Hurjapää lainehilla

 

Nassau-Siegenin prinssi ja hänen tykkilauttansa

 

Nassau-Siegenin prinssi Karl-Heinrich (Charles-Henri) oli legendaarinen kansainvälinen seikkailija, aikansa Tarzan, joka tuli tutuksi meidänkin rannoillamme Kustaa III:n sodan aikana (1788-1790).

Tuossa sodassa hän taisteli Venäjän keisarinnan Katariina II:n palkkalistoilla, mutta oli hänellä kokemusta myös meidän (ruotsalaisten) rinnalla taistelemisestakin.

Silloin kyseessä oli Gibraltarin piiritys 1780-luvun alussa, jolloin Englannin hallitsemaa linnoitusta vastaan hyökkäsi myös Ranskan kuninkaan niin sanottu ruotsalaisrykmentti, Royal Suédois. Ruotsalaisia, myös suomenruotsalaisia oli lähinnä sen upseeristossa.

Gibraltaria vastaan kelpo prinssi oli keksinyt erityisen nerokkaan aseen, tykkilautat, joista enemmän jäljempänä. Valitettavasti koko hommasta tuli fiasko.

Joka tapauksessa Gibraltarin museossa on näytteillä tykkilautan pienoismalli.

Otin siitä kuvan, joka on alla:

 

Tässä vähän lisää prinssistä ja hänen tykilautoistaan:

 

perjantai 3. marraskuuta 2023

Royal Suédois

 

Royal Suédois

 

Margareta Beckman, Under fransk fana! Royal Suédois. Svenskt regemente i fransk tjänst 1690-1791. Svenskt Militärhistoriskt Bibliotek. Stockholm 1995, 141 s.

 

Kuten tunnettua, Ranskassa oli erityinen rykmentti niille ruotsalaisille upseereille, jotka halusivat saada kansainvälistä sotakokemusta, jota tuon suurvallan alituiset sodat tarjosivat riittämiin niin Euroopassa kuin sen ulkopuolella.

Toisin, kuin voisi kuvitella, rykmentti ei syntynyt Ranskan ja Ruotsin liittolaissuhteesta, joka sekin oli merkittävässä roolissa 1600- ja 1700-luvuila. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin vihollisuus: vuonna 1690 taistelivat keskenään Ranska ja ns. Augsburgin liiga, johon kuuluivat Englanti, Hollanti, Itävalta, Espanja ja Ruotsi.

Mahtavuutensa kukkuloilla ollut Ranska löi taas kerran vastustajansa ja ruotsalaisrykmentti lähes hävitettin Fleuru’n taistelussa. Jäljelle jääneistä noin 536 miehestä oli ruotsalaisia vain vähemmistö, suurin osa oli saksalaisia.

Ajan tavan mukaan sotavankeja ei ruvettu missään leireissä hyysäämään, vaan heille tarjottiin töitä uuden isännän palveluksessa ja näin muodostettiin Ranskan kuninkaalle alistettu ruotsalaisrykmentti, joka jatkoi toimintaansa niin kauan kuin Ranskassa oli kuningas eli suureen vallankumoukseen saakka.

Rykmentissä palveli myös suomalaislähtöisiä upseereita. Wrede af Elimä -sukuisia oli neljä, Tawasteja yksi, Sprengtporteneita kaksi, Mannerheimeja yksi, etunimiltään muuten Carl Gustaf, yhden sukunimi oli Kurck, yhden Boch af Bukkila.  Armfelt-sukuisia oli yhdeksän ja Aminoffeja neljä. Svinhufvudeja oli kaksi.

Välttämättähän nämä eivät olleet sukujen suomalaista haaraa edustavia ja monilla suvuilla oli myös saksalaisia juuria, esimerkiksi Baltiasta. Sellainen oli Schultz von Ascheraden, jonka edustajia rykmentissä oli kaksi. Yksi tämä sukuinen kenraalihan johti venäläisiä joukkoja Sulkavalla ja Parkumäellä vuonna 1789.

Merkittävimpiä nimiä rykmentin upseeristossa olivat sellaiset kuin Sparre, joita siellä oli peräti 19 kappaletta, sekä Fersenit, joista Hans Axel von Fersen tuli kuuluisaksi siitä, että oli läheisissä suhteissa kuningatar Marie Antoinetteen ja yritti pelastaa kuningasparin vallankumouksellisilta, mutta paljastui Varennes’n kylässä. Fersen oli suomalaisten Vuojoen ja Harvialan kartanoiden omistaja.

Fersenin veroinen kuuluisuus oli Curt von Stedingk, joka Kustaa III:n sodan aikana oli Savon prikaatin komentaja ja vietti sotatalven 1789-90 Sulkavalla, Partalan kartanossa.

Stedingk oli saksalaista sukua Ruotsin Pommerista ja liikkui hovimiehenä sulavasti niin Pariisissa kuin Pietarissa. Jälkimmäisessähän paleli kauan Ruotsin suurlähettiläänä.

Royal Suédois osallistui niin Espanjan- ja Puolan- kuin Itävallan perimyssotiin, Seitsenvuotiseen sotaan ja Amerikan vapaussotaan ja saavutti hyvän maineen. Vallankumouksen tultuakin siinä säilyi nuhteeton järjestys.

Ajan tavan mukaan upseerinarvoista oli maksettava ja rykmenttiä myytiin kuin jalkapallojoukkuetta. Kun Axel von Fersen vuonna 1783 osti rykmentin Sparren veljeksiltä, mainitaan hinnaksi 100000 livreä ja serafiimiritarikunnan sininen nauha -miten tuo jälkimmäinen sitten saatiinkaan, ei kerrota.

Silloin rykmentin 83 upseerista oli ruotsalaisia 28 henkeä, mutta sen 1400 miehestä vain neljä. Käytännössä rykmentin komentavana everstinä oli tuntemamme Curt Bogislaus von Stedingk, joka oli ottanut menestyksellä osaa Amerikan vapaussotaan.

Tuohon sotaan kuului myös epäonninen hyökkäys englantilaisten hallitsevaa Gibraltaria vastaan, johon rykmentti osallistui. Stedingk ei silloin ollut mukana, mutta suurta yritystä johti Nassau-Siegenin prinssi Karl Heinrich (Charles-Henri), joka sitten siirtyi Venäjän palvelukseen ja johti laivasto-operaatioita Mustalla merellä ja oli venäläisten päällikkönä sekä Ruotsinsalmen ensimmäisessä meritaistelussa vuonna 1789 että toisessa vuonna 1790.

Gibraltarin piiritys oli ajan suuria tapahtumia, joka kiinnosti koko Eurooppaa. Omintakeisena hurjapäänä tunnettu Nassau-Siegen antoi valmistaa sitä varten Algécirasissa kymmenen uivaa patteria, jotka olivat periaatteessa nerokkaita laitoksia.

Ne oli katettu tukevilla hirsivarustuksilla ja niissä oli muun muassa vesipumput, joilla vihollisen hehkuvat kuulat voitiin sammuttaa. Kokeissa havaittiin kuitenkin, että sammutusvesi tuppasi kastelemaan ruudin ja systeemistä luovuttiin. Patterit asettuivat linnoituksen ympärille ja niitä avusti 30 tykkivenettä ja 30 pommilaivaa (mörssäreillä varustettua alusta). Lisäksi eskaaderia tuki kymmenen muuta laivaa. Ainakin periaatteessa.

Suunnitelmat menivät pieleen ja 153 tykin sijasta vihollisen 280 tykkiä vastassa olikin vain noin 60 omaa putkea. Tulituksen kiivaudesta kertoo, että muuan tykkilautta sai 1200 osumaa ja paloi sammutusyrityksistä huolimatta. Ruutioli silloin kasteltava räjähdysvaaran vuoksi ja poistuttava paikalta

Koko laivue poistui sen jälkeen paikalta ja perääntymisessä toheloitiin niin, että 335 miestä jäi vangiksi. Koko operaatio epäonnistui.

Tämä nyt toki oli vain muuan epäonninen sivu Royal Suédoisin historiassa. Oli sillä paljon onnistumisiakin niissä kymmenissä taisteluissa, joihin se osallistui.

