeiseen rooliin yhteiskunnallisessa ajattelussa ja paluuta sen kautta typeryyteen.

Niin sanottu woke-ilmiö ja ”intersektionalismi” (vrt. Vihavainen: Haun helo tulokset) olisivat mahdottomia ilman ajattelun kohtuutonta painottamista yleistyksiin, mikä on suora tie normaalin, terveen järjen vastaisiin johtopäätöksiin.

Ajatelkaamme nyt konkreettista esimerkkiä. Meillä sai joku yritteliäs apurahojen kalastelija suurta menestystä projektilleen ”ruskeat tytöt”. Asian ideana oli, että ihminen, höyhentön kaksijalkainen, joka on tyttö ja samaan aikaan vielä ihonväriltään ruskea, on kahdenlaisen sorron kohteena samaan aikaan.

Johtopäätös on intersektionalismin kannalta moitteeton, mutta suomalaisessa yhteiskunnassa täysin absurdi. Millä tavalla tyttöjä Suomessa sorretaan? Miten se ilmenee aivan konkreettisella tasolla? Entä minkälaisia vaikeuksia aiheuttaa ruskea ihonväri ja millaisissa asioissa?

Naisvaltaisessa maassa, jossa naiset kadehtivat ja kilvan tavoittelevat ruskeaa ihonväriä, ei tällaisiin asioihin perustuva yritys surkutella osaansa voisi normaalin tervejärkisen ajattelun puitteissa aiheuttaa uuta kuin naurua ja korkeintaan sääliä.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Menestyshän oli ainakin vähän aikaa erinomainen ja runsaasta uhripääomaa woke-herkkyyttään testaavien keskuudessa nauttiva henkilö paistatteli julkisuuden valokeilassa ja kutsuttiin kilvan kaikkialle esiintymään, niin kirkon kun muunkin rahaa ja julkisuutta jakelevan edistysväen toimesta.

Seppo Oikkonen on tällä palstalla ansiokkaasti pitänyt yllä tietoisuuttamme siitä, miten suuressa määrin olemme palanneet tilaan, jota hän nimittää keskiaikaiseksi käsiterealismiksi.

Tämä liittyy henkiseen taantumaan ja esimerkiksi sotien aikana (eikös me nytkin sellaista eletä?) se ilmenee vaipumisena horrosmaiseen älylliseen tilaan.

Siloloin ajatellaan kuvaannollisesti sanoen vain liskoaivoilla ja pienikin ärsyke riittää herättämään zombiutetun vaistot ja saa hänet unohtamaan sen varovaisuuden, joka abstraktiin ajatteluun aina pitäisi liittää.

Onhan näistä tullut ennenkin kirjoitettua. Panen tähän vain linkin: Vihavainen: Haun yleiskäsitteet tulokset. Ja tässä vielä toinen: Vihavainen: Haun aivojemme rajoituksista tulokset.

Perisynnin paluu

Perisynnin muuttuva hahmo

Pyhä Augustinus aikoinaan kauhistui tarkkaillessaan imeväistä ihmislasta. Se ei suinkaan ollut mikään viaton olento, vaan täynnä pahuutta, erilaisia syntejä: se imi nänniä ahneesti ja himokkaasti, se kiljui vihasta ja suuttumuksesta, lieneekö jonkinasteista irstauttakin ollut joskus havaittavissa. Pikku enkeliltä se näytti vain saatuaan himonsa tyydytettyä.

Bertrand Russell pilkkasi tätä näkemystä ja valistuksen hengessä leimasi henkiseksi pimeydeksi koko ajatuksen siitä, että ihminen voisi syntyessään olla millään tavalla pahuudesta osallinen. Muistelen itse olleeni kovasti Russellin kannalla.

Pelkäänpä kuitenkin nyt, että Russellin näkökulma on jo päässyt pahasti vanhentumaan. Augustinus sen sijaan saattaa taas palailla kunniansa kukkuloille.

Uuden hurskauden eli devotio modernan keskiössä on nykyään tunnetusti maapallon kohtalo ja tarkemmin sanoen kysymys ilmastonmuutoksesta sen tietyn armojärjestyksen mukaisesti, josta meille ovat todistaneet niin Greta Thunberg, kuin monet, monet muutkin profeetat.

