Eurooppalaista Savon sydämessä

 

”Savon Pariisi”

 

      Turun rauhassa 1743 Ruotsi luovutti Venäjälle alueen, joka vastasi myöhempää Kymen lääniä, lisättynä osalla Mikkelin läänien aluetta. Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan jälkeen myös Lappeenranta, Hamina ja Savonlinna kuuluivat nyt Venäjään.

     Uusi raja ymmärrettiin jo Tukholmassakin turvattomaksi, eikä edes sen kulusta päästy yksimielisyyteen, vaan osapuolet vetivät rajalinjoja eri tavoin ja niiden väliin jäi ns. riitamaa, joka ei kuulunut kummallekaan.

     Venäjän puolella oli rajan tuntumassa linnoituksia ja kaupunkeja, joissa voitiin pitää merkittäviä varuskuntia, mutta Suomen puolella vain metsiä ja kaskiahoja sekä hajallaan savupirteissä asuvia savolaisia, jotka elivät aika vaatimattomasti omillaan, hakien vain suolaa rannikkokaupungeista. Hyvin hankalaahan sekin oli.

     Sotilaalliselta kannalta oli syntynyt tyhjiö, joka oli jollakin tavoin täytettävä. Ruotsin ruotuarmeija koostui lähinnä rengeistä, jotka viljelivät oman torppansa maita ja kävivät kerran vuodessa manöveereillä, jotka kestivät vain pari viikkoa. Kasarmeissa palvelevaa väkeä oli hyvin niukasti eikä sitä Savossa ollut lähimaillakaan. Muutenkin siellä oli ruotusotilaita kovin vähän.

     Tilannetta pyrittiin korvaamaan perustamalla Savon prikaati, johon kuului ruotujoukkojen lisäksi suunnilleen saman verran uuden aselajin edustajia, värvättyjä jääkäreitä, joiden aseena oli kauaskantoinen rihlattu tussari (studsare) ja jotka taistelivat hajamuodostelmissa.

     Lisäksi luotiin Saimaan laivasto, jonka ytimenä oli niin ikään värvätty miehistö. Savon prikaatilla oli lisäksi pieni tykistökin.

     Tämä merkitsi sitä, että tarvittiin pari kertaa normaalia enemmän upseeristoakin, joka asui Savossa virkataloissaan ja oli aina valmiina palvelukseen. Upseeristoa myös koulutettiin paikan päällä, Rantasalmella sijaitsevassa Haapaniemen sotakoulussa, joka oli myöhemmän Haminan kadettikoulun edeltäjä.

     Savon prikaati, jonka koko vaihteli noin 2000 miehestä jopa 4000:een vastasi varsin laajasta alueesta ja kuvaavaa on, että sen komentaja saattoi asua Heinolassa saakka. Savohan kuului Heinolan maaherrakuntaan, Heinola höfdingedöme.
     Joka tapauksessa voidaan karkeasti arvioida, että reilusti yli sata upseeria, yleensä pikkuaatelia ja enemmän tai vähemmän aikansa kulttuuriin koulutettua miestä perheineen asui suhteellisen lähellä Venäjän rajaa ja aika lähellä toisiaan. Itse asiassa tämä taisi olla enemmän kuin missään Suomen kaupungissa.

     E.S. Tigerstedt esittää tutkimuksessaan Savon prikaatien upseerien määräksi Suomen sodassa 1808-1809 147 henkeä, mutta kun mukaan lasketaan siihen osallistuneita aliupseereita ja siviilivirkamiehiä, tulee yhteismääräksi jopa 326. Osa asui pohjoisempana, prikaatiin kuuluivat myös Karjalan jääkärit ja Karjalan rakuunat, jälkimmäisiä kyllä asetettiin Savon rakuunataloista.

Aatelitoon kuului ruotujoukkojen upseereista Tigerstedtin mukaan 65%, mutta värvätyissä osuus oli pienempi. Upseerien suvut olivat usein vierasta, esimerkiksi saksalaosta alkuperää, mutta yleensä ne olivat asuneet paikkakunnilla jo yli sata vuotta ja suomenkielikin oli tullut jokapäiväikseksi, joskus väitettiin, että sitä osattiin paremmin kuin ruotsia.

     Kaupungittomaan Savoon saattoivat sen jälkeen tunkeutua 1700-luvun kulttuurivirtauksetkin sinne sijoitetun upseeriston kautta. Joroisten kartanoyhteisöä kutsuttiin jopa ”Savon Pariisiksi” tai ”pikku Pariisiksi”.

     Upseerien virkataloja Savossa oli yli sata ja suoranaisia keskittymiä syntyi sekä Etelä-Savoon Mikkelin tienoille että Pohjois-Savon rajalle, Juvan, Joroisten ja Rantasalmen alueelle. Kulttuurista merkitystä oli myös Rantasalmella sijaitsevalla Haapaniemen sotakoululla, jossa ranska oli tärkein oppiaine heti matematiikan jälkeen.

     Vanhan sanonnan mukaan Savon kartanoissa puhuttiin ruotsia, ymmärrettiin suomea ja opittiin ranskaa. Viime mainittu oli avain aikakauden etummaisiin kulttuurivirtauksiin.

     Niistä alettiin kiinnostua vauraimmissa kartanoissa, kuten Joroisten Järvikylä ja Frugård, joihin alettiin 1700-luvun lopulla rakentaa ikkunoita, saleja ja kaakeliuuneja. Uudentyyppisissä tiloissa oli mahdollista pitää tanssiaisia ja assemblé-kutsuja. Juhlia näyttää olleen sangen tiheästi ja suurimpien vierasmäärät kuuluvat olleen peräti sadoissa.

     Tällaisissa kutsuissa syötiin ja juotiin uudenlaisia herkkuja, kuten säilyneet ostoslistat osoittavat. Viinejä ja jopa samppanjaa saatiin Savoonkin, jossa kansallisjuomana oli ollut kokkelipiimä. Toki olut ja viinakin olivat jo vanhastaan tunnettuja.

     Näissä tilaisuuksissa esitettiin myös teatterikappaleita ja musiikkia. Savon jääkärirykmentillä oli oma soittokunta, joka sijoitettiin vuonna 1803 Joroisiin ja siitä kantoi huolta rykmentinkomentaja, eversti J.A. Sandels, joka vaati, että soittajien oli harjoiteltava vähintään kaksi kertaa viikossa. Talvisin he musisoivat kartanoissa.

     Soittajien määrä näyttäisi olleen 5-9 ja enemmänkin saattoi olla, koskapa vuonna 1807 sen varusteisiin kuului 16 klarinettia, kolme fagottia, kaksi rumpua, neljä valthornia, bassorumpu ynnä muuta. Nuotistoon kuului 409 kappaletta.

     Savon Pariisin kukoistusaika alkoi 1770- ja 1780-lukujen vaihteessa ja kesti pitkälle 1800-luvulle saakka. Ajan oloissa melko suurellisen elämänmuodon mahdollistivat Järvikylän, Frugårdin, Braseborgin ja Vättilän tapaiset suuret kartanot yhdessä tuon ajan armeijan luomien mahdollisuuksien kanssa.

     Joroisten läheisyydessä sijaitsi myös Rantasalmen kartanokeskittymä ja Haapaniemen sotakoulu ja lisää säätyveljiä löytyi tarvittaessa Juvalta, Puumalasta ja Sulkavalta, joissa kaikissa oli kymmenkunta virkataloa, osa toki vaatimattomia, mutta sosiaalinen paine ja kruunun normit rakennusten ja vaatetuksenkin suhteen erottivat 2-3 prosenttia Savon asukkaista omaksi herrasväen ryhmäkseen. Upseereita näistä oli suuri osa.

     Sulkavalla oli tähän aikaan kahden pappilan lisäksi herrasväen eli lähinnä upseerien taloja Hyvärilä, Partala, Eerikkälä, Iitlahti, Kommerniemi, Tiittala, Hyypiölahti, Hasula, Tannila ja Harakkaharju sekä Kaipolan vääpelin puustelli.

     Juvalla etenkin Grotenfeltien Wehmaan kartano nousi seudun mahtavimmaksi ja siinä oli mahtavimmillaan peräti puolensataa torppaa.

     Savoon sijoitetussa upseeristossa palveli myös joitakin riikinruotsalaisia, jotka saattoivat matkustaa osaksi vuotta Ruotsiin ja palata sitten taas hoitamaan virkaansa paikan päällä. Sellainen oli tuo mainittu Johan August Sandels ja emämaasta olivat kotoisin myös G.K. von Döbeln ja D.M. (David Magnus) von Klingspor. Tigerstedtin mukaan ruotsinmaalaisia upseereita oli Savon prikaatissa Suomen sodassa kymmenkunta. Döbeln oli hankkinut kokemusta Ranskan armeijassa ja jopa Englannin ja Ranskan välisessä siirtomaasodassa Intiassa.