Mitä rykmentin rakenteeseen tulee, siellä oli osittain toisenlaisia tehtäviä ja titteleitä kuin Ruotsissa. Rykmentin esikuntaan kuuluivat omistaja-eversti, komentava eversti, everstiluutnantti, kaksi pataljoonankomentajaa, majuri, kolme apulaismajuria (aide-major), tulkki, rykmentinsaarnaaja, kirurgi, auditööri, rykmentinvääpeli, rykmentinkirjuri, tampurimajuri, kaksi konstaapelia ja pyöveli. Everstin päiväpalkka oli 33 livreä, everstiluutantin viisi livreä, majurin yllättäen kymmenen livreä ja apulaismajurin kolme livreä. Tampurimajuri ja kirjuri saivat 13 solia kukin ja pyöveli vain 12.

Tampurimajurin titteliin törmää nykyänkin ja sillä tarkoitetaan meillä portieria, jollaisilla oli vielä taannoin kaulassaan asianomaiset koristeet. Tambour major tarkoitti aikoinaan kuitenkin rumpalien esimiestä, jonka epäkiitollisena tehtävänä oli marssia etummaisena rykmentin kärjessä. Tittelin kantana ovat sanat tambour -rumpu ja major -suurempi. Erilaiset luutantithan olivat esimiehensä varamiehia (lieu -paikka ja tenant pitävä), kuka kapteenin, kuka everstin tai kenraalin.

Aikoinaan Ranskan armeijassa arvonimet ja tehtävät olivat konstikkaampia ja oli olemassa eimerkiksi sellainen arvo kuin aide-major (aide -apulainen) ja hänen alaupuoellaan sous aide-major (sous -alapuolella).

Kapteeneja oli monenlaisia (lat. caput -pää). Oli capitaine en pied (pied -jalka), capitaine àla suite (suivre -seurata) sekä capitaine reformé (alennetulla palkalla). Luutnantteja olivat kapteenin alapuolella lieutenant, aliluutnantteja sous-lieutenants voi olla useampia ja tunnettiin myös lieutenant en second, joka itse asiassa kuului toisen yksikön alaisuuteen.

Prikaatin komentajana oli asiaankuuluvasti brigadier, mutta maréchal-de-camp oli myös kenraaliarvo ja viittasi huoltopuolelle, majoitukseen. Marsalkka oli tässä tapauksessa aina jonkin kenraalin alainen.

Sekä vanhan komennon (ancien régime) Ranskaa että tuon ajan Ruotsia on arvosteltu sotilasalan rationaalisuuden puutteesta, mitä symbolisoi upseerinvaltakirjojen ostaminen. Systeemillä oli omat puutteensa, mutta sen avulla pyrittiin turvaamaan myös upseerien perheiden etuja.

Pahempaa oli, etteivät aatelittomat päässeet etenkään Ranskassa korkeampiin arvoihin. Napoleonkaan ei olisi päässyt kapteenia korkeammalle, ellei vallankumousta olisi tullut. Käytännössä olivat lähes kaikki upseerinvirat Ruotsissakin aateliston käsissä 1800-luvun alkuun asti.

Royal Suédois oli henkireikä suureen maailmaan ja sen riveissä hankkivat monet ruotsalaiset upseerit sotakokemusta, jota kotimaassa oli tarjolla niukasti. Tämän rykmentin ulkopuolellakin moni osallistui Ranskan armeijan riveissä sotiin esimerkiksi Amerikassa, kuten von Stedingk ja Intiassa kuten von Döbeln. Tällä kokemuksella oli sitten käyttöä sekä Kustaa III:n sodassa 1788-1790 että Suomen sodassa 1808-1809.

 

 

Royal Suédois

 

Royal Suédois

 

Margareta Beckman, Under fransk fana! Royal Suédois. Svenskt regemente i fransk tjänst 1690-1791. Svenskt Militärhistoriskt Bibliotek. Stockholm 1995, 141 s.

 

Kuten tunnettua, Ranskassa oli erityinen rykmentti niille ruotsalaisille upseereille, jotka halusivat saada kansainvälistä sotakokemusta, jota tuon suurvallan alituiset sodat tarjosivat riittämiin niin Euroopassa kuin sen ulkopuolella.

Toisin, kuin voisi kuvitella, rykmentti ei syntynyt Ranskan ja Ruotsin liittolaissuhteesta, joka sekin oli merkittävässä roolissa 1600- ja 1700-luvuila. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin vihollisuus: vuonna 1690 taistelivat keskenään Ranska ja ns. Augsburgin liiga, johon kuuluivat Englanti, Hollanti, Itävalta, Espanja ja Ruotsi.

Mahtavuutensa kukkuloilla ollut Ranska löi taas kerran vastustajansa ja ruotsalaisrykmentti lähes hävitettin Fleuru’n taistelussa. Jäljelle jääneistä noin 536 miehestä oli ruotsalaisia vain vähemmistö, suurin osa oli saksalaisia.

Ajan tavan mukaan sotavankeja ei ruvettu missään leireissä hyysäämään, vaan heille tarjottiin töitä uuden isännän palveluksessa ja näin muodostettiin Ranskan kuninkaalle alistettu ruotsalaisrykmentti, joka jatkoi toimintaansa niin kauan kuin Ranskassa oli kuningas eli suureen vallankumoukseen saakka.

Rykmentissä palveli myös suomalaislähtöisiä upseereita. Wrede af Elimä -sukuisia oli neljä, Tawasteja yksi, Sprengtporteneita kaksi, Mannerheimeja yksi, etunimiltään muuten Carl Gustaf, yhden sukunimi oli Kurck, yhden Boch af Bukkila.  Armfelt-sukuisia oli yhdeksän ja Aminoffeja neljä. Svinhufvudeja oli kaksi.

Välttämättähän nämä eivät olleet sukujen suomalaista haaraa edustavia ja monilla suvuilla oli myös saksalaisia juuria, esimerkiksi Baltiasta. Sellainen oli Schultz von Ascheraden, jonka edustajia rykmentissä oli kaksi. Yksi tämä sukuinen kenraalihan johti venäläisiä joukkoja Sulkavalla ja Parkumäellä vuonna 1789.

Merkittävimpiä nimiä rykmentin upseeristossa olivat sellaiset kuin Sparre, joita siellä oli peräti 19 kappaletta, sekä Fersenit, joista Hans Axel von Fersen tuli kuuluisaksi siitä, että oli läheisissä suhteissa kuningatar Marie Antoinetteen ja yritti pelastaa kuningasparin vallankumouksellisilta, mutta paljastui Varennes’n kylässä. Fersen oli suomalaisten Vuojoen ja Harvialan kartanoiden omistaja.

Fersenin veroinen kuuluisuus oli Curt von Stedingk, joka Kustaa III:n sodan aikana oli Savon prikaatin komentaja ja vietti sotatalven 1789-90 Sulkavalla, Partalan kartanossa.

Stedingk oli saksalaista sukua Ruotsin Pommerista ja liikkui hovimiehenä sulavasti niin Pariisissa kuin Pietarissa. Jälkimmäisessähän paleli kauan Ruotsin suurlähettiläänä.

Royal Suédois osallistui niin Espanjan- ja Puolan- kuin Itävallan perimyssotiin, Seitsenvuotiseen sotaan ja Amerikan vapaussotaan ja saavutti hyvän maineen. Vallankumouksen tultuakin siinä säilyi nuhteeton järjestys.

Ajan tavan mukaan upseerinarvoista oli maksettava ja rykmenttiä myytiin kuin jalkapallojoukkuetta. Kun Axel von Fersen vuonna 1783 osti rykmentin Sparren veljeksiltä, mainitaan hinnaksi 100000 livreä ja serafiimiritarikunnan sininen nauha -miten tuo jälkimmäinen sitten saatiinkaan, ei kerrota.

Silloin rykmentin 83 upseerista oli ruotsalaisia 28 henkeä, mutta sen 1400 miehestä vain neljä. Käytännössä rykmentin komentavana everstinä oli tuntemamme Curt Bogislaus von Stedingk, joka oli ottanut menestyksellä osaa Amerikan vapaussotaan.

Tuohon sotaan kuului myös epäonninen hyökkäys englantilaisten hallitsevaa Gibraltaria vastaan, johon rykmentti osallistui. Stedingk ei silloin ollut mukana, mutta suurta yritystä johti Nassau-Siegenin prinssi Karl Heinrich (Charles-Henri), joka sitten siirtyi Venäjän palvelukseen ja johti laivasto-operaatioita Mustalla merellä ja oli venäläisten päällikkönä sekä Ruotsinsalmen ensimmäisessä meritaistelussa vuonna 1789 että toisessa vuonna 1790.

Gibraltarin piiritys oli ajan suuria tapahtumia, joka kiinnosti koko Eurooppaa. Omintakeisena hurjapäänä tunnettu Nassau-Siegen antoi valmistaa sitä varten Algécirasissa kymmenen uivaa patteria, jotka olivat periaatteessa nerokkaita laitoksia.

Ne oli katettu tukevilla hirsivarustuksilla ja niissä oli muun muassa vesipumput, joilla vihollisen hehkuvat kuulat voitiin sammuttaa. Kokeissa havaittiin kuitenkin, että sammutusvesi tuppasi kastelemaan ruudin ja systeemistä luovuttiin. Patterit asettuivat linnoituksen ympärille ja niitä avusti 30 tykkivenettä ja 30 pommilaivaa (mörssäreillä varustettua alusta). Lisäksi eskaaderia tuki kymmenen muuta laivaa. Ainakin periaatteessa.

Suunnitelmat menivät pieleen ja 153 tykin sijasta vihollisen 280 tykkiä vastassa olikin vain noin 60 omaa putkea. Tulituksen kiivaudesta kertoo, että muuan tykkilautta sai 1200 osumaa ja paloi sammutusyrityksistä huolimatta. Ruutioli silloin kasteltava räjähdysvaaran vuoksi ja poistuttava paikalta

Koko laivue poistui sen jälkeen paikalta ja perääntymisessä toheloitiin niin, että 335 miestä jäi vangiksi. Koko operaatio epäonnistui.

Tämä nyt toki oli vain muuan epäonninen sivu Royal Suédoisin historiassa. Oli sillä paljon onnistumisiakin niissä kymmenissä taisteluissa, joihin se osallistui.

Mitä rykmentin rakenteeseen tulee, siellä oli osittain toisenlaisia tehtäviä ja titteleitä kuin Ruotsissa. Rykmentin esikuntaan kuuluivat omistaja-eversti, komentava eversti, everstiluutnantti, kaksi pataljoonankomentajaa, majuri, kolme apulaismajuria (aide-major), tulkki, rykmentinsaarnaaja, kirurgi, auditööri, rykmentinvääpeli, rykmentinkirjuri, tampurimajuri, kaksi konstaapelia ja pyöveli. Everstin päiväpalkka oli 33 livreä, everstiluutantin viisi livreä, majurin yllättäen kymmenen livreä ja apulaismajurin kolme livreä. Tampurimajuri ja kirjuri saivat 13 solia kukin ja pyöveli vain 12.

Tampurimajurin titteliin törmää nykyänkin ja sillä tarkoitetaan meillä portieria, jollaisilla oli vielä taannoin kaulassaan asianomaiset koristeet. Tambour major tarkoitti aikoinaan kuitenkin rumpalien esimiestä, jonka epäkiitollisena tehtävänä oli marssia etummaisena rykmentin kärjessä. Tittelin kantana ovat sanat tambour -rumpu ja major -suurempi. Erilaiset luutantithan olivat esimiehensä varamiehia (lieu -paikka ja tenant pitävä), kuka kapteenin, kuka everstin tai kenraalin.

Aikoinaan Ranskan armeijassa arvonimet ja tehtävät olivat konstikkaampia ja oli olemassa eimerkiksi sellainen arvo kuin aide-major (aide -apulainen) ja hänen alaupuoellaan sous aide-major (sous -alapuolella).

Kapteeneja oli monenlaisia (lat. caput -pää). Oli capitaine en pied (pied -jalka), capitaine àla suite (suivre -seurata) sekä capitaine reformé (alennetulla palkalla). Luutnantteja olivat kapteenin alapuolella lieutenant, aliluutnantteja sous-lieutenants voi olla useampia ja tunnettiin myös lieutenant en second, joka itse asiassa kuului toisen yksikön alaisuuteen.

Prikaatin komentajana oli asiaankuuluvasti brigadier, mutta maréchal-de-camp oli myös kenraaliarvo ja viittasi huoltopuolelle, majoitukseen. Marsalkka oli tässä tapauksessa aina jonkin kenraalin alainen.

Sekä vanhan komennon (ancien régime) Ranskaa että tuon ajan Ruotsia on arvosteltu sotilasalan rationaalisuuden puutteesta, mitä symbolisoi upseerinvaltakirjojen ostaminen. Systeemillä oli omat puutteensa, mutta sen avulla pyrittiin turvaamaan myös upseerien perheiden etuja.

Pahempaa oli, etteivät aatelittomat päässeet etenkään Ranskassa korkeampiin arvoihin. Napoleonkaan ei olisi päässyt kapteenia korkeammalle, ellei vallankumousta olisi tullut. Käytännössä olivat lähes kaikki upseerinvirat Ruotsissakin aateliston käsissä 1800-luvun alkuun asti.

Royal Suédois oli henkireikä suureen maailmaan ja sen riveissä hankkivat monet ruotsalaiset upseerit sotakokemusta, jota korimaassa oli tarjolla niukasti. Tämän rykmentin ulkopuolellakin moni osallistui Ranskan armeijan riveissä sotiin esimerkiksi Amerikassa, kuten von Stedingk ja Intiassa kuten von Döbeln. Tällä kokemuksella oli sitten käyttöä sekä Kustaa III:n sodassa 1788-1790 että Suomen sodassa 1808-1809.

 

Eurooppalaista Savon sydämessä

 

”Savon Pariisi”

 

      Turun rauhassa 1743 Ruotsi luovutti Venäjälle alueen, joka vastasi myöhempää Kymen lääniä, lisättynä osalla Mikkelin läänien aluetta. Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan jälkeen myös Lappeenranta, Hamina ja Savonlinna kuuluivat nyt Venäjään.

     Uusi raja ymmärrettiin jo Tukholmassakin turvattomaksi, eikä edes sen kulusta päästy yksimielisyyteen, vaan osapuolet vetivät rajalinjoja eri tavoin ja niiden väliin jäi ns. riitamaa, joka ei kuulunut kummallekaan.

     Venäjän puolella oli rajan tuntumassa linnoituksia ja kaupunkeja, joissa voitiin pitää merkittäviä varuskuntia, mutta Suomen puolella vain metsiä ja kaskiahoja sekä hajallaan savupirteissä asuvia savolaisia, jotka elivät aika vaatimattomasti omillaan, hakien vain suolaa rannikkokaupungeista. Hyvin hankalaahan sekin oli.

     Sotilaalliselta kannalta oli syntynyt tyhjiö, joka oli jollakin tavoin täytettävä. Ruotsin ruotuarmeija koostui lähinnä rengeistä, jotka viljelivät oman torppansa maita ja kävivät kerran vuodessa manöveereillä, jotka kestivät vain pari viikkoa. Kasarmeissa palvelevaa väkeä oli hyvin niukasti eikä sitä Savossa ollut lähimaillakaan. Muutenkin siellä oli ruotusotilaita kovin vähän.

     Tilannetta pyrittiin korvaamaan perustamalla Savon prikaati, johon kuului ruotujoukkojen lisäksi suunnilleen saman verran uuden aselajin edustajia, värvättyjä jääkäreitä, joiden aseena oli kauaskantoinen rihlattu tussari (studsare) ja jotka taistelivat hajamuodostelmissa.

     Lisäksi luotiin Saimaan laivasto, jonka ytimenä oli niin ikään värvätty miehistö. Savon prikaatilla oli lisäksi pieni tykistökin.

     Tämä merkitsi sitä, että tarvittiin pari kertaa normaalia enemmän upseeristoakin, joka asui Savossa virkataloissaan ja oli aina valmiina palvelukseen. Upseeristoa myös koulutettiin paikan päällä, Rantasalmella sijaitsevassa Haapaniemen sotakoulussa, joka oli myöhemmän Haminan kadettikoulun edeltäjä.

     Savon prikaati, jonka koko vaihteli noin 2000 miehestä jopa 4000:een vastasi varsin laajasta alueesta ja kuvaavaa on, että sen komentaja saattoi asua Heinolassa saakka. Savohan kuului Heinolan maaherrakuntaan, Heinola höfdingedöme.
     Joka tapauksessa voidaan karkeasti arvioida, että reilusti yli sata upseeria, yleensä pikkuaatelia ja enemmän tai vähemmän aikansa kulttuuriin koulutettua miestä perheineen asui suhteellisen lähellä Venäjän rajaa ja aika lähellä toisiaan. Itse asiassa tämä taisi olla enemmän kuin missään Suomen kaupungissa.

     E.S. Tigerstedt esittää tutkimuksessaan Savon prikaatien upseerien määräksi Suomen sodassa 1808-1809 147 henkeä, mutta kun mukaan lasketaan siihen osallistuneita aliupseereita ja siviilivirkamiehiä, tulee yhteismääräksi jopa 326. Osa asui pohjoisempana, prikaatiin kuuluivat myös Karjalan jääkärit ja Karjalan rakuunat, jälkimmäisiä kyllä asetettiin Savon rakuunataloista.

