Lintu vai kala?

 

Karl-Heinrich von Nassau-Siegen (Charles-Henri de Nassau-Siegen), 1743-1808

 

Nassau-Siegenin ruhtinaskunta oli lakannut olemasta jo vuonna 1743, mutta sen hallitsijan jälkeläisillä oli oikeus ruhtinaalliseen nimeen ja titteliin (Karl-Heinrichia nimitettiin myös Venäjällä arvonimellä prints eikä knjaz, koska hän periaatteessa kuului Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaisiin). Keisarikunta enempää kuin Nassau-Siegenin sukukaan eivät kuitenkaan tunnustaneet sukulaisuuden velvoittavuutta, koska Karl Heinrich oli syntynyt ns. morganaattisesta avioliitosta.

Karl Heinrichiin on jälkimaailma suhtautunut vaihtelevasti. Aikalaiset vierastivat hänen pöyhkeyttään, kuten Curt von Stedingk venäläisten upseerien osalta kertoo. Lukemattomista taisteluista ja kaksintaisteluista huolinatta prinssi säilyi haavoittumattomana ja hänestä käytettiinkin nimitystä l’invulnérable

Nassauta pidettiin yleisesti suurena kehuskelijana ja jopa huijarina (charlatan) ja urotöitä, joilla hän kerskaili, on epäilty. Prinssin väitettiin taistelleen paljain käsin tiikeriä vastaan Keski-Afrikassa (!) ja vietelleen Tahitin kuningattaren. Väitetystä tiikeripainista maalattiin jopa suurikokoinen taulu. Argentiinassa hän tiettävästi pelasti toverinsa jaguaarin kynsistä.

Joka tapauksessa Nassau tuli tunnetuksi uhkapelurina, joka kierteli Euroopan hoveissa. Tiettävästi velkojiaan paetakseen hän osallistui myös Louis de Bougainvillen purjehdukselle maapallon ympäri. Sen jälkeen hän toimi sotilaana Ranskan palveluksessa. Eräässä polttolaivojen hyökkäyksessä kunnostauduttuaan Karl-Heinrich nimitettiin myös Espanjan grandiksi. Puolan kuningas Stanislaus August antoi hänelle Puolan magnaatin arvon.

Vuonna 1786 Nassau siirtyi Venäjän palvelukseen ja johti menestyksellisesti soutulaivaston hyökkäystä Otšakovin taistelussa. Hänen on väitetty olleen myös keisarinna Katariinan rakastaja.

Kustaa III:n sodassa Nassau komensi Venäjän uutta soutulaivastoa, joka saatiin valmiiksi vuoden 1789 sotaretkiä varten ja voitti ruotsalaiset Ruotsinsalmessa mainittuna vuonna. Tämän johdosta prinssi sai Venäjän korkeimman kunniamerkin, apostoli Andreaksen risitn.

Vuonna 1790 Nassau-Siegenin johtama Venäjän soutulaivasto sen sijaan tuhottiin varsin perusteellisesti Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa. Masentunut prinssi halusi sanoutua irti tehtävästään ja palautti Katariinalle venäläiset kunniamerkkinsä.

Katariina ei hyväksynyt eroa vaan lähetti kunniamerkit takaisin lohduttavan kirjeen saattelemana. Keisarinna selitti, että sotapäälliköiden suuruus näkyy parhaiten juuri onnettomuuksien aikana. Prinssi oli toiminut Katariinan käskystä ja hänen vahvistamansa suunnitelman mukaisesti: ”En ole unohtanut, että olette seitsemän kertaa tullut vоittajaksi niin etelässä kuin pohjoisessa. Tällä kertaa tuli myrsky, joka teki tyhjäksi yrityksenne… te olette minua palvelleet, palvelette ja tulette palvelemaan korvataksenne tämän vahingon…”.

Nassau-Siegen olikin pian taas valmis käymään ruotsalaisten kimppuun, mutta ei saanut siihen lupaa, koska Värälässä neuvoteltiin rauhasta. Rauhan tultua solmituksi venäläisiä päälliköitä palkittiin erilaisilla lahjoilla ja myös Nassau sai komean miekan, joka oli koristeltu jalokivin.

Von Stedingkin mukaan prinssi oli saamaansa lahjaan tyytymätön. Venäläiset kollegatkaan eivät kätkeneet tyytyväisyyttään siitä, että kerskurina pidetty prinssi oli Ruotsinsalmessa kärsinyt tappion. Kenraali S.A. Tutškov arvioi, että prinssin rohkeus oli enemmän krenatöörin kuin kenraalin tapaista. Hän oli impulsiivinen eikä noudattanut tarpeellista huolellisuutta.

Venäjän-kautensa jälkeen prinssi kierteli Eurooppaa ja oleskeli mm. Preussin hovissa ja Venetsiassa, jossa ylläpiti komeaa palatsia.

Elämänsä lopulla Nassau yritti saada marsalkan paikkaa Napoleonin armeijassa, mutta ei onnistunut.

 

Borodkin 2016

Brikner 2016

Jatkoa edelliseen

 

lauantai 3. kesäkuuta 2023

Lintu vai kala?

 

Karl-Heinrich von Nassau-Siegen (Charles-Henri de Nassau-Siegen), 1743-1808

 

Nassau-Siegenin ruhtinaskunta oli lakannut olemasta jo vuonna 1743, mutta sen hallitsijan jälkeläisillä oli oikeus ruhtinaalliseen nimeen ja titteliin (Karl-Heinrichia nimitettiin myös Venäjällä arvonimellä prints eikä knjaz, koska hän periaatteessa kuului Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaisiin). Keisarikunta enempää kuin Nassau-Siegenin sukukaan eivät kuitenkaan tunnustaneet sukulaisuuden velvoittavuutta, koska Karl Heinrich oli syntynyt ns. morganaattisesta avioliitosta.

Karl Heinrichiin on jälkimaailma suhtautunut vaihtelevasti. Aikalaiset vierastivat hänen pöyhkeyttään, kuten Curt von Stedingk venäläisten upseerien osalta kertoo. Lukemattomista taisteluista ja kaksintaisteluista huolinatta prinssi säilyi haavoittumattomana ja hänestä käytettiinkin nimitystä l’invulnérable

Nassauta pidettiin yleisesti suurena kehuskelijana ja jopa huijarina (charlatan) ja urotöitä, joilla hän kerskaili, on epäilty. Prinssin väitettiin taistelleen paljain käsin tiikeriä vastaan Keski-Afrikassa (!) ja vietelleen Tahitin kuningattaren. Väitetystä tiikeripainista maalattiin jopa suurikokoinen taulu. Argentiinassa hän tiettävästi pelasti toverinsa jaguaarin kynsistä.

Joka tapauksessa Nassau tuli tunnetuksi uhkapelurina, joka kierteli Euroopan hoveissa. Tiettävästi velkojiaan paetakseen hän osallistui myös Louis de Bougainvillen purjehdukselle maapallon ympäri. Sen jälkeen hän toimi sotilaana Ranskan palveluksessa. Eräässä polttolaivojen hyökkäyksessä kunnostauduttuaan Karl-Heinrich nimitettiin myös Espanjan grandiksi. Puolan kuningas Stanislaus August antoi hänelle Puolan magnaatin arvon.

Vuonna 1786 Nassau siirtyi Venäjän palvelukseen ja johti menestyksellisesti soutulaivaston hyökkäystä Otšakovin taistelussa. Hänen on väitetty olleen myös keisarinna Katariinan rakastaja.

Kustaa III:n sodassa Nassau komensi Venäjän uutta soutulaivastoa, joka saatiin valmiiksi vuoden 1789 sotaretkiä varten ja voitti ruotsalaiset Ruotsinsalmessa mainittuna vuonna. Tämän johdosta prinssi sai Venäjän korkeimman kunniamerkin, apostoli Andreaksen risitn.

Vuonna 1790 Nassau-Siegenin johtama Venäjän soutulaivasto sen sijaan tuhottiin varsin perusteellisesti Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa. Masentunut prinssi halusi sanoutua irti tehtävästään ja palautti Katariinalle venäläiset kunniamerkkinsä.

Katariina ei hyväksynyt eroa vaan lähetti kunniamerkit takaisin lohduttavan kirjeen saattelemana. Keisarinna selitti, että sotapäälliköiden suuruus näkyy parhaiten juuri onnettomuuksien aikana. Prinssi oli toiminut Katariinan käskystä ja hänen vahvistamansa suunnitelman mukaisesti: ”En ole unohtanut, että olette seitsemän kertaa tullut vоittajaksi niin etelässä kuin pohjoisessa. Tällä kertaa tuli myrsky, joka teki tyhjäksi yrityksenne… te olette minua palvelleet, palvelette ja tulette palvelemaan korvataksenne tämän vahingon…”.

Nassau-Siegen olikin pian taas valmis käymään ruotsalaisten kimppuun, mutta ei saanut siihen lupaa, koska Värälässä neuvoteltiin rauhasta. Rauhan tultua solmituksi venäläisiä päälliköitä palkittiin erilaisilla lahjoilla ja myös Nassau sai komean miekan, joka oli koristeltu jalokivin.

Von Stedingkin mukaan prinssi oli saamaansa lahjaan tyytymätön. Venäläiset kollegatkaan eivät kätkeneet tyytyväisyyttään siitä, että kerskurina pidetty prinssi oli Ruotsinsalmessa kärsinyt tappion. Kenraali S.A. Tutškov arvioi, että prinssin rohkeus oli enemmän krenatöörin kuin kenraalin tapaista. Hän oli impulsiivinen eikä noudattanut tarpeellista huolellisuutta.

Venäjän-kautensa jälkeen prinssi kierteli Eurooppaa ja oleskeli mm. Preussin hovissa ja Venetsiassa, jossa ylläpiti komeaa palatsia.

Elämänsä lopulla Nassau yritti saada marsalkan paikkaa Napoleonin armeijassa, mutta ei onnistunut.

 

Borodkin 2016

Brikner 2016

Hurjapää lainehilla

 

Nassau-Siegenin prinssi ja hänen tykkilauttansa

 

Nassau-Siegenin prinssi Karl-Heinrich (Charles-Henri) oli legendaarinen kansainvälinen seikkailija, aikansa Tarzan, joka tuli tutuksi meidänkin rannoillamme Kustaa III:n sodan aikana (1788-1790).

Tuossa sodassa hän taisteli Venäjän keisarinnan Katariina II:n palkkalistoilla, mutta oli hänellä kokemusta myös meidän (ruotsalaisten) rinnalla taistelemisestakin.

Silloin kyseessä oli Gibraltarin piiritys 1780-luvun alussa, jolloin Englannin hallitsemaa linnoitusta vastaan hyökkäsi myös Ranskan kuninkaan niin sanottu ruotsalaisrykmentti, Royal Suédois. Ruotsalaisia, myös suomenruotsalaisia oli lähinnä sen upseeristossa.

Gibraltaria vastaan kelpo prinssi oli keksinyt erityisen nerokkaan aseen, tykkilautat, joista enemmän jäljempänä. Valitettavasti koko hommasta tuli fiasko.

Joka tapauksessa Gibraltarin museossa on näytteillä tykkilautan pienoismalli.

Otin siitä kuvan, joka on alla:

 

Tässä vähän lisää prinssistä ja hänen tykilautoistaan:

 

perjantai 3. marraskuuta 2023

Royal Suédois

 

Royal Suédois

 

Margareta Beckman, Under fransk fana! Royal Suédois. Svenskt regemente i fransk tjänst 1690-1791. Svenskt Militärhistoriskt Bibliotek. Stockholm 1995, 141 s.

 

Kuten tunnettua, Ranskassa oli erityinen rykmentti niille ruotsalaisille upseereille, jotka halusivat saada kansainvälistä sotakokemusta, jota tuon suurvallan alituiset sodat tarjosivat riittämiin niin Euroopassa kuin sen ulkopuolella.

Toisin, kuin voisi kuvitella, rykmentti ei syntynyt Ranskan ja Ruotsin liittolaissuhteesta, joka sekin oli merkittävässä roolissa 1600- ja 1700-luvuila. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin vihollisuus: vuonna 1690 taistelivat keskenään Ranska ja ns. Augsburgin liiga, johon kuuluivat Englanti, Hollanti, Itävalta, Espanja ja Ruotsi.

Mahtavuutensa kukkuloilla ollut Ranska löi taas kerran vastustajansa ja ruotsalaisrykmentti lähes hävitettin Fleuru’n taistelussa. Jäljelle jääneistä noin 536 miehestä oli ruotsalaisia vain vähemmistö, suurin osa oli saksalaisia.

Ajan tavan mukaan sotavankeja ei ruvettu missään leireissä hyysäämään, vaan heille tarjottiin töitä uuden isännän palveluksessa ja näin muodostettiin Ranskan kuninkaalle alistettu ruotsalaisrykmentti, joka jatkoi toimintaansa niin kauan kuin Ranskassa oli kuningas eli suureen vallankumoukseen saakka.

Rykmentissä palveli myös suomalaislähtöisiä upseereita. Wrede af Elimä -sukuisia oli neljä, Tawasteja yksi, Sprengtporteneita kaksi, Mannerheimeja yksi, etunimiltään muuten Carl Gustaf, yhden sukunimi oli Kurck, yhden Boch af Bukkila.  Armfelt-sukuisia oli yhdeksän ja Aminoffeja neljä. Svinhufvudeja oli kaksi.

Välttämättähän nämä eivät olleet sukujen suomalaista haaraa edustavia ja monilla suvuilla oli myös saksalaisia juuria, esimerkiksi Baltiasta. Sellainen oli Schultz von Ascheraden, jonka edustajia rykmentissä oli kaksi. Yksi tämä sukuinen kenraalihan johti venäläisiä joukkoja Sulkavalla ja Parkumäellä vuonna 1789.

Merkittävimpiä nimiä rykmentin upseeristossa olivat sellaiset kuin Sparre, joita siellä oli peräti 19 kappaletta, sekä Fersenit, joista Hans Axel von Fersen tuli kuuluisaksi siitä, että oli läheisissä suhteissa kuningatar Marie Antoinetteen ja yritti pelastaa kuningasparin vallankumouksellisilta, mutta paljastui Varennes’n kylässä. Fersen oli suomalaisten Vuojoen ja Harvialan kartanoiden omistaja.

Fersenin veroinen kuuluisuus oli Curt von Stedingk, joka Kustaa III:n sodan aikana oli Savon prikaatin komentaja ja vietti sotatalven 1789-90 Sulkavalla, Partalan kartanossa.

Stedingk oli saksalaista sukua Ruotsin Pommerista ja liikkui hovimiehenä sulavasti niin Pariisissa kuin Pietarissa. Jälkimmäisessähän paleli kauan Ruotsin suurlähettiläänä.

Royal Suédois osallistui niin Espanjan- ja Puolan- kuin Itävallan perimyssotiin, Seitsenvuotiseen sotaan ja Amerikan vapaussotaan ja saavutti hyvän maineen. Vallankumouksen tultuakin siinä säilyi nuhteeton järjestys.

Ajan tavan mukaan upseerinarvoista oli maksettava ja rykmenttiä myytiin kuin jalkapallojoukkuetta. Kun Axel von Fersen vuonna 1783 osti rykmentin Sparren veljeksiltä, mainitaan hinnaksi 100000 livreä ja serafiimiritarikunnan sininen nauha -miten tuo jälkimmäinen sitten saatiinkaan, ei kerrota.

Silloin rykmentin 83 upseerista oli ruotsalaisia 28 henkeä, mutta sen 1400 miehestä vain neljä. Käytännössä rykmentin komentavana everstinä oli tuntemamme Curt Bogislaus von Stedingk, joka oli ottanut menestyksellä osaa Amerikan vapaussotaan.

Tuohon sotaan kuului myös epäonninen hyökkäys englantilaisten hallitsevaa Gibraltaria vastaan, johon rykmentti osallistui. Stedingk ei silloin ollut mukana, mutta suurta yritystä johti Nassau-Siegenin prinssi Karl Heinrich (Charles-Henri), joka sitten siirtyi Venäjän palvelukseen ja johti laivasto-operaatioita Mustalla merellä ja oli venäläisten päällikkönä sekä Ruotsinsalmen ensimmäisessä meritaistelussa vuonna 1789 että toisessa vuonna 1790.

Gibraltarin piiritys oli ajan suuria tapahtumia, joka kiinnosti koko Eurooppaa. Omintakeisena hurjapäänä tunnettu Nassau-Siegen antoi valmistaa sitä varten Algécirasissa kymmenen uivaa patteria, jotka olivat periaatteessa nerokkaita laitoksia.

Ne oli katettu tukevilla hirsivarustuksilla ja niissä oli muun muassa vesipumput, joilla vihollisen hehkuvat kuulat voitiin sammuttaa. Kokeissa havaittiin kuitenkin, että sammutusvesi tuppasi kastelemaan ruudin ja systeemistä luovuttiin. Patterit asettuivat linnoituksen ympärille ja niitä avusti 30 tykkivenettä ja 30 pommilaivaa (mörssäreillä varustettua alusta). Lisäksi eskaaderia tuki kymmenen muuta laivaa. Ainakin periaatteessa.

Suunnitelmat menivät pieleen ja 153 tykin sijasta vihollisen 280 tykkiä vastassa olikin vain noin 60 omaa putkea. Tulituksen kiivaudesta kertoo, että muuan tykkilautta sai 1200 osumaa ja paloi sammutusyrityksistä huolimatta. Ruutioli silloin kasteltava räjähdysvaaran vuoksi ja poistuttava paikalta

Koko laivue poistui sen jälkeen paikalta ja perääntymisessä toheloitiin niin, että 335 miestä jäi vangiksi. Koko operaatio epäonnistui.

Tämä nyt toki oli vain muuan epäonninen sivu Royal Suédoisin historiassa. Oli sillä paljon onnistumisiakin niissä kymmenissä taisteluissa, joihin se osallistui.

Mitä rykmentin rakenteeseen tulee, siellä oli osittain toisenlaisia tehtäviä ja titteleitä kuin Ruotsissa. Rykmentin esikuntaan kuuluivat omistaja-eversti, komentava eversti, everstiluutnantti, kaksi pataljoonankomentajaa, majuri, kolme apulaismajuria (aide-major), tulkki, rykmentinsaarnaaja, kirurgi, auditööri, rykmentinvääpeli, rykmentinkirjuri, tampurimajuri, kaksi konstaapelia ja pyöveli. Everstin päiväpalkka oli 33 livreä, everstiluutantin viisi livreä, majurin yllättäen kymmenen livreä ja apulaismajurin kolme livreä. Tampurimajuri ja kirjuri saivat 13 solia kukin ja pyöveli vain 12.

Tampurimajurin titteliin törmää nykyänkin ja sillä tarkoitetaan meillä portieria, jollaisilla oli vielä taannoin kaulassaan asianomaiset koristeet. Tambour major tarkoitti aikoinaan kuitenkin rumpalien esimiestä, jonka epäkiitollisena tehtävänä oli marssia etummaisena rykmentin kärjessä. Tittelin kantana ovat sanat tambour -rumpu ja major -suurempi. Erilaiset luutantithan olivat esimiehensä varamiehia (lieu -paikka ja tenant pitävä), kuka kapteenin, kuka everstin tai kenraalin.

Aikoinaan Ranskan armeijassa arvonimet ja tehtävät olivat konstikkaampia ja oli olemassa eimerkiksi sellainen arvo kuin aide-major (aide -apulainen) ja hänen alaupuoellaan sous aide-major (sous -alapuolella).

Kapteeneja oli monenlaisia (lat. caput -pää). Oli capitaine en pied (pied -jalka), capitaine àla suite (suivre -seurata) sekä capitaine reformé (alennetulla palkalla). Luutnantteja olivat kapteenin alapuolella lieutenant, aliluutnantteja sous-lieutenants voi olla useampia ja tunnettiin myös lieutenant en second, joka itse asiassa kuului toisen yksikön alaisuuteen.

Prikaatin komentajana oli asiaankuuluvasti brigadier, mutta maréchal-de-camp oli myös kenraaliarvo ja viittasi huoltopuolelle, majoitukseen. Marsalkka oli tässä tapauksessa aina jonkin kenraalin alainen.

Sekä vanhan komennon (ancien régime) Ranskaa että tuon ajan Ruotsia on arvosteltu sotilasalan rationaalisuuden puutteesta, mitä symbolisoi upseerinvaltakirjojen ostaminen. Systeemillä oli omat puutteensa, mutta sen avulla pyrittiin turvaamaan myös upseerien perheiden etuja.

Pahempaa oli, etteivät aatelittomat päässeet etenkään Ranskassa korkeampiin arvoihin. Napoleonkaan ei olisi päässyt kapteenia korkeammalle, ellei vallankumousta olisi tullut. Käytännössä olivat lähes kaikki upseerinvirat Ruotsissakin aateliston käsissä 1800-luvun alkuun asti.

Royal Suédois oli henkireikä suureen maailmaan ja sen riveissä hankkivat monet ruotsalaiset upseerit sotakokemusta, jota kotimaassa oli tarjolla niukasti. Tämän rykmentin ulkopuolellakin moni osallistui Ranskan armeijan riveissä sotiin esimerkiksi Amerikassa, kuten von Stedingk ja Intiassa kuten von Döbeln. Tällä kokemuksella oli sitten käyttöä sekä Kustaa III:n sodassa 1788-1790 että Suomen sodassa 1808-1809.

 

 

Royal Suédois

 

Royal Suédois

 

Margareta Beckman, Under fransk fana! Royal Suédois. Svenskt regemente i fransk tjänst 1690-1791. Svenskt Militärhistoriskt Bibliotek. Stockholm 1995, 141 s.

 

Kuten tunnettua, Ranskassa oli erityinen rykmentti niille ruotsalaisille upseereille, jotka halusivat saada kansainvälistä sotakokemusta, jota tuon suurvallan alituiset sodat tarjosivat riittämiin niin Euroopassa kuin sen ulkopuolella.

Toisin, kuin voisi kuvitella, rykmentti ei syntynyt Ranskan ja Ruotsin liittolaissuhteesta, joka sekin oli merkittävässä roolissa 1600- ja 1700-luvuila. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin vihollisuus: vuonna 1690 taistelivat keskenään Ranska ja ns. Augsburgin liiga, johon kuuluivat Englanti, Hollanti, Itävalta, Espanja ja Ruotsi.

Mahtavuutensa kukkuloilla ollut Ranska löi taas kerran vastustajansa ja ruotsalaisrykmentti lähes hävitettin Fleuru’n taistelussa. Jäljelle jääneistä noin 536 miehestä oli ruotsalaisia vain vähemmistö, suurin osa oli saksalaisia.

Ajan tavan mukaan sotavankeja ei ruvettu missään leireissä hyysäämään, vaan heille tarjottiin töitä uuden isännän palveluksessa ja näin muodostettiin Ranskan kuninkaalle alistettu ruotsalaisrykmentti, joka jatkoi toimintaansa niin kauan kuin Ranskassa oli kuningas eli suureen vallankumoukseen saakka.

Rykmentissä palveli myös suomalaislähtöisiä upseereita. Wrede af Elimä -sukuisia oli neljä, Tawasteja yksi, Sprengtporteneita kaksi, Mannerheimeja yksi, etunimiltään muuten Carl Gustaf, yhden sukunimi oli Kurck, yhden Boch af Bukkila.  Armfelt-sukuisia oli yhdeksän ja Aminoffeja neljä. Svinhufvudeja oli kaksi.

Välttämättähän nämä eivät olleet sukujen suomalaista haaraa edustavia ja monilla suvuilla oli myös saksalaisia juuria, esimerkiksi Baltiasta. Sellainen oli Schultz von Ascheraden, jonka edustajia rykmentissä oli kaksi. Yksi tämä sukuinen kenraalihan johti venäläisiä joukkoja Sulkavalla ja Parkumäellä vuonna 1789.

Merkittävimpiä nimiä rykmentin upseeristossa olivat sellaiset kuin Sparre, joita siellä oli peräti 19 kappaletta, sekä Fersenit, joista Hans Axel von Fersen tuli kuuluisaksi siitä, että oli läheisissä suhteissa kuningatar Marie Antoinetteen ja yritti pelastaa kuningasparin vallankumouksellisilta, mutta paljastui Varennes’n kylässä. Fersen oli suomalaisten Vuojoen ja Harvialan kartanoiden omistaja.

Fersenin veroinen kuuluisuus oli Curt von Stedingk, joka Kustaa III:n sodan aikana oli Savon prikaatin komentaja ja vietti sotatalven 1789-90 Sulkavalla, Partalan kartanossa.

Stedingk oli saksalaista sukua Ruotsin Pommerista ja liikkui hovimiehenä sulavasti niin Pariisissa kuin Pietarissa. Jälkimmäisessähän paleli kauan Ruotsin suurlähettiläänä.

Royal Suédois osallistui niin Espanjan- ja Puolan- kuin Itävallan perimyssotiin, Seitsenvuotiseen sotaan ja Amerikan vapaussotaan ja saavutti hyvän maineen. Vallankumouksen tultuakin siinä säilyi nuhteeton järjestys.

Ajan tavan mukaan upseerinarvoista oli maksettava ja rykmenttiä myytiin kuin jalkapallojoukkuetta. Kun Axel von Fersen vuonna 1783 osti rykmentin Sparren veljeksiltä, mainitaan hinnaksi 100000 livreä ja serafiimiritarikunnan sininen nauha -miten tuo jälkimmäinen sitten saatiinkaan, ei kerrota.

Silloin rykmentin 83 upseerista oli ruotsalaisia 28 henkeä, mutta sen 1400 miehestä vain neljä. Käytännössä rykmentin komentavana everstinä oli tuntemamme Curt Bogislaus von Stedingk, joka oli ottanut menestyksellä osaa Amerikan vapaussotaan.

Tuohon sotaan kuului myös epäonninen hyökkäys englantilaisten hallitsevaa Gibraltaria vastaan, johon rykmentti osallistui. Stedingk ei silloin ollut mukana, mutta suurta yritystä johti Nassau-Siegenin prinssi Karl Heinrich (Charles-Henri), joka sitten siirtyi Venäjän palvelukseen ja johti laivasto-operaatioita Mustalla merellä ja oli venäläisten päällikkönä sekä Ruotsinsalmen ensimmäisessä meritaistelussa vuonna 1789 että toisessa vuonna 1790.

Gibraltarin piiritys oli ajan suuria tapahtumia, joka kiinnosti koko Eurooppaa. Omintakeisena hurjapäänä tunnettu Nassau-Siegen antoi valmistaa sitä varten Algécirasissa kymmenen uivaa patteria, jotka olivat periaatteessa nerokkaita laitoksia.

Ne oli katettu tukevilla hirsivarustuksilla ja niissä oli muun muassa vesipumput, joilla vihollisen hehkuvat kuulat voitiin sammuttaa. Kokeissa havaittiin kuitenkin, että sammutusvesi tuppasi kastelemaan ruudin ja systeemistä luovuttiin. Patterit asettuivat linnoituksen ympärille ja niitä avusti 30 tykkivenettä ja 30 pommilaivaa (mörssäreillä varustettua alusta). Lisäksi eskaaderia tuki kymmenen muuta laivaa. Ainakin periaatteessa.

Suunnitelmat menivät pieleen ja 153 tykin sijasta vihollisen 280 tykkiä vastassa olikin vain noin 60 omaa putkea. Tulituksen kiivaudesta kertoo, että muuan tykkilautta sai 1200 osumaa ja paloi sammutusyrityksistä huolimatta. Ruutioli silloin kasteltava räjähdysvaaran vuoksi ja poistuttava paikalta

Koko laivue poistui sen jälkeen paikalta ja perääntymisessä toheloitiin niin, että 335 miestä jäi vangiksi. Koko operaatio epäonnistui.

Tämä nyt toki oli vain muuan epäonninen sivu Royal Suédoisin historiassa. Oli sillä paljon onnistumisiakin niissä kymmenissä taisteluissa, joihin se osallistui.

Mitä rykmentin rakenteeseen tulee, siellä oli osittain toisenlaisia tehtäviä ja titteleitä kuin Ruotsissa. Rykmentin esikuntaan kuuluivat omistaja-eversti, komentava eversti, everstiluutnantti, kaksi pataljoonankomentajaa, majuri, kolme apulaismajuria (aide-major), tulkki, rykmentinsaarnaaja, kirurgi, auditööri, rykmentinvääpeli, rykmentinkirjuri, tampurimajuri, kaksi konstaapelia ja pyöveli. Everstin päiväpalkka oli 33 livreä, everstiluutantin viisi livreä, majurin yllättäen kymmenen livreä ja apulaismajurin kolme livreä. Tampurimajuri ja kirjuri saivat 13 solia kukin ja pyöveli vain 12.