Tämä uusi hurskauskäsitys keskittyy ihmisen puhtauteen. Ei tietenkään seksuaalisessa mielessä tai joidenkin muiden aikoinaan pahoina pidettyjen pyyteiden tai taipumusten suhteen. Himo, ahneus, kateus, irstaus ja vastaavat asiat on jo aikoja sitten rehabilitoitu ja jopa nostettu korkealle tavoittelemisen kohteiksi. Kukapa niitä voisi tuomita?

Eivät ihmisen tarpeet ja taipumukset voi häntä saastuttaa, vaan sen sijaan se, mikä hänestä ulos tulee.

Tässä kohtaa haluan keskittyä sellaiseen, sinänsä vulgaariin, mutta täysin konkreettiseen seikkaan kuin flatus (ransk. peterie). Pidättäydyn käyttämästä tässä suomalaista ilmausta.

Kyseessähän on suolistossa kehittyvä kaasu, joka on pääosin metaania. Metaani puolestaan on ns. kasvihuonekaasu, joka on jopa kaksitoista kertaa hiilidioksidia haitallisempaa, mikäli oikein muistan.

Ihminen päästää sisuksistaan vuorokaudessa keskimäärin noin puoli litraa metaania, mikä saattaa kuulostaa vähältä. Vähäinen ei asia suinkaan ole.

Jos yhden ihmisen päästöt ovat vuodessa noin kaksisataa litraa, on koko Suomen kansan tuotos samassa ajassa jo peräti miljardi.

Miljardi litraa metaania! Kun se kerrotaan kahdellatoista, saadaan kaksitoista miljardia. Pyörryttää…

Tämä on meidän syytämme, jokaisen meistä. Entä millä tavalla me voisimme vapautua tästä syntitaakasta? Kuten jokainen ymmärtää, pidättelyllä tai vastaavilla torjuntavoitoilla ei ole lopultakaan mitään arvoa, miten urhoollista taistelu sitten onkaan.

Kun ihminen ihminen on, niin hän nyt vain koko ajan pilaa ilmaa, molemmista päistään. Vielä kuoleman jälkeenkin mätänemiskaasut jatkavat tätä prosessia kauan.

Meidän on kaiketi ainakin lähdettävä siitä, että tunnustamme ja tiedostamme tämän perisyntisyytemme. Se ei tietenkään tarkoita, että sen hyväksyisimme, saati, että sillä elämöisimme.

Voimme yrittää kompensoida asiaa esimerkiksi istuttamalla puita vaikkapa viikoittain. Luulen, että joku helposti laskee tarvittavan määrän ja toivon, että maaperää riittää.

Flatuksen kulttuurihistoriaa ja siihen liittyviä latauksia kannattaa ehkä syvemminkin pohtia. Keskiajan loogikothan tunsivat käsitteen flatus vocis eli tyhjä käsite, pelkkä törähdys. Niin sanottujen nominalistien mielestä yleiskäsitteet olivat juuri sellaisia, kun ne taas realistien mielestä olivat todellisuuden varsinainen ydin.

Todettakoon, että siihen aikaa helvetti kiinnosti ihmisiä sangen suuresti, kuten taas nykyäänkin ja on merkillepantavaa, että sen liepeille ajateltiin aina liittyvän tulikiven katkun. Tulikivellähän tarkoitettiin rikkiä ja muistan vielä elävästi, miltä sytytetty rikki haisi. Meilläkin oli liiterissä muutamia rikkitankoja, jotakin desinfiointia varten kai. Käytin niitä muun muassa ruudin valmistukseen, mutta se ei kuulu tähän.

No, tuo henkeä salpaava katku todella tuntui kuin tuulahdukselta helvetistä ja toi myös mieleen sen mätien kananmunien tuottaman rikkivedyn, joka joskus tuoksahtaa myös kaikkein ilkeimmässä flatuksessa. Tässä ei kysymys voi olla sattumasta.

Martti Luther sanoi tunnetusti jossakin yhteydessä, että paholaisen kanssa painiskellessa on eduksi, mikäli onnistuu pieraisemaan sitä sieraimiin.

Minusta lause on kaikessa lakonisuudessaan hyvin kiinnostava ja avaa uusia näkökulmia Lutherin paholaiskäsitykseen.

Sehän on ilmeisen antropomorfinen, minkä muutenkin tiedämme. Mutta mitäpä sanoa siitä, että Lutherin mielestä paholainen ei voinut sietää sitä metaanin purkausta, joka kohdistettiin hänen hajuaistimiinsa? Eikö paholainen siis ollutkaan mikään pervo? Kärsikö hän itse asiassa helvettinsä rikinkatkusta?

Kaamea johtopäätös näyttää olevan, että paholainen oli tuiki tavallinen mies. Naisethan tunnetusti olivat vain hänen kätyreitään.

Tästä joudutaan mielestäni päättelemään, että Luther oli itse asiassa feministi avant la lettre. Pahuus oli siis vain tavallinen poroporvarillinen ominaisuus, niin sanoakseni gender twistillä. Minusta Dostojevskilla on aika samanlainen käsitys.

Mutta ehkäpä tämä ei ole asiassa olennaista. Olennaista on tämä joka ainoan ihmisen lähtemätön perisyntisyys, joka yhdistää meitä kaikkia, pikku Gretasta Bull Mentulaan ja muihin vastaaviin koljatteihin.

Tässä saattaisi olla ylpeälle ihmiselle syy nöyrtyä, kuten Dostojevski ehdotti, mutta eipä sekään hänen päästöjään lopeta. Tässähän istumme.

Menkööt loputkin

 

Kun on tunteet

 

     Paljon (ainakin tällä palstalla) puhuttuun uuteen keskiaikaamme ei kuulu vain yleiskäsitteiden pitäminen varsinaisena todellisuutena, vaan myös suurten tunteiden kohdistaminen niihin.

     Narsistiset persoonallisuudet uskovat aina, että maailma olennaisilta osiltaan on heidän oman egonsa jonkinlainen jatke ja siitä riippuvainen. Niinpä silloin, kun tunteet saavuttavat äärimmäisen tason, täytyy myös maailman niitä totella.

     Tämän lapsenomaisen ajattelunhan me löydämme kaikenkarvaisilla viherpipertäjillä ja maailmanhalaajilla, joiden elämänsisällöksi on tullut juuri tunteileminen ja magiaa muistuttava usko oman käyttäytymisen merkitykseen. Siitä he myös ovat kovin ylpeitä.

      En tiedä, mutta luulen ilman mitään mittauksiakin, että tämä joukko on suuresti naisvoittoinen, minkä takia nykyinen naisten hallitsema politiikka on niin suuressa määrin tunteisiin perustuvaa ja varsinainen poliittinen keskustelu sen mukaisesti käytännössä mahdotonta.

     Suuria tunteita ladataan aina sotiin ja silloin saa rationaalisuudelle heittää hyvästit. Samalla tietenkin irtaudutaan siitä varsinaisesta sodan todellisuudesta, jonka saavat korvata yleiskäsitteet. Jossakin ne niitä edustavat miehet saavat tehdä tehtävänsä.

     Sellainen asia kuin oikeudenmukaisuus on, paitsi etiikan piiriin kuuluva käsite, myös persoonallisuuden ominaisuus, joka aikoinaan luettiin kardinaalihyveisiin (dikaiosyne). Luulenpa, ettei niillä käytännössä useinkaan ole kovin läheistä suhdetta, ainakaan viisauden (sapientia) puuttuessa. Summum ius -summa iniuria, tiesivät jo vanhat roomalaiset.

     Ehkäpä nykyisenä aikana on taas syytä kaivaa esille muuan vanha blogi:

 

perjantai 18. joulukuuta 2015

Entä, jos hävitämme maailman oikeudenmukaisuudella?

 

Pereat mundus

 

     Fiat iustitia, pereat mundus! Tätä lausetta kuulee usein ja joskus on vaikea päätellä, mitä sanoja oikein tarkoittaa. Pitäisikö oikeuden siis tapahtua, vaikka maailma tuhoutuisi? Siinä tapauksessahan maailman tuhoutuminen juuri olisi oikeuden vaatimus. Vai tarkoitetaanko, että lain kirjainta on noudatettava, vaikka tulos olisi absurdi. Rooman valtakunnassa ihannoitiin joskus lain ankaraa noudattamista, etenkin jos sen noudattaja tai hänen perheensä joutui asiasta eniten kärsimään.

     Vanhat Ruotsin tuomarinohjeet sentään määräävät, ettei se, mikä ei oikeus ja kohtuus ole, voi olla lakikaan. Lain tarkoitus on siis säädellä järjellistä menoa eikä toteuttaa itseään silloinkin kun se on mieletöntä.

      Myös hallitsijan armo voi yleensä oikaista sinänsä virheettömiä, mutta mielettömiä päätöksiä. Kenraali Suvorov sai kuolemantuomion hyökättyään vastoin käskyä, mutta armahdettiin, koska hän voitti taistelun. Voittajia ei rangaista, tuumasi Katariina II ja antoi vaarallisen esimerkin. Periaatettahan noudatetaan myös sotarikosten kohdalla.

     Koska ihmiselämä on niinkin monimutkaista kuin on, tarvitaan juristeja, jotka tekevät monimutkaisista asioista yksinkertaisia ja päinvastoin.

      Etenkin anglosaksisen Common Law’n maailmasta tunnemme loputtoman määrän absurdeja ratkaisuja, jotka on saatu aikaan ahneiden, ahkerien ja kyynisten juristien myötävaikutuksella. Maailma on jäänyt tuhoutumatta vain siksi, ettei se voi olla kenenkään etu.

     Mutta lain kanssa olemme naimisissa. Ilman sitä tie on avoinna mielivallalle. Vanha Venäjän tutkija Leonard Schapiro korosti aikoinaan sitä, että juuri formaalisen lain halveksunta mahdollisti Neuvostoliiton totalitaarisen diktatuurin.

      Jevgeni Pashukanis, joka otti sosialismin teorian vakavasti, halusi pyrkiä kohti lainkäyttöjärjestelmää, jossa ei formaalista oikeutta enää tarvittaisi. Kuten valtio, myös oikeus olisi kuoleva pois sosialismin oloissa. Hänet likvidoitiin kansanvihollisena.

     Lain ongelma ratkesi siten, että muodollinen oikeusjärjestelmä kyllä säilyi, mutta puolue ei ollut sidottu siihen, kuten ei mihinkään muihinkaan rajoituksiin. Sehän se maassa ylläpiti diktatuuriaan.

     Laki joka tapauksessa on aina vain formaalinen järjestelmä, jonka ratkaisut usein ovat kohtuuttomia. Vanha tokaisu lex dura, sed lex, ei auta omantunnonarkoja sieluja. Vääryys on vääryyttä ja sellaiseksi jää, vaikka se muodollisesti täyttäisi kaikki lain vaatimukset. Missä totuus, правда жизни?

     Romaanissaan Ylösnousemus, Воскресение, Tolstoi on kuvannut tätä dilemmaa. Siinähän päähenkilö, sovittaakseen huonoa omaatuntoaan, lähtee vapaaehtoisesti vankijoukon mukana karkotukseen, vaikka tämä ei millään tavalla auta oikeuden uhria, joka sitä paitsi henkilönä ei ansaitse mitään erityistä arvostusta. Mutta ihmisarvonsa hänellä toki on ja ehkä se on mittaamaton? Nöyrtyköön siis ainakin syntinen sen edessä ja taivaallisen oikeudenmukaisuuden tunnustaen.

     Mutta miten suuri voisi olla ihmisarvo? Jos se kerran on mittaamaton, ei sitä ainakaan voi uhrata millekään, mukaan lukien valtion edut.

     Mutta entä miten se suhtautuu muihin samanlaisiin arvoihin ja mitä tehdään, kun ne joutuvat vastakkain? Toisin kuin Jeesus, Tolstoi ei sanonut ”Antakaa keisarille se, mikä keisarin on”. Tolstoin oppi saattoi hyvinkin olla sitä aitoa kristillisyyttä, jota hän sen väitti olevan, mutta vajavaisessa maailmassamme ei jalojen yksilöiden rajaton omantunnonarkuus ja uhrautuvaisuus tuota maan päälle taivasta, vaan helvetin.

