Rienausta

 

Kansa ja sen jalous

 

Kaikkialla tunnustettaneen se periaate, että omakehu haisee. Niinpä henkilökohtainen vaatimattomuus, johon liittyy vastaavasti toisia kohtaan esitetty kohteliaisuus, saatetaan hyvin sivistyneissä maissa, kuten Japanissa ja Kiinassa viedä suorastaan äärimmäisyyksiin.

Kollektiivisesti itseä sentään saa kehua ja monen mielestä onkin sitä arvokkaampaa, mitä pitemmälle tässä puuhasa mennään.

Itsekehun kärjessä ovat tietenkin olleet diktatuurivaltiot, joissa yleensä opetetaan, että kaikki se ihmeellinen, joka maassa toteutuu, on viime kädessä yhden suuren ihmisen ansiota.

Pluralistisen demokratian vallitessa epäillään se sijaan aina suurmiesten ja suurten johtajien erinomaisuutta, ja kansalaiskuntoa osoitetaan juuri tölväisemällä heitä mahdollisimman rohkeasti.

 Sen sijaan itse kansan arvosteleminen on hankalampi asia. Joskus koko ideakin koetaan kummallisena ja suorastaan absurdina: kuinka nyt kansaa voisi arvostella. Siihenhän sisältyy kaikki.

 Politiikassakin kansan ääni on Jumalan ääni. Itse asiassa Jumalan sijaan olisikin alettava yksinkertaisesti puhua kansasta, mikäli nyt humanisteja ollaan. Kaikki tapahtuu tai sen pitäisi tapahtua kansan toimesta kansan parhaaksi. Inhimillisen toiminnan päämääränä on kansan onni.

”Kansan”, kuten ”onnenkin” käsite on tietenkin moniselitteinen. Se voi tarkoittaa herderiläisittäin ymmärrettyä kielen ja etnisyyden mukaan määräytyvää kansakuntaa (natio) tai sitten vaikkapa ns. alempia kansanluokkia. Se voi myös tarkoittaa tietyn valtion piiriin kuuluvien yksilöiden kokonaisuutta ja vaikkapa vain sellaista poliittista ryhmää, jolla on kyky ilmaista oma tahtonsa. Ja paljon muutakin.

Yleensä joka tapauksessa oletetaan, että kansa on jalo, vaikka asiaa ei aina kehdata suoraan esittää muualla kuin pateettisissa lauluissa. Kansan arvostelu tai suoranainen haukkuminen osoittaisi ennen muuta tekijänsä kelvottomuuden.

Oman kansan ”laittaja” (ven. lajat -haukkua, vrt. laika) on oman pesän likaaja ja vieraan kansan arvostelija taas matalaotsainen ksenofobi, joka ei osaa suvaita.

Miksi kansa on hyvä ja arvokas, on kysymys sinänsä. Vastaus riippuu kulttuurin kehitysasteesta. Se voi olla korkeamman moraalin mahdollistaja vaatiessaan kaikilta jäseniltään isänmaallisuutta ja uhrautumista individualistisen poroporvarillisuuden sijasta.

Se oi myös olla (ainakin potentiaalisesti) kaiken hyvän edustaja tässä maailmassa, kuten utopiaa rakentavissa maissa.

Tuo kaikkihyvyys saatetaan käsittää sekä altruismina, että hedonismina: kansan halut ja niiden suvaitseminen ja kaikinpuolinen toteuttaminen ovat World Wide Surveyn (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset) kartoittamissa kehittyneimmissä maissa se lopullinen hyvä asia, mitä valtiot ja ihmiskunta tavoittelevat. Idea tiivistyy esimerkiksi pride-kulkueissa.

Mutta onhan kansaa aina silloin tällöin arvosteltu ankarastikin. Joskus tähtäimeen on otettu erityisesti jokin kansaluokka. Porvariston kohdalta ei tarvitse antaa esimerkkejä. Maksim Gorki sen sijaan otti sellaiseksi venäläisen talonpoikaiston, jonka syyksi hän vieritti kaiken vallankumouksellisen tolkuttomuuden ja julmuuden (ks. Vihavainen: Haun gorki talonpoikaisto tulokset ).

Neuvostoliitossa työläiset (rabotšije) ja laajemminkin kakki työtätekevät (trudjaštšijsja) olivat kollektiivisen palvonnan kohteina. Merkitsi jyrkkää käännettä kulttuurissa, kun niitä alituisen ylistämisen sijasta alettiin rajustikin arvostella (ks. Vihavainen: Haun rasputin zinovjev tulokset ).

Uudella Venäjällä kansa on taas nostettu korkealle pyhien asioiden joukkoon, kuten sota-aikoina aina käy. Kansakunta sodassa on henkisesti taantunut lauma, jonka psykologia on mennyt primitiiviseen moodiin, jonka yhteisen vaaran ajatus aiheuttaa.

Näyttää siltä, että Venäjällä tällainen siirtymä tapahtui suunnilleen Krimin liittämisen aikoihin. On puhuttu suuresta hurahduksesta (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset ), minkä mielipidetutkimuksen paljastivat.

Voidaan myös puhua ”suuren murroksen vuodesta”, käyttäen erästä stalinismin historian peruskäsitettä.

Kas näin asiaa kuvasi jo aikanaan muuan terävä tarkkailija, joka ei kaihtanut käyttää suorasukaista kieltä. Nykyään moinen kirjoittelu tuskin olisi mahdollista:

 

perjantai 26. joulukuuta 2014

Suuren murroksen vuosi

Suuren murroksen vuosi

 

Josif Vissarionovitš Stalin oli merkittävä kaunopuhuja, jonka tyyli jäljitteli kirkollista katekismuksen kieltä. Siinä oli selkeät kysymykset ja niihin selkeät vastaukset. Vaatimattomasta luonteestaan huolimatta Stalin jo keski-ikäisenä ansioitui siinä määrin, että hänen sanojaan ja lausahduksiaan alettiin innostuneesti toistella ja tulkita kuin pyhiä ilmestyksiä.

