Excelsior!

 

Kulttuurin hurma ja latteus

 

      Kulttuuri-käsitteen monisärmäisyydestä ja sen muuttumisesta olen aina joskus kirjoitellut, enkä näe tarvetta tehdä sitä tässä uudelleen (vrt. Vihavainen: Haun cultura tulokset).

    Totean täsä ja nyt tarkoittavani sillä ihmisen jalostumista/jalostamista villistä vaisto-olennosta ihmiskunnan parhaiden henkisten aikaansaannosten omaksumista tavoittelevaksi yksilöksi.

     Sigmund Freudin suuriin oivalluksiin kuuluu ajatus siitä, että ihminen pohjimmiltaan oli kulttuurissa sen asettamien rajoitusten vanki, joka vaisto-olentonsa puolesta ei viihtynyt vankilassaan (Unbehagen in der Kultur). Ihmisen sisäinen elukka oli joutunut häkkiin ja sinne kuuluikin.

     Toki ihmisessä oli myös se valoisa puolensa, joka pyrki yhä korkeammalle ja hienostuneemmalle tasolle, kohti totuuden, hyvyyden ja kauneuden huippuja. Ne tarjosivat inhimilliselle hengelle huumaavan mahdollisuuden nousta pois eläimellisyydestä, joka vallitsi slummeissa ja raakalaisuuden täyttämissä satamakortteleissa.

     Jack Londonin romaani ”Martin Eden”, joka on vahvasti omaelämäkerrallinen, kuvaa ensimmäisessä osassaan sankarin heräämistä kulttuurin taianomaisen kutsun ymmärtämiseen ja hänen taisteluaan sen aarteiden omaksumiseksi.

     Amerikassa oli tuohon aikaan (1800-luvun lopulla) ja on kenties vieläkin myös täysin mahdollista jäädä varsinaisten sivistyspyrkimysten ulkopuolelle ja varttua aikuiseksi ympäristössä, jonka lait  ja tavat ovat lähinnä eläimelliset. Suomessahan panostettiin samaan aikaan todella paljon kansan sivistämiseen, eikä ilman tuloksia.

     Martin Eden omaksui sitten todella aikansa kulttuurin korkeimmat tasot ja hänestä tuli jopa upporikas bestseller-kirjailija. Kuitenkin hänet valtasi lopulta syvä pettymys, joka kohdistui juuri niihin kulttuuri-ihmisiin, joita hän kerran oli niin suuresti ihaillut. Siitä kertoo romaanin toinen osa (ks. Vihavainen: Haun martin eden tulokset ).

     Londonia on ollut ja on myös mahdollista lukea jopa rotuteorian valossa (ks. Vihavainen: Haun merisusi tulokset  ) että luokkataisteluun uskovana työväenliikkeen saarnamiehenä (Rautakorko ).

     En ole perehtynyt siihen, miten nämä eri näkökammat liittyvät hänen kehitykseensä ihmisenä ja kirjailijana. Totean vain, että mielestäni niillä itse kullakin on jotakin sanottavaa myös nyjyajalle, kuten rehellisyyttä kunnioittavan ja huippulahjakkaan ihmisen kirjoituksilla aina.

    Tässä vanha blogini Martin Edenin kulttuurisesta heräämisestä:

sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Huippuja valtaamaan

 

Nousu sivistykseen

 

Jack London, Martin Eden. Osa I. Suomentanut Ville Hynynen. ExLibris 1974, 248 s.

 

     Jack Londonia voi ilman muuta pitää maailmankirjallisuuden klassikkona. On tälläkin palstalla hänen kirjojaan käsitelty ( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jack+london ). Joidenkin mielestä London on ilmeinen esifasististen aatteiden levittäjä, toisten mielestä taas aito proletaarikirjailija. Neuvostoliitossahan hänet ainakin sijoitettiin maailmankirjallisuuden pantheoniin.

     Suomessa hän lienee leimautunut lähinnä eräkirjailijaksi. Tosin myös erilaiset vasemmistoradikaalit pitävät Rautakorosta, joka on kirjailijan simppeleimpiä ja kehnoimpia aikaansaannoksia kaikessa osoittelevassa didaktisuudessaan.

     Niin tai näin, tuntuu luontevalta, että hänen kirjojaan nykyään saa kirjastojen poistohyllyistä. Sinnehän hän luontevasti kuuluu, yhdessä Dostojevskin, Maupassantin, Goldingin ja vastaavien kynäniekkojen kanssa.

     Miksi näin on, tulee kyllä pakosti miettineeksi. Kaiketi ajatellaan, ettei kenenkään edes pitäisi lukea viisikymmentä vuotta vanhempaa kirjallisuutta? Sieltähän saattaisi saada vanhentuneita näkemyksiä ja asenteita ja ties mitä.

     London, joka kuoli vain 40-vuotiaana, ehti seikkailla ympäri maailmaa ja toimia erilaisissa työläisammateissa. Samaan aikaan hän ehti kirjoittaa valtavan tuotannon, joka etupäässä perustui hänen omiin kokemuksiinsa.

      Londonin kirjoissa työväen usein ankea ja sorrettu asema tulee usein räikeästi esille, mutta samaan aikaan niissä nousevat esille ihailtavat sankarit, eräänlaiset yli-ihmiset, jollaisia on kaikissa yhteiskuntaluokissa, kuten on myös lurjuksia ja mitättömyyksiä.

     Varsin kiinnostava on Londonin suhde aikansa korkeakulttuuriin, joka ilmeisesti perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Martin Eden on oppimaton merimies, joka autodidaktina hankkii itselleen huomattavan kulttuurin tuntemuksen ja säilyttää samalla itsenäisen arvostelukykynsä, eikä koskaan kumarra tyhjälle valheellisuudelle tai ryntää mukaan manipulointia odottavaan sopulilaumaan.

     Martin Edenin kuvataan saaneen kulttuurisokin joutuessaan vierailulle yläluokkaiseen perheeseen, jossa kaikki on hänelle outoa, kieltä myöten. Itse asiassa kieli juuri onkin se suurin erottaja, joka tekee nuorelle merimiehelle mahdottomaksi osallistua keskusteluun tai edes ymmärtää, mitä muut puhuvat.

     Niinpä sankari alkaa opetella englantia, äidinkieltään. Kieliopin hän pänttää ulkoa ja lukee myös sanakirjaa uudelleen ja uudelleen. Metodi ei tietenkään ole kovin hedelmällinen, mutta johtaa sentään eteenpäin. Sankari alkaa myös kirjoittaa kertomuksia ja runoja, jotka kerta kerran jälkeen palautetaan. Periksi ei kuitenkaan anneta. Muuan ongelma on oppia lausumaan ne sanat, jotka löytää ensin kirjallisessa muodossa.

     Mitä englannin opetteleminen tarkoittaa, esitetään konkreettisesti. Kuten yläluokkaisen perheen tytär hänelle kertoo, hänen puheensa ei ole aivan virheetöntä. Itse asiassa hän oli sanomaisillaan: se on kauheaa. Niinpä Martin oli sanonut you was, rakenteen you were asemesta, sanonut I seen, I saw -muodon asemesta, käyttänyt kahdennettua kieltomuotoa, kuten never helped nobody, sanonut do’nt, kun piti olla should not.

     Sanojen loppuja Martin nieleskeli ja muutteli ihan kauheasti ja sanoi jopa nuorelle ladylle pontikan olevan viinaa, joka juovuttaa sinut nopeasti. Olisi toki pitänyt käyttää passiivia välttyäkseen moiselta vihjaavalta tökeryydeltä. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

     Nykyaikainen lukija hätkähtää moista purismia. Slummien kielihän nykyään kuuminta muotia, sen erikoislaatua arvostetaan jopa siinä määrin, että valkoihoisten ei kuulemma sovi käyttää esimerkiksi sanontaa long time no see. Tämä kieli on, nähkääs, kehitetty tummaihoisten keskuudessa ja tuollainen kulttuurinen omiminen olisi suoranaista plagiointia.

     Sitä paitsi omaan suomen kieleemmekin ollaan lainaamassa päivittäin yhä uusia englantilaisia, mieluimmin mahdollisimman rahvaanomaisia ja siis aidoimpia ilmaisuja.

     Kukapa enää käyttäisi tai edes osaisi käyttää suomen kielelle ominaista passiivia, mikäli voi käyttää sellaisia ilmauksia, joissa sä teet jotakin, vaikkapa nyt tuut känniin. Juuri eilen opin, että puhelutkin pitää klousata (clousata?) eikä päättää.

     Kirjan kiinnostavin osa on se, joka kuvaa sitä, miten Martin kohtaa tuon itselleen uuden, sivistyneen maailman. Sen ylemmyydestä siihen kulttuuriin verraten, jossa hän itse oli elänyt, ei ollut epäilystäkään. Pelkkä nuoren ladyn puheen lempeä, rikas ja soinnikas sävy oli aivan toisesta maailmasta kuin hänen korvissaan soivat barbaarinaisten raa’at huudot ja juopuneiden noitien kirkuna.

     Entäpä sitten pianon soitto, runous, teatteri ja niin edelleen. Lyhyesti sanoen, nuoren ladyn maailma oli selvästi jossakin korkeammalla, edusti joka suhteessa sivilisaation korkeampaa tasoa, jossa seurustelun säännöt olivat sivistyneitä ja kaukana siitä eläimellisyydestä, joka vallitsi satamakortteleissa.

     Muuan yksityiskohta sai Martinin hätkähtämään: talon rouva tuli pankista. Hän siis kuului siihen yhteiskuntaluokkaan, jolla oli pankkiasioita. Mitään sellaista ei nuorella merimiehellä ollut eikä voinutkaan olla.

     On kiinnostavaa suhteuttaa tuon ajan (1909) käsityksiä meidän aikaamme. 1960-luvun ns. kulttuurivallankumoukseen kuului, suorastaan julkilausuttunakin uusrahvaanomaisuus, joka yleensä kai ymmärrettiin vitsiksi. Mutta kyllä se oli vakava asia ja erittäin merkittävä ilmiö.

     Muistan, kun Arvo Salo ja eräät muut pohdiskelivat, pitäisikö tehdä sellaista kulttuuria, jota työmieskin ymmärtää, vai pitäisikö kasvattaa sellainen työmies, joka ymmärtää kulttuuria. Jälkimmäinen tiehän olisi edustanut klassista, ranskalaista ajatusta sivilisaation absoluuttisesta luonteesta, mutta oli niin sanotusti epäseksikäs.

     Käytännössä koko läntinen maailma on lähtenyt sivilisaation arvojen suhteellistamisen, itse asiassa niiden kieltämisen tielle. Uudet arvot on otettu nimenomaan puolivillien, moraalisesti ja kulttuurisesti rappeutuneiden slummien piiristä. Sivilisaation normit on leimattu mielivaltaiseksi luokka-, rotu- ja kukaties vielä sukupuolisidonnaiseksikin pakkopaidaksi, jollaiseen luovat henget eivät voi alistua eikä kukaan muukaan.

     Seksuaalisuudesta Martin Edenillä on omat, satamakortteleista saadut käsityksensä, mutta nuoren ladyn hahmossa hän kohtaa nyt myös rakkauden korkeimmat tasot, jotka myös kantavat hänen pyrkimyksiään kehittyä yhä paremmaksi.