     Näin ainakin Nikolai Berdjajev tulkitsi Tolstoin sanomaa omantunnon ehdottomasta imperatiivista. Hänestä Tolstoin anarkismi oli luonteeltaan saatanallista, siis kapinaa Jumalaa vastaan. Saatanan tavoin Tolstoi ei hyväksynyt Jumalan töitä, mikäli Jumala osoittautuisi kyllin röyhkeäksi toimimaan hänen, kreivi Tolstoin hyvyyden imperatiivia ja jaloa omaatuntoa vastaan.

     Tämä asenne villitsi myös koko Venäjän intelligentsijaa, jota sitten asianmukaisesti rangaistiin sokeudestaan vallankumouksella. Vallankumous taas nitisti intelligentsijan kuin torakan. Tätähän Maksim Gorkin Klim Samgin-romaanin loppu symbolisesti kuvaa.

     Dostojevskin Ivan Karamazov oli myös itse asiassa aivan Tolstoin kaltainen julistaessaan, ettei maailmassa ole mitään sellaista hyvää, minkä voisi ostaa yhden viattoman lapsen kyyneleillä.

     Ei varmaan olekaan, mutta mitä tästä oikeastaan seuraa? Sekö, että koko maailman on alistuttava niiden ihmisten jaloon tahtoon, jotka tavoittelevat itselleen moraalisia palkintoja uhraamalla mahdollisimman paljon omia ja muiden etuja välttääkseen huutavan vääryyden yhdessä ainoassakin asiassa?

     Periaate on hyvä ja jalo, kysykää vaikka Tolstoilta tai Jeesukselta, mutta onko asiassa mitään tolkkua ja jos, niin missä se on? Missä ovat rajat? Nekin tarvitaan, että oikeudesta voisi tulla kohtuutta. Tätä asiaa eivät kenenkään omantunnon palkinnot muuksi muuta, vaikka olisivat suurempiakin.

     On selvää, että vaikka pitäisimme jokaista ihmishenkeä korvaamattomana ja rajattoman arvokkaana, joudumme useinkin laskelmoidusti uhraaman sen syystä tai toisesta. Kysykää vaikka lääkäreiltä, joille se on arkipäivää.

      On paljon asioita, joiden toteuttaminen varmuudella säästäisi ihmishenkiä, mutta joita ei toteuteta korkeiden kustannusten vuoksi tai muusta yleisesti hyväksytystä syystä. Ajatellaan nyt vaikka liikennettä. Siinä pyritään optimaaliseen turvallisuuteen, ei maksimaaliseen. Muuten yksityisautoilu kiellettäisiin kokonaan.

     Tuntuu joskus siltä, että kuten ennen Venäjän vallankumousta, on meillä nytkin keskuudessamme ihmisiä, jotka tuntevat kutsumuksekseen taistella kaikkea kohtuutta vastaan toteuttaakseen sen, mitä pitävät oikeutena. Tämän he tekevät aivan riippumatta siitä, mitä muut ihmiset pitävät oikeutena, koska vain heidän oma tunteensa merkitsee jotakin.

     Niinpä lakeja tulkitaan tarkoituksenmukaisesti, pykäliä venyttäen, aina tiettyyn suuntaan ja julistetaan, ettei maailmassa ole mitään asiaa, joka voisi arvoltaan ja merkitykseltään mennä yli se, jolle he ovat omistautuneet. Vajavaisessa maailmassa tämä tarkoittaa sotaa niitä vastaan, joiden moraalitunteita pidetään halpa-arvoisempina ja joiden etuja pidetään mitättöminä omaan, pyhään asiaan verrattuna.

     Onko tämä osoitus moraalisesta ylevyydestä vai omahyväisestä naiiviudesta, on se vakava kysymys, jota itse kunkin olisi syytä vakavasti ja ilman ennakkoasenteita pohtia. ”Saatanallinen” anarkismi ei ole tässä maailmassa uusi keksintö ja sen jäljet pelottavat.

 

Taika ja lumous

 

Taika ja sen merkitykset

 

Max Weber kuuluu sosiologian suuriin klassikoihin ja häntä on pidetty Marxin veroisena ja myös tämän kohtuuttomien liioittelujen vastapainona. Molempien ajattelussa on spekulatiivistakin ainesta, jolla ei välttämättä ole ainakaan mainittavaa arvoa, mutta on myös pysyvästi kiinnostavia, teräviä havaintoja ihmisen ja ihmisyhteisöjen kehityksestä.

Weberiltä on peräisin myös käsite ”Entzauberung der Welt” -maailman demystifiointi. Primitiiviset yhteisöt kuvittelivat kaikissa olioissa olevan jonkinlaista henkeä, ”manaa”, joka saattoi käyttäytyä arvaamattomasti ja olla ystävällinen tai vihamielinen. Yleensä se halusi lahjuksia ja lepytyksiä.

Zauber -taika ympäröi luonnonkansojen elämää ja ajattelua kehdosta hautaan. Maailmansalaisuuden -Welträtsel-  tunsivat vain salaisuuksiin vihityt poppamiehet, jotka pääsivät henkien kanssa yhteyteen tiettyjen salaismenojen kautta.

 Sitä tietoa ei voinut välittää henkilöltä toiselle. Heidän toimintaansa ja heidän määräämiinsä rituaaleihin oli turvauduttava, kun luonto kuritti yhteisöä ja kun haluttiin vakuutusta siitä, ettei niin kävisi.

Toki tiedän, että nykyajan edistyksellisimmän väen mielestä ei mitään primitiivisiä kansoja tai kulttuureita ole koskaan ollutkaan ja että luonnon kanssa sopusoinnussa elävät jalot villit elivät paratiisimaisissa oloissa siihen saakka, kun lihaa syövä valkoinen heteromies saapui.

Mutta jätän nyt tämän puolen asiasta käsittelemättä. Itse tuo taian -Zauber-  häviäminen on kiinnostava ja merkittävä asia. Taian vallassa oleva maailma oli turvallinen vain sille, joka hallitsi tietyt rituaalit ja suoritti ne. Käytännössä hän varmasti sai huomata, ettei sekään riittänyt.

Moderni käsitys kausaalisuudesta ja kriittinen ymmärrys asioiden olemuksesta puuttui primitiivisessä yhteisössä.

Oli suuri vallankumous ajattelussa, kun opittiin ymmärtämään, että asiat noudattavat tiettyjä lainomaisuuksia ja että esimerkiksi aineella on tiettyjä perusrakenteita, joiden tunteminen mahdollistaa jopa niiden hajottamisen alkutekijöihinsä ja uusien aineiden -yhdisteiden- valmistamisen eli siis luomisen.

Kemia oli selvimpiä todistuksia siitä, että ihminen oli ottanut sen paikan, joka aikoinaan kuului erilaisille hengille ja jumaluuksille. Nyt ihminen itse ja nimenomaan valkoinen mies oli ottanut luojan ja kaiken ymmärtäjän paikan.

Jo antiikin aikana Lucretius oli runoillut:” Felix, qui potuit/rerum cognoscere causas” -onnellinen on se, joka on oppinut ymmärtämään asioiden syyt. Nyt ei tarvinnut enää pohtia sitä, mitä tarkoitusta varten ja milloin minkin olion henki teki, mitä se teki.

Luonnon käyttäytyminen osoittautui noudattavan tiettyjä ankaria säännönmukaisuuksia, joista ei ollut poikkeuksia. Se oli lakiensa vanki eikä sillä ollut mitään salaisuuksia. Viimeisetkin kiristettiin siltä erilaisilla kokeilla.

Modernin ihmisen suhteen ympäristöönsä ymmärrettiin näin muuttuvan rationaaliseksi ja pohjautuvan luonnonlakien tuntemukseen. Kun tiedettiin, mikä oli minkin seurausta, lakattiin ihmettelemästä myös sitä, että sekä tarkkailija että kohde ylipäätään olivat olemassa.

Ihme alettiin käsittää asiaksi, joka olisi rikkonut luonnonlakeja, eikä se taas ollut mahdollista. Ihmeestä ja olemattomasta tai valheesta tuli synonyymejä.

Tämä oli tärkeä seuraus universaalisen kausaalisuuden olettamisesta, vaikka se itse asiassa kuului aivan toiseen kategoriaan. Wittgenstein ei sattumalta sanonut: ”Nicht wie die Welt ist, ist das Mystische, sondern dass sie ist”. -Ihmeellistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että se on olemassa.