     Ranskan, vanhan liittolaisen armeijassa oli jopa erityinen rykmentti Royal Suédois (ks. Vihavainen: Haun royal Suédois tulokset ), joka oli tarkoitettu ruotsalaisille upseereille ja ranskalaiset vaikutteet levisivät meille myös suoraan tätä kautta. Valistuksen henki ilmeni myös Amerikan vapaussodassa, johon Sprengtporten oli turhaan pyrkinyt ja johon Savon prikaatin Kustaa III:n sodan ajan komentaja Curt von Stedingk otti osaa (ks. Vihavainen: Haun stedingk tulokset ).

     J.L. Runeberg kuvaa Döbelnin valistusaatteiden kannattajaksi ja suorastaan ateistiksi, joka kieltäytyy ottamasta vastaan pappia sairasvuoteelleen: ”Prelaatti pois ja laittakaa, ettei täällä liehakoi… Turhuutta paljon, tohtor’, uskotahan, ma lienen vapaauskoja jos ken…”

     Valistusaatteista hurmaantunut G.M. Sprengtporten puolestaan halusi nähdä itsensä Suomen George Washingtonina ja hänen haaveilunsa itsenäisestä Suomesta olivat selvää noiden aatteiden vaikutusta. Samaa on myös sanottava Anjalan liitosta, ajatus kuninkaan vastustamisesta ”kansalaisten” toimesta järkiperustein oli kovin moderni asia.

     Venäläinen upseeristo oli jopa vielä suuremmassa määrin aikansa ja maansa älymystöä kuin konsanaan suomalainen. Oppisivistyneistö oli siellä vähäistä ja papisto oli yleensä oppimatonta.

      Venäjällä korkeampi aatelisto opetteli tuohon aikaan ranskaa kotiopettajilta ja saavutti usein lähes natiiveihin verrattavan taidon ja jo 14-portaisen rankijärjestelmän alimmallakin portaalla olevia pidettiin henkilökohtaisina aatelisina, siis vänrikistä ja kornetista alkaen.

     Venäläinen upseeristo oli koostumukseltaan sangen monikansallista ja etenkin saksalainen aines käsitti siitä suuren osan (ks. Vihavainen: Haun polyglotteja tulokset ). Myös skotteja ja muita brittejä oli korkeilla paikoilla, kuten täällä Suomen suunnalla palvelleet de Lacy (Lassy), Bruce, Greig, Barclay de Tolly.

    Ranskalaisia, kuten muuan Katariinan ystävä Farage, jonka omat baškiirit Kustaa II:n sodassa vahingossa tappoivat, kuin tämä ei osannut sanaakaan venäjää, oli aina mukana venäläisten joukoissa.

     Saksalaisissa upseereissa oli ruhtinassukuisiakin, kuten Anhalt-Bernburgin prinssi Viktor Amadeus, joka sai surmansa Kärnäkosken taistelussa. Myös Ranskassa asustanut maailmanmies ja suuri seikkailija Nassau-Siegenin prinssi (ks. Vihavainen: Haun nassau-siegen tulokset) lienee luettava saksalaiseksi.

     Mukana oli paljon muitakin. Kustaan sodasta voi mainita italialaisen kreivi Littan ja Suomen sodasta markiisi Pauluccin, joka näyttää olleen innokas järjestämään sotivien osapuolten yhteisiä illanviettoja.

     Uudenlaisen kulttuurin vaikutuksen aikakauden upseeriston piirissä tuntee elävästi myös siinä tavassa, jolla puolalaista juurta oleva tunnettu kirjailija Faddei (Tadeusz) Bulgarin kertoo muistelmissaan upseerien herkuttelusta vallatussa Kuopiossa vuonna 1808: kauppiaan talo otettiin viinivarastoineen upseerien käyttöön ja sen ikkunaan kirjoitettiin ranskaksi: diner et souper, punch, sabaillon, vins et liqueurs pour les bons amis eli kerrottiin, että hyville ystäville oli tarjolla kaikenmoisia herkkuja, aina sabaillonia myöten (makeasta viinistä munankeltuaiseen vatkaten tehtyä hyydykettä).

