Horatio

 

Suurmies Nelson

 

Jokaisella kansakunnalla on suurmiehensä. Yleensä niiden joukossa on ainakin yksi sotilas, joka symbolisoi kansakunnan voimaa ja koskemattomuutta. Joskus kyseessä on imperialisti, joka kävi taistelunsa oman maan ulkopuolella, joskus isänmaan puolustaja. Sama henkilö voi toki olla myös molempia.

Kun kyseessä on Englannin kaltainen saarivaltio, eroa puolustuksen ja hyökkäyksen välillä on jo vaikea tehdä. Maata voidaan puolustaa kaukanakin sen rannikoilta. Sitä paitsi imperiumikin voidaan mieltää ”omaksi” maaksi. Tällainen ajattelu näyttää olevan Venäjällä normina tänäkin päivänä.

Venäjän suurimpiin sotasankareihin luetaan ulkomaalaiset Bagrationi ja Barclay de Tolly ja kenties suurimpana voittamaton Suvorov, joka ei koskaan käynyt puolustussotaa. Nykyään on korkealla nostettu Žukov, joka oli erityisen armoton miesten tapattaja, mutta kyllähän ne saksalaiset sitten lyötiin.

Sotasankaruudessa on minusta aina kelpo annos falskiutta. Pahantekoahan sota on puolin ja toisin, kuten jo muuan rivimies ”Tuntemattomassa” kiteytti. Jos siinä sattuu onnistumaan erityisen hyvin, on se toki hienoa vain toisen osapuolen kannalta.

Generalissimukseksi korotettu Suvorov on kiinnostava henkilö sikäli, että hän sanoutui irti julmuudesta. Hän väitti, ettei ollut koskaan itse tappanut hyönteistäkään eikä allekirjoittanut yhtään kuolemantuomiota. Verta kyllä oli vuodattanut jokina, mutta toki kai Jumalan puolesta.

Suvorov kehitti miehiään sanomalla ”Minä olen venäläinen, te olette venäläisiä, Jumala on puolellamme! Kiiruhtakaa tekemään hyvää!” Suomalaisia sukujuuria ei tässä yhteydessä mainittu.

 Hänen joukoillaan oli pysyväismääräys, että ensimmäinen vihollinen oli tapettava pistimellä ja vasta seuraavan sai ampua. Siitä lienee käytännössä joustettu. Suvorov oli vakuuttelemastaan lempeydestä huolimatta varsin verisessä maineessa, johtuen vaikkapa siitä, että hän salli joukkojensa ryöstää vallattua Varsovan esikaupunkia Pragaa, kuten ajan tapa olikin.

 Joku Julius Caesar saattoi olla hyvinkin armoton. Terrori oli se voima, jolla alistetut kansat oli yritettävä pitää kurissa. Leninin ja Stalinin koulukunta ymmärsi tämän hyvin.

Kova naama oli myös Nelson. Kun häne4n kätensä murskautui Teneriffan piirityksessä, hän käski sahata sen äkkiä poikki, voidakseen jatkaa taistelun johtamista.

Se onnistuikin, ja kivuista tuli sietämättömiä vasta sitten, kun haava tulehtui. Kun selkä ammuttiin poikki Trafalgarissa, hän ymmärsi tilansa ja lähti tästä maailmasta arvokkaasti, kuten kerrotaan. Kuvia tästä on Englannissa joka paikassa, myös hotellissa, jossa tätä kirjoitan.

Nelon saattoi olla myös ylenpalttisen kova. Napolissa hän tuomitutti vastustajan, amiraali Caracciolon hirtettäväksi, vaikka tämä oli pyytänyt saada tulla sotilaalliseen tapaan ammutuksi ja antoi vangittuja kapinallisia joukoittain rojalistien tapettavaksi.

En tunne asiaa  niin hyvin, että luulisin kykeneväni sitä millään pätevyydellä tuomitsemaan, mutta jopa hänen rakastajattarensa, lady Hamilton oli yrittänyt pyytää suurempaa lempeyttä.

Mutta Nelsonin kolme suurta voittoa: Niilin taistelu, Kööpenhaminan taistelu ja Trafalgar muistetaan yhä ja Englannin laivaston matruusien kauluksen kolme raitaa kertovat niistä. Nuo taistelut olivat paitsi suuria, myös merkityksellisiä ja viime mainittu suorastaan englannin kannalta ratkaiseva.

Tanskan laivaston ja sittemmin myös koko Kööpenhaminan kohtalo olisi ollut myös Ruotsin Kustaa IV Adolfille muistutus siitä, että häikäilemätöntä Englantia ei kannata uhmata, mikäli sellaista muistutusta olisi vielä taevittu. Itse asiassa Kustaa vihasi Napoleonia aivan riittävästi jo  muutenkin.

Menneiden aikojen meritaistelut saattoivat olla hyvinkin tuhoisia. Lepanton taistelu on tänäkin päivänä kaikkein tuhoisimmaksi arvioitu meritaistelu.

Historian tuhoisimpiin kuuluivat myös esimerkiksi Ruotsinsalmen molemmat meritaistelut sekä Viipurinlahden taistelu, jota on aivan järjettömästi kutsuttu myös ”kujanjuoksuksi”.

Niiden kanssa samaa suuruusluokkaa ovat olleet esimerkiksi Tsušiman ja Trafalgarin taistelut.

Toki yhden meritaistelun ”suuruutta” on vaikea verrata toiseen. Laivojen määrä saattaa olla hyvinkin hämäävä vertausluku, samoin mukana olleiden miestenkin määrä. Jopa enemmistö saattaa olla maihinnousujoukkoja, jotka eivät osallistu itse meritaisteluun.

 Tykkien määrä oli joskus menneinä vuosisatoine kelvollinen vertausluku, jos kaliiperit huomioitiin, mutta vaikeaksihan sekin menee. Loppujen lopuksi hukkuneiden ja muuten kuolleiden määrä on yksi suhteellisen selkeä osoitin, mikäli se nyt tiedetään jollakin tarkkuudella. Jopa puolet haavoittuneista sitä paitsi kuoli aikoinaan varin pian haavoihinsa.

Taistelun merkitys ei tietenkään riipu suoraan tuhojen määrästä, vaan siitä, mikä sen vaikutus oli maan tai liittokunnan merelliseen toimintakykyyn.

Siten Tsušima ja Trafalgar olivat hyvin tärkeitä, kun taas Suursaaren taistelu (1788) ja Skagerrakin taistelu, jotka jäivät ratkaisemattomiksi, olivat kyllä suuria, mutta vähemmän tärkeitä.

Mutta tämä tästä tällä erää. Maa, jonka mahti perustui laivastoon, loi aivan omalaatuisen elämäntavan ja kulttuurin, vaikka hyvää sanomaansa levittävä Ranska oli siitä vain symbolisen kivenheiton päässä.

Yksi mies, Horatio Nelson oli suurelta osin koko Englannin myöhemmän historian takana.

Hänestä tuli eläessään varakreivi ja jopa herttuakin, mutta ei koskaan täyttä amiraalia. Itse asiassa hänen arvonsa oli Vice-Admiral of the White -vasta viides arvo ylhäältä päin laskien…. Miten tämäkin oikein oli mahdollista?