Vuodesta 1929 Stalin käytti nimitystä ”suuren murroksen vuosi” (год великого перелома). Se oli sangen osuva nimitys sille prosessille, jolla Venäjän talonpoikaiston selkäranka murrettiin. Jokunen miljoona tapettiin ja loput ymmärsivät jo vähemmällä. Tekniikkana oli vallankumous. Tämä vallankumous oli erikoislaatuinen, Stalin opetti, sikäli että se toimeenpantiin ylhäältä käsin, kansan sitä alhaalta aktiivisesti kannattaessa.

Pääsihteeri puhui totta. Ylhäältä käsinhän kollektivisointi ja kulakkien likvidointi organisoitiin ja alhaalta, massojen keskuudesta sille löytyi kyllä kannatusta. Miten paljon, on vaikea sanoa, mutta eihän Johtaja mitään enemmistöstä puhunutkaan. Sitä paitsi oli hyvin tiedossa, että enemmistö joka tapauksessa oli niin typerää, ettei se koskaan kyennyt mitään vallankumousta organisoimaan, vaan jäi pakostakin vain naiiville ammattiyhdistystasolle, kuten jo Lenin oli opettanut.

Kansa ei oikeastaan kaivannut muuta kuin leipää, rauhaa ja lepoa ja pikku juhlapäiviä aina silloin tällöin. Mutta sillä menolla ei koskaan olisi syntynyt mitään suurta. Stalin otti kansalta pois kaiken tämän ja venytti työviikonkin keskeytymättömäksi puristaen eri keinoilla ihmisistä maksimaalisen työpanoksen nälkäpalkalla. Tästä hyvästä häntä alettiin palvoa puolijumalana ja ihmiset itkivät kun saivat edes nähdä vilahduksen tuosta pienestä rokonarpisesta georgialaisesta, joka puhui paksulla kotiseutunsa aksentilla uskomattoman hienoja asioita.

Le peuple est toujours aussi bête, kansa on aina yhtä tyhmää, kirjoitti muuan ranskalaisen älymystön edustaja, kun Francois Hollande oli valittu presidentiksi. Tyhmyri, bête on samaa kantaa kuin latinan bestia, siis elukka, peto, luontokappale. Olipa aika, jolloin tästä ominaisuudesta eräässäkin maassa suorastaan ylpeiltiin: die blonde Bestie koki oikeudekseen harrastaa kaikkea mahdollista eläimellisyyttä idässä, olihan itse luonto niin säätänyt.

Tämä tuli mieleeni, kun satuin netissä huomaamaan Aleksandr Nikonovin artikkelin, ”Avoin krje roskajoukolle” (Открытое письмо к быдлу). ”Roskajoukko” (быдло) tarkoittaa näet myös elukoita, juhtia, joiden henkinen taso on alhainen.

Kirjoituksen tyyli hätkähdytti. Se alkoi näin: ”Terve roskajoukko… Mitä? Etkö odottanut tällaista puhuttelua? Olet enempi tottunut siihen, että ei puhutella neutrimuodossa, vaan käytetään maskuliinisukua ja puhutaan ”kansasta” (народ). Silloinhan sinuun liitetään jotakin ylevää ja pateettista, vaikka asia on aivan sama. Sillä kun yksilö alkaa samaistaa itsensä johonkin ryhmään, se menettää heti yksilöllisyytensä ja eläimellistyy. Se ei edes keskinkertaistu, vaan laskeutuu joukon huonoimman tasolle, sillä karavaani kulkee aina samaa vauhtia kuin hitain kameli. Siitä puhui jo LeBon käsitellessään väkijoukkoa. Sillä kansa ei ole mitään muuta kuin suuri väkijoukko, sen äärilaita. Eikä alemmaksi enää voi pudota…”

”Niin, että kuivaa sinä hölmö suusi ”Baltikan” vaahdosta ja irrota katseesi kirjailija Starikovin kaljusta…  Näytän sinulle ensin peiliä. Työnnäpäs sinne karvainen turpasi, mitäpäs näet? Aivan oikein, se elukka olet sinä! Sellaiseksi televisio on sinut tehnyt. Propaganda. Sillä sitä sinä olet valmis nielemään pureskelematta.”

No niin. Tietysti moisesta herjauksesta moni pahoitti mielensä. Myös tuon ranskalaisen tekstin kirjoittajaa sätittiin pöyhkeydestä ja kysyttiin, eikö hän itse luule olevansa kansaa? Miten kansaa voisi arvostella? Sehän on pyhä!

Tässä kuitenkin kannattaa muistaa se, että kansalla on ja on aina ollut kahtalainen olemus. Toisaalta se, kansakuntana tai sorrettuna uhrina edustaa ideaalia, kaikkea sitä parasta ja ylevintä, minkä puolesta valtio edellyttää meidän kaikkien riemumielin uhrautuvan, se on potentiaalisesti parasta, mitä maailmaan jäi sen jälkeen kun Jumala kuoli. 

Toisaalta, aktuaalisessa, toistaiseksi vain vajavaisesti toteutuneessa muodossaan kansa tietenkin toteuttaa kaikkea sitä typeryyttä, mihin sen eläimellinen luonto sitä kehottaa. Silloin intelligentsijan tehtävänä on sääliä sitä ja vuodattaa sen tähden katkeria kyyneleitä. Mikäli kyseessä ovat Leninin ja Stalinin kaltaiset vuosisataisnerot, voivat he tietenkin myös pakottaa kansan vapauteen ja onneen vaikkapa tappamalla heistä ensin miljoonia. Silloin heihin kohdistuu rajaton rakkaus ja kunnioitus. Tämähän hyvin tiedetään.

