Sensuroimatonta seikkailua

 

Etelämeren sankarit

 

Jack London, Ihmissyöjäin saarilla. Suomentanut Aune Tudeer. 2. painos, Otava 1937, 295 s.

 

Jack Londonin kirjoista olen kirjoittanut ennenkin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jack+london ). Hänhän oli omassa elämässäänkin monenlaista kokenut seikkailija ja samalla hyvin tuottelias kirjailija, joka ryyppäsi itsensä hengiltä jo nelikymppisenä. Londonin motto oli hieman pueriililta kuulostava:

I would rather be ashes than dust!
I would rather that my spark should burn out in a brilliant blaze than it should be stifled by dry-rot.
I would rather be a superb meteor, every atom of me in magnificent glow, than a sleepy and permanent planet.
The function of man is to live, not to exist.
I shall not waste my days in trying to prolong them.
I shall use my time

 

London kannatti aikansa aatteita, kuten esimerkiksi eugeniikkaa ja eräänlaista ohjelmallista, darwinismiin perustuvaa rasismia, joka sangen selvänä esitetään hänen kirjoissaan. Hän esiintyi myös aktiivisesti eläinten raakaa kohtelua vastaan.

 Hän halveksi rappeutunutta alaluokkaa, mutta saarnasi samaan aikaan työväenhenkistä sosialismia, minkä johdosta hän oli yksi Neuvostoliiton suosituimpia kirjailijoita ja myös omien taistolaistemme suosikki. Nämä lukivat yhä uudelleen hänen uskomattoman naiivia kirjaansa Rautakorko, joka kuvaili tulevaisuuden säälimätöntä kapitalistista diktatuuria.

Juuri Londonin kynästä on kotoisin myös se ylenpalttisen vihan ja halveksunnan täyttämä kuvaus lakonrikkurista (scab -syöpäläinen), jota sittemmin on hurmahenkisen vasemmiston ja jopa ay-liikkeen piirissä loputtomasti toisteltu.

Suomessa Londonin kirjat kuuluivat enimmäkseen ajanvietekirjallisuuden osastolle, mm. pehmytkantisen Riksin sarjan niteisiin. Erätarinat, kuten Erämaan kutsu tai Susikoira kiehtoivat monia, muistan sen itsekin.

Itse pidän Londonin kirjoista eniten Martin Edenistä, joka on omaelämäkerrallinen kuvaus autodidaktin noususta aikansa sivistyneistön pariin, jossa hän myös oppii ymmärtämään, että maailmassa on kyllä noita hänen kaipaamiaan korkeampia arvoja, mutta että ajan sivistyneistö ei ymmärrä niistä mitään, kunhan vain briljeeraa tyhjillä muodoilla ( https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=martin+eden ).

Myös Merisusi on ehdoton klassikko ja samaa voi sanoa myös Elsinoren kapinasta, jossa vilahtaa myös suomalaisen merimiehen hahmo.

Ihmissyöjäin saarilla (Adventure, 1911) on nimensä mukaisesti ennen muuta seikkailu. Etelämeren saaret, ainakin Hawaiji olivat merenkulkija Londonille hyvin tuttuja, mutta tässä tapauksessa liikutaan trooppisilla Salomonin saarilla, jotka ovat oikea kuumepesä ja maanpällinen helvetti.

Saaria asuttavat puoli-inhimilliset ihmissyöjät, jotka tilaisuuden tullen pistelevät poskeensa valkoisen miehen ja tietysti muunkin väriset, mikäli saavat siihen tilisuuden. Kuitenkin kirjan sankari, englantilainen herrasmies on perustanut saarille plantaasin, johon onnistutaan aina värväämään muutamaksi vuodeksi kerrallaan paikallisia työntekijöitä. Jos kaikki menee hyvin, ovat tuototkin suuria.

Valkoinen herra hallitsee henkisellä ylemmyydellään ja ennen muuta pelottomuudellaan. Väki on kieroa ja kapinointia hautovaa ja jos sille paljastaa pelkonsa, on peli pelattu. Kuitenkin sankari pystyy hallitsemaan rautaisella tahdonvoimallaan vielä kuumehoureisenakin, jolloin hän pystyy liikkumaan vain alkuasukkaan selässään kantamana.

Hänellä on kuitenkin aina mukanaan pistooli, joko revolveri tai peräti uusinta teknologiaa edustava puoliautomaatti, jollaisen amerikkalainen John Moses Browning keksi vuonna 1896. Siitähän tuli meilläkin yleiskäsite, joka kansankielisessä muodossaan kantoi nimeä ”roolinki”.

Suuri muutos syrjäisen plantaasin elämässä tapahtuu, kuin sinne saapuu amerikkalainen tyttö. Kyseessä ei ole mikään hepsankeikka, vaan omaa laivaansa kipparoinut nuori nainen, joka on peloton ja taitava merenkävijä ja sitä paitsi mestariampuja.

Kuten jokainen arvaa, seurauksena on romanssi, mutta tällä kertaa aivan poikkeuksellinen. Tyttö, jolla itse asiassa on pojan sielu, on luonteeltaan seikkailija ja omaa vapauttaan mustasukkaisesti valvova henki, joka vihaa ajatustakin tulla sidotuksi johonkin mieheen.

Plantaasille saapuu sitten vielä toinenkin miespuolinen sankari, joka on todellinen seikkailija ja hurjapää viimeistä piirtoa myöten. Niinpä kahden miehen välille syntyy lopulta omalaatuinen kaksintaistelu ihan sanan varsinaisessa merkityksessä ja voittaja saa lopulta myös kesyttömän amatsonitytön, jossa uinuva nainen viimeinkin herää.

Kirjan kiinnostavimpia piirteitä on sen poliittinen epäkorrektius, joka on ominaista Londonin muillekin kirjoille. Tässäkin kirjassa esitetään sumeilematta paikallisten alkuasukkaiden olevan tavattoman rumaa, lahjatonta ja eläimellistä väkeä, toisin kuin esimerkiksi tahitilaiset, joita kirjan tyttö käyttää saattueenaan.

Intoutuessaan filosofoimaan sankari lausuu tylyn tuomion alempien rotujen kohtalosta pitkällä aikavälillä: kelvottomien täytyy kuolla. Luulen, että alkukielellä käytetty termi on the unfit. Sehän liittyi Darwinin teoriaan survival of the fittest. Päälle päätteeksi sankari vakuuttelee useaan otteeseen, että paikallista väkeä voi hallita vain kovuudella. Toisaalta myös reiluus on tärkeä tekijä, vaikka alkuasukkaiden primitiivinen mieli ei kykenekään aina ymmärtämään, mikä on reilua ja mikä ei.

Siitä, että ymmärrettäisiin alueen kuuluvan sen asukkaille, ei kirjan henkilöillä ole aavistustakaan. Miksi sellainen, jota he eivät osaa hyödyntää, kuuluisi heille? Valkoinen mieshän on oikeutettu hallitsemaan juuri siksi, että hän kykenee valjastamaan luonnon uinuvat voimat ihmiskunnan palvelukseen, lienee ajatuksenjuoksu ollut. Näin ainakin päättelen.

Joka tapauksessa tässä kirjassa ei alkuasukkaiden sivistämisen hyväksi tehdä yhtään mitään. Sen sijaan he kyllä saavat työstään palkkioksi rahaa, jolla voi ostaa tupakkaa, alkoholia, kangasta aseita, veitsiä ja vastaavaa. Mitään sellaista he eivät tietenkään olisi kyenneet hankkimaan omiin oloihinsa jätettyinä.

Maailman kehittyminen nykyiselle tasolleen on toki ollut prosessi, jonka aikaansaamiseen on täytynyt olla riittäviä kiihokkeita. Anglosaksisen rodun seikkailu- ja uudisraivaajahenki on varmasti ollut tärkeä tekijä nykyaikaisen maailman synnyssä. Peli on usein ollut raakaa ja varmasti epärehellistäkin, mutta nopeasti se on maailmaa muuttanut.

Se intohimo seikkailuun, jonka London toi julki edellä esitetyssä motossaan oli myös Kiplingin ja monien muidenkin ylistämä. On epäilemätöntä, että sillä on ollut merkittävä roolinsa modernin maailman synnyssä, olipa tämä sitten hyvä tai paha asia. Ehkäpä se on nähtävä vain väistämättömänä kohtalona.

Vanhat kirjat auttavat ymmärtämään, miten asiat on joskus nähty ja esitetty. Siinä on niiden hyödyllisyys.