Kielipuolia ja polyglotteja

 

Saksan ja ranskan kielestä Kustaa III:n sodassa 1788-1790

 

Vuoden 1790 keväällä nimitti Katariina II Venäjän Suomen-joukkojen ylipäälliköksi saamattoman ja ”säkiksi” sättimänsä kreivi Musin-Puškinin tilalle sotamarsalkka Ivan Petrovitš Saltykovin, joka aikalaisten todistuksen mukaan oli hänkin kyllä lähinnä seurapiirikenraali. Myös Suvorov oli olut ehdolla, mutta säästettiin tärkeämpiin tehtäviin.

Silloin oli venäläisillä M.M. Borodkinin mukaan Suomen rintamalla seuraavat kenraalit: kenraaliluutnantteja Volkov, Michelson, Günzel ja Levašov, kenraalimajureita Schultz von Ascheraden, Numsen, Sprengtporten, Reck, Berchmann, Bauer, Rautenfelt, Tatištšev ja Knorring sekä tykistössä Brigman.

Saaristolaivaston komentaja oli Nassau-Siegenin prinssi Karl Heinrich (Charles-Henri) ja tämän lippu-upseerina toimi Maltan ritari Varage.

Ennen pitkää tuli kyllä vahvistuksia, muun muassa kenraaliluutnantti Igelström ja Anhalt-Bernburg-Schaumburgin prinssi Viktor Amadeus.

Jos pysähdymme katsomaan noiden upseerien kansallisuutta, voimme todeta, että kenraaliluutnanteista olivat nimen perusteella sukujuuriltaan venäläisiä Volkov ja Levašov eli puolet koko määrästä, mutta kenraalimajureista venäläinen sukunimi oli vain Tatištševilla eli yhdellä kymmenestä. Keväällä tulleet vahvistukset eivät asiaa lainkaan parantaneet.

Toki monet alun perin saksalaiset suvut tai ainakin niiden venäläiset haarat olivat varsin venäläistyneitä ja historiasta muistamme, että monet saksalaiset, kuten Franz Albert Seyn olivat paaviakin paavillisempia venäläisen imperialismin kätyreitä.

Yleensä vierasheimoiset olivat Venäjän armeijassa saksalaisia ja usein erityisesti Baltian saksalaisia, joista monien suku oli Baltian Ruotsin vallan aikana levinnyt myös Ruotsin ja siis usein myös Suomen alueelle.  Sukulaiset saattoivat siis olla vastakkain sodissa.

Schultz von Ascheraden-suku oli Baltiasta ja sen jäsenistä kaksi oli palvelut upseereina myös Ranskan Royal suédois-rykmentissä, kuten myös Curt von Stedingk, G.C. von Döbeln ja moni muu. Saman rykmentin epäonnista hyökkäystä Gibraltaria vastaan oli johtanut sama Nassau-Siegenin prinssi Charles-Henri, joka Kustaa III:n sodassa komensi Venäjän laivastoa molemmissa Ruotsinsalmen taisteluissa.

Tuossa alussa eitetyssä luettelossa Numsen oli tanskalainen ja Bauer ruotsalaista juurta, mutta arvattavasti hänkin oli Ruotsin Pommerista tai muualta Ruotsin saksalaisista piireistä. Igelströmin suku oli alun perin Ruotsista.

Toki tässä on säilytettävä varaus, etenkin yksilöihin nähden. Esimerkiksi suomalainen aatelissuku Adlercreutz ei ollut eikä ole lainkaan saksalainen, vaan lähtöisin Lohjan pitäjän 1600-luvun talonpojista. Myös kreivillinen suku Creutz on juuriltaan täysin suomalaista eikä lainkaan saksalaista alkuperää.

Olisi myös aivan absurdia kuvitella, että kaikki ne suomalaiset, joilla 1800-luvulla oli ruotsalainen sukunimi, olisivat olleet ruotsinkielisiä. Niitä oli siitä joukosta vain murto-osa.

Saksalaiset nimet Venäjällä olivat sen sijaan kyllä paljon useammin merkki saksalaisista sukujuurista. ja niinpä venäläiset hyvin usein puhuvat ”ruotsalaisista” nähdessään jollakin suomalaisella ruotsinkielisen nimen.

Venäjällä oli toisin. Siellä ei ollut tapana antaa ihmisille vieraskielistä sukunimeä, kun he kohosivat yhteiskunnallisessa asemassa korkeammalle. Venäläinen sukunimi oli myös helppo lausua toisen indoeurooppalaisen kielenkin puhujalle.

Suomalaiset sotilaat ja opintielle lähteneet sen sijaan saivat ruotsalaisessa tai latinalaisessa /kreikkalaisessa/saksalaisessa muodossa olevan nimen, jonka kollegat pystyivät edes lausumaan.

Kyse oli varmastikin myös prestiisistä, mutta olisiko ruotsinvoittoinen upseeri edes kyennyt ymmärrettävästi komentamaan nimeltä jotakin sotamies Viänästä, Ruatikaista, Hämäläestä tai Sileventoesta. Niinpä miehet saivat lyhyet, yleensä yksi-tai kaksitavuiset nimet, joiden merkityksen upseerikin ymmärsi ja siis sai painettua mieleensä.

Niinpä nimiksi tuli esimerkiksi Björn (”Pyörni”), Konstig (”Konsti”), Trall (”Ralli), Quintus (”Vinttuu”) ja niin edelleen.

Suomalaisten kansalliseen identiteettiin uudet et eivät vaikuttaneet sitä eikä tätä.

Tunnetusti Venäjän saksalaiset sen sijaan säilyttivät lähes aina nimensä ohella ainakin osan saksalaista identiteettiään, mikä ilmeni muun muassa luterilaisen uskonnon tunnustamisessa. Usein oli kuultavissa myös saksalainen aksentti, joka oli joskus hyvin vahvakin, mistä venäläiset kirjailijat tekivät pilaa.

Voidaan olettaa, että venäläiset kenraalit saattoivat keskenään mieluimmin puhua äidinkieltään saksaa, jolla he usein tulivat toimeen myös vihollisen upseerien kanssa. Hyvin todennäköisesti he ymmärsivät ja puhuivat myös ranskaa, jota rintaman tälläkin puolella osattiin.

Ilman ranskan kielen taitoa olisi seurapiirielämä Venäjällä ollut mahdotonta ja Katariinan aikana se oli tärkeä osa jokaisen eteenpäin pyrkivän upseerin ja muunkin virkamiehen elämää. Vain Suvorov, joka oli Katariinan suosikki, saattoi pilkata tuota pöyhistelyä.

Vaikka Katariinakin oli syntyperäinen saksatar, hän osasi venäjää erinomaisesti ja käytti usein myös ranskaa, jopa kirjeenvaihdossa rakastajansa Potjomkinin kanssa.

Luultavasti ylimmät upseerit Venäjän puolella itse asiassa osasivat venäjää kehnosti tai ainakin vajavaisesti, kuten Suomen puolellakin osattiin upseeripiireissä suomea huonosti tai ei lainkaan.  Eihän venäjää Venäjän armeijassa tarvittu ylemmissä piireissä eikä aina osattukaan.

Ruotsin Pommerista lähtöisin oleva Savon prikaatin komentaja Curt von Stedingk ei hallinnut suomen kieltä enempää kuin monet hänen riikinruotsalaisista upseereistaan. Tästä oli joskus   konkreettista haittaa. Savoon juurtuneet suvut sen sijaan osasivat suomea usein vallan hyvin, vaikka keskenään yleensä käyttivätkin ruotsia.

Runeberg kyllä mainitsee erikseen, että von Fieandt ”haastoi vahvaa suomeaan”. Monella se ei siis ei ollut vahva, vaikka esimerkiksi J.Z. Duncker joskus pisti jonkun suomenkielisenkin lauseen sekaan kirjoittaessaan vaimolleen. Luultavasti hän osasi suomea enemmänkin, kun kerran oli puhtaasti suomenkielisen miehistön kanssa jatkuvasti tekemisissä.

Venäjän puolella ei ainakaan edellä mainittu maltanritari Varage osannut lainkaan maan kieltä ja kun hän kerran joutui baškiirijoukon keskelle, nämä hakkasivat hänet miekoillaan kappaleiksi luullessaan hänen olevan vihollinen.

Varagella oli silloin yllään oma univormunsa, jollaista korkeammat upseerit olivat saaneet luvan käyttää. Onnettoman tapauksen jälkeen Katariina kuitenkin kielsi moisen vapauden.

Kustaa III oli suuri ranskalaisuuden ihailija ja käytti myös kirjeenvaihdossaan von Stedingkin kanssa ranskaa. Stedingk, joka oli viettänyt vuosia Ranskan armeijan ruotsalaisrykmentissä (ks. Vihavainen: Haun royal suédois tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja jolla jopa huhuttiin olleen suhde kuningattaren kanssa, puhui erinomaista ranskaa, vaikka saksa oli hänen äidinkielensä. Ruotsia hän ilman muuta osasi ja kirjeenvaihto upseerien kanssa tapahtui ruotsiksi. Saattaa kyllä olla, että adjutantti toimi tulkkina.

Suomen osaamisesta olisi Stedingkillekin ollut paljon hyötyä ainakin Parkumäellä, jossa hän oli jo vähällä joutua ongelmiin, kun ei saanut miehiä ymmärtämään puhettaan.

Kuten tunnettua, Stedingk sijoitti päämajansa 1789-1790 Sulkavan Partalaan, joka oli tarpeeksi kaukana Savonlinnan ja Puumalan välistä järvialuetta hallitsevista venäläisistä tykkiveneistä. Sinne häntä tuli tervehtimään myös itse kuningas.

Kuninkaalta saapui kuriiripostissa Partalaan ranskankielisiä salaisia pikakirjeitä, jotka päätettiin terveyden toivotuksiin rakkaalle/hyvälle Stedingkille (mon cher Stedingk) tai Affectionement, vôtre Gustave ja allekirjoitettiin ranskalaisittain sanalla Gustave tai pelkkä G.

Stedingk kuului Kustaa III:n suosikkeihin ja hovimiesominaisuuksiensa ja tunnetun diplomaattisen taitonsa vuoksi hän pääsi Ruotsin edustajaksi Värälän rauhanneuvotteluihin.  Vastapuolen Igelströmiä pidettiin hieman maalaisena. Rauhanteon jälkeen Stedingkistä tuli Ruotsin Pietarin suurlähettiläs ja myöhemmin Ruotsin viimeinen kenraalisotamarsalkka.

Valppaana ja hyvin verkostoituneena Pietarin-lähettiläänä hän ymmärsi ajoissa Venäjän aikomuksen hyökätä Suoneen kevättalvella 1808 ja varoitti asiasta Tukholmaa, mutta turhaan.

Ranska oli aikansa kansainvälisen yhteydenpidon kieli ja sillä Ruotsin alamainen, saksalainen von Stedingk menestyi myös aikansa Pietarissa. Siellä kyllä oli avainasemissa myös runsaasti hänen maanmiehiään saksalaisia, ehkäpä sukulaisiakin, mutta pelkän saksan varassa olisi tehtävän menestyksellinen hoitaminen ollut mahdotonta.