Aatelitoon kuului ruotujoukkojen upseereista Tigerstedtin mukaan 65%, mutta värvätyissä osuus oli pienempi. Upseerien suvut olivat usein vierasta, esimerkiksi saksalaosta alkuperää, mutta yleensä ne olivat asuneet paikkakunnilla jo yli sata vuotta ja suomenkielikin oli tullut jokapäiväikseksi, joskus väitettiin, että sitä osattiin paremmin kuin ruotsia.

     Kaupungittomaan Savoon saattoivat sen jälkeen tunkeutua 1700-luvun kulttuurivirtauksetkin sinne sijoitetun upseeriston kautta. Joroisten kartanoyhteisöä kutsuttiin jopa ”Savon Pariisiksi” tai ”pikku Pariisiksi”.

     Upseerien virkataloja Savossa oli yli sata ja suoranaisia keskittymiä syntyi sekä Etelä-Savoon Mikkelin tienoille että Pohjois-Savon rajalle, Juvan, Joroisten ja Rantasalmen alueelle. Kulttuurista merkitystä oli myös Rantasalmella sijaitsevalla Haapaniemen sotakoululla, jossa ranska oli tärkein oppiaine heti matematiikan jälkeen.

     Vanhan sanonnan mukaan Savon kartanoissa puhuttiin ruotsia, ymmärrettiin suomea ja opittiin ranskaa. Viime mainittu oli avain aikakauden etummaisiin kulttuurivirtauksiin.

     Niistä alettiin kiinnostua vauraimmissa kartanoissa, kuten Joroisten Järvikylä ja Frugård, joihin alettiin 1700-luvun lopulla rakentaa ikkunoita, saleja ja kaakeliuuneja. Uudentyyppisissä tiloissa oli mahdollista pitää tanssiaisia ja assemblé-kutsuja. Juhlia näyttää olleen sangen tiheästi ja suurimpien vierasmäärät kuuluvat olleen peräti sadoissa.

     Tällaisissa kutsuissa syötiin ja juotiin uudenlaisia herkkuja, kuten säilyneet ostoslistat osoittavat. Viinejä ja jopa samppanjaa saatiin Savoonkin, jossa kansallisjuomana oli ollut kokkelipiimä. Toki olut ja viinakin olivat jo vanhastaan tunnettuja.

     Näissä tilaisuuksissa esitettiin myös teatterikappaleita ja musiikkia. Savon jääkärirykmentillä oli oma soittokunta, joka sijoitettiin vuonna 1803 Joroisiin ja siitä kantoi huolta rykmentinkomentaja, eversti J.A. Sandels, joka vaati, että soittajien oli harjoiteltava vähintään kaksi kertaa viikossa. Talvisin he musisoivat kartanoissa.

     Soittajien määrä näyttäisi olleen 5-9 ja enemmänkin saattoi olla, koskapa vuonna 1807 sen varusteisiin kuului 16 klarinettia, kolme fagottia, kaksi rumpua, neljä valthornia, bassorumpu ynnä muuta. Nuotistoon kuului 409 kappaletta.

     Savon Pariisin kukoistusaika alkoi 1770- ja 1780-lukujen vaihteessa ja kesti pitkälle 1800-luvulle saakka. Ajan oloissa melko suurellisen elämänmuodon mahdollistivat Järvikylän, Frugårdin, Braseborgin ja Vättilän tapaiset suuret kartanot yhdessä tuon ajan armeijan luomien mahdollisuuksien kanssa.

     Joroisten läheisyydessä sijaitsi myös Rantasalmen kartanokeskittymä ja Haapaniemen sotakoulu ja lisää säätyveljiä löytyi tarvittaessa Juvalta, Puumalasta ja Sulkavalta, joissa kaikissa oli kymmenkunta virkataloa, osa toki vaatimattomia, mutta sosiaalinen paine ja kruunun normit rakennusten ja vaatetuksenkin suhteen erottivat 2-3 prosenttia Savon asukkaista omaksi herrasväen ryhmäkseen. Upseereita näistä oli suuri osa.

     Sulkavalla oli tähän aikaan kahden pappilan lisäksi herrasväen eli lähinnä upseerien taloja Hyvärilä, Partala, Eerikkälä, Iitlahti, Kommerniemi, Tiittala, Hyypiölahti, Hasula, Tannila ja Harakkaharju sekä Kaipolan vääpelin puustelli.

     Juvalla etenkin Grotenfeltien Wehmaan kartano nousi seudun mahtavimmaksi ja siinä oli mahtavimmillaan peräti puolensataa torppaa.

     Savoon sijoitetussa upseeristossa palveli myös joitakin riikinruotsalaisia, jotka saattoivat matkustaa osaksi vuotta Ruotsiin ja palata sitten taas hoitamaan virkaansa paikan päällä. Sellainen oli tuo mainittu Johan August Sandels ja emämaasta olivat kotoisin myös G.K. von Döbeln ja D.M. (David Magnus) von Klingspor. Tigerstedtin mukaan ruotsinmaalaisia upseereita oli Savon prikaatissa Suomen sodassa kymmenkunta. Döbeln oli hankkinut kokemusta Ranskan armeijassa ja jopa Englannin ja Ranskan välisessä siirtomaasodassa Intiassa.

     Ranskan, vanhan liittolaisen armeijassa oli jopa erityinen rykmentti Royal Suédois (ks. Vihavainen: Haun royal Suédois tulokset ), joka oli tarkoitettu ruotsalaisille upseereille ja ranskalaiset vaikutteet levisivät meille myös suoraan tätä kautta. Valistuksen henki ilmeni myös Amerikan vapaussodassa, johon Sprengtporten oli turhaan pyrkinyt ja johon Savon prikaatin Kustaa III:n sodan ajan komentaja Curt von Stedingk otti osaa (ks. Vihavainen: Haun stedingk tulokset ).

     J.L. Runeberg kuvaa Döbelnin valistusaatteiden kannattajaksi ja suorastaan ateistiksi, joka kieltäytyy ottamasta vastaan pappia sairasvuoteelleen: ”Prelaatti pois ja laittakaa, ettei täällä liehakoi… Turhuutta paljon, tohtor’, uskotahan, ma lienen vapaauskoja jos ken…”

     Valistusaatteista hurmaantunut G.M. Sprengtporten puolestaan halusi nähdä itsensä Suomen George Washingtonina ja hänen haaveilunsa itsenäisestä Suomesta olivat selvää noiden aatteiden vaikutusta. Samaa on myös sanottava Anjalan liitosta, ajatus kuninkaan vastustamisesta ”kansalaisten” toimesta järkiperustein oli kovin moderni asia.

     Venäläinen upseeristo oli jopa vielä suuremmassa määrin aikansa ja maansa älymystöä kuin konsanaan suomalainen. Oppisivistyneistö oli siellä vähäistä ja papisto oli yleensä oppimatonta.

      Venäjällä korkeampi aatelisto opetteli tuohon aikaan ranskaa kotiopettajilta ja saavutti usein lähes natiiveihin verrattavan taidon ja jo 14-portaisen rankijärjestelmän alimmallakin portaalla olevia pidettiin henkilökohtaisina aatelisina, siis vänrikistä ja kornetista alkaen.

     Venäläinen upseeristo oli koostumukseltaan sangen monikansallista ja etenkin saksalainen aines käsitti siitä suuren osan (ks. Vihavainen: Haun polyglotteja tulokset ). Myös skotteja ja muita brittejä oli korkeilla paikoilla, kuten täällä Suomen suunnalla palvelleet de Lacy (Lassy), Bruce, Greig, Barclay de Tolly.

    Ranskalaisia, kuten muuan Katariinan ystävä Farage, jonka omat baškiirit Kustaa II:n sodassa vahingossa tappoivat, kuin tämä ei osannut sanaakaan venäjää, oli aina mukana venäläisten joukoissa.

     Saksalaisissa upseereissa oli ruhtinassukuisiakin, kuten Anhalt-Bernburgin prinssi Viktor Amadeus, joka sai surmansa Kärnäkosken taistelussa. Myös Ranskassa asustanut maailmanmies ja suuri seikkailija Nassau-Siegenin prinssi (ks. Vihavainen: Haun nassau-siegen tulokset) lienee luettava saksalaiseksi.