Tässä oli jo pitkä harppaus kohti maailman taianomaisuuden palauttamista Wiederverzauberung der Welt.

Käytännössä sellainen on kuitenkin jäänyt harvojen ja valittujen filosofien ja toisaalta erilaisten hörhöjen harrastukseksi.

Jälkimmäisethän ne nykyään hallitsevat ja ”tieteellisyys” merkitsee heille vain sellaisia metodeja, joiden avulla voi ajaa omaa asiaansa.

Uustaikauskoisuus kukoistaa näissä piireissä ja sen kannattajat ovat halunneet mitätöidä myös luonnontieteen perusteet ja johtopäätökset ja palata esitieteelliseen mumbojumboon. Esimerkkejä ei taritse kauankaan etsiä (vrt. Vihavainen: Haun noituus tulokset).

Se on nykyajan mystiikkaa sanan kehnoimmassa merkityksessä ja paluuta keskiaikaan tai kauemmas.

Ajattelun mystistä puolta ei rationaalisuus kuitenkaan sellaisenaan korvaa tai kumoa. Vaikka pysyisimme tiukasti niin sanotun normaalijärjen piirissä emmekä epäilisi luonnontieteen saavutuksia, voisimme jättää ajattelussamme Wittgensteinin tapaan tilaa mystiikan perustavimmille kysymyksille. Eivät rationaalisuus ja mystiikka seinänsä vielä sulje pois toisiaan.

Toisaalta, uskoessamme sokeasti omaan rationaalisuuteemme saatamme kovin helposti joutua typeryyksiin ja tolkuttomuuksiin, mikäli alamme pitää sovinnaisia yleiskäsitteitämme yksinkertaisesti totuutena, joiden totuusarvo on aritmetiikan yhtälöiden tasoa eli siis itse asiassa loputtomien tautologioiden tapaan ikuista totuutta.

Moderni ihminen on koulutettu matemaattiseen ajatteluun ja soveltaa sitä luonnostaan kaikkialle. Sen pätevyysalue on kuitenkin varsin rajallinen.

Seppo Oikkonen on tällä palstalla yhä uudelleen viitannut siihen, miten modernilla ihmisellä on taipumus ajatella yleiskäsitteillä ja tehdä niiden perusteella johtopäätöksiä konkreettisesta todellisuudesta, ikään kuin nuo ideamme olisivat jotakin todellista.

 Itse asiassahan tieteellinen ajattelu edellyttää, että toimitaan aivan päinvastoin.

Yleiskäsitteiden pitäminen todellisena on yhtä kuin keskiaikainen käsiterealismi. Toki vastaava ilmiö oli olemassa myös antiikissa, puhuttihan ideoiden suhde todellisuuteen filosofeja kovin paljon jo silloinkin.

Mutta nyt ei kysymys ole filosofeista, vaan arkiajattelusta, jossa rationaalisuudellaan ja järkevyydellään pöyhkeilevät ihmiset ”noituvat ymmärrystään” yleiskösitteiden avulla koskemaan asioita, joista he evät itse asiassa tiedä yhtään mitään ja joiden suhteen nuo yleiskäsitteet saattavat olla vain hyvin rajoitetussa määrin tai ei lainkaan relevantteja.

Oikkonen näyttää perehtyneen tähän asiaan enemmänkin, nimenomaan Émile Durkheimin ajattelun kautta. Itse en ole, mutta itse perusidea näyttää varsin vakuuttavalta ilman erityistä todistelua. Sen merkityksen voi havaita empiirisesti ympärillään joka päivä.

Tästä tietenkin varmaan kannattaisi jatkaa konkreettisiin esimerkkeihin, mutta näin joulun taian alkaessa vaikuttaa, voi ehkä tältä osin lopettaa toivotukseen: Joulun taikaa kaikille!

Tämä koskee sitten tosiaan myös niitä aikamme roope-setiä, jotka tarinan mukaan kielsivät koko joulun olemassaolon. On se kuitenkin olemassa, todellisena, kollektiiisena ilmiönä. Tutkikoot sitä sosiologit edustavan otannan avulla, kuten vakavassa sosiologisessa tutkimuksessa on tapana.