Tampurimajurin titteliin törmää nykyänkin ja sillä tarkoitetaan meillä portieria, jollaisilla oli vielä taannoin kaulassaan asianomaiset koristeet. Tambour major tarkoitti aikoinaan kuitenkin rumpalien esimiestä, jonka epäkiitollisena tehtävänä oli marssia etummaisena rykmentin kärjessä. Tittelin kantana ovat sanat tambour -rumpu ja major -suurempi. Erilaiset luutantithan olivat esimiehensä varamiehia (lieu -paikka ja tenant pitävä), kuka kapteenin, kuka everstin tai kenraalin.

Aikoinaan Ranskan armeijassa arvonimet ja tehtävät olivat konstikkaampia ja oli olemassa eimerkiksi sellainen arvo kuin aide-major (aide -apulainen) ja hänen alaupuoellaan sous aide-major (sous -alapuolella).

Kapteeneja oli monenlaisia (lat. caput -pää). Oli capitaine en pied (pied -jalka), capitaine àla suite (suivre -seurata) sekä capitaine reformé (alennetulla palkalla). Luutnantteja olivat kapteenin alapuolella lieutenant, aliluutnantteja sous-lieutenants voi olla useampia ja tunnettiin myös lieutenant en second, joka itse asiassa kuului toisen yksikön alaisuuteen.

Prikaatin komentajana oli asiaankuuluvasti brigadier, mutta maréchal-de-camp oli myös kenraaliarvo ja viittasi huoltopuolelle, majoitukseen. Marsalkka oli tässä tapauksessa aina jonkin kenraalin alainen.

Sekä vanhan komennon (ancien régime) Ranskaa että tuon ajan Ruotsia on arvosteltu sotilasalan rationaalisuuden puutteesta, mitä symbolisoi upseerinvaltakirjojen ostaminen. Systeemillä oli omat puutteensa, mutta sen avulla pyrittiin turvaamaan myös upseerien perheiden etuja.

Pahempaa oli, etteivät aatelittomat päässeet etenkään Ranskassa korkeampiin arvoihin. Napoleonkaan ei olisi päässyt kapteenia korkeammalle, ellei vallankumousta olisi tullut. Käytännössä olivat lähes kaikki upseerinvirat Ruotsissakin aateliston käsissä 1800-luvun alkuun asti.

Royal Suédois oli henkireikä suureen maailmaan ja sen riveissä hankkivat monet ruotsalaiset upseerit sotakokemusta, jota korimaassa oli tarjolla niukasti. Tämän rykmentin ulkopuolellakin moni osallistui Ranskan armeijan riveissä sotiin esimerkiksi Amerikassa, kuten von Stedingk ja Intiassa kuten von Döbeln. Tällä kokemuksella oli sitten käyttöä sekä Kustaa III:n sodassa 1788-1790 että Suomen sodassa 1808-1809.

 

Eurooppalaista Savon sydämessä

 

”Savon Pariisi”

 

      Turun rauhassa 1743 Ruotsi luovutti Venäjälle alueen, joka vastasi myöhempää Kymen lääniä, lisättynä osalla Mikkelin läänien aluetta. Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan jälkeen myös Lappeenranta, Hamina ja Savonlinna kuuluivat nyt Venäjään.

     Uusi raja ymmärrettiin jo Tukholmassakin turvattomaksi, eikä edes sen kulusta päästy yksimielisyyteen, vaan osapuolet vetivät rajalinjoja eri tavoin ja niiden väliin jäi ns. riitamaa, joka ei kuulunut kummallekaan.

     Venäjän puolella oli rajan tuntumassa linnoituksia ja kaupunkeja, joissa voitiin pitää merkittäviä varuskuntia, mutta Suomen puolella vain metsiä ja kaskiahoja sekä hajallaan savupirteissä asuvia savolaisia, jotka elivät aika vaatimattomasti omillaan, hakien vain suolaa rannikkokaupungeista. Hyvin hankalaahan sekin oli.

     Sotilaalliselta kannalta oli syntynyt tyhjiö, joka oli jollakin tavoin täytettävä. Ruotsin ruotuarmeija koostui lähinnä rengeistä, jotka viljelivät oman torppansa maita ja kävivät kerran vuodessa manöveereillä, jotka kestivät vain pari viikkoa. Kasarmeissa palvelevaa väkeä oli hyvin niukasti eikä sitä Savossa ollut lähimaillakaan. Muutenkin siellä oli ruotusotilaita kovin vähän.

     Tilannetta pyrittiin korvaamaan perustamalla Savon prikaati, johon kuului ruotujoukkojen lisäksi suunnilleen saman verran uuden aselajin edustajia, värvättyjä jääkäreitä, joiden aseena oli kauaskantoinen rihlattu tussari (studsare) ja jotka taistelivat hajamuodostelmissa.

     Lisäksi luotiin Saimaan laivasto, jonka ytimenä oli niin ikään värvätty miehistö. Savon prikaatilla oli lisäksi pieni tykistökin.

     Tämä merkitsi sitä, että tarvittiin pari kertaa normaalia enemmän upseeristoakin, joka asui Savossa virkataloissaan ja oli aina valmiina palvelukseen. Upseeristoa myös koulutettiin paikan päällä, Rantasalmella sijaitsevassa Haapaniemen sotakoulussa, joka oli myöhemmän Haminan kadettikoulun edeltäjä.

     Savon prikaati, jonka koko vaihteli noin 2000 miehestä jopa 4000:een vastasi varsin laajasta alueesta ja kuvaavaa on, että sen komentaja saattoi asua Heinolassa saakka. Savohan kuului Heinolan maaherrakuntaan, Heinola höfdingedöme.
     Joka tapauksessa voidaan karkeasti arvioida, että reilusti yli sata upseeria, yleensä pikkuaatelia ja enemmän tai vähemmän aikansa kulttuuriin koulutettua miestä perheineen asui suhteellisen lähellä Venäjän rajaa ja aika lähellä toisiaan. Itse asiassa tämä taisi olla enemmän kuin missään Suomen kaupungissa.

     E.S. Tigerstedt esittää tutkimuksessaan Savon prikaatien upseerien määräksi Suomen sodassa 1808-1809 147 henkeä, mutta kun mukaan lasketaan siihen osallistuneita aliupseereita ja siviilivirkamiehiä, tulee yhteismääräksi jopa 326. Osa asui pohjoisempana, prikaatiin kuuluivat myös Karjalan jääkärit ja Karjalan rakuunat, jälkimmäisiä kyllä asetettiin Savon rakuunataloista.

Aatelitoon kuului ruotujoukkojen upseereista Tigerstedtin mukaan 65%, mutta värvätyissä osuus oli pienempi. Upseerien suvut olivat usein vierasta, esimerkiksi saksalaosta alkuperää, mutta yleensä ne olivat asuneet paikkakunnilla jo yli sata vuotta ja suomenkielikin oli tullut jokapäiväikseksi, joskus väitettiin, että sitä osattiin paremmin kuin ruotsia.

     Kaupungittomaan Savoon saattoivat sen jälkeen tunkeutua 1700-luvun kulttuurivirtauksetkin sinne sijoitetun upseeriston kautta. Joroisten kartanoyhteisöä kutsuttiin jopa ”Savon Pariisiksi” tai ”pikku Pariisiksi”.

     Upseerien virkataloja Savossa oli yli sata ja suoranaisia keskittymiä syntyi sekä Etelä-Savoon Mikkelin tienoille että Pohjois-Savon rajalle, Juvan, Joroisten ja Rantasalmen alueelle. Kulttuurista merkitystä oli myös Rantasalmella sijaitsevalla Haapaniemen sotakoululla, jossa ranska oli tärkein oppiaine heti matematiikan jälkeen.

     Vanhan sanonnan mukaan Savon kartanoissa puhuttiin ruotsia, ymmärrettiin suomea ja opittiin ranskaa. Viime mainittu oli avain aikakauden etummaisiin kulttuurivirtauksiin.

     Niistä alettiin kiinnostua vauraimmissa kartanoissa, kuten Joroisten Järvikylä ja Frugård, joihin alettiin 1700-luvun lopulla rakentaa ikkunoita, saleja ja kaakeliuuneja. Uudentyyppisissä tiloissa oli mahdollista pitää tanssiaisia ja assemblé-kutsuja. Juhlia näyttää olleen sangen tiheästi ja suurimpien vierasmäärät kuuluvat olleen peräti sadoissa.

     Tällaisissa kutsuissa syötiin ja juotiin uudenlaisia herkkuja, kuten säilyneet ostoslistat osoittavat. Viinejä ja jopa samppanjaa saatiin Savoonkin, jossa kansallisjuomana oli ollut kokkelipiimä. Toki olut ja viinakin olivat jo vanhastaan tunnettuja.

     Näissä tilaisuuksissa esitettiin myös teatterikappaleita ja musiikkia. Savon jääkärirykmentillä oli oma soittokunta, joka sijoitettiin vuonna 1803 Joroisiin ja siitä kantoi huolta rykmentinkomentaja, eversti J.A. Sandels, joka vaati, että soittajien oli harjoiteltava vähintään kaksi kertaa viikossa. Talvisin he musisoivat kartanoissa.

     Soittajien määrä näyttäisi olleen 5-9 ja enemmänkin saattoi olla, koskapa vuonna 1807 sen varusteisiin kuului 16 klarinettia, kolme fagottia, kaksi rumpua, neljä valthornia, bassorumpu ynnä muuta. Nuotistoon kuului 409 kappaletta.

     Savon Pariisin kukoistusaika alkoi 1770- ja 1780-lukujen vaihteessa ja kesti pitkälle 1800-luvulle saakka. Ajan oloissa melko suurellisen elämänmuodon mahdollistivat Järvikylän, Frugårdin, Braseborgin ja Vättilän tapaiset suuret kartanot yhdessä tuon ajan armeijan luomien mahdollisuuksien kanssa.

     Joroisten läheisyydessä sijaitsi myös Rantasalmen kartanokeskittymä ja Haapaniemen sotakoulu ja lisää säätyveljiä löytyi tarvittaessa Juvalta, Puumalasta ja Sulkavalta, joissa kaikissa oli kymmenkunta virkataloa, osa toki vaatimattomia, mutta sosiaalinen paine ja kruunun normit rakennusten ja vaatetuksenkin suhteen erottivat 2-3 prosenttia Savon asukkaista omaksi herrasväen ryhmäkseen. Upseereita näistä oli suuri osa.

     Sulkavalla oli tähän aikaan kahden pappilan lisäksi herrasväen eli lähinnä upseerien taloja Hyvärilä, Partala, Eerikkälä, Iitlahti, Kommerniemi, Tiittala, Hyypiölahti, Hasula, Tannila ja Harakkaharju sekä Kaipolan vääpelin puustelli.

     Juvalla etenkin Grotenfeltien Wehmaan kartano nousi seudun mahtavimmaksi ja siinä oli mahtavimmillaan peräti puolensataa torppaa.

     Savoon sijoitetussa upseeristossa palveli myös joitakin riikinruotsalaisia, jotka saattoivat matkustaa osaksi vuotta Ruotsiin ja palata sitten taas hoitamaan virkaansa paikan päällä. Sellainen oli tuo mainittu Johan August Sandels ja emämaasta olivat kotoisin myös G.K. von Döbeln ja D.M. (David Magnus) von Klingspor. Tigerstedtin mukaan ruotsinmaalaisia upseereita oli Savon prikaatissa Suomen sodassa kymmenkunta. Döbeln oli hankkinut kokemusta Ranskan armeijassa ja jopa Englannin ja Ranskan välisessä siirtomaasodassa Intiassa.

     Ranskan, vanhan liittolaisen armeijassa oli jopa erityinen rykmentti Royal Suédois (ks. Vihavainen: Haun royal Suédois tulokset ), joka oli tarkoitettu ruotsalaisille upseereille ja ranskalaiset vaikutteet levisivät meille myös suoraan tätä kautta. Valistuksen henki ilmeni myös Amerikan vapaussodassa, johon Sprengtporten oli turhaan pyrkinyt ja johon Savon prikaatin Kustaa III:n sodan ajan komentaja Curt von Stedingk otti osaa (ks. Vihavainen: Haun stedingk tulokset ).