     Mukana oli paljon muitakin. Kustaan sodasta voi mainita italialaisen kreivi Littan ja Suomen sodasta markiisi Pauluccin, joka näyttää olleen innokas järjestämään sotivien osapuolten yhteisiä illanviettoja.

     Uudenlaisen kulttuurin vaikutuksen aikakauden upseeriston piirissä tuntee elävästi myös siinä tavassa, jolla puolalaista juurta oleva tunnettu kirjailija Faddei (Tadeusz) Bulgarin kertoo muistelmissaan upseerien herkuttelusta vallatussa Kuopiossa vuonna 1808: kauppiaan talo otettiin viinivarastoineen upseerien käyttöön ja sen ikkunaan kirjoitettiin ranskaksi: diner et souper, punch, sabaillon, vins et liqueurs pour les bons amis eli kerrottiin, että hyville ystäville oli tarjolla kaikenmoisia herkkuja, aina sabaillonia myöten (makeasta viinistä munankeltuaiseen vatkaten tehtyä hyydykettä).

     Venäläiselle upseeristolle aikakauden aatteet tulivat sittemmin hyvinkin läheisesti tutuiksi, kun taisteltiin Napoleonin joukkoja vastaan Euroopassa. Vuoden 1825 dekabristikapina oli tuon tuttavuuden hedelmä ja siihen osallistuneita pidettiin sittemmin vankeina myös Viaporissa ja Ruotsinsalmessa (Kotkassa). Jälkimmäiseen linnoitukseen oli jo vuoden 1795 Puolan jaon jälkeen siirretty 400 kapinoitsijaa.

     Voidaan todeta, että valistusajan ranskalainen kulttuuri tavoitti 1700-luvun lopulla sekä ruotsalaisen -ja siis myös suomalaisen- että venäläisen upseeriston ja merkitsi molemmissa tapauksissa suurta tapojen hienostumista. Uusi rationaalisuus ja helpottunut kanssakäyminen Suomen sodan ankeina aikoina ilmeisesti ainakin jossain määrin myös lievensivät sodan aiheuttamia kärsimyksiä (vrt. Tykkipursiyhdistys: Herrasmiessodan piirteet Kustaa III:n sodassa ).

     Ja, kuten sanottu, Savoonkin levisivät edes jollakin tavalla niin valistusajan aatteet ja kulttuuri, kuin ranskan kieli ja empiretyyli. Herrojen keskuudessahan ne kukoistivat, mutta varmasti vaikuttivat tavalla tai toisella laajemminkin. Ei Savosta mitään Itä-Karjalan tapaista takapajulaa tullut. Toki muistamme, että Petroskoissakin hallitsi aikanaan suuri aikansa kulttuurihenkilö Gavriil Deržavin (ks. Deržavin - Поиск ).

 

Kirjallisuutta:

N.G. Grotenfelt, Hovi Savossa, WSOY 1995

Faddei Bulgarin, Sotilaan sydän. Suomen sodasta Engelin Helsinkiin. Toimittanut ja suomentanut Marja Itkonen-Kaila. SKS 1996

Paavo Seppänen, Sulkavan historia I, Sulkava 1999

E.S. Tigerstedt, Savolax brigadens män, 1808-1809.Söderströms 1908

Raimo Viikki, Joroisten historia I, Keuruu 2003

 

Kielipuolia ja polyglotteja

 

Saksan ja ranskan kielestä Kustaa III:n sodassa 1788-1790

 

Vuoden 1790 keväällä nimitti Katariina II Venäjän Suomen-joukkojen ylipäälliköksi saamattoman ja ”säkiksi” sättimänsä kreivi Musin-Puškinin tilalle sotamarsalkka Ivan Petrovitš Saltykovin, joka aikalaisten todistuksen mukaan oli hänkin kyllä lähinnä seurapiirikenraali. Myös Suvorov oli olut ehdolla, mutta säästettiin tärkeämpiin tehtäviin.

Silloin oli venäläisillä M.M. Borodkinin mukaan Suomen rintamalla seuraavat kenraalit: kenraaliluutnantteja Volkov, Michelson, Günzel ja Levašov, kenraalimajureita Schultz von Ascheraden, Numsen, Sprengtporten, Reck, Berchmann, Bauer, Rautenfelt, Tatištšev ja Knorring sekä tykistössä Brigman.

Saaristolaivaston komentaja oli Nassau-Siegenin prinssi Karl Heinrich (Charles-Henri) ja tämän lippu-upseerina toimi Maltan ritari Varage.

Ennen pitkää tuli kyllä vahvistuksia, muun muassa kenraaliluutnantti Igelström ja Anhalt-Bernburg-Schaumburgin prinssi Viktor Amadeus.

Jos pysähdymme katsomaan noiden upseerien kansallisuutta, voimme todeta, että kenraaliluutnanteista olivat nimen perusteella sukujuuriltaan venäläisiä Volkov ja Levašov eli puolet koko määrästä, mutta kenraalimajureista venäläinen sukunimi oli vain Tatištševilla eli yhdellä kymmenestä. Keväällä tulleet vahvistukset eivät asiaa lainkaan parantaneet.

Toki monet alun perin saksalaiset suvut tai ainakin niiden venäläiset haarat olivat varsin venäläistyneitä ja historiasta muistamme, että monet saksalaiset, kuten Franz Albert Seyn olivat paaviakin paavillisempia venäläisen imperialismin kätyreitä.

Yleensä vierasheimoiset olivat Venäjän armeijassa saksalaisia ja usein erityisesti Baltian saksalaisia, joista monien suku oli Baltian Ruotsin vallan aikana levinnyt myös Ruotsin ja siis usein myös Suomen alueelle.  Sukulaiset saattoivat siis olla vastakkain sodissa.

Schultz von Ascheraden-suku oli Baltiasta ja sen jäsenistä kaksi oli palvelut upseereina myös Ranskan Royal suédois-rykmentissä, kuten myös Curt von Stedingk, G.C. von Döbeln ja moni muu. Saman rykmentin epäonnista hyökkäystä Gibraltaria vastaan oli johtanut sama Nassau-Siegenin prinssi Charles-Henri, joka Kustaa III:n sodassa komensi Venäjän laivastoa molemmissa Ruotsinsalmen taisteluissa.

Tuossa alussa eitetyssä luettelossa Numsen oli tanskalainen ja Bauer ruotsalaista juurta, mutta arvattavasti hänkin oli Ruotsin Pommerista tai muualta Ruotsin saksalaisista piireistä. Igelströmin suku oli alun perin Ruotsista.

Toki tässä on säilytettävä varaus, etenkin yksilöihin nähden. Esimerkiksi suomalainen aatelissuku Adlercreutz ei ollut eikä ole lainkaan saksalainen, vaan lähtöisin Lohjan pitäjän 1600-luvun talonpojista. Myös kreivillinen suku Creutz on juuriltaan täysin suomalaista eikä lainkaan saksalaista alkuperää.

Olisi myös aivan absurdia kuvitella, että kaikki ne suomalaiset, joilla 1800-luvulla oli ruotsalainen sukunimi, olisivat olleet ruotsinkielisiä. Niitä oli siitä joukosta vain murto-osa.

Saksalaiset nimet Venäjällä olivat sen sijaan kyllä paljon useammin merkki saksalaisista sukujuurista. ja niinpä venäläiset hyvin usein puhuvat ”ruotsalaisista” nähdessään jollakin suomalaisella ruotsinkielisen nimen.

Venäjällä oli toisin. Siellä ei ollut tapana antaa ihmisille vieraskielistä sukunimeä, kun he kohosivat yhteiskunnallisessa asemassa korkeammalle. Venäläinen sukunimi oli myös helppo lausua toisen indoeurooppalaisen kielenkin puhujalle.

Suomalaiset sotilaat ja opintielle lähteneet sen sijaan saivat ruotsalaisessa tai latinalaisessa /kreikkalaisessa/saksalaisessa muodossa olevan nimen, jonka kollegat pystyivät edes lausumaan.

Kyse oli varmastikin myös prestiisistä, mutta olisiko ruotsinvoittoinen upseeri edes kyennyt ymmärrettävästi komentamaan nimeltä jotakin sotamies Viänästä, Ruatikaista, Hämäläestä tai Sileventoesta. Niinpä miehet saivat lyhyet, yleensä yksi-tai kaksitavuiset nimet, joiden merkityksen upseerikin ymmärsi ja siis sai painettua mieleensä.

Niinpä nimiksi tuli esimerkiksi Björn (”Pyörni”), Konstig (”Konsti”), Trall (”Ralli), Quintus (”Vinttuu”) ja niin edelleen.

