Klondyken varsilta

 

Armoton luonto

 

Jack London, Kultaa ja kuntoa. Romaani Klondykestä. Suomentanut J. Saastamoinen. Arena-kirja 1970. 294 s.

 

Jack Londonin kirjoista on tullut kirjoitettua kerran jos toisenkin. Merisusi löytyi kodin kirjahyllystä ja Kazan, susikoira, Erämaan kutsu ja monia muita ilmestyi Riksin sarjassa ja niitä sai satasella eli kympillä (vaiko peräti vitosella?) Matkahuollon kioskista.

Londonin repertuaari on aika laaja ja romaanien tapahtumapaikat ulottuvat Etelämereltä Alaskan vuoristoihin ja San Franciscon lahdelta Japanin merelle. Toisin kuin monet ajan viihdekirjailijat, hän myös tunsi nuo paikat omasta kokemuksestaan.

Tässä kirjassa nuori toimittaja lähtee kymiltään ja arkajalkana (sorefoot) Klondyken kultakentille, jossa pian parkkiintuu eteväksi ja kestäväksi erämieheksi. Tällaisen reissun teki kirjailija itsekin.

Kuvaukset siitä, miten sadat ja tuhannet miehet sananmukaisesti juoksivat kilpaa tekemään valtauksia Klondyke-joen varrelta eivät siis ainakaan välttämättä ole mielikuvituksen tuotetta.

Luultavasti kokemusta oli myös suurten ruokavarastojen vaivalloisesta kuljettamisesta jalkaisin vuorten yli ja huimista koiravaljakkoajoista, nälästä, keripukista, vaarallisista jäätiköistä ja elämästä kullankaivajien häthätää kyhätyissä ”kaupungeissa”.

Joukko on sekalaista ja kaiken maailman saalistajat keräävät suuria voittoja myös ”selustassa” ruokkien ja huvittaen kullankaivajia Täällähän myös Trumpin dynastian rikkauksien alkupääoma kerättiin.

Kullan perässä juoksevien miesten huijaaminen on aika helppoa ja sellaistakin tietysti tapahtuu.

Erämaassa vieraanvaraisuus ja vaarassa olevan pelastaminen on ehdoton laki ja ne, jotka siitä laistavat, eivät ole enää edes ihmisarvoisia. Tämä laki koskee kaikkia, yhtä hyvin intiaaneja kuin valkoisia, eikä siitä saa odottaa tai ottaa palkkiota. Muussa tapauksessa voi odottaa jopa hirttotuomio.

 

Jotkut teemat näyttävät toistuvan Londonin kirjoissa ja muuan sellainen on tuo suomennoksen otsikossa mainittu ”kunto”. Toinen on yli-ihmisteema, jonka tapaamme eeirtyisesti Elsinoren kapinassa, Merisudessa ja Etelämeren seikkailuissa ja kolmas on sivistyneen naisen ilmestyminen karujen luonnonvoimien keskelle.

Nämä Londonin naiset muistuttavat hieman Tarzanin Janea. He pursuavat naisellista viehätysvoimaa samaan aikaan, kun myös loistavat rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan, muutenhan he olisivat noissa ympäristössä pelkkä riesa.

Tässä kirjassa nainen on intiaaniheimon skotlantilaisen päällikön tytär, joka on kuullut puhuttavan rakkaudesta -asiasta, josta intiaaneilla ei ole mitään käsitystä, saati mielenkiintoa.

Kohdattuaan miehekkyydellään loistavan entisen arkajalan intiaaniksi kasvanut nuori skotlannitar rakastuu korviaan myöten ja karkaa yhdessä tämän kanssa.

Teko on petos heimoa kohtaan ja tuo takaa-ajajat kintereille. Pariskunta näkee nälkää ja morsian kuolee, mutta jättää ikuisen muiston nyt vasta myös sankari ymmärtää naisellisen rakkauden suuruuden ja pyyhkii pois mielestään joskus lukemansa Schopenhauerin viisastelut.

Tämän jälkeen hän on valmis tekemään kaikkensa valloittaakseen toisen erämaan tyttären, joka on yhtä naisellinen kuin erätaitoihin perehtynyt ja ruikuttamatta vaikeuksia kestävä.

Ja onhan kirjassa vielä muuan teema, joka esiintyy muissakin kirjoissa. Sen voisi tiivistäen ilmaista: ihmisiähän koiratkin ovat. Joihinkin kiriin voi rakastua ja niiden silmissä kuvastuu merkillinen ja salaperäinen kaiho ja viisaus. Ehkä ne ovatkin parannettu painos ihmiskunnasta?

Merkillinen mies tuo London. Seikkailija ja jätkä, autodidakti, nousukas ja yksityisajattelija ja aikansa aatteiden tulkki. Tavattoman ahkera kirjoittaja ja samaan aikaan armoton juoppo ja kirjoittamisella rikastunut porho. Tuotanto on epätasaista, mutta parhaimmat teokset ovat alansa valioita.

Tämä nyt ei ehkä kuulu Londonin tuotannon parhaimmistoon, mutta paremmin tätä lukiessa aika menee kuin televisiota katsellessa.