     J.L. Runeberg kuvaa Döbelnin valistusaatteiden kannattajaksi ja suorastaan ateistiksi, joka kieltäytyy ottamasta vastaan pappia sairasvuoteelleen: ”Prelaatti pois ja laittakaa, ettei täällä liehakoi… Turhuutta paljon, tohtor’, uskotahan, ma lienen vapaauskoja jos ken…”

     Valistusaatteista hurmaantunut G.M. Sprengtporten puolestaan halusi nähdä itsensä Suomen George Washingtonina ja hänen haaveilunsa itsenäisestä Suomesta olivat selvää noiden aatteiden vaikutusta. Samaa on myös sanottava Anjalan liitosta, ajatus kuninkaan vastustamisesta ”kansalaisten” toimesta järkiperustein oli kovin moderni asia.

     Venäläinen upseeristo oli jopa vielä suuremmassa määrin aikansa ja maansa älymystöä kuin konsanaan suomalainen. Oppisivistyneistö oli siellä vähäistä ja papisto oli yleensä oppimatonta.

      Venäjällä korkeampi aatelisto opetteli tuohon aikaan ranskaa kotiopettajilta ja saavutti usein lähes natiiveihin verrattavan taidon ja jo 14-portaisen rankijärjestelmän alimmallakin portaalla olevia pidettiin henkilökohtaisina aatelisina, siis vänrikistä ja kornetista alkaen.

     Venäläinen upseeristo oli koostumukseltaan sangen monikansallista ja etenkin saksalainen aines käsitti siitä suuren osan (ks. Vihavainen: Haun polyglotteja tulokset ). Myös skotteja ja muita brittejä oli korkeilla paikoilla, kuten täällä Suomen suunnalla palvelleet de Lacy (Lassy), Bruce, Greig, Barclay de Tolly.

    Ranskalaisia, kuten muuan Katariinan ystävä Farage, jonka omat baškiirit Kustaa II:n sodassa vahingossa tappoivat, kuin tämä ei osannut sanaakaan venäjää, oli aina mukana venäläisten joukoissa.

     Saksalaisissa upseereissa oli ruhtinassukuisiakin, kuten Anhalt-Bernburgin prinssi Viktor Amadeus, joka sai surmansa Kärnäkosken taistelussa. Myös Ranskassa asustanut maailmanmies ja suuri seikkailija Nassau-Siegenin prinssi (ks. Vihavainen: Haun nassau-siegen tulokset) lienee luettava saksalaiseksi.

     Mukana oli paljon muitakin. Kustaan sodasta voi mainita italialaisen kreivi Littan ja Suomen sodasta markiisi Pauluccin, joka näyttää olleen innokas järjestämään sotivien osapuolten yhteisiä illanviettoja.

     Uudenlaisen kulttuurin vaikutuksen aikakauden upseeriston piirissä tuntee elävästi myös siinä tavassa, jolla puolalaista juurta oleva tunnettu kirjailija Faddei (Tadeusz) Bulgarin kertoo muistelmissaan upseerien herkuttelusta vallatussa Kuopiossa vuonna 1808: kauppiaan talo otettiin viinivarastoineen upseerien käyttöön ja sen ikkunaan kirjoitettiin ranskaksi: diner et souper, punch, sabaillon, vins et liqueurs pour les bons amis eli kerrottiin, että hyville ystäville oli tarjolla kaikenmoisia herkkuja, aina sabaillonia myöten (makeasta viinistä munankeltuaiseen vatkaten tehtyä hyydykettä).

     Venäläiselle upseeristolle aikakauden aatteet tulivat sittemmin hyvinkin läheisesti tutuiksi, kun taisteltiin Napoleonin joukkoja vastaan Euroopassa. Vuoden 1825 dekabristikapina oli tuon tuttavuuden hedelmä ja siihen osallistuneita pidettiin sittemmin vankeina myös Viaporissa ja Ruotsinsalmessa (Kotkassa). Jälkimmäiseen linnoitukseen oli jo vuoden 1795 Puolan jaon jälkeen siirretty 400 kapinoitsijaa.

     Voidaan todeta, että valistusajan ranskalainen kulttuuri tavoitti 1700-luvun lopulla sekä ruotsalaisen -ja siis myös suomalaisen- että venäläisen upseeriston ja merkitsi molemmissa tapauksissa suurta tapojen hienostumista. Uusi rationaalisuus ja helpottunut kanssakäyminen Suomen sodan ankeina aikoina ilmeisesti ainakin jossain määrin myös lievensivät sodan aiheuttamia kärsimyksiä (vrt. Tykkipursiyhdistys: Herrasmiessodan piirteet Kustaa III:n sodassa ).

     Ja, kuten sanottu, Savoonkin levisivät edes jollakin tavalla niin valistusajan aatteet ja kulttuuri, kuin ranskan kieli ja empiretyyli. Herrojen keskuudessahan ne kukoistivat, mutta varmasti vaikuttivat tavalla tai toisella laajemminkin. Ei Savosta mitään Itä-Karjalan tapaista takapajulaa tullut. Toki muistamme, että Petroskoissakin hallitsi aikanaan suuri aikansa kulttuurihenkilö Gavriil Deržavin (ks. Deržavin - Поиск ).

 

Kirjallisuutta:

N.G. Grotenfelt, Hovi Savossa, WSOY 1995

Faddei Bulgarin, Sotilaan sydän. Suomen sodasta Engelin Helsinkiin. Toimittanut ja suomentanut Marja Itkonen-Kaila. SKS 1996

Paavo Seppänen, Sulkavan historia I, Sulkava 1999

E.S. Tigerstedt, Savolax brigadens män, 1808-1809.Söderströms 1908

Raimo Viikki, Joroisten historia I, Keuruu 2003