Suomalaisten kansalliseen identiteettiin uudet et eivät vaikuttaneet sitä eikä tätä.

Tunnetusti Venäjän saksalaiset sen sijaan säilyttivät lähes aina nimensä ohella ainakin osan saksalaista identiteettiään, mikä ilmeni muun muassa luterilaisen uskonnon tunnustamisessa. Usein oli kuultavissa myös saksalainen aksentti, joka oli joskus hyvin vahvakin, mistä venäläiset kirjailijat tekivät pilaa.

Voidaan olettaa, että venäläiset kenraalit saattoivat keskenään mieluimmin puhua äidinkieltään saksaa, jolla he usein tulivat toimeen myös vihollisen upseerien kanssa. Hyvin todennäköisesti he ymmärsivät ja puhuivat myös ranskaa, jota rintaman tälläkin puolella osattiin.

Ilman ranskan kielen taitoa olisi seurapiirielämä Venäjällä ollut mahdotonta ja Katariinan aikana se oli tärkeä osa jokaisen eteenpäin pyrkivän upseerin ja muunkin virkamiehen elämää. Vain Suvorov, joka oli Katariinan suosikki, saattoi pilkata tuota pöyhistelyä.

Vaikka Katariinakin oli syntyperäinen saksatar, hän osasi venäjää erinomaisesti ja käytti usein myös ranskaa, jopa kirjeenvaihdossa rakastajansa Potjomkinin kanssa.

Luultavasti ylimmät upseerit Venäjän puolella itse asiassa osasivat venäjää kehnosti tai ainakin vajavaisesti, kuten Suomen puolellakin osattiin upseeripiireissä suomea huonosti tai ei lainkaan.  Eihän venäjää Venäjän armeijassa tarvittu ylemmissä piireissä eikä aina osattukaan.

Ruotsin Pommerista lähtöisin oleva Savon prikaatin komentaja Curt von Stedingk ei hallinnut suomen kieltä enempää kuin monet hänen riikinruotsalaisista upseereistaan. Tästä oli joskus   konkreettista haittaa. Savoon juurtuneet suvut sen sijaan osasivat suomea usein vallan hyvin, vaikka keskenään yleensä käyttivätkin ruotsia.

Runeberg kyllä mainitsee erikseen, että von Fieandt ”haastoi vahvaa suomeaan”. Monella se ei siis ei ollut vahva, vaikka esimerkiksi J.Z. Duncker joskus pisti jonkun suomenkielisenkin lauseen sekaan kirjoittaessaan vaimolleen. Luultavasti hän osasi suomea enemmänkin, kun kerran oli puhtaasti suomenkielisen miehistön kanssa jatkuvasti tekemisissä.

Venäjän puolella ei ainakaan edellä mainittu maltanritari Varage osannut lainkaan maan kieltä ja kun hän kerran joutui baškiirijoukon keskelle, nämä hakkasivat hänet miekoillaan kappaleiksi luullessaan hänen olevan vihollinen.

Varagella oli silloin yllään oma univormunsa, jollaista korkeammat upseerit olivat saaneet luvan käyttää. Onnettoman tapauksen jälkeen Katariina kuitenkin kielsi moisen vapauden.

Kustaa III oli suuri ranskalaisuuden ihailija ja käytti myös kirjeenvaihdossaan von Stedingkin kanssa ranskaa. Stedingk, joka oli viettänyt vuosia Ranskan armeijan ruotsalaisrykmentissä (ks. Vihavainen: Haun royal suédois tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja jolla jopa huhuttiin olleen suhde kuningattaren kanssa, puhui erinomaista ranskaa, vaikka saksa oli hänen äidinkielensä. Ruotsia hän ilman muuta osasi ja kirjeenvaihto upseerien kanssa tapahtui ruotsiksi. Saattaa kyllä olla, että adjutantti toimi tulkkina.

Suomen osaamisesta olisi Stedingkillekin ollut paljon hyötyä ainakin Parkumäellä, jossa hän oli jo vähällä joutua ongelmiin, kun ei saanut miehiä ymmärtämään puhettaan.

Kuten tunnettua, Stedingk sijoitti päämajansa 1789-1790 Sulkavan Partalaan, joka oli tarpeeksi kaukana Savonlinnan ja Puumalan välistä järvialuetta hallitsevista venäläisistä tykkiveneistä. Sinne häntä tuli tervehtimään myös itse kuningas.

Kuninkaalta saapui kuriiripostissa Partalaan ranskankielisiä salaisia pikakirjeitä, jotka päätettiin terveyden toivotuksiin rakkaalle/hyvälle Stedingkille (mon cher Stedingk) tai Affectionement, vôtre Gustave ja allekirjoitettiin ranskalaisittain sanalla Gustave tai pelkkä G.

Stedingk kuului Kustaa III:n suosikkeihin ja hovimiesominaisuuksiensa ja tunnetun diplomaattisen taitonsa vuoksi hän pääsi Ruotsin edustajaksi Värälän rauhanneuvotteluihin.  Vastapuolen Igelströmiä pidettiin hieman maalaisena. Rauhanteon jälkeen Stedingkistä tuli Ruotsin Pietarin suurlähettiläs ja myöhemmin Ruotsin viimeinen kenraalisotamarsalkka.

Valppaana ja hyvin verkostoituneena Pietarin-lähettiläänä hän ymmärsi ajoissa Venäjän aikomuksen hyökätä Suoneen kevättalvella 1808 ja varoitti asiasta Tukholmaa, mutta turhaan.

Ranska oli aikansa kansainvälisen yhteydenpidon kieli ja sillä Ruotsin alamainen, saksalainen von Stedingk menestyi myös aikansa Pietarissa. Siellä kyllä oli avainasemissa myös runsaasti hänen maanmiehiään saksalaisia, ehkäpä sukulaisiakin, mutta pelkän saksan varassa olisi tehtävän menestyksellinen hoitaminen ollut mahdotonta.

 

 

Kustavilaista aikaa

Kyöstä-kuningas ja Savo

Kustaa III muistetaan parhaiten muutamasta asiasta: hän teki vallankaappauksen ja palautti hallintovallan säädyiltä kuninkaalle vuonna 1772. Siinä uhattiin jopa tykeillä…

Vuonna 1788 hän hyökkäsi Venäjälle ja upseerit tekivät häntä vastaan niin sanotun Anjalan liiton eli konfederaation heti sodan alussa. Herrat siis nousivat kapinaan kesken sotaa.

Pian sodan jälkeen kuningas murhattiin oopperanaamiaisissa vuonna 1791.

Reipasotteinen kuningas oli siis kyseessä ja Kustaa eli suomalaisittain Kyöstä halusikin nousta historiassa kahden suuren Kustaan eli Kustaa Vaasan ja Kustaa II Adolfin rinnalle kolmantena suurena Kustaana. Hän taisi onnistuakin.

Talonpojat kannattivat Kustaata, joka esiintyi herrojen kurittajana ja Kustaa itse korosti asemaansa tekemällä esiintymisistään teatterilavastuksia. Häntä on nimitetty teatterikuninkaaksi ja syystä kyllä. Erik Lönnrothin arvostettu elämäkertakin on nimeltään Den stora rollen. Kung Gustaf III spelad av honom själv. Stockholm 1986, 282 s.

Vuonna 1775 Kustaa teki suuren kiertomatkan Suomeen eli niin sanotun Eriksgatan, jonka hänen edeltäjänsä olivat jo kauan jättäneet tekemättä. Kuninkaan seurueeseen kuului muun muassa 200 hevosta ja kymmeniä vaunuja, mikä korosti sitä, ettei kyseessä ollut vain jokin suuri herra, vaan herrojen herra.

Vuonna 1783 Kustaa kävi Haminassa neuvottelemassa serkkunsa Katariina II:n kanssa. Paikalla on nykyään museo.

Suomessa Kustaasta pidettiin kovasti ja hän oli myös vaivautunut opettelemaan suomen kieltä ja hänen on katsottu osanneen kelvollista kyökkisuomea. Ruotsia hän osasi täydellisesti toisin kuin isänsä, joka oli saksalainen. Kustaa myös perusti Suomeen uusia kaupunkeja, muun muassa Kuopion ja Tampereen.

Kustaan Eriksgata ei ulottunut Savoon, mutta tännekin hän tuli tuon Kustaan sodan eli vuosien 1788-1790 sodan takia. Kustaa kävi tuona aikana Suomessa useammankin kerran. Muun muassa hän kiä-vi Savonlinnan Laitaatsillassa tarkastamassa rintamaa.  Asiasta informoitiin naapuria, ettei kukaan hairahtuisi herran voideltua tähtäämään.

Sulkavalla Kustaa vieraili Partalan hovissa, jossa Curt von Stedingk piti päämajaansa.

Savossahan oltiin silloin rajaseudulla, kun Turun rauhan raja meni Kymijoelta Lepistön selän kautta Savonlinnan pohjoispuolelle ja sieltä itään.

Sen takia Rantasalmen ja Joroisten ja myös Juvan ja Sulkavankin pitäjät olivat täynnä upseerivirkataloja. Talonpojista monet olivat ruotusotilaita. Oli myös värvättyjä joukkoja, kuten Savon jääkärit.

Täällä rajaseudulla ahkeroi aikoinaan myös Kustaan tunnettu ystävä ja tukija Yrjö Maunu Sprengtporten, joka perusti Rantasalmelle Haapaniemen sotakoulun, kadettikouluksikin mainitun. Rantasalmellahan muuten toimi myös triviaalikoulu, joten paikkakunta oli oppilaitostensakin suhteen hyvin merkittävä.

Rantasalmella oli myös vaikuttanut kreivi Adolf Fredrik Munck, josta tuli Kustaan hovitallimestari ja jota pitkään epäiltiin myös kruununperillisen, myöhemmän kuningas Kustaa IV Adolfin isäksi. Hänen nimittäin tiedettiin auttaneen kuningasparia makuuhuoneessa, mutta kukaan ei oikein tiennyt miten.

Joka tapauksessa kuningaspari oli apuun hyvin tyytyväinen ja Munck paistatteli suosiossa siksi kunnes erehtyi painattamaan väärennettyjä seteleitä ja joutui pakenemaan Italiaan. Nykyään ollaan sitä mieltä, ettei Kustaa IV Adolfin syntymään liity niin sanotusti rantasalmelaista tekijää ainakaan ihan geneettisessä mielessä.

Tuon ajan upseeristo oli kauttaaltaan aatelista ja myös hyvin kansainvälistä. Joskus vaihdettiin myös herraa ja esimerkiksi Sprengtporten, kuten muistetaan., siirtyi Venäjän palvelukseen. Porrassalmella hän haavoittui, kun hänen itsensä harjoittamat Savon jääkärit tulittivat.

Sprengtportenin repliikki ”Omat koirat purivat” muistetaan tältä ajalta. Nykyään tiedetään myös se, että kun Sprengtporten paranteli haavaansa Saksan kylpylöissä, hän tutustui kuuluisaan naistennaurattajaan, Giacomo Casanovaan.

Herrat kirjoittelivat myöhemminkin paljon toisilleen ja filosofoivat kaikista maailman asioista, etenkin naisasiat olivat molemmille läheisiä. Eero Saarenheimo on julkaissut tämän kirjeenvaihdon kirjana muutama vuosi sitten.

Sprengtporten oli itse asiassa maanpetturi Ruotsin näkökulmasta ja jos hän olisi joutunut kiinni, olisi kohtalo voinut olla sama kuin eversti Tigerstedtillä, joka pian sodan jälkeen, vuonna 1790 mestattiin Rantasalmen kirkolla. Sulkavan kappalainen Melartopaeus joutui myös epäillyksi maanpetoksesta, mutta selvisi syytteistä.

Upseeristo oli siis kansainvälistä. Tämän sodan ruotsalaisen puolen upseereista esimerkiksi Yrjö Kaarle von Döbeln oli palvellut aiemmin Ranskan armeijassa ja osallistunut muun muassa siirtomaasotaan Intiassa. Ruotsalaisia houkutteli puoleensa Ranskan rykmentti Royal Suédois, joka oli perustettu jo 1600-luvulla.

Kymijoella Ruotsin joukkoja komentaneen Kustaa Mauri Armfeltin loistelias kansainvälinen ura tunnetaan hyvin, joten ei siitä sen enempää. Hän kuoli Tsarskoje Selossa vuonna 1814. Hän oli monissa Euroopan hoveissa kuin kotonaan ja kuului Suomen sodan jälkeen Aleksanteri I:n suosikkeihin. Vanhan Suomen palauttamisessa hänellä oli suuret ansiot.

Kustaan sodassa everstinä aloittanut, myöhemmin sotamarsalkaksi kohonnut Curt von Stedingk oli puolestaan syntynyt Ruotsin Pommerissa ja osallistunut muun muassa Yhdysvaltojen vapaussotaan, jossa erityisesti kunnostautui Savannahin valtauksessa.

Kustaan sodassa Stedingk oli Savon prikaatin päällikkö ja saavutti voitot muun muassa Porrassalmella ja Parkumäessä. Myöhemmin hän toimi mm. Ruotsin suurlähettiläänä Pietarissa.

Stedingkin arkiston perusteella hän oli monien kuninkaallisten ja keisarillisten hyvä tuttava, joten kyllä täällä Savon sydämessä ennenkin oli kontakteja suureen maailmaan. Vaikka kansasta suuri osa asui savupirteissä ja kädestä suuhun, oli herroilla omat verkostonsa, kuten sanotaan, eivätkä ne olleet vähäiset.

Kustaan sota vuosina 1788-1790 oli kuninkaan itsensä aloittama hyökkäyssota. Se oli uskomatonta uhkapeliä ja rahvaalle se tietenkin oli onnettomuus. Ihmismenetyksiä on laskettu eri tavoin, mutta puolen sataa tuhatta henkeä näyttää olevan realistinen luku.

Silti talonpojat, toisin kuin aatelismiehet, pysyivät uskollisina. Kun valtakunta oli kuolemanvaarassa, pystyi suomalainen sotaväki torjumaan vihollisen hyökkäykset ja usein hyökkäämäänkin menestyksellisesti. Jos sota olisi hävitty, olisivat seuraukset voineet olla arvaamattomat.

Sodan seurauksiin voidaankin sitä paitsi laskea, paitsi rajalle perustetun linnoituslinjan perustaminen, myös Suomen sota vuosina 1808-1809, jolloin Venäjä puolestaan hyökkäsi ja valloitti koko Suomen.

Pietarissa Ruotsin lähettiläänä ollut Stedingk koetti suotta lähettää Tukholmaan varoituksiaan tulevasta hyökkäyksestä.

Tuon ajan sodat täällä pohjolassa olivat kuitenkin vielä ennen muuta kabinettisotia. Valtioilla ei ollut pysyviä ystäviä tai vihollisia, vaan koalitiot muuttuivat äkkiä ja perusteellisesti.

Kuvaavaa on, että heti Kustaan sodan jälkeen Stedingk ja Venäjän edustaja ruhtinas Potjomkin saattoivat neuvotella jopa valtioidensa välisen liiton solmimisesta ja maksettavista apurahoista.

Kun Ruotsin puolelta ehdotettiin edes Savonlinnan palauttamista Ruotsille, tuhahti Potjomkin, ettei koko Suomi ole minkään arvoinen, eikä Savonlinna varsinkaan. Itse asiassa koko alue voitaisiin tyhjentää ja asukkaat siirtää Pietarin taa, jolloin ei tarvitsisi mokomasta rajasta kiistellä.

Tämä nyt taisi olla vain korskean herran ylimielistä puhetta, jolla korostettiin omaa mahtia. Joka tapauksessa ajatuksen Pietarin ympäristön inkeriläisten siirtämisestä Krimille oli myös muuan skotti Andrew Swinton esittänyt noihin aikoihin Katariina toiselle.

Ei se suomalaisten asema idän ja lännen välissä tuohon aikaan ollut kovin kadehdittava. Sitkeästi täällä joka tapauksessa omaa kamaraa puolustettiin. Muuten olisi historia saattanutkin mennä ihan toisella tavalla. Rakastettu Kyöstä-kuningaskin taisi olla aika arvaamaton maamme ystävä.

Ruotsin herroja

 

Grand seigneur

 

Herman Lindqvist, Axel von Fersen. Lind&Co 2024, 275 s.

 

Herman Lindqvist on siitä merkittävä ruotsalainen historioitsija, että hän osaa myös suomea. Tässä kirjassa sitä taitoa ei ole hyödynnetty, mutta kyllä sen sijaan esimerkiksi kirjassa När Finland var Sverige. Sillä voi hämmästyttää ruotsinmaalaisia tuttavia tarvittaessa.

Tämä kirja ilmestyi alun perin vuonna 1991 ja silloin alaotsikkona oli Kvinnoförtjusare och herreman. Syystä, jota ehkä kannattaa arvailla, on koko alaotsikko nyt jätetty pois.

Kirja perustuu Pitkälti Fersenin päiväkirjoihin, joita hän piti säntillisesti kymmenien vuosien ajan, mutta lopetti tämän tavan Suomen sodan aikoihin.

Joka tapauksessa edellisen laitoksen alaotsikko oli erinomaisen sopiva. Naistenmies Fersen oli myös muuan Ruotsin suurista kosmopoliiteista ja maan rikkaimmista miehistä ja kuului ylhäiseen sukuun.

Suurelle herralle sopivat vain upseerin ja hallintomiehen virat ja myös Axel alkoi saada upseerinarvoja jo lapsena. Ne oli ostettava. Kyllä hän sai alan koulutustakin, mutta ei palvellut rivimiehenä, kuten jotkut tekivät.

Hänen kasvatukseensa kuului pitkä ulkomaanmatka, grand tour, jonka aikana hänet otettiin vastaan hoveissa ja seurapiireissä. Jokainen ymmärsi, että tässä oli muuan tulevaisuuden dignitääreistä.

Grand tour vei Saksan ja Italian ohella erityisesti Ranskaan ja myös Englantiin ja Axel oppi jopa englannin kieltä, mikä ei suinkaan ollut yleinen taito. Hän toimi tarvittaessa tulkkinakin.

Ranskasta tuli hänen varsinainen ykköskielensä ja ruotsi, etenkin kirjoitettuna tuotti hänelle hieman vaikeuksia sitten, kun hän varttuneessa iässä palasi Ruotsiin. Ruotsia hän puhui ranskalaisella aksentilla.

Sotilasuralla yleneminen oli nopeaa. Viisivuotiaana korpraaliksi, 18-vuotiaana luutnantiksi ja 27-vuotiaana everstiksi. 28-vuotiaana hän oli Royal Suédois -rykmentin eversti ja omistaja ja Amerikan vapaussodan veteraani. Kustaa III:n sodassa hän osallistui Suursaaren meritaisteluun, joka oli poikkeuksellisen ankara, mutta päättyi ratkaisemattomana.

Kiinnostavampaa kuin sota, joka pitkälti oli loputonta odotusta ja kurjia oloja, oli seuraelämä, jossa rikas, komea ja sulavakäytöksinen von Fersen loisti tähtenä ja valloitti lukemattomia naissydämiä.

Fersenissä oli casanovan vikaa ja hänellä oli usein paralleelisia naissuhteita, usein naineisiin naisiin. Kauan aikaa hän myös osallistui tuolloin melko muodikkaaseen kolmen kimppaan, jonka keskipisteenä oli palvottu kaunotar.

Kyseessä oli suhde naiseen, joka asui niin sanoakseni avoliitossa erään toisen rikkaan ja ylhäisen miehen kanssa. Mustasukkaisuudeltakaan ei voitu välttyä. Pikanttina lisänä voi mainita, että kyseisen naisen rakastajiin oli aiemmin kuulunut Venäjän lähettiläs, suomalaissyntyinen vapaahera Simolin, joka oli Fersenin läheinen ystävä ja seurasi tätä hänen matkoillaan.

Fersen oli mitä ilmeisimmin syvästi rakastuvaa tyyppiä ja hänen suurkesi intohimokseen koitui Ranskan kuningatar Maria Antoinette, jonka hän sitten yrtti pelastaa vallankumouksen kynsistä.

Kuten muistetaan, kuningasperhe jäi pakoyrityksestään kiinni Varennes’issa ja kun kuningattaren kirjeenvaihto paljastui, sai koko Ranska tietää kuningasparin vehkeilleen isänmaan vihollisten, emigranttien ja ulkovaltojen kanssa. Tämä oli perusteena kuolemantuomiolle.

Fersenin nimi tuli tutuksi koko Ranskalle ja kun Ruotsi lähetti hänet edustajanaan Rastattin konferenssiin valvomaan maan etuja, karkotti Napoleon hänet karkeasti ulos ovesta: mies, joka oli sekaantunut vieraan vallan agenttina Ranskan asioihin ei voinut olla Ranskan neuvottelukumppani.

Kuningasparin mestaus ja kuningasperheen lasten kohtelu katkeroittivat Fersenin. Hän lienee sitä paitsi ollut kruununperijän, Normandian herttuan isä. Kymmenvuotiaana kuollut herttua laskettiin rojalistien taholla hallitsijaksi nimellä Ludvig XVII, vaikka hän ei hallinnut päivääkään.

Kun Napoleon oli lyöty ja restauraatio palautti kuningasvallan, tuli seuraavaksi hallitsijaksi Ludvig XVIII. Hänkin kuului Fersenin tuttavapiiriin ja vieraili Ruotsissakin, kun Kustaa IV Adolf suunnitteli Napoleonin kukistamista, joko koalition avulla tai sitten pelkästään Ruotsin voimin…

Kuten tunnettua, Ranskan vallankumouksen kukistaminen oli sekä Kustaa III:n että hänen poikansa suuri intohimo.

Kustaa III alkoi neuvotella asiasta Venäjän kanssa heti samaan aikaan, kun solmittiin Värälän rauha ja Katariina II antoikin hänelle aluksi toivoa. Äskeiset viholliset saisivatkin nyt heti alkaa yhdessä valmistautua äkilliseen iskuun Ranskan sydämeen.

 Haapaniemen sotakoulun kasvatti Carl Otto von Fieandt kävi jo valepukuisena tiedustelemassa hyökkäysreittiä, joka kulkisi Seinen vartta pitkin Pariisiin.

Tuolloin oli olemassa vielä mahdollisuus pelastaa kuningasperhe. Kustaa IV Adolf, jonka mainetta näkyy koetun vielä puhdistella, oli puolestaan fanaattinen Napoleonin vihollinen, jonka epärealistisia käskyjä Ruotsiin palannut Fersen ymmärsi usein olevan mahdotonta toteuttaa.

Kun sotilaat suomalaisen Adlercreutzin johdolla syöksivät Kustaa IV Adolfin vallasta, ei Fersenilläkään ollut erityisiä vaikeuksia ymmärtää tapahtunutta. Se mies ei sopinut hallitsijaksi.

Hallitsijaksi tuli nyt 60-vuotias, lapseton Södermanlandin herttua Kaarle, joka vanhastaan oli Fersenin vihamies, lieneekö vastenmielisyys ollut perua Kustaa III:n sodan ajalta, jolloin herttua komensi avomerilaivastoa.

Uusi kruununperillinen saatiin sitten Tanskasta, mutta kuoli pian tapaturmaisesti. Kansan keskuuteen levitettiin huhua, jonka mukaan Fersen oli myrkyttänyt kruununperillisen ja kun tämän ruumista oltiin juhlallisessa kulkueessa viemässä Ritarisaliin, hyökkäsi roskajoukko (ks. Vihavainen: Haun roskaväen valta tulokset) Ferseniä vastaan ja hakkasi tämän kuoliaaksi.

Lynkkaus oli järjestetty, eikä Lindqvist siekaile esittää syyllisiä: pääsyyllinen oli vartioinnista vastannut Isaac Lars Silversparre, mutta moraalisen vastuun kantoi kuningas Kaarle XIII, entinen Södermanlandin herttua.

Varsinainen murhaaja, armoniskun antajana oli suomalainen aatelismies Otto Johan Tandefelt, joka oli saapunut seuramaan kulkuetta merimieheksi pukeutuneena ja lopulta tappoi Fersenin hyppimällä tämän rintakehän päällä.

Näin dramaattisesti ja loistottomasti päättyi erään aikansa tähden, Ruotsin merkittävimmän ja kenties ainoankin grand seigneurin elämä. Sen jälkeen Adlercreutz toi sotilaat kaduille ja mellakointi, joka oli alkanut Fersenin murhasta tukahdutettiin. Sotilaat ampuivat kovilla ja kuolonuhreja tuli. Niiden määrästä on erimielisyyttä.

Murhaajat saivat sittemmin tuomioita, mutta ne olivat kovin vähäisiä. Fersenin kunnia joka tapauksessa palautettiin ja hänet serafiimiritarina haudattiin asianmukaisin seremonioin Riddarholmin kirkkoon, vain musketinkantaman päähän murhapaikasta.

Nyt järjestys oli moitteeton. Kruununperijäksi oli tullut vielä äsken Tanskasta käsin Ruotsia uhannut Napoleonin marsalkka Bernadotte, joka oli ottanut nimekseen Karl Johan.