     Venäläiselle upseeristolle aikakauden aatteet tulivat sittemmin hyvinkin läheisesti tutuiksi, kun taisteltiin Napoleonin joukkoja vastaan Euroopassa. Vuoden 1825 dekabristikapina oli tuon tuttavuuden hedelmä ja siihen osallistuneita pidettiin sittemmin vankeina myös Viaporissa ja Ruotsinsalmessa (Kotkassa). Jälkimmäiseen linnoitukseen oli jo vuoden 1795 Puolan jaon jälkeen siirretty 400 kapinoitsijaa.

     Voidaan todeta, että valistusajan ranskalainen kulttuuri tavoitti 1700-luvun lopulla sekä ruotsalaisen -ja siis myös suomalaisen- että venäläisen upseeriston ja merkitsi molemmissa tapauksissa suurta tapojen hienostumista. Uusi rationaalisuus ja helpottunut kanssakäyminen Suomen sodan ankeina aikoina ilmeisesti ainakin jossain määrin myös lievensivät sodan aiheuttamia kärsimyksiä (vrt. Tykkipursiyhdistys: Herrasmiessodan piirteet Kustaa III:n sodassa ).

     Ja, kuten sanottu, Savoonkin levisivät edes jollakin tavalla niin valistusajan aatteet ja kulttuuri, kuin ranskan kieli ja empiretyyli. Herrojen keskuudessahan ne kukoistivat, mutta varmasti vaikuttivat tavalla tai toisella laajemminkin. Ei Savosta mitään Itä-Karjalan tapaista takapajulaa tullut. Toki muistamme, että Petroskoissakin hallitsi aikanaan suuri aikansa kulttuurihenkilö Gavriil Deržavin (ks. Deržavin - Поиск ).

 

Kirjallisuutta:

N.G. Grotenfelt, Hovi Savossa, WSOY 1995

Faddei Bulgarin, Sotilaan sydän. Suomen sodasta Engelin Helsinkiin. Toimittanut ja suomentanut Marja Itkonen-Kaila. SKS 1996

Paavo Seppänen, Sulkavan historia I, Sulkava 1999

E.S. Tigerstedt, Savolax brigadens män, 1808-1809.Söderströms 1908

Raimo Viikki, Joroisten historia I, Keuruu 2003

 

Kielipuolia ja polyglotteja

 

Saksan ja ranskan kielestä Kustaa III:n sodassa 1788-1790

 

Vuoden 1790 keväällä nimitti Katariina II Venäjän Suomen-joukkojen ylipäälliköksi saamattoman ja ”säkiksi” sättimänsä kreivi Musin-Puškinin tilalle sotamarsalkka Ivan Petrovitš Saltykovin, joka aikalaisten todistuksen mukaan oli hänkin kyllä lähinnä seurapiirikenraali. Myös Suvorov oli olut ehdolla, mutta säästettiin tärkeämpiin tehtäviin.

Silloin oli venäläisillä M.M. Borodkinin mukaan Suomen rintamalla seuraavat kenraalit: kenraaliluutnantteja Volkov, Michelson, Günzel ja Levašov, kenraalimajureita Schultz von Ascheraden, Numsen, Sprengtporten, Reck, Berchmann, Bauer, Rautenfelt, Tatištšev ja Knorring sekä tykistössä Brigman.

Saaristolaivaston komentaja oli Nassau-Siegenin prinssi Karl Heinrich (Charles-Henri) ja tämän lippu-upseerina toimi Maltan ritari Varage.

Ennen pitkää tuli kyllä vahvistuksia, muun muassa kenraaliluutnantti Igelström ja Anhalt-Bernburg-Schaumburgin prinssi Viktor Amadeus.

Jos pysähdymme katsomaan noiden upseerien kansallisuutta, voimme todeta, että kenraaliluutnanteista olivat nimen perusteella sukujuuriltaan venäläisiä Volkov ja Levašov eli puolet koko määrästä, mutta kenraalimajureista venäläinen sukunimi oli vain Tatištševilla eli yhdellä kymmenestä. Keväällä tulleet vahvistukset eivät asiaa lainkaan parantaneet.

Toki monet alun perin saksalaiset suvut tai ainakin niiden venäläiset haarat olivat varsin venäläistyneitä ja historiasta muistamme, että monet saksalaiset, kuten Franz Albert Seyn olivat paaviakin paavillisempia venäläisen imperialismin kätyreitä.

Yleensä vierasheimoiset olivat Venäjän armeijassa saksalaisia ja usein erityisesti Baltian saksalaisia, joista monien suku oli Baltian Ruotsin vallan aikana levinnyt myös Ruotsin ja siis usein myös Suomen alueelle.  Sukulaiset saattoivat siis olla vastakkain sodissa.