     Seksi näyttää aluksi kuuluvan tuhon suhteeseen vain vaimennettuna ja jopa tiedostamattomana taustatekijänä, kunnes Martin lopulta oivaltaa Kiplingin nerouden, joka ilmenee hänen säkeessään:

For the colonel’s lady and Judy O’Grady/ are sisters under their skin… Tässä on jotakin salaperäistä ja huumaavaa.

     Olen lukenut vasta ykkösosan. Toistaiseksi suurimmat seksuaaliset jännitteet on saatu lähinnä hipaisuista ja vastaavista kokemuksista. Jännitys tihenee.

     Tuo hieman yli sadan vuoden takainen aikakausi oli epäilemättä erittäin jakautuneen ja epäoikeudenmukaisen yhteiskunnan valtakautta. Korkeakulttuurillakin oli räikeät varjopuolensa, eikä rahvaalla ollut käytännössä useinkaan mahdollisuuksia nousta tasoaan ylemmäs. Jo matka maaseudulta kaupunkiin oli kulttuurisesti pitkä.

     Kului vuosikymmeniä, ennen kuin merimiehet ja satamajätkät alkoivat hoitaa omia pankkiasioitaan ja saivat käytännössä mahdollisuuden harrastaa korkeakulttuuria.

      Samaan aikaan koko tuo kulttuurin tai, sanokaamme, sivilisaation käsite on tullut aivan uudella tavalla arvotetuksi. Ehkäpä voi sanoa, että sen kärkijoukko kohtasi umpikujan ja lakkaasi kelpaamasta tai edes tarjoutumasta alemmille luokille esikuvaksi samaan aikaan, kun nämä puolestaan ovat etsineet omat norminsa ja sankarinsa yhä primitiivisemmistä piireistä.

     Mihin tässä vielä mennään, on kovin kiinnostavaa. Muistan hyvin, kun meillekin tuotiin primitiivisestä maailmasta sellainen leikki kuin limbo. Luulen, että sitä sovelletaan nyt kulttuuriin.

 

 

Klondyken varsilta

 

Armoton luonto

 

Jack London, Kultaa ja kuntoa. Romaani Klondykestä. Suomentanut J. Saastamoinen. Arena-kirja 1970. 294 s.

 

Jack Londonin kirjoista on tullut kirjoitettua kerran jos toisenkin. Merisusi löytyi kodin kirjahyllystä ja Kazan, susikoira, Erämaan kutsu ja monia muita ilmestyi Riksin sarjassa ja niitä sai satasella eli kympillä (vaiko peräti vitosella?) Matkahuollon kioskista.

Londonin repertuaari on aika laaja ja romaanien tapahtumapaikat ulottuvat Etelämereltä Alaskan vuoristoihin ja San Franciscon lahdelta Japanin merelle. Toisin kuin monet ajan viihdekirjailijat, hän myös tunsi nuo paikat omasta kokemuksestaan.

Tässä kirjassa nuori toimittaja lähtee kymiltään ja arkajalkana (sorefoot) Klondyken kultakentille, jossa pian parkkiintuu eteväksi ja kestäväksi erämieheksi. Tällaisen reissun teki kirjailija itsekin.

Kuvaukset siitä, miten sadat ja tuhannet miehet sananmukaisesti juoksivat kilpaa tekemään valtauksia Klondyke-joen varrelta eivät siis ainakaan välttämättä ole mielikuvituksen tuotetta.

Luultavasti kokemusta oli myös suurten ruokavarastojen vaivalloisesta kuljettamisesta jalkaisin vuorten yli ja huimista koiravaljakkoajoista, nälästä, keripukista, vaarallisista jäätiköistä ja elämästä kullankaivajien häthätää kyhätyissä ”kaupungeissa”.

Joukko on sekalaista ja kaiken maailman saalistajat keräävät suuria voittoja myös ”selustassa” ruokkien ja huvittaen kullankaivajia Täällähän myös Trumpin dynastian rikkauksien alkupääoma kerättiin.

Kullan perässä juoksevien miesten huijaaminen on aika helppoa ja sellaistakin tietysti tapahtuu.

Erämaassa vieraanvaraisuus ja vaarassa olevan pelastaminen on ehdoton laki ja ne, jotka siitä laistavat, eivät ole enää edes ihmisarvoisia. Tämä laki koskee kaikkia, yhtä hyvin intiaaneja kuin valkoisia, eikä siitä saa odottaa tai ottaa palkkiota. Muussa tapauksessa voi odottaa jopa hirttotuomio.

 

Jotkut teemat näyttävät toistuvan Londonin kirjoissa ja muuan sellainen on tuo suomennoksen otsikossa mainittu ”kunto”. Toinen on yli-ihmisteema, jonka tapaamme eeirtyisesti Elsinoren kapinassa, Merisudessa ja Etelämeren seikkailuissa ja kolmas on sivistyneen naisen ilmestyminen karujen luonnonvoimien keskelle.

Nämä Londonin naiset muistuttavat hieman Tarzanin Janea. He pursuavat naisellista viehätysvoimaa samaan aikaan, kun myös loistavat rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan, muutenhan he olisivat noissa ympäristössä pelkkä riesa.

Tässä kirjassa nainen on intiaaniheimon skotlantilaisen päällikön tytär, joka on kuullut puhuttavan rakkaudesta -asiasta, josta intiaaneilla ei ole mitään käsitystä, saati mielenkiintoa.

Kohdattuaan miehekkyydellään loistavan entisen arkajalan intiaaniksi kasvanut nuori skotlannitar rakastuu korviaan myöten ja karkaa yhdessä tämän kanssa.

Teko on petos heimoa kohtaan ja tuo takaa-ajajat kintereille. Pariskunta näkee nälkää ja morsian kuolee, mutta jättää ikuisen muiston nyt vasta myös sankari ymmärtää naisellisen rakkauden suuruuden ja pyyhkii pois mielestään joskus lukemansa Schopenhauerin viisastelut.

Tämän jälkeen hän on valmis tekemään kaikkensa valloittaakseen toisen erämaan tyttären, joka on yhtä naisellinen kuin erätaitoihin perehtynyt ja ruikuttamatta vaikeuksia kestävä.

Ja onhan kirjassa vielä muuan teema, joka esiintyy muissakin kirjoissa. Sen voisi tiivistäen ilmaista: ihmisiähän koiratkin ovat. Joihinkin kiriin voi rakastua ja niiden silmissä kuvastuu merkillinen ja salaperäinen kaiho ja viisaus. Ehkä ne ovatkin parannettu painos ihmiskunnasta?

Merkillinen mies tuo London. Seikkailija ja jätkä, autodidakti, nousukas ja yksityisajattelija ja aikansa aatteiden tulkki. Tavattoman ahkera kirjoittaja ja samaan aikaan armoton juoppo ja kirjoittamisella rikastunut porho. Tuotanto on epätasaista, mutta parhaimmat teokset ovat alansa valioita.

Tämä nyt ei ehkä kuulu Londonin tuotannon parhaimmistoon, mutta paremmin tätä lukiessa aika menee kuin televisiota katsellessa.

 

 

 

Sensuroimatonta seikkailua

 

Etelämeren sankarit

 

Jack London, Ihmissyöjäin saarilla. Suomentanut Aune Tudeer. 2. painos, Otava 1937, 295 s.

 

Jack Londonin kirjoista olen kirjoittanut ennenkin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jack+london ). Hänhän oli omassa elämässäänkin monenlaista kokenut seikkailija ja samalla hyvin tuottelias kirjailija, joka ryyppäsi itsensä hengiltä jo nelikymppisenä. Londonin motto oli hieman pueriililta kuulostava:

I would rather be ashes than dust!
I would rather that my spark should burn out in a brilliant blaze than it should be stifled by dry-rot.
I would rather be a superb meteor, every atom of me in magnificent glow, than a sleepy and permanent planet.
The function of man is to live, not to exist.
I shall not waste my days in trying to prolong them.
I shall use my time

 

London kannatti aikansa aatteita, kuten esimerkiksi eugeniikkaa ja eräänlaista ohjelmallista, darwinismiin perustuvaa rasismia, joka sangen selvänä esitetään hänen kirjoissaan. Hän esiintyi myös aktiivisesti eläinten raakaa kohtelua vastaan.

 Hän halveksi rappeutunutta alaluokkaa, mutta saarnasi samaan aikaan työväenhenkistä sosialismia, minkä johdosta hän oli yksi Neuvostoliiton suosituimpia kirjailijoita ja myös omien taistolaistemme suosikki. Nämä lukivat yhä uudelleen hänen uskomattoman naiivia kirjaansa Rautakorko, joka kuvaili tulevaisuuden säälimätöntä kapitalistista diktatuuria.

Juuri Londonin kynästä on kotoisin myös se ylenpalttisen vihan ja halveksunnan täyttämä kuvaus lakonrikkurista (scab -syöpäläinen), jota sittemmin on hurmahenkisen vasemmiston ja jopa ay-liikkeen piirissä loputtomasti toisteltu.

Suomessa Londonin kirjat kuuluivat enimmäkseen ajanvietekirjallisuuden osastolle, mm. pehmytkantisen Riksin sarjan niteisiin. Erätarinat, kuten Erämaan kutsu tai Susikoira kiehtoivat monia, muistan sen itsekin.

Itse pidän Londonin kirjoista eniten Martin Edenistä, joka on omaelämäkerrallinen kuvaus autodidaktin noususta aikansa sivistyneistön pariin, jossa hän myös oppii ymmärtämään, että maailmassa on kyllä noita hänen kaipaamiaan korkeampia arvoja, mutta että ajan sivistyneistö ei ymmärrä niistä mitään, kunhan vain briljeeraa tyhjillä muodoilla ( https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=martin+eden ).

Myös Merisusi on ehdoton klassikko ja samaa voi sanoa myös Elsinoren kapinasta, jossa vilahtaa myös suomalaisen merimiehen hahmo.

Ihmissyöjäin saarilla (Adventure, 1911) on nimensä mukaisesti ennen muuta seikkailu. Etelämeren saaret, ainakin Hawaiji olivat merenkulkija Londonille hyvin tuttuja, mutta tässä tapauksessa liikutaan trooppisilla Salomonin saarilla, jotka ovat oikea kuumepesä ja maanpällinen helvetti.

Saaria asuttavat puoli-inhimilliset ihmissyöjät, jotka tilaisuuden tullen pistelevät poskeensa valkoisen miehen ja tietysti muunkin väriset, mikäli saavat siihen tilisuuden. Kuitenkin kirjan sankari, englantilainen herrasmies on perustanut saarille plantaasin, johon onnistutaan aina värväämään muutamaksi vuodeksi kerrallaan paikallisia työntekijöitä. Jos kaikki menee hyvin, ovat tuototkin suuria.

Valkoinen herra hallitsee henkisellä ylemmyydellään ja ennen muuta pelottomuudellaan. Väki on kieroa ja kapinointia hautovaa ja jos sille paljastaa pelkonsa, on peli pelattu. Kuitenkin sankari pystyy hallitsemaan rautaisella tahdonvoimallaan vielä kuumehoureisenakin, jolloin hän pystyy liikkumaan vain alkuasukkaan selässään kantamana.

Hänellä on kuitenkin aina mukanaan pistooli, joko revolveri tai peräti uusinta teknologiaa edustava puoliautomaatti, jollaisen amerikkalainen John Moses Browning keksi vuonna 1896. Siitähän tuli meilläkin yleiskäsite, joka kansankielisessä muodossaan kantoi nimeä ”roolinki”.

Suuri muutos syrjäisen plantaasin elämässä tapahtuu, kuin sinne saapuu amerikkalainen tyttö. Kyseessä ei ole mikään hepsankeikka, vaan omaa laivaansa kipparoinut nuori nainen, joka on peloton ja taitava merenkävijä ja sitä paitsi mestariampuja.

Kuten jokainen arvaa, seurauksena on romanssi, mutta tällä kertaa aivan poikkeuksellinen. Tyttö, jolla itse asiassa on pojan sielu, on luonteeltaan seikkailija ja omaa vapauttaan mustasukkaisesti valvova henki, joka vihaa ajatustakin tulla sidotuksi johonkin mieheen.

Plantaasille saapuu sitten vielä toinenkin miespuolinen sankari, joka on todellinen seikkailija ja hurjapää viimeistä piirtoa myöten. Niinpä kahden miehen välille syntyy lopulta omalaatuinen kaksintaistelu ihan sanan varsinaisessa merkityksessä ja voittaja saa lopulta myös kesyttömän amatsonitytön, jossa uinuva nainen viimeinkin herää.

Kirjan kiinnostavimpia piirteitä on sen poliittinen epäkorrektius, joka on ominaista Londonin muillekin kirjoille. Tässäkin kirjassa esitetään sumeilematta paikallisten alkuasukkaiden olevan tavattoman rumaa, lahjatonta ja eläimellistä väkeä, toisin kuin esimerkiksi tahitilaiset, joita kirjan tyttö käyttää saattueenaan.

Intoutuessaan filosofoimaan sankari lausuu tylyn tuomion alempien rotujen kohtalosta pitkällä aikavälillä: kelvottomien täytyy kuolla. Luulen, että alkukielellä käytetty termi on the unfit. Sehän liittyi Darwinin teoriaan survival of the fittest. Päälle päätteeksi sankari vakuuttelee useaan otteeseen, että paikallista väkeä voi hallita vain kovuudella. Toisaalta myös reiluus on tärkeä tekijä, vaikka alkuasukkaiden primitiivinen mieli ei kykenekään aina ymmärtämään, mikä on reilua ja mikä ei.

Siitä, että ymmärrettäisiin alueen kuuluvan sen asukkaille, ei kirjan henkilöillä ole aavistustakaan. Miksi sellainen, jota he eivät osaa hyödyntää, kuuluisi heille? Valkoinen mieshän on oikeutettu hallitsemaan juuri siksi, että hän kykenee valjastamaan luonnon uinuvat voimat ihmiskunnan palvelukseen, lienee ajatuksenjuoksu ollut. Näin ainakin päättelen.

Joka tapauksessa tässä kirjassa ei alkuasukkaiden sivistämisen hyväksi tehdä yhtään mitään. Sen sijaan he kyllä saavat työstään palkkioksi rahaa, jolla voi ostaa tupakkaa, alkoholia, kangasta aseita, veitsiä ja vastaavaa. Mitään sellaista he eivät tietenkään olisi kyenneet hankkimaan omiin oloihinsa jätettyinä.

Maailman kehittyminen nykyiselle tasolleen on toki ollut prosessi, jonka aikaansaamiseen on täytynyt olla riittäviä kiihokkeita. Anglosaksisen rodun seikkailu- ja uudisraivaajahenki on varmasti ollut tärkeä tekijä nykyaikaisen maailman synnyssä. Peli on usein ollut raakaa ja varmasti epärehellistäkin, mutta nopeasti se on maailmaa muuttanut.

Se intohimo seikkailuun, jonka London toi julki edellä esitetyssä motossaan oli myös Kiplingin ja monien muidenkin ylistämä. On epäilemätöntä, että sillä on ollut merkittävä roolinsa modernin maailman synnyssä, olipa tämä sitten hyvä tai paha asia. Ehkäpä se on nähtävä vain väistämättömänä kohtalona.

Vanhat kirjat auttavat ymmärtämään, miten asiat on joskus nähty ja esitetty. Siinä on niiden hyödyllisyys.

Purjelaivat

Purjelaivojen uusi tuleminen

Pietariin mennessä tulee ensimmäisenä urbaanina alueena vastaan Lahtan kaupunginosa, ellei Siestarjokea lasketa, sehän kuuluu ns. kurortnyi rajoniin.

Saapumisen Lahtaan huomaa viimeistäänkin siitä liekin näköisestä talosta, joka on Euroopan korkein pilvenpiirtäjä. Mihin sellaisia tarvitaan, en tiedä. Ehkä siihen, että ihmiset ihmettelisivät, miten tuohonkin on ollut varaa ja halua syytää rahaa. Siinä tapauksessa kyseessä voisi olla jonkinlainen sijoitus näyttöarvoon ja siis imagoon, joka lienee nykyään sitä todellisinta varallisuutta.

Joka tapauksessa aivan tämän talon naapurissa sijaitsee telakka, jolla on jo muutaman vuoden ajan rakennettu linjalaivaa, siis purjelaivakauden taistelulaivaa. Kyseessä on 1:1 replika Pietari Suuren aikaisesta 54 tykin sotalaivasta nimeltä Poltava. Se tehdään vanhaan tapaan, lähinnä lehtikuusesta. Toki jonkin verran uutta tekniikkaa käytetään, mutta valmiina siitä tulee kolmensadan vuoden takaisen edeltäjänsä tarkka kopio.

Moni varmaan kysyy, mihin tällaistakin oikein tarvitaan ja osittain vastaus saattaa olla sama kuin tuon pilvenpiirtäjän kohdalla. Historian elävöittäminen on kuitenkin myös laivan tehtävänä, toisin kuin talon.

Itse asiassa kyseessä ei ole ainutlaatuinen projekti. Parhaillaankin seilailee maailman meriä Pietari Suuren aikaisen fregatti Shtandartin kopio, tosin hieman alkuperäisestä pienennetty versio, joka on meilläkin usein käynyt.

Onhan meillä käynyt myös ruotsalainen Itä-Intian kävijä Götheborg, mahtava, 58-metrinen kopio 1700-luvun laivasta, joka todella myös teki samanlaisen purjehduksen kuin esikuvansa. Oli se aikoinaan myös vastaava Finland-niminen laiva.

Maailmalla näitä siis on. Mikäli samaan joukkoon hyväksytään modernit purjelaivat, paisuu se aika suureksi, kuten Tall Ships’ Racessa voidaan nähdä. Aikamoinen mastometsä oli Kotkassa ja varmaan Turussakin viime kesänä.

Hyvin monet maailman maat ovat panostaneet purjelaivoihin. Suomi on poikkeus sikäli, ettei meillä ole rakennettu raakapurjeisia valtamerialuksia. Kahvelipurjeisia kuunareita, jaaloja, jahteja ja kaljaaseja kyllä riittää. Ja kyllähän sellaisillakin tuotiin maahamme monet suola- ja kahvisäkit aikanaan niin Välimereltä kuin Etelä-Amerikasta.

Mutta eipä meillä enää ole Suomen joutsenen tapaista laivaa purjehtimassa maailman meriä ja kertomassa ilosanomaa kaukaisesta pohjolan maasta, jolloin, kuten laulussa kerrottiin:

sai kuulla maailma kummakseen

miten täälläkin taistellaan,

hyvän, kauniin, oikean voitollen

ilojuhlina riemuitaan!

No. Taidetaanhan meistä nykyään tietää jo kylliksi muutenkin. Olihan se Joutsen aika suurellinen paatti pienen valtion rahoitettavaksi. Mutta sopi se hyvin imagoomme joka tapauksessa. Meillähän ilmeisesti oli jonkin aikaa maailman suurin purjelaivasto.

Tämä taisi olla etupäässä ahvenanmaalaisen Gustaf Erikssonin ansiota, hän kun osteli halvaksi käyneitä mahtavia tuulennaukujia, jotka sitten purjehtivat pitkiä pasaatituulten reittejä esimerkiksi Australiaan.

Asianharrastajat maailmalla tuntevat nämä vaiheet ja sitäkin oudommalta kai vaikuttaa, että nykyään meillä ei ole mitään perinnepurjelaivaa.

Sitä paitsi perinteemme ulottuvat paljon viime vuosisataa pitemmälle. Toki niitä pitkän linjan purjehtijoita oli jo 1700-luvulla ja merta kynnettiin jo aiemminkin. Rannikon kaupungit, jotka nyt ovat kovin vaatimattomia, saattoivat varustaa todellisia laivastoja.

Tällaisiahan oli Uudellakaupungilla, Raumalla ja muilla Pohjanlahden rannikon kaupungeilla aina Ouluun saakka. Mutta oli niitä muillakin.

Loviisan vierassatamassa, suola-aittojen seassa on pieni, mutta kiinnostava merimuseo, joka kertoo tämän kaupungin varsin maineikkaasta merihistoriasta. Erityisen kirjasen museo on julkaissut niistä, jotka purjehtivat Kaukoitään ja sieltä edelleen Venäjän Amerikkaan eli Alaskaan.
Loviisan merenkulun myöhempää suuruutta edustaa Ragnar Nordström, jonka tarina osoittaa, ettei merenkäynti välttämättä tee ihmisestä juuretonta kosmopoliittia.

Mutta tuo Amerikan-vaihe, joka liittyi suuriruhtinaskunnan aikaan, on mielestäni kiinnostavin. Monet suomalaisetkin seilasivat kaukaisille merille saalistamaan valaita ja hylkeitä, joista saatiin sen ajan öljyä –valaistukseen.

Se oli kovaa elämää ja juuri siihen elämänpiiriin liittyy myös Jack Londonin romaani Merisusi. Siihen liittyy myös Rudyard Kiplingin Laulu kolmesta hylkeenpyyntialuksesta, jonka Yrjö Jylhä on iloksemme suomentanut teokseen Hallitse Britannia! Kehotan tutustumaan siihen. Kipling kertoo, miten Venäjä koetti suojata rantojensa rikkauksia ulkomaalaisilta:

Laki moskoviitin on ankara,

tuho uhkaa sen uhmaajaa

Hänen Sumuisen meren saariltaan

ei hylkeitä pyytää saa.

Jenkit ja monet muut uskaliaat kiellon rikkojat saivat mädäntyä Vladivostokin tyrmässä ja syljeskellä hampaitaan keripukin kourissa. Suomalaiset olivat kuitenkin erikseen.

Tämä johtui tietenkin siitä, että kuuluimme samaan valtakuntaan ja laivamme kantoivat siis samaa lippua kuin venäläisetkin.

Kuten Max Engmanin kiintoisassa kirjassa Suureen itään, kerrotaan, suomalaisia valaan- ja hylkeenpyytäjiä oli Venäjän Kaukoidässä runsaasti, aina Kamtsarkalla saakka.

Kun maailmankuulu ex-maanmiehemme Nordenskiöld ensi kerran saapui maihin Beringin salmen jälkeen, häntä tervehti joku landsman Paraisilta: ”Jaså, det måste vara herr Nordenskiöld själv, eller hur!”

Itse asiassa en muista, mitä sanoja käytettiin, joten keksin tuon yllä olevan repliikin itse, mutta itse asian pitäisi oleman tosi.

Suomalaisten kaukopurjehtijoiden toiminta Kaukoidässä oli varsin vilkasta. Vladivostokin lahden kartoitti suomalainen meriupseeri Jägerskiöld ja Vladivostokin perustamisessa kapteeni Höökillä (капитан Гек) oli tärkeä roolinsa, joka vieläkin siellä tunnetaan.

Mutta olihan niitä suomalaisia merimiehiä kaikkialla. Itse Kalle Aaltonen rehvasteli:

ja kysy joka kaupungiss’ neekerien,

missä käynyt on Suomen ”boys”,

ja näytä sitten joukosta sellainen,

jok’ ei kanssani ryypännyt ois!

Entisajan merimieselämä, ennen konttilaivojen ja supertankkereiden tuloa, kului paljolti satamissa ja merimiehet olivatkin ajan todellisia kosmopoliitteja, joilta yleensä myös sujui ainakin engelska ja usein muutama muukin kieli. Rotuennakkoluuloista ei ainakaan laulujen perusteella ollut tietoakaan, erivärisellä seuralla sen sijaan kerskailtiin.

Mutta nyt ei taida Suomen lippua enää juuri löytää Itämerta kauempaa? Short Sea-yhteydet pelaavat hyvin Euroopan satamista eikä meillä kohta ole edes kotimaisia Ruotsin- tai edes Viron laivoja.

Kuitenkin maamme on riippuvainen merenkulusta ja taitaa meriklusteri teollisuudessakin menestyä kohtalaisesti.

Sen sijaan tietoisuutemme merellisestä menneisyydestä tuntuu hyvin heiveröiseltä. Olisikohan siinä asia, johon kannattaisi panostaa?  Harvalla maalla on yhtä hienoa merihistoriaa, mutta eipä sitä kansainvälisessä seurassa, esimerkiksi Tall Ships’ Racessa huomaa!

Purjelaivasäätiön Helena on söpö ja varmaankin hyvä purjehtija, mutta entäpä, jos meillä olisi ihan oikea purjelaiva? Pieni fregatti tai edes priki? Brigantiini? Eikö John Nurmisen säätiö ole asiasta innostunut? Entä Ilkka Herlin ja Koneen säätiö? Purjevoimaa puhtaiden merien puolesta? Siinä ilmaiseksi hyvä tunnus!

Vai onko se vain niin, ettei ole asiasta innostuneita ihmisiä? Jos meillä oli varaa 1700-luvulla rakentaa pilvin pimein komeita purjelaivoja, niin ehkä nyt tänäkin päivänä voisi köyhä maa-parkamme, ponnistuksensa yhdistämällä, saada aikaan edes yhden?

Hallitse Britannia!

Hallitse, Britannia!

Brittiläinen imperiumi oli vakavasti otettava suure vielä maailmansotien välillä. Toki Stalin totesi oikeutetusti vuonna 1939 saksalaisille, että muutaman tuhannen britin ylläpitämä valta Intiassa oli ”naurettava” asiain tila. Saksalaiset olivat samaa mieltä ja pyrkivät sen korjaamiseen.

Yhtä kaikki, eurooppalainen imperialismi oli tuossa vaiheessa ehkä jo saavuttanut ylikypsyyden asteen ja henkisesti sen kestämättömyys alettiin jo tuntea, kuten ilmenee vaikkapa George Orwellin muistelmista. Silti vanha mentaliteetti piti pintansa.

Tuohonkin aikaan englanti oli Suomessa rahvaan kieli. Sadat tuhannet suomalaiset olivat oppineet sitä siirtolaisina Amerikassa ja tuhannet ja taas tuhannet työskentelivät merillä, jossa englantia oli pakko osata, enemmän tai vähemmän.

Sivistyneistön englannin taito oli ymmärrettävästi heikonlainen, koska harvempi jaksoi enää sitä opiskella, kun saksa ja ranska olivat tärkeämpiä ja ruotsikin joka tapauksessa välttämätön.

Toki mielenkiintoa oli. Englantilaisia romaaneja oli meilläkin tietysti julkaistu jo iät ja ajat ja muutamat klassikot kuten Robinson Crusoe (Risto Roopenpoika) tai Swiftin Gulliver kuuluivat jokaisen kansakoulun käyneen yleissivistykseen.

Runouden laita oli toisin ja siksi olikin merkkitapaus, kun Yrjö Jylhä vuonna 1929 julkaisi suomennosvalikoiman ”Hallitse, Britannia!” Vuonna 2013 siitä muuten otettiin uusintapainos.

Sen kirja ansaitseekin. Suomennokset ovat hienoja ja iskeviä. Viimemainittu adjektiivi jotenkin sopii myös nyrkkeilijänä tunnetulle Jylhälle. Tämä on tuhtia tavaraa eikä mitään hempeilyä.

Kannattaa hieman pohtia, miksi mukaan päässeet runot ovat juuri ne, jotka siellä ovat. Sivumennen sanoen niihin ei kuulu tuo otsikossa viitattu Britannian vanha epävirallinen kansallislaulu.

Sen sijaan mukana on sellaista ainesta, joka kertoo imperiumin rakentajien rohkeudesta, meren vaarojen uhmaamisesta ja traagisesta menehtymisestä. Mukana ovat S.T. Coleridgen balladi vanhasta merimiehestä, Charles Kingsleyn ”Viimeinen merirosvo” ja Henry Newboltin ”Kaikki amiraalit” (Kaikk’ amiraalit Englasnnin on saaneet sankarin maineen/ ja iäti nimi Nelsonin soi pärskeessä jokaisen laineen…).

Keskeinen osa valikoimaa käsittää kuitenkin Kiplingin ylistyslauluja brittiläiselle imperiumille (Balladi idästä ja lännestä, Kuolleitten laulu). Kaikille on ominaista uljas maskuliinisuus ja tämä koskee myös Oscar Wilden Balladia Readingin vankilasta.

Toki Kiplingin Mary Gloster antaa aavistaa, että vanha henki on rappeutumassa ja ”Harrarin ja Trinity Collegen” jonninjoutavuudet ovat uudessa, kuihtuvassa (”Missä ovat lapsenne?”) polvessa syrjäyttämässä meren urhojen pelottoman pioneerihengen.

Hienoja runojahan nuo ovat ja arvaan, että kirjallisuudentutkijat niitä yhä syynäävät surennuslaseineen. Tarkoitan sellaisia hahmoja kuin Humphrey Van Weyden Jack Londonin Merisudessa.

Itse asiassa kelpo Humphreystä tuli kuin tulikin luonnonvoimia vastaan taisteleva sankari, kun kova paikka tuli eteen, mutta tämä on jo toinen juttu.

Nyt huomiotani kiinnittää se, että tällaisen kokoelman julkaiseminen nykypäivän Englannissa herättäisi varmaankin protesteja ja saisi osakseen älymystön ylenkatseen. Se, mikä oli normina sata vuotta sitten, on nyt kiellettyä.

Toki vanhaa kirjallisuutta sopii yhä lukea, mutta minusta tuntuu, että ihmisten oletetaan silloin käyttävän jonkinlaista suodatinta. Postmodernissa maailmassahan ei mikään ole aitoa, joten ironinen lukutapa tarjoutuu luonnostaan. Aika huvittava imperiumihan se brittiläinen oikeastaan olikin.

Kun tuoreessa muistissani on myös Jack Londonin Merisusi, tuntuu tuon vielä suhteellisen tuoreen 1900-luvun alun kirjallisuuden lukeminen nykyhetkellä suorastaan rienaavalta, mikäli siihen suhtautuu vakavasti.

London itse tiettävästi samaistui susiinsa ja käytti itsestäänkin tuota nimeä. Hän nosti eläimen ja erityisesti petoeläimen ihanteekseen, joskin samaan aikaan viehättyi myös sosialistisista aatteista. Toki esimerkiksi Rautakorko on sekä älyllisesti että kirjallisesti muutaman kertaluokan verran alemmalla tasolla kuin hänen parhaat teoksensa. Sen etuna on kuitenkin poliittinen korrektius…

Mikäli sen sijaan otetaan esimerkiksi Elsinoren kapina tai Merisusi, törmätään aivan huikeaan elitismiin ja suoranaiseen rasismiin, joka nostaa anglosaksisen rodun korkealle muiden yläpuolelle ja pitää sen maailmanherruutta väistämättömänä.

Noihin teoksiin kuuluu myös ihmisen sijoittaminen alimmalle, eloonjäämistaistelun tasolle, jossa sivistyksen pintakiilto lakaistaan pois ja jäljelle jäävät murisevat ja raatelevat pedot. Siinä maailmassa voittaa kovin ja katalin.

Väitetään, että London ihaili merisuttaan, Susi-Larsenia, joka oli hänen oma ihannekuvansa ja asialle löytyy katetta hänen sanavalinnoistaan. Eihän tässä uutta ole, vastaavia rosvohahmoja toki löytyy länsimaisen kirjallisuuden sankareina Byronista Schilleriin.

Nykyään rosvon sankaruus lienee itse asiassa jo normi, mutta rosvolla ja rosvolla on eroa. ”Systeemiä” vastaan pärjäävät rosvot antoivat ehkä mukavan samaistumiskohteen poroporvarille ja antavat yhäkin.

Londonin häikäilemättömät ”yli-ihmiset” ovat toista maata. Luulen, että harva pystyy lukemaan Merisutta tuntematta vastenmielisyyttä sen nimikkosankaria kohtaan. Ehkäpä juuri hänestä voidaan löytää sitä myyttistä ”ihmisvihaa”, joka nykyään kuulemma vaivaa monia poliitikkojammekin?

Yhtä inhoa lienet sä kristitty, pakana/ merisuden murinaa ruotelin takana?

Mikäli Jack Londonia, kuulemma eniten käännettyä amerikkalaista kirjailijaa, verrataan niihin britteihin, jotka Yrjö Jylhä valitsi suomennettaviksi kokoelmaansa, voidaan havaita selviä eroja.

Londonin sankarit ovat pohjimmiltaan elukoita, joskin komeita lajissaan. Kipling sen sijaan kunnioittaa sivistystä, vaikka toteaakin vanhan kunnon merikarhun ylenkatsovan sen ylihienostuneita ilmentymiä. Molemmat toki ovat ylpeitä omasta anglosaksisesta perinnöstään ja uskovat sen ylivoimaisuuteen.

Tuohon aikaan kirjoista kaiketi haettiin usein aineksia elämän syvemmäksi ymmärtämiseksi. Viihteeksi tehdyt kirjat kuitattiin roskana, jota oli oikeus ylenkatsoa siinä kuin pornografiaa tai vastaavaa helppohintaisuutta.

En ole ihan varma, mitä lukijat etsivät nykyisestä bestseller-kirjallisuudesta, ehkä lähinnä jonkinlaisia vinkkejä siihen, millaisia asioita kannattaa harrastaa pyrkiessään luomaan brändiään? Intelligent life- tai Image- lehtien nimi ja sisältö lienevät varteen otettava oire siitä, mihin pyritään.

On suositeltavaa lukea vanhaa kirjallisuutta jo pelkästään sen takia, että huomaisi, millaisessa ja miten nopeassa liikkeessä länsimainen aatemaailma ja yhteiskunnallisesti sallittu puhetapa ovat.

Itse asiassa tuntuu paradoksilta, että tuota kirjallisuutta saa yhä vapaasti lukea. Sen siteeraaminen sen sijaan saattaisi kai jo tuottaa paitsi yleistä paheksumista, myös rangaistuksen? Vai onko tämä vasta tulevaisuuden musiikkia? Onnittelut joka tapauksessa sille, joka hoksasi julkaista uudelleen Jylhän suomennoskokoelman!