Mutta takaisin Nikonoviin. Miksi hän alentui tuohon alatyyliseen vuodatukseen? Halusiko hän osoittaa olevansa parempi kuin ne kansan syvät rivit, jotka uskoivat sitä, mitä televisio heille syötti? Tuskin tämä oli hänen pointtinsa. artikkelissaan Nikonov esittää esimerkkejä siitä vihasta, minkä propagandan kyllästämät ihmiset ovat itseensä kehittäneet. Kyseessä on nimenomaan pyhä viha, oikeutettu viha, joka kohdistuu pahuuteen ja –niin- tyhmyyteen.

Natsit, banderalaiset (joita nyt on jo lakattu kutsumasta benderiläisiksi), kansamurhaajat, venäläisten kiduttajat, vihollisen agentit. .. Kukapa oikeamielinen ja normaalilla säädyllisyydellä varustettu ihminen voisi suhtautua niihin viileän välinpitämättömästi. Kyseessä ei suinkaan ole vain kognitiivisen tason asia, vaan pääosaa näyttelee suuri tunne. On turha mennä argumentoimaan paholaisen puolesta, se herättää vain vihaa ja oikeutettua suuttumusta. Ihmisten välit voivat jopa perhepiirissä katketa, jos joku uskaltaa esittää asioista ”vääriä” eli vihollisen asiaa edistäviä mielipiteitä. Tästä Nikonov esittää esimerkin.

Näin siis naapurissa, mutta senhän me jo tiesimmekin, vai kuinka. Onneksi meillä on asiat paremmin!

Tiedämme täysin varmasti, että Venäjän propagandakoneisto on törkeästi valehdellut monessa asiassa. Tiedämme melkein varmasti, ettei matkustajakoneen putoaminen ole ainakaan Ukrainan syytä ja siksi siitä on ilman muuta syytettävä Putinia ja hänen kätyreitään. Tiedämme, että venäläiset lentokoneet ja laivatkin ovat vaarantaneet tai lähes vaarantaneet viattomien ihmisten hengen ja loukanneet pyhiä rajojamme. Tiedämme, että Venäjän agentit täyttävät kyberavaruuden, jossa niiden eksytyksen saaliiksi jää paljon viattomia ihmisiä, elleivät ole valppaina. Tiedämmepä yhtä ja toista!

Sen tiedämme ainakin, että vain roistot ja idiootit lukevat RT:n ja Verkkomedian sepustuksia, koska niissä levitetään disinformaatiota. Sen vuoksi onkin ainoa oikea suhtautumistapa hyökätä niitä vastaan totuuden asein ja jättää uskomatta viimeistä myöten kaikki niiden väitteet, jotka voisivat kompromettoida Ukrainaa, joka on uhri. Älymystön etujoukolle Ukrainan kansa on nyt se todellinen kansa, jonka irvikuva taas on Venäjän kansa. Suomen kansa taas edustaa ikään kuin kollektiivista älymystöä, jonka onnena on saada nauttia tasapuolisesta informaatiosta, jota ei tarvitse kyseenalaistaa.

Tämä on tilanne nyt, vuoden 2014 loppuessa. Vielä vuosi sitten sitä ei olisi voinut edes kuvitella. Takana on todellakin suuren murroksen vuosi ja se murros ei ennusta hyvää.

Niin, että voisi se meidänkin kansamme nyt työntää turpavärkkinsä peilin eteen ja katsoa mikä se sieltä kurkistaa. Ei se näytä älymystötyypiltä, vaan karavaanin kehnoimmalta kamelilta. Se poukkoilee säikähdellen puolelta toiselle ja sen silmät ovat kauhuista suurina, mutta kyllä se rivissä saadaan pysymään, kun kamelinajaja aina välillä kiskaisee sitä kuolaimista ja läväyttää ohjaperillä lautasille. Koirat haukkuvat, mutta karavaani kulkee ja me tiedämme minne.

 

Orjuus tekee vapaaksi

Orjuus tekee vapaaksi

Otsikon orwellilainen paradoksi on tietyissä rajoissa täyttä totta. Se tunnetaan myös sosiologisista ja sosiaalipsykologisista tutkimuksista, ehkä moni vielä muistaa kirjat Lonely Crowd ja Escape from Freedom.

Vapaus, jonka kunniaksi kaikenlaista ylistystä aina vuodatetaan, on käytännössä ihmiselle raskas taakka, jonka alta pyritään mahdollisimman pian pois. Vapauteen liittyy vastuu eikä tämä ole mikään tyhjä korulause. Jos kukaan ei vastaa sinusta, joudut tekemään sen itse ja sehän se vasta rasittavaa on. Venäjän maaorjat ja Amerikan neekeriorjat kaipasivat kyllä usein vapautta monessakin asiassa ja monessa mielessä, mutta ei se mitään herkkua ollut, kun huomattiin, ettei vapaata miestä kukaan tullutkaan ruokkimaan. Maantie oli kova kävellä, vaikka siellä vapaus olikin.

Orjuuden viehätys on juuri siinä, ettei vastuuta tarvitse ottaa, koska sitä ei edes voi ottaa. Niinpä ihminen voi keskittyä tekemään elämänsä mukavaksi niissä puitteissa, joissa se on mahdollista ja unohtaa rykmentin murheet. Miten sanoikaan Julius Caesar legioonilleen: älkää kantako murhetta ruuasta ja rehusta sun muusta huollosta: haec omnia mihi sunt curae!

Orjuus  myös erinäisten tulkintojen mukaan vapautti ihmisen moraalisesti noudattamasta yhteispelin sääntöjä, joiden syntymiseen ja soveltamiseen hän ei mitenkään voinut vaikuttaa. Siten esimerkiksi itsevaltiaan murhaaminen oli oikein, mutta laillisesti valitun presidentin ei. Tyrannin murhaa pidettiin ansiokkaana jo antiikin aikana, joskaan ei viattomiin kohdistuvaa terroria, joka oli juuri tyranniaa.

Orjuus synnyttää aivan tietyn psykologian, kuten yleisesti tiedetään ja sama mentaliteetti on myös niin sanotulla ryysyköyhälistöllä. Perestroikan arkkitehti Aleksandr Jakovlev kuvasi sitä: se on porukka, joka pistää talonpojan ladon palamaan paistaakseen siinä kanan, jonka on varastanut. Oman hetkellisen edun rinnalla mikään muu ei paina mitään. Ei muuta kuin roskat rappukäytävään ja romut lähimetsään.

Tällaista mentaliteettia kuvasi myös Valentin Rasputin romaanissaan ”Tulipalo”, joka oli perestroikan ajan huomatuimpia realistisia teoksia. Siinähän joukko työläisiä –siis osa sitä Neuvostoliiton pyhää ihmisainesta, jonka palveleminen oli tuon valtion historiallinen missio- vietti aikaansa pinnaamalla töistä ja juopottelemalla. Oletetun sankaruuden ja aatteiden sijasta kaikkialla vallitsi kehnoimpien valta, petos ja valehtelu.

Mutta Rasputinin antisankaritkin olivat itse asiassa vapaita. Hehän viis veisasivat kaikesta muusta paitsi omasta mukavuudestaan. Heillä ei ollut korkeita tavoitteita, mutta eipä heille itse asiassa annettu siihen myöskään mahdollisuuksia. Tuota ilmiötä kuvasi myös muuan Literaturnaja Gazetan pilakuva samalta ajalta. Siinä olutkioskin luona muuan rähjäinen juoppo sanoo toiselle: ”Minulla ei ole autoa eikä datšaa eikä osuuskunta-asuntoa –olen henkisesti rikas!”

Filosofi ja Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev kehitteli aihepiiristä kokonaisen filosofian. Hän lähti otaksumasta, jonka mukaan ihmisluonto on sellainen, että se haluaa ottaa mahdollisimman paljon itselleen ja antaa siitä hyvästä toisille mahdollisimman vähän vastinetta. Tällöin tyydyttävimmäksi nousee sellainen elämäntapa, jossa vaihtosuhde on mahdollisimman hyvä: ehkäpä ei saada paljon hyödykkeitä, mutta annetaan vieläkin vähemmän vastinetta! Tämä oli hänen mielestään kommunismin kova ydin, joka myös vastasi ihmisluonnon syvimpiä taipumuksia.

Dives est cui satis est quod habet, sanoo vanha sananlasku. Rikkauden perässä juokseminen on loputonta narrinpeliä. Eikö koko maailma hyödy siitä, että ihminen tyytyy mahdollisimman vähään, ainakin aineellisesti? Tätä voi ainakin vanhan Neuvostoliiton kohdalla kritisoida sillä, että käytännössä kaikki johti valtavaan tuhlaukseen, vaikka hyvinvointia syntyi vain vähän.

Mutta ”moraalisesti” orjuus tarjosi kaikille tietynlaista vapautta. Neuvostoliitosta muualle muuttaneet pettyivät säännöllisesti siihen, mitä saivat kohdata ns. vapaissa maissa. Vapaassa maailmassa ei ollut muuta kuin tavaraa, ei edes töitä, ellei niitä jotenkin onnistunut itselleen järjestämään. Siellä oli jopa mahdollisuus pudota tyhjän päälle, yhteiskunnan ulkopuolelle ilman, että kukaan tuli ottamaan niskasta kiinni.

Sitä paitsi lännestä puuttui Aate. Toisinajattelijat olivat Neuvostoliitossa saaneet varttua aatteen varjossa. Sitä saattoi vihata ja vastustaa, mutta aina se oli siinä olemassa, vahvana ja mahtavana. Jotkut pystyivät kiinnittymään siihen emotionaalisesti, jolloin tarve omaan ajatteluun voitiin unohtaa. Toiset taas vastustivat sitä, jolloin se tarjosi loputtomia mahdollisuuksia palkitsevaan älylliseen toimintaan. Sekin asenne teki maailmasta hyvin selkeän ja mielekkään. Ei tarvinnut kuin vastustaa eli omalle ajattelulle ai varsinaisesti ollut tarvetta.

Venäläisillä 1800-luvun vallankumouksellisilla oli jo valmiina totalitaarinen psykologia. Hyvin puhtaana se ilmenee Sergei Netšajevin ja Mihail Bakuninin laatimasta ”Vallankumouksellisen katekismuksesta”. Kaikki, mikä edistää Asiaa on oikein, kaikki mikä sitä haittaa, on väärin. Vain joskus ihminen kaiketi joutui miettimään, mihin kategoriaan jokin tietty asia oli sijoitettava. Yleisesti ottaen kaikki oli yhtä selvää kuin aritmetiikka. Ei tarvittu mitään pohdintoja, vaan toimintaa!

Totalitaarinen psykologia on eräänlaista orjan psykologiaa. Sen omaksuneilta on otettu pois vapauden taakka ja he tietävät tarkoin velvollisuutensa, he ovat taistelevia sotilaita eivätkä omista ajatuksistaan vastuunalaisia päättäjiä. Kukapa kyllin vanha ei muistaisi, mitä taistolaisuuden aikana tapahtui? Mikään konsti ei ollut liian alhainen, kun piti edistää Asiaa ja vahingoittaa sen vastustajia. Silloinhan se muuttui jaloksi ja edistykselliseksi. Vapaa älyllinen toiminta noissa joukoissa olisi ollut pelkkä vitsi. Ja vitsit olivat silloin hyvin vakava asia, kuten ne ovat nytkin.

Historian alalla totalitaarinen mentaliteetti tekee rumaa jälkeä. Radikaalia tulkitsijaa kiinnostavat historian henkilöiden omat tilanteet ja valinnat kaikkien vähiten. Tuollainen tulkitsija asettaa kaiken mitaksi oman abstraktin keppinsä, joka on tehty toisten aikakausien olosuhteille kumartelematta. Hän tuskin edes ymmärtää sitä ajatusta, että jokaista aikakautta pitäisi punnita sen omilla ehdoilla.

Historiaa hän toki käyttää. Mikään ei ole sen helpompaa kuin etsiä sen loputtomasta aarteistosta asioita, jotka tukevat Tulkintaa. Muun voi kaikin mokomin sivuuttaa, eihän sillä ole tässä tarvittua merkitystä. Näin historia muuttuu irrallisten argumenttien varastoksi ajankohtaisten tarpeiden käyttöön.

Venäjällä kulttuuriministeri Medinski on tehtaillut suuren määrän kirjoja, joissa ”kumoaa” kymmenittäin myyttejä vanhasta Venäjästä. Usein hän esittääkin argumentteja, jotka ovat varteenotettavia. Ongelmana on, että koko historiallinen totuus irrotetaan tässä kontekstistaan ja siitä tehdään tiedotuksen ja markkinoinnin kalustoliiteri eikä tutkimuksen kohde. Se on vaarallinen askel kohti arvonihilismiä, jossa tutkimuksesta tulee propagandaa. Tämänhän me muistamme Neuvostoliitosta eikä vain sieltä.

Totalitaariselle psykologialle ominaista on lukkiutuminen joihinkin ideoihin, jotka saavat fetissin luonteen. AKS:lle sellainen oli Suur-Suomi, jonka toteuttamatta jättäminen oli huutava historiallinen vääryys, kuten hehkutettiin. Taistolaiskaudelta muistamme sellaisenkin käsitteen kuin tulopolitiikka, joka leimattiin saatanalliseksi pääoman juoneksi, jonka olemuksena oli työväen diktatuurin syntymisen sabotointi. Tämmöisen saatanallisuuden vastustaminen kaikin keinoin oli edistyspiirien pyhän yksinkertainen velvollisuus, ei sitä tarvinnut millään tavalla ymmärtää.

Merkittävää on, että nämä fetisseiksi nostetut asiat aina joutuivat kiihkeiden tunteiden kohteiksi ja niiden synnittömään sikiämiseen kieltäydyttiin uskomasta. Suur-Suomen ja suursuomalaisen tietoisuuden synnyn olivat tietenkin estäneet perivihollista mielistelevät ketkut ja patkulit, tulopolitiikkaa ajoivat selkärangattomat sosialidemokraatit ja niin edelleen. Moraalisen suuttumuksen kiivaudella pyrittiin korvaamaan puuttuva ymmärrys ja analyyttinen kyky. Mutta niistä olisikin ollut vain haittaa. Homma toimi erinomaisesti ainakin sikäli, että vihaista nuorisoa saatiin mobilisoiduksi ja kiihotetuksi. Se sai tästä kaikesta jotakin itselleen tärkeää ja kaivattua.

Tuntuu pahaenteiseltä, että tuo sama psykologia näyttää taas nousevan pinnalle. Näyttää siltä, ettei esimerkiksi Naton vastustaminen joidenkin mielestä ole ainoastaan virheellistä ajattelua, vaan vieläpä ehdottomasti perustuu moraalisesti ala-arvoisiin vaikuttimiin, joista lahjonta kuuluu salonkikelpoisempaan päähän. Pelkkä tyhmyyskään ei uskovaisen mielestä voi olla syynä tuon suuruusluokan syntiin.

Vastaavia fetissejä näyttää olevan muillakin tahoilla. Maahanmuuttokriittisyys on monikulttuurisuuden kannattajien mielestä usein jo sinänsä niin väärin, ettei oikein ajatteleva henkilö mitenkään voi tahria itseään käsittelemällä viileästi sen argumentteja. Pelissähän oletetaan olevan humaanisuuden ja ihmisvihan välisen taistelun, jossa ei voi olla kompromisseja.

Vastaavanlaiset asenteet saattavat liittyä hyvin moniin asioihin: ympäristökysymyksiin, ydinvoimaan, seksuaalivähemmistöjen suvaitsemiseen, maksullisen seksin tuomitsemiseen, lihansyöntiin ja niin edelleen. Yleinen sääntö on, että näkemykset ovat täysin kategorisia ja kompromissittomia ja niitä omaavat ylpeilevät nollatoleranssilla. Mikä upea sana! Nämä eivät ole asioita, joita suhteutetaan maailman muihin ilmiöihin ja joiden oikeutusta ja merkitystä pohditaan. Kaikkihan on jo pohdittu valmiiksi ja ongelmana on vain käytännön toimeenpano.

Tällainen asenneilmasto on vakava ongelma, myös demokratiassa. Koska totalitaarinen psykologia on nimenomaan orjan psykologiaa, se ei suhtaudu yhteiskuntaan vastuullisen osakkaan saati isännän asentein, vaan katsoo olevansa vapautettu tottelemasta sellaisia sääntöjä, joita ei itse ole laatinut. Demokratia onkin siis itse asiassa tyranniaa! Tämähän oli se oivallus, jonka avulla Marcuse et consortes mobilisoivat 1960-luvun vieraantuneen kultaisen nuorison. Demokratian sallivuus on pelkkää hämäystä ja enemmistö tekee vääriä päätöksiä, koska ei ole kanssamme samaa mieltä!

Niinpä orjille ei jää muuta mahdollisuutta kuin kapinointi kaikkia vallitsevan systeemin sääntöjä rikkoen. Mitä tästä kaikesta seuraa, ei ole kiinnostava kysymys. Tärkeintä on päästä polttamaan se talonpojan lato ja paistamaan se varastettu kana sen loimussa. Se on paitsi aineellisesti, myös henkisesti kovin palkitsevaa. Se, joka ei ollut mitään, onkin nyt jotakin! Se, joka ei itse pysty mitään luomaan, voi ainakin tuhota tai edes ryhtyä piikiksi herrojen varpaaseen. Kuvapatsaan veistäminen on ehkä kaukana huligaanin kykyjen yläpuolella, mutta hän pystyy kyllä tuhrimaan sen tageilla, joita jokainen joutuu katsomaan ja vasten tahtoaan tuntemaan inhon väristyksiä. Teko on onnistunut, mikäli sen tulos on maksimaalisen vastenmielinen.

Usein puhutaan materiaalisista tekijöistä, jotka ovat taustalla tai ehkä peräti aiheuttavat noita mielettömän väkivallan purkauksia, jotka ovat ajallemme niin tyypillisiä. Nuorisolla saattaa olla vanhanmalliset kännykät samaan aikaan kun yhteiskunnan huippukerroksen lapset ajelevat loistoautoilla. Työtä saattaa olla vaikea löytää ja joka tapauksessa ammattitaidottomasta työstä, paskaduunista maksetaan kehnosti. Miksei ihminen sen sijaan diilaisi huumeita tai toimisi parittajana tai prostituoituna, kun sellaista toimintaa kerran on tarjolla? Miksei polteltaisi autoja, kun se kerran harmittaa niitä, jotka tätä koko yhteiskuntaa pyörittävät ja siitä vastaavat?

Orjan vastakohta on isäntä, omassa talossaan. Siitä ei ole kovin kauan kun suurin osa tämänkin maan kansalaisista työskenteli suoranaisesti omassa taloudessaan. Omankin talouden piirissä oli ehkä käskijä, mutta yleisesti ottaen vierasta herruutta ei ollut. Nyt on jo harvinaista olla oma herransa. On pelättävissä, että samaa tietä menee myös isäntämieli ja korvautuu orjan tai ryysyköyhäläisen psykologialla. Voi olla, että syntyy proletariaatti vanhaan roomalaiseen tapaan, eli siis ihmisaines, joka on merkittävä vain jälkeläisten tuottajana ja jota valtio siksi ylläpitää tarjoamalla sille leipää ja sirkushuveja.

Itse asiassa näemme tämän ilmiön jo maailman slummeissa. Miten suureksi se mahtaa vielä laajentua? Onko se tulossa myös meille? Miksei olisi? Millä tavalla sen ylivallan voisi vielä pysäyttää?

Pietari, pääkaupunki

Pietari, pääkaupunki

Pietari on pääkaupunki. Ellei se olisi pääkaupunki, ei mitään Pietaria voisi ollakaan.

Nikolai Gogol

Eilen, aamutuimaan kiinnittivät huomiotani hissin ovenpielessä olevat pitkät rivit messinkilevyjä. Nimet olivat edustavia: V.V.Putin, G.Rasputin, M. Thatcher, G. Bush… Suuret taitelijat ja niiden ohella myös urheilijat, rocktähdet ja muut pellet olivat niinikään hyvin edustettuina. Vain yksi nimi uudemmista suuruuksista puuttui: A. Hitler.

Suositun tarinan mukaan Hitlerin oli määrä saapua tänne Astoria-hotelliin syksyllä 1941, jolloin kaupunginvaltauksen kunniaksi oli jo painatettu kutsukortit ja plaseerauskin suunniteltu. Se olisi kovin kiinnostava nähdä, mutta ongelmana taitaa olla, ettei koko asia pidä paikkaansa. Sääli. Se non e vero, e molto ben trovato.

Pietarin ainutlaatuisessa ja dramaattisessa historiassa piiritys, blokada, oli tietenkin sen suurin koettelemus. Se oli mittasuhteiltaan valtava tragedia, jonka kuolonuhrien määrä moninkertaisesti ylitti USA:n menetykset koko toisessa maailmansodassa. Sen vuoksi ymmärrän myös niitä, jotka erään vanhan ystäväni tavoin vastustivat kaupungin nimen muuttamista. Heille, piirityksen kärsineille, nuo paikat olivat kärsimyksen ja taistelun pyhittämiä.

Yhtäkaikki, tässä paikassa ollaan maanosamme ja siis maailmanhistorian yhdessä leikkauspisteessä, lähellä Pietarin keskipistettä eli Amiraliteettia ja Iisakin kirkkoa, Romanovien suojeluspyhimykselle omistettua. Nikolai I ratsastaa tuossa Marian palatsin edessä ikuiseen pöyhkeyteensä kivettyneenä ja vastapäätä aamiaishuoneen ikkunaa röhnöttää ankean ruma, mustanpuhuva talohirvitys.

Itse asiassa talo on kyllä minulle ihan tuttu, sillä se oli oma pankkini parin vuoden ajan. Kävin siellä kuukausittain nostamassa melkoisen nipun käteistä, kun Venäjän maksujärjestelmä vielä oli alkeellinen. Siellä oli Dresdner-pankin haarakonttori, jonka oli sinne perustanut joku VVP:n tuttava Dresdenin ajoilta. Jotain hämärää kuulemma asiaa liittyi, kuten kertovat, mutta mitäpä nykyään ei kerrottaisi ja mihinpä ei liittyisi.

Joka tapauksessa talo oli hieman ennen ensimmäistä maailmansotaa valmistunut Saksan keisarikunnan suurlähetystöksi ja syksyllä 1914 se sitten asianmukaisesti ryöstettiin kansan syvien rivien toimesta. Patsaat pudotettiin katolta eikä niitä sinne ole vieläkään palautettu.

Kiinnostavaa kyllä joku taidehistorian tutkija kuuluu osoittaneen, että talo oli ollut mallina Suomen eduskuntatalolle. No, onpa Eduskuntatalon aulakin varsin samanlainen kuin aikoinaan Hitlerin Valtakunnankanslian. Mutta se mahtailu, jota Hitler harrasti, kuvasti yksinvaltaa ja tyranniaa, meillä tämä oma Leviathan oli demokraattinen.

Mutta mitä kuvastavatkaan Pääesikunnan rakennuksen äskettäin valmistuneet käsittämättömän mahtailevat ovet? Putinin suunnitelmia jostakin, jota ei vielä ole, mutta tulee? Kun kuvittelee pientä miestä pinkaisemassa jompaankumpaan suuntaan noista gargantuamaisista porteista, tulee epätodellinen olo. Porttien funktio joka tapauksessa jää mysteeriksi. Mitä ne tekevät taidemuseossa? Olkoonkin, että täällä oli kerran pääesikunta, jossa myös muuan keisarin uskollinen suomalainen kävi ilmoittautumassa pitkän Aasian-ratsastuksensa jälkeen. Mannen ohella täällä ovat asioineet ja vaikuttaneet niin Kuropatkin kuin Bobrikov, ilmeisesti myös Oscar Enckell ja keitä heitä nyt olikaan.

Noista ovista tulevat joka tapauksessa mieleen Iisakin kirkon mahtavat pronssiovet, jotka on kai tarkoitettu lyömään laudalta Firenzen Duomon ”Paratiisin portit”. En pysty sanomaan, kuka voittaa, mutta eteläisten ovien sisäpuolen sanoma käy ainakin selväksi: kyseessä on oikeauskoisen Venäjän historian pyhyys. Apostolien veroinen Vladimir-ruhtinas ottaa siellä kasteen Korsunissa eli Krimillä ja kaataa epäjumalat Kiovassa, Pyhä Aleksanteri Nevski voittaa ruotsalaiset ja torjuu paavin houkuttelut. Pietari Suuri tuo sitten pyhän ruhtinaan jäännökset perustettavaan lavraan, paikalle joka ei olekaan suomalaisella suolle, kuten parjaajat väittävät, vaan Venäjän valtion suurten muistojen sydämessä.

Aamiainen on ihan moitteeton, mutta ei millään tavoin ylellinen. Sikäli yllättävää, että Pietari on nyt myös gourmet-matkailijan paratiisi. Mutta mitä aamiaiseen tulee, Savonlinnassa ja Kuopiossa saa ainakin minun makuuni paremman kohtuuhintaan. Toisaalta Pietarin hinnatkin ovat nyt hyvin kohtuullisia. Tilanne muistuttaa siinä suhteessa viidentoista vuoden takaista. Mutta ei täällä nyt mitään lamaa ole näkyvissä. Nuoriso täyttää iltaisin huvipaikat ja kaikenlaatuisia herkkuja riittää joka makuun, italialaisista juustoista parmankinkkuun. Pietarissa on taas suurkaupungin ilmettä ja on vaikea edes muistaa, että tässä oli vain parikymmentä vuotta sitten ankea Leningrad, sanoinkuvaamaton hirvitys kaupungiksi. Se oli elävä todistus siitä, ettei mitään Pietaria voinut olla, ellei se ollut pääkaupunki.

Pelkällä nimellään Leningrad symbolisoi Lenin- tyrannin panosta maansa ja maailman historiaan. Mahtavuuden, yltäkylläisyyden, järjettömän tuhlailun ja loiston kaupungista tehtiin muutamassa vuodessa harmaa kummitus, jonka karnevaalien ilo oli väkinäistä ja jonka hyvinvointi toteutui vain paperilla. Leningrad oli yhtä falski kuin koko kommunismin aatteen leniniläis-stalinilainen toteutus. Se oli naamari, jonka oli määrä kertoa ilosta ja vapaudesta, mutta joka todellisuudessa peitti surua ja orjuutta.

Kuten pietarilaiset kollegani ovat tutkimuksissaan osoittaneet, uusi valta, joka kätki tyrannian ”neuvostojen vallan” nimikkeen taakse, demonstroi uutta ja oikeudenmukaista maailmaa asuttamalla työläisiä ja talonpoikia entisiin ylimystön asuntoihin. Idea oli järjetön, sillä palatsit olivat kaukana tehtaista ja joukkoliikenne toimi surkeasti. Niinpä alettiin rakentaa uutta, kommunistista keskustaa Moskovan prospektin varrelle, jossa puolueen paikallispäämajan mahtaileva julkisivu yhä herättää huomiota, vaikka tuskin ihastusta.

Hovin, kaartinrykmenttien, ruhtinaiden, kauppiaiden, huijarien, valtionvarojen kavaltajien ja muiden komeasti elävien potentaattien Pietari oli myös virkamiehistön, diplomaattien, merenkulun ja rautateiden suuri kansainvälinen solmukohta.

Kaikki tämä lyötiin maahan vanhan maailman mukana vuonna 1917 ja etenkin parina seuraavana vuonna. Punaisen hämärän maan pohjoisten kommuunien liitossa asui vuonna 1921 vain kolmasosa siitä ihmismäärästä, joka oli kansoittanut sitä vuonna 1913. Nälkä ja kylmä ahdistivat kaupunkia, joka sai tehdä tuttavuutta taantuvan talouden hedelmän, buržuika-uunin kanssa. Siinä saattoi polttaa vaikkapa huonekalut, jos muuta poltettavaa ei ollut ja mistä sitä olisi ollut. Edes tsuhna ei tuonut enää nalikkahalkoja Saimaan ja Laatokan rannoilta.

Uusi valta ylpeili aikaansaannoksillaan, koska sen olemukseen kuului, että se ylpeili kaikella. Joku taulu muistaakseni Moskovan Tretjakovkassa on nimeltään Znatnyje ljudi, Ylhäsitä väkeä. Tyyli  muistuttaa minusta Petrov-Vodkinia, vaikka en osaa sanoa miksi. Joka tapauksessa taulussa on ryhmä arvokkaan näköisiä kansanihmisiä, työtätekevien joukkojen edustajia, jotka näköjään keskustelevat keskenään joistakin suurista kysymyksistä. Paikka on Talvipalatsi päätelleen siitä, että ikkunasta näkyvät Pietari-Paavalin linnoituksen ääriviivat.

Jotakin tällaista lienee nähnyt jo kuningas Salomo, joka Saarnaajassa kertoo: ”Olen nähnyt palvelijat hevosen selässä ja ruhtinaat kävelemässä maassa”.

Karnevalistinen yhteiskunnan revoluutio, ympäri kääntäminen oli Leninin mielestä välttämätöntä juuri siksi, että kansa vakuuttuisi siitä, että bolševikit ovat heidän puolellaan: entiset verenimijät saivat ruokaa ja vaatteita vasta viimeisinä, mikäli niitä vielä oli jäljellä. Ei niitä tietenkään ollut ja Zinovjev, Pietarin puoluepomo rehvasteli sillä, että entisille (byvšije) annetaan leipää vain sen verran, että he saavat haistaa sen hajun.

Toki varkaat ja huijarit kaikkina maailman aikoina ovat rangaistuksensa ansainneet, kukapa ei tuntisi kostonhimoa heidän mellastustaan katsellessa? Mutta yksi ihminen ei voi nauttia maailman antimista enempää kuin yksi ihminen voi. Edes suuren vatsan hankkiminen, joka ennen vallankumousta oli muodissa, ei paljon asiaa auttanut. Luodessaan ympärilleen loistoa ja mahtipontisuutta, lurjukset joutuivat panemaan rahansa liikkeelle ja työllistämään viime kädessä valtavan määrän ihmisiä, joiden leipä liittyy taiteeseen ja korkeakulttuuriin ja sen ohella tietysti myös varsinaiseen perustuotantoon, palveluihin ja jalostukseen, joita kaikki tarvitsevat.

Se, joka on nähnyt muutaman pietarilaisen palatsin neuvostokauden jäljeltä, ei koskaan unohda näkemäänsä. Otetaan nyt malliksi vaikka ruhtinatar Dolgorukovan palatsi osoitteessa Gagarinskaja 3, nykyinen Eurooppalainen yliopisto. Valtavalla vaivalla ja työllä siellä on osittain raivattu syrjään Työsuojeluinstituutin (sit venia verbis) barbaarinen perintö ja palautettu paikoilleen stukko ja kultaukset.  Häväistyksen ja uudelleensyntymisen merkit näkyvät siellä rinta rinnan ja kontrastin kuvaaminen pelkillä sanoilla olisi ajanhukkaa. Jotkut palatsit toki säilyivät, museoina. Arkkitehtien talo tai Tieteenharjoittajan talo (Dom utšjonogo) taisivatkin säilyä periaatteessa koskemattomina, kun niihin asutettiin uudet privilegioidut ryhmät.

Mutta tuho kohtasi satoja Pietarin palatseja. Miten olisikaan voinut olla palatseja, kun ei ollut aristokraatteja? Metropoli vaipui provinsiaaliseen kohtaloonsa, kuten Anna Ahmatova ymmärsi. Bolšaja Morskaja, Pietari kultainen katu oli enää varjo entisestään, katu oli ”kuopallaan nenän syfiliittisen lailla”, kuten Majakovski sanoi, jotakin muuta katua kukaties tarkoittaen. Mutta rahvas kerta kaikkiaan asettui palatseihin, kun ei parempiakaan tiloja ollut ja jakoi ne huterilla väliseinillä pikku lokeroihin, joissa ihmiset nukkuivat ja kuivattivat pyykkinsä, jonottivat vessaan ja keittiöön ja heittivät roskat käytävään.

Nyt Pietaria on jälleenrakennettu jo parikymmentä vuotta ja jälki alkaa näkyä. Deržavinin palatsi entisen Izmailovski-rykmentin alueella on hyvä esimerkki. Se näköjään avattiin kymmenkunta vuotta sitten, avaamassa niin VVP, kuin paikallinen historian akateemikko Boris Ananjitš. Sunnuntaipäivänä siellä näköjään riittää kävijöitä. Puolijoukkue sotilaita saa oppaakseen asialleen intohimoisesti omistautuneen rouvan, jollaisia tapaa vain Pietarissa. Pojat ovat siivoja ja tarkkaavaisia ja osoittavat melko hyvää maansa 1700-luvun historian tuntemusta. Entäpä jos meillä luutnatti veisi porukan museoon ja tenttaisi, kuka tunnistaa Kustaa IV Aadolfin, kuka Sprengtportenin, kuka Armfeltin? Tätä voisi olla kiinnostava kokeilla. Jätän idean vapaasti käytettäväksi.

Ei Pietari vieläkään ole entisensä, tietysti. Putin on kiitettävästi huolehtinut monista loistorakennuksista kuten Konstantinin palatsista Strelnassa, Senaatin ja Synodin talojen restauroinnista ja Jeltsin-kirjaston ja perustuslakituomioistuimen sijoittamisesta sinne. Myös Bill Clintonia käytettiin siinä naapurissa sijaitsevassa Tribunal-baarissa oluella ja pietarilainen oluthan on todella hyvää. Sitä jää täällä rajan takana aina kaipaamaan.

Kohteita riittää miltei rajattomasti. Uusi merimuseo on nyt valmis ja komea ja pörssirakennus, sen entinen sijaintipaikka on nyt remontissa. On syytä odottaa upeaa lopputulosta. Uusi Hollanti, kauppakeskus lähellä Marinski-teatteria ja Merimuseota on kuulemma nyt avattu. Valitettavasti en ehtinyt käydä siellä enkä parissa muussakaan museossa, mutta siinäpä taas syy mennä lähiaikoina pistäytymään Pietarissa. Hinnat ovat siellä taas jonkin aikaa pohjalukemissa ja devalvaatiohan vain kiihdyttää kotimaista tuotantoa kuten kävi vuonna 1998. Nyt voi todeta, että tuhkasta noussut kaunotar, pohjoinen pääkaupunki, jota kerran nimitettiin pohjolan Palmyraksi. Se on jo herännyt horroksestaan ja tulemassa siksi, mitä se on. Kyllä sieltä alkaa taas pääkaupungin tunnistaa.