Schultz von Ascheraden-suku oli Baltiasta ja sen jäsenistä kaksi oli palvelut upseereina myös Ranskan Royal suédois-rykmentissä, kuten myös Curt von Stedingk, G.C. von Döbeln ja moni muu. Saman rykmentin epäonnista hyökkäystä Gibraltaria vastaan oli johtanut sama Nassau-Siegenin prinssi Charles-Henri, joka Kustaa III:n sodassa komensi Venäjän laivastoa molemmissa Ruotsinsalmen taisteluissa.

Tuossa alussa eitetyssä luettelossa Numsen oli tanskalainen ja Bauer ruotsalaista juurta, mutta arvattavasti hänkin oli Ruotsin Pommerista tai muualta Ruotsin saksalaisista piireistä. Igelströmin suku oli alun perin Ruotsista.

Toki tässä on säilytettävä varaus, etenkin yksilöihin nähden. Esimerkiksi suomalainen aatelissuku Adlercreutz ei ollut eikä ole lainkaan saksalainen, vaan lähtöisin Lohjan pitäjän 1600-luvun talonpojista. Myös kreivillinen suku Creutz on juuriltaan täysin suomalaista eikä lainkaan saksalaista alkuperää.

Olisi myös aivan absurdia kuvitella, että kaikki ne suomalaiset, joilla 1800-luvulla oli ruotsalainen sukunimi, olisivat olleet ruotsinkielisiä. Niitä oli siitä joukosta vain murto-osa.

Saksalaiset nimet Venäjällä olivat sen sijaan kyllä paljon useammin merkki saksalaisista sukujuurista. ja niinpä venäläiset hyvin usein puhuvat ”ruotsalaisista” nähdessään jollakin suomalaisella ruotsinkielisen nimen.

Venäjällä oli toisin. Siellä ei ollut tapana antaa ihmisille vieraskielistä sukunimeä, kun he kohosivat yhteiskunnallisessa asemassa korkeammalle. Venäläinen sukunimi oli myös helppo lausua toisen indoeurooppalaisen kielenkin puhujalle.

Suomalaiset sotilaat ja opintielle lähteneet sen sijaan saivat ruotsalaisessa tai latinalaisessa /kreikkalaisessa/saksalaisessa muodossa olevan nimen, jonka kollegat pystyivät edes lausumaan.

Kyse oli varmastikin myös prestiisistä, mutta olisiko ruotsinvoittoinen upseeri edes kyennyt ymmärrettävästi komentamaan nimeltä jotakin sotamies Viänästä, Ruatikaista, Hämäläestä tai Sileventoesta. Niinpä miehet saivat lyhyet, yleensä yksi-tai kaksitavuiset nimet, joiden merkityksen upseerikin ymmärsi ja siis sai painettua mieleensä.

Niinpä nimiksi tuli esimerkiksi Björn (”Pyörni”), Konstig (”Konsti”), Trall (”Ralli), Quintus (”Vinttuu”) ja niin edelleen.

Suomalaisten kansalliseen identiteettiin uudet et eivät vaikuttaneet sitä eikä tätä.

Tunnetusti Venäjän saksalaiset sen sijaan säilyttivät lähes aina nimensä ohella ainakin osan saksalaista identiteettiään, mikä ilmeni muun muassa luterilaisen uskonnon tunnustamisessa. Usein oli kuultavissa myös saksalainen aksentti, joka oli joskus hyvin vahvakin, mistä venäläiset kirjailijat tekivät pilaa.

Voidaan olettaa, että venäläiset kenraalit saattoivat keskenään mieluimmin puhua äidinkieltään saksaa, jolla he usein tulivat toimeen myös vihollisen upseerien kanssa. Hyvin todennäköisesti he ymmärsivät ja puhuivat myös ranskaa, jota rintaman tälläkin puolella osattiin.

Ilman ranskan kielen taitoa olisi seurapiirielämä Venäjällä ollut mahdotonta ja Katariinan aikana se oli tärkeä osa jokaisen eteenpäin pyrkivän upseerin ja muunkin virkamiehen elämää. Vain Suvorov, joka oli Katariinan suosikki, saattoi pilkata tuota pöyhistelyä.

Vaikka Katariinakin oli syntyperäinen saksatar, hän osasi venäjää erinomaisesti ja käytti usein myös ranskaa, jopa kirjeenvaihdossa rakastajansa Potjomkinin kanssa.

Luultavasti ylimmät upseerit Venäjän puolella itse asiassa osasivat venäjää kehnosti tai ainakin vajavaisesti, kuten Suomen puolellakin osattiin upseeripiireissä suomea huonosti tai ei lainkaan.  Eihän venäjää Venäjän armeijassa tarvittu ylemmissä piireissä eikä aina osattukaan.

Ruotsin Pommerista lähtöisin oleva Savon prikaatin komentaja Curt von Stedingk ei hallinnut suomen kieltä enempää kuin monet hänen riikinruotsalaisista upseereistaan. Tästä oli joskus   konkreettista haittaa. Savoon juurtuneet suvut sen sijaan osasivat suomea usein vallan hyvin, vaikka keskenään yleensä käyttivätkin ruotsia.

Runeberg kyllä mainitsee erikseen, että von Fieandt ”haastoi vahvaa suomeaan”. Monella se ei siis ei ollut vahva, vaikka esimerkiksi J.Z. Duncker joskus pisti jonkun suomenkielisenkin lauseen sekaan kirjoittaessaan vaimolleen. Luultavasti hän osasi suomea enemmänkin, kun kerran oli puhtaasti suomenkielisen miehistön kanssa jatkuvasti tekemisissä.

Venäjän puolella ei ainakaan edellä mainittu maltanritari Varage osannut lainkaan maan kieltä ja kun hän kerran joutui baškiirijoukon keskelle, nämä hakkasivat hänet miekoillaan kappaleiksi luullessaan hänen olevan vihollinen.

Varagella oli silloin yllään oma univormunsa, jollaista korkeammat upseerit olivat saaneet luvan käyttää. Onnettoman tapauksen jälkeen Katariina kuitenkin kielsi moisen vapauden.

Kustaa III oli suuri ranskalaisuuden ihailija ja käytti myös kirjeenvaihdossaan von Stedingkin kanssa ranskaa. Stedingk, joka oli viettänyt vuosia Ranskan armeijan ruotsalaisrykmentissä (ks. Vihavainen: Haun royal suédois tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja jolla jopa huhuttiin olleen suhde kuningattaren kanssa, puhui erinomaista ranskaa, vaikka saksa oli hänen äidinkielensä. Ruotsia hän ilman muuta osasi ja kirjeenvaihto upseerien kanssa tapahtui ruotsiksi. Saattaa kyllä olla, että adjutantti toimi tulkkina.

Suomen osaamisesta olisi Stedingkillekin ollut paljon hyötyä ainakin Parkumäellä, jossa hän oli jo vähällä joutua ongelmiin, kun ei saanut miehiä ymmärtämään puhettaan.

Kuten tunnettua, Stedingk sijoitti päämajansa 1789-1790 Sulkavan Partalaan, joka oli tarpeeksi kaukana Savonlinnan ja Puumalan välistä järvialuetta hallitsevista venäläisistä tykkiveneistä. Sinne häntä tuli tervehtimään myös itse kuningas.

Kuninkaalta saapui kuriiripostissa Partalaan ranskankielisiä salaisia pikakirjeitä, jotka päätettiin terveyden toivotuksiin rakkaalle/hyvälle Stedingkille (mon cher Stedingk) tai Affectionement, vôtre Gustave ja allekirjoitettiin ranskalaisittain sanalla Gustave tai pelkkä G.

Stedingk kuului Kustaa III:n suosikkeihin ja hovimiesominaisuuksiensa ja tunnetun diplomaattisen taitonsa vuoksi hän pääsi Ruotsin edustajaksi Värälän rauhanneuvotteluihin.  Vastapuolen Igelströmiä pidettiin hieman maalaisena. Rauhanteon jälkeen Stedingkistä tuli Ruotsin Pietarin suurlähettiläs ja myöhemmin Ruotsin viimeinen kenraalisotamarsalkka.

Valppaana ja hyvin verkostoituneena Pietarin-lähettiläänä hän ymmärsi ajoissa Venäjän aikomuksen hyökätä Suoneen kevättalvella 1808 ja varoitti asiasta Tukholmaa, mutta turhaan.

Ranska oli aikansa kansainvälisen yhteydenpidon kieli ja sillä Ruotsin alamainen, saksalainen von Stedingk menestyi myös aikansa Pietarissa. Siellä kyllä oli avainasemissa myös runsaasti hänen maanmiehiään saksalaisia, ehkäpä sukulaisiakin, mutta pelkän saksan varassa olisi tehtävän menestyksellinen hoitaminen ollut mahdotonta.