Syvyyksistä

 

Sielun huuto

Mihail Šiškin, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. WSOY 2024. Suomentaneet Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen. 210 s.

Ranskalaisesta puheesta (cri de coeur) kai alun perin juontuva termi ”sielun huuto” (krik duši) on venäjässä niin yleinen, että sen voi sanoa kuuluvan arkiproosaan.

Venäläisen sielunelämän erikoisuuksiin on kuulunut jo ainakin pari sataa vuotta oman itsensä vatvominen tavalla, jota englannin termi soul-searching ei oikein vielä tavoita. Kyseessä ei ole vain oman psyyken kaivelu, vaan haussa on jotain yleispätevämpää ja syvempää: elämän totuuden (pravda žizni) löytäminen, yksin tein vaikka koko maailmalle.

Useimmat tuntenevat nuo Venäjän kirjallisuuteen ja kirjailijoihin yleisesti liitetyt latteudet: kirjailija on Venäjällä enemmän kuin kirjailija, hän on intelligent (интеллигент), enemmän kuin läntinen intellektuelli, kansan palvelija ja sen puolesta kärsivä marttyyri (vrt. Vihavainen: Haun intelligentsija tulokset). Ellei hän tätä ole, hän on mitättömyys.

Kansa (narod), tässä yhtälössä on uhri, jota valta sortaa ja ahdistaa. Kansa on jalo ja pohjimmiltaan viaton. Roskajoukkoa on se eliitiksi itseään nimittävä luokka, joka on vallan käsikassara ja jota intelligentsija leppymättömästi vihaa.

Mihail Šiškinin teos koostuu esseistä, joissa käsitellään useimpia Venäjän suurimmiksi luettuja kirjailijoita sekä yhtä säveltäjää, Rahmaninovia.

Alan harrastajille myös Suomessa ovat nämä henkilöt ja faktat hyvin tunnettuja, ja jokaisesta on myös olemassa suomeksi ainakin yksi elämäkerta. Silti luulen, että kirja tarjoaa keskivertolukijalle paljonkin uutta ja sellaisena sitä voi suositella myös yleissivistävänä luettavana.

Pienenä puutteena pidän sitä, ettei kirjoittaja ole sanonut mitään slavofiilisesta ideasta Dostojevskin ajattelun perustana. Hänen omat lisänsä vanhan slavofiilisyyden teorioihin olivat hyvin vähäisiä ja liittyivät erityisesti Venäjän suureen messiaaniseen rooliin myös länsimaihin nähden.

Dostojevskien pariskunnan ilkeän hauskat luonnehdinnat länsieurooppalaisista ovat hyvin tunnettuja ja mielestäni eivät lainkaan vähennä hänen arvoaan, päin vastoin (ks. Vihavainen: Haun dostojevskien kaunat tulokset). Dostojevski oli suuri kirjailija ja visionääri, niin naiivi patriootti kuin olikin. Naiivihan oli myös koko intelligentsija.

1900-luvun alussa sentään kuului ääniä, joiden mukaan kansa ei ollut jalo marttyyri, vaan paljon pahempaa. Se oli törkimys (ham), joka valtaan päästyään ei häikäilisi maksaa koko intelligentsijalle mustalla kiittämättömyydellä, kuten sanonta kuuluu (ks. Vihavainen: Haun Graduštši ham tulokset).

Šiškinin kohteena ja hänen ja kärsimystensä lähteenä on ennen muuta tuo kurja kansa, joka kantaa sielussaan orjan merkkiä eikä parempaa vaadikaan. Mihin asia perustuu, on ikivanha kysymys ja kirjoittaja aivan järkevästi ottaa vauhtia Tšaadajevin vuoden 1836 kuuluisasta kirjoituksesta (miksi ihmeessä kääntäjät muuten kirjoittavat nimen muotoon Tšaadejev?).

Tšaadajevin ja hänen jälkeensä monien zapadnikkien sukupolvien ongelma on ollut: miksi emme ole kuin lännessä? Miten voisimme sellaisiksi tulla? Onko perussyy irtautumisessa läntisestä kirkosta? (ks. Vihavainen: Haun Tšaadajev tulokset).

Yleensä tähän liitetään vielä se pitkä litania Venäjän kehityksen erityistiestä, johon eivät kuuluneet renessanssi, uskonpuhdistus, valistus tai edes feodalismi. En toista sitä tässä eikä sitä tee Šiškinkään. Hän on esseisti eikä vulgaarifilosofi.

Mutta ongelma on todellinen. Kirjoittaja lähestyy sitä usein aika yllättävistäkin kulmista ja on joskus sen verran kirjallis-esoteerinen, etten oikein enää pysy kärryillä. Aivan ilmeisesti hän joka tapauksessa kärsii maansa ja myös kansansa takia.

Onko suuri venäläinen kirjallisuus itse asiassa imperialismin välikappale ja sellaisena hylättävä? Ovatko nuo suuret kirjailijat itse asiassa šarlataaneja, jotka vain pitävät kansaa pimeydessä ja auttavat uskottelemaan sen olevan muita korkeammalla tasolla?

No ei ole, vaikka kirjailijan herkkä omatunto kaipaakin lohdutusta. Hän tuntee jo olevansa Thomas Mannin tavoin patriootti vasta asettumalla koko maataan vastaan. Se ei kuitenkaan merkitse sen kulttuurin parhaan osan tuomitsemista, vaikka siihenkin on syytä suhtautua kriittisesti. On luonnotonta, että siitä on niin monien silmissä tehty pyhä palvonnan kohde.

Yleensä kirjoittaja käsittelee sekä teoksia että niiden aikalaisvastaanottoa. Joissakin kohden, kuten Tšehovin kohdalla tulee esille ainakin minulle paljon uuttakin. En tiennyt, miten murskaksi kirjailijan löivät monet aikakauden suuruudet. Silti hän kulki omaa tietään ja pelasti sielunsa.

Tšehov-essee on mielestäni suorastaan nerokas ja verrattavissa Nabokovin Gogol-esseeseen. Olisi ollut kiinnostavaa lukea myös kirjailijan kommentti Ilja Ehrenburgin neuvostoaikaiseen esseeseen Tšehovia lukiessa (Перечитывая Чехова). Sehän on muuten olemassa myös suomeksi.

Kun tietää, kuka oli tuon esseen kirjoittaja (vrt. Vihavainen: Haun ehrenburg tulokset) ja milloin tuo teos ilmestyi, riittää hämmästelemistä.

Mitä tulee Nabokoviin, hän oli epäilemättä suuri kirjailija, mutta tuskin suuri kirjallisuudentutkija. Viittaan tässä siihen, miten hän tässä ominaisuudessa kuittaa Gorkin, joka on äärimmäisen ristiriitainen ja kiinnostava hahmo. Mutta ei tästä sen enempää.

Joka tapauksessa kirjoittajan tuska oman kansan ja kulttuurin takia on käsin kosketeltavaa ja varmasi aitoa. Minusta hänen lähestymiskulmansa on kuitenkin liian jyrkkä ja kapea. Voisi kysyä myös muita kysymyksiä.

Missään muussa maassa kirjallisuudella ja taiteella ei luutavasti ole samaa asemaa kuin Venäjällä ja asia ei koske vain 1800-lukua, vaan tätä meidän aikaamme. Yleisiin syihin on jo viitattu, mutta on huoattava, että kyseessä on nimenomaan klassinen kirjallisuus nykypäivänä.

Venäjällä se on yhä täysin elävää ja arkipäivässä vaikuttavaa. Mikä sen sijaan on vaikkapa Runebergin ja Topeliuksen rooli Suomessa, ellei sen kauemmas mennä?

Syytä tähän kulttuurin vitkalta näyttävään ilmiöön haluan muun ohella etsiä myös neuvostoajasta. Se oli kausi, joka pysähdytti, ”jäädytti” Venäjän kulttuurin kehityksen lähes sadaksi vuodeksi. Venäjä elää nyt toista aikaa kuin me.

Venäjän klassinen kulttuuri on valtava perintö, joka yhä on elinvoimaisempi ja vaikuttavampi kuin minkään toisen eurooppalaisen maan. Se oli kerran se pelastusrengas, joka piti intelligentsijan hengissä hallitsevien törkimysten maailmassa.

Se on yhä myös tässä suhteessa arvokas kaikessa ristiriitaisuudessaan. Ehkäpä juuri sieltä taas löytyy se voima, joka siinä maassa kukistaa valheen vallan ja roskaväen tyrannian.

Ruotsin herroja

 

Grand seigneur

 

Herman Lindqvist, Axel von Fersen. Lind&Co 2024, 275 s.

 

Herman Lindqvist on siitä merkittävä ruotsalainen historioitsija, että hän osaa myös suomea. Tässä kirjassa sitä taitoa ei ole hyödynnetty, mutta kyllä sen sijaan esimerkiksi kirjassa När Finland var Sverige. Sillä voi hämmästyttää ruotsinmaalaisia tuttavia tarvittaessa.

Tämä kirja ilmestyi alun perin vuonna 1991 ja silloin alaotsikkona oli Kvinnoförtjusare och herreman. Syystä, jota ehkä kannattaa arvailla, on koko alaotsikko nyt jätetty pois.

Kirja perustuu Pitkälti Fersenin päiväkirjoihin, joita hän piti säntillisesti kymmenien vuosien ajan, mutta lopetti tämän tavan Suomen sodan aikoihin.

Joka tapauksessa edellisen laitoksen alaotsikko oli erinomaisen sopiva. Naistenmies Fersen oli myös muuan Ruotsin suurista kosmopoliiteista ja maan rikkaimmista miehistä ja kuului ylhäiseen sukuun.

Suurelle herralle sopivat vain upseerin ja hallintomiehen virat ja myös Axel alkoi saada upseerinarvoja jo lapsena. Ne oli ostettava. Kyllä hän sai alan koulutustakin, mutta ei palvellut rivimiehenä, kuten jotkut tekivät.

Hänen kasvatukseensa kuului pitkä ulkomaanmatka, grand tour, jonka aikana hänet otettiin vastaan hoveissa ja seurapiireissä. Jokainen ymmärsi, että tässä oli muuan tulevaisuuden dignitääreistä.

Grand tour vei Saksan ja Italian ohella erityisesti Ranskaan ja myös Englantiin ja Axel oppi jopa englannin kieltä, mikä ei suinkaan ollut yleinen taito. Hän toimi tarvittaessa tulkkinakin.

Ranskasta tuli hänen varsinainen ykköskielensä ja ruotsi, etenkin kirjoitettuna tuotti hänelle hieman vaikeuksia sitten, kun hän varttuneessa iässä palasi Ruotsiin. Ruotsia hän puhui ranskalaisella aksentilla.

Sotilasuralla yleneminen oli nopeaa. Viisivuotiaana korpraaliksi, 18-vuotiaana luutnantiksi ja 27-vuotiaana everstiksi. 28-vuotiaana hän oli Royal Suédois -rykmentin eversti ja omistaja ja Amerikan vapaussodan veteraani. Kustaa III:n sodassa hän osallistui Suursaaren meritaisteluun, joka oli poikkeuksellisen ankara, mutta päättyi ratkaisemattomana.

Kiinnostavampaa kuin sota, joka pitkälti oli loputonta odotusta ja kurjia oloja, oli seuraelämä, jossa rikas, komea ja sulavakäytöksinen von Fersen loisti tähtenä ja valloitti lukemattomia naissydämiä.

Fersenissä oli casanovan vikaa ja hänellä oli usein paralleelisia naissuhteita, usein naineisiin naisiin. Kauan aikaa hän myös osallistui tuolloin melko muodikkaaseen kolmen kimppaan, jonka keskipisteenä oli palvottu kaunotar.

Kyseessä oli suhde naiseen, joka asui niin sanoakseni avoliitossa erään toisen rikkaan ja ylhäisen miehen kanssa. Mustasukkaisuudeltakaan ei voitu välttyä. Pikanttina lisänä voi mainita, että kyseisen naisen rakastajiin oli aiemmin kuulunut Venäjän lähettiläs, suomalaissyntyinen vapaahera Simolin, joka oli Fersenin läheinen ystävä ja seurasi tätä hänen matkoillaan.

Fersen oli mitä ilmeisimmin syvästi rakastuvaa tyyppiä ja hänen suurkesi intohimokseen koitui Ranskan kuningatar Maria Antoinette, jonka hän sitten yrtti pelastaa vallankumouksen kynsistä.

Kuten muistetaan, kuningasperhe jäi pakoyrityksestään kiinni Varennes’issa ja kun kuningattaren kirjeenvaihto paljastui, sai koko Ranska tietää kuningasparin vehkeilleen isänmaan vihollisten, emigranttien ja ulkovaltojen kanssa. Tämä oli perusteena kuolemantuomiolle.

Fersenin nimi tuli tutuksi koko Ranskalle ja kun Ruotsi lähetti hänet edustajanaan Rastattin konferenssiin valvomaan maan etuja, karkotti Napoleon hänet karkeasti ulos ovesta: mies, joka oli sekaantunut vieraan vallan agenttina Ranskan asioihin ei voinut olla Ranskan neuvottelukumppani.

Kuningasparin mestaus ja kuningasperheen lasten kohtelu katkeroittivat Fersenin. Hän lienee sitä paitsi ollut kruununperijän, Normandian herttuan isä. Kymmenvuotiaana kuollut herttua laskettiin rojalistien taholla hallitsijaksi nimellä Ludvig XVII, vaikka hän ei hallinnut päivääkään.

Kun Napoleon oli lyöty ja restauraatio palautti kuningasvallan, tuli seuraavaksi hallitsijaksi Ludvig XVIII. Hänkin kuului Fersenin tuttavapiiriin ja vieraili Ruotsissakin, kun Kustaa IV Adolf suunnitteli Napoleonin kukistamista, joko koalition avulla tai sitten pelkästään Ruotsin voimin…

Kuten tunnettua, Ranskan vallankumouksen kukistaminen oli sekä Kustaa III:n että hänen poikansa suuri intohimo.

Kustaa III alkoi neuvotella asiasta Venäjän kanssa heti samaan aikaan, kun solmittiin Värälän rauha ja Katariina II antoikin hänelle aluksi toivoa. Äskeiset viholliset saisivatkin nyt heti alkaa yhdessä valmistautua äkilliseen iskuun Ranskan sydämeen.

 Haapaniemen sotakoulun kasvatti Carl Otto von Fieandt kävi jo valepukuisena tiedustelemassa hyökkäysreittiä, joka kulkisi Seinen vartta pitkin Pariisiin.

Tuolloin oli olemassa vielä mahdollisuus pelastaa kuningasperhe. Kustaa IV Adolf, jonka mainetta näkyy koetun vielä puhdistella, oli puolestaan fanaattinen Napoleonin vihollinen, jonka epärealistisia käskyjä Ruotsiin palannut Fersen ymmärsi usein olevan mahdotonta toteuttaa.

Kun sotilaat suomalaisen Adlercreutzin johdolla syöksivät Kustaa IV Adolfin vallasta, ei Fersenilläkään ollut erityisiä vaikeuksia ymmärtää tapahtunutta. Se mies ei sopinut hallitsijaksi.

Hallitsijaksi tuli nyt 60-vuotias, lapseton Södermanlandin herttua Kaarle, joka vanhastaan oli Fersenin vihamies, lieneekö vastenmielisyys ollut perua Kustaa III:n sodan ajalta, jolloin herttua komensi avomerilaivastoa.

Uusi kruununperillinen saatiin sitten Tanskasta, mutta kuoli pian tapaturmaisesti. Kansan keskuuteen levitettiin huhua, jonka mukaan Fersen oli myrkyttänyt kruununperillisen ja kun tämän ruumista oltiin juhlallisessa kulkueessa viemässä Ritarisaliin, hyökkäsi roskajoukko (ks. Vihavainen: Haun roskaväen valta tulokset) Ferseniä vastaan ja hakkasi tämän kuoliaaksi.

Lynkkaus oli järjestetty, eikä Lindqvist siekaile esittää syyllisiä: pääsyyllinen oli vartioinnista vastannut Isaac Lars Silversparre, mutta moraalisen vastuun kantoi kuningas Kaarle XIII, entinen Södermanlandin herttua.

Varsinainen murhaaja, armoniskun antajana oli suomalainen aatelismies Otto Johan Tandefelt, joka oli saapunut seuramaan kulkuetta merimieheksi pukeutuneena ja lopulta tappoi Fersenin hyppimällä tämän rintakehän päällä.

Näin dramaattisesti ja loistottomasti päättyi erään aikansa tähden, Ruotsin merkittävimmän ja kenties ainoankin grand seigneurin elämä. Sen jälkeen Adlercreutz toi sotilaat kaduille ja mellakointi, joka oli alkanut Fersenin murhasta tukahdutettiin. Sotilaat ampuivat kovilla ja kuolonuhreja tuli. Niiden määrästä on erimielisyyttä.

Murhaajat saivat sittemmin tuomioita, mutta ne olivat kovin vähäisiä. Fersenin kunnia joka tapauksessa palautettiin ja hänet serafiimiritarina haudattiin asianmukaisin seremonioin Riddarholmin kirkkoon, vain musketinkantaman päähän murhapaikasta.

Nyt järjestys oli moitteeton. Kruununperijäksi oli tullut vielä äsken Tanskasta käsin Ruotsia uhannut Napoleonin marsalkka Bernadotte, joka oli ottanut nimekseen Karl Johan.

 

Roskaväen aristokratia

 

Tiedon haltijat ja erikoismiehet

 

Edesmennyt ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharov, josta olen aina silloin tällöin kertonut, oli aikoinaan Putinin historian opettajana Baikal-järvellä, jossa johtaja halusi niin sanotun briiffauksen siitä, millainen Venäjän menneisyys oikein oli.

Saharovin lempiajatuksiin kuului, että vallankumous oli rikkonut Venäjän intellektuaalisen perinteen ja tuonut sen sijaan valtaan suoranaisen roskaväen. Hän esitti ajatuksensa Putinille, joka ”katsoi kylmillä sinisillä silmillään ja sanoi: minun sukuni on proletaarista”.

Saharovin näkemys siitä, että nimenomaan bolševikkivallankumous oli tuonut valtaan aivan uudenlaisen eliitin, ei toki ollut ainutlaatuinen. Kun niin sanotun sosialistisen realismin kanonisoinutta vuoden 1934 kirjailijakokousta pidettiin, korjattiin yleisön piiristä jonkun sinne levittämää lehtistä, joka oli tarkoitettu ulkomaisille osanottajille.

Lehtisessä ihmeteltiin, miksi ulkomaalaiset olivat saapuneet antamaan arvovaltaa tälle skandaalimaiselle kokoukselle. Venäläisten oli pakko tulla, mutta miksi joku teki sen vapaaehtoisesti? Tilanne oli nimittäin se, että parhaat kirjailijat oli lähetetty pohjoisille seuduille suota kuokkimaan ja koko älymystönä esittäytyvä joukko koostui nyt koulupudokkaista (nedoutška) ja tomppeleista.

Esimerkkinä uudesta järjestyksestä oli, että Stalin, pappisopintonsa keskeyttänyt vehkeilijä nostettiin nyt esimerkiksi kaikille tiedemiehille. Ymmärsivätkö ulkomaalaiset, mitä tämä tällainen oikein merkitsi? Sitä paitsi, olisi voinut lisätä, Maksim Gorki tuossa samaisessa kokouksessa asetti erään omaa isäänsä vastaan kannelleen pikkupojan, Pavlik Morozovin moraaliseksi esikuvaksi koko uudelle älymystölle…

Nykyään näyttää olevan muodikasta selittää Venäjän nykyistä tilannetta mahdollisimman vanhoilla asioilla, jotka muka todistavat, että tuon maan täytyy ehdottomasti käyttäytyä juuri sillä järjettömällä tavalla, kuin se nyt tekee. Venäläinen ihminen, katsokaapas, kun ei ole pystynyt kehittymään normaaliksi, täysijärkiseksi kansalaiseksi, kun joitakin länsimaisen kehityksen vaiheita jäi siltä aikoinaan läpi käymättä.

Sen sijaan niinkin ilmeiseen Venäjän historian erikoisuuteen kuin vallankumoukseen, joka bolševikkien diktatuurin alaisena jatkui itse asiassa vuosikymmeniä, ei kukaan ole oikein viitsinyt kiinnittää edes huomiota. Eikös se ollutkin vain lainmukainen seuraus sitä edeltäneestä historiasta?

Enpä voi tietää, mitä ystäväni Andrei Nikolajevitš olisi tähän sanonut, mutta olen varma siitä, että hän olisi nostanut esille sen, mitä vanhalle venäläisele eliitille tapahtui vallankumouksessa ja millaiset ainekset siinä nousivat johtoon.

Vanhan komennon eliitti koostui tietenkin osaltaan juuri sellaisista pöyhkeistä mitättömyyksistä, kuin vallankumoukselliset väittivätkin. Joukossa oli kuitenkin myös aidosti kansakunnan parasta ainesta, joka kunnioitti moraalisia periaatteita ja tunsi vastuunsa kansakunnan edessä. Sille ei ollut vierasta myöskään ryhmäkohtainen itsekunnioitus, esprit de corps. Englanniksi se on käännetty sanalla morale.

Totalitaarinen valta sen sijaan teki parhaansa murskatakseen kaiken sellaisen yhteishengen, joka olisi voinut estää sitä pitämästä jokaista alamaista, asemastaan riippumatta, pihdeissään. Kaikkein korkeimpienkaan asemien haltijat eivät voineet koskaan olla varmoja siitä, minkä arvoisina heitä pidettiin siellä, missä asiat ratkaistiin ja miten lujassa heidän päänsä istui.

Esimerkiksi korporaatiohengestä sopii tsaarinaikainen upseerin kunniakoodeksi (ks. esim. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Siinä oli mukana ritarillisuutta ja hyvä annos teatraalisuuttakin, mutta ei sitä voinut typistää siihen muotoon, joka oli kirjoitettu saksalaisten SS-joukkojen vyöhön: Unsere Ehre heisst Treue. Uskollisuus kuului kunniaan, mutta ei se vielä merkinnyt kaikkea mahdollista.

Totalitaarisessa valtiossa kaikki oli toisin. Aateliskorporaatioiden perua oleva kunnia sai antaa tilaa täydelliselle mielivallalle, jossa tarkoitus pyhitti keinot. Omaa väkeä voitiin uhrata mielin määrin, mikäli sillä saatiin vahingoitettua vihollista. Ennakkoluulot haittasivat Iivana Julmaa, tuhahti Stalin. Häntä ne eivät haitanneet.

Totalitaarisessa valtiossa tiedon hallitsemisesta tuli itse asiassa kaiken perusta. Moukille annosteltiin tietoa vain sen verran, kuin katsottiin hyödylliseksi, loput pidettiin moniportaisen koneiston takana ja vain aivan huipulla oli mahdollista päästä kaikkiin salaisuuksiin käsiksi. Suuren luokan salaisuudeksi kelpasi neuvostoaikana myös esimerkiksi tieto oman kansan mielipiteistä tai ulkomaiden elintasosta.

Tässä ympäristössä aivan erityisen merkityksen saivat salaiset palvelut, joiden edustajia oli vielä ennen vallankumousta yleisellä halveksunnalla kutsuttu urkkijoiksi ja ilmiantajiksi. Nyt se oli kunnianimi. Santarmit, joita aina oli vihattu omien teloittajina, nousivat nyt kunniaan poliittisen hallinnon edustajina.

 Myös erikoiskomiteoista (trezvytšajnyi komitet, tšeka) puhuttiin suurella kunnioituksella, sillä tuo ”erikoisuus” tarkoitti, etteivät ne olleet minkään lain sitomia. Ne saattoivat koska tahansa tehdä erikoisoperaatioitaan, joista ei ollut valittamista korkeampaan oikeusasteeseen.

Erikoismiesten toimialaa nimitettiin usein myös termillä razvedka. Kantana on sana vedomyi, tunnettu, tiedossa oleva tai vedomost, tieto, raportti. Muuten, Venäjän vanhin sanomalehti on yhä ilmestyvä Sankt-Peterburgskije Vedomosti, jonka jo Pietari Suuri perusti.

Verbiäkin käytetään: ristillä Jeesus sanoi: Отец, прости их, ибо они не ведают, что творят – Isä, annan heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.

Sanassa razvedka etuliite raz viittaa perinpohjaisuuteen tai jonkin ”läpi” tekemiseen. Tiedustelijan -razvedtšikin tehtävänä oli hankkia tietoa vaikka läpi harmaan kiven.

Sota-ajan oloissa, joita bolševistinen ajattelu aina piti todellisina normaalioloina, tiedustelijan tehtävä oli erityisen vaarallinen ja kunniakas: hänen oli hankittava tuota tietoa oman henkensä uhalla. Laskuvarjolla vihollisen selustaan lähetetyt ns. desantnikit (ransk. descendre -laskeutua) eli meikäläisittäin desantit olivat tiedustelijoita par excellence.

Nuori Vova Putin halusi hänkin tiedustelijaksi, tuohon isojen miesten sankarilliseen joukkoon, mutta joutui aluksi vielä kääntymään takaisin kotiin kasvamaan tehtäväänsä, jonka hän myöhemmin ilmeisellä innolla omaksui.

Nikolai Patrušev, nykyisen tšekan entinen päällikkö ei sattumalta jokunen vuosi sitten kehaissut, että tiedustelijat olivat nykyajan aristokratia. Juuri heidän hallussaan oli muilta salattu tieto. He ovat muita korkeammalla ja korkealtahan näkyy paremmin: svysoka vidneje. Tässä on muuten myös konnotaatio pitkin nenän vartta katsomisesta.

Asioista tietämättömien ei edes kannata vaivautua pohdiskelemaan suuria ratkaisuja, sillä heillä ei ole eikä voikaan olla sitä tarpeellista ja relevanttia tietoa.

Naureskelin joskus hieman uudelle termille sekurokratia, jota sovellettiin Putinin Venäjään. Miten nuo santarmien ja nuuskijoiden perilliset ihan oikeasti voisivat hallita nykyaikaista valtiota? Eihän kansaa mitenkään voi enää edes pitää pimennossa?

En naura enää. Ikävä kyllä on ilmeistä, että juuri tuo ns. neuvostovallan perintönä syntynyt ja nyt yhä enemmän valtaa ominut, aivan omanlaatuisensa razvedka todella hallitsee Venäjää. Vanhan aristokratian irrationaalisten ihanteiden sijasta sillä on omat totalitaariset perinteensä, jotka korvaavat esprit de corpsin, kunniantunnon, jota ei voinut typistää pelkkään sokeaan tottelemiseen.

Olihan Venäjällä toki ns. erikoispalveluita jo Iivana Julman ja Pietari Suuren aikana ja Nikolai I:n aikana laitos sai merkittävän laajuuden. Sitä pelättiin, vihattiin ja halveksittiin, mutta ei siitä koskaan tullut koko valtion hallitsijaa. Se pysyi vahtikoiran roolissa, jollainen sille luonnostaan kuuluikin. Nyt on toisin.

Moni muistanee vielä sen surullisenkuuluisan ”ajatuspajan”, jonka nimenä oli RISI ja jonka Suomen osastokin lyhyeksi aikaa perustettiin, aluksi päällikkönään muuan tunnettu dosentti. Laitoksella oli myös oma TV-ohjelma, jonka tunnuksena oli ”Me tiedämme enemmän…”

Mitä nuo ihmeelliset, muilta salatut tiedot ovat, voi vain ihmetellä. Ehkäpä ne ovat ennen muuta salaliittoteorioita, jollaisista antoi aikoinaan hyvän esimerkin muuan Panarin (ks. Vihavainen: Haun panarin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) , joka covid-pandemian alettua julisti, että nyt oli alkanut maalimansota: kyseinen virus oli USA:n armeijan laboratorioissa kehitetty ja NATO-joukot oli jo rokotettu sitä vastaan…

Tuo herra Panarin on ollut meikäläisessäkin mediassa monelle vaihtoehtoisen totuuden kannattajalle suurena auktoriteettina. Toivottavasti hän ei ole sekurokratian huipputason edustaja. Ei tässä voikuin toivoa, että tuossakin piirissä hallitsevaan asemaan pääsee terve järki.

On kuitenkin pelättävissä, että sen sisäsiittoisessa piirissä voi syntyä ja kenties on jo syntynyt aivan irrationaalisia käsityksiä tämän maailman menosta ja tarvittavista erikoisoperaatioista.

Ikuinen Venäjä saattaa olla ikuisesti erikoislaatuinen maa. Selvää joka tapauksessa on, ettei sen nyt tarvitsisi käyttäytyä niin kuin se käyttäytyy, mikäli valtaan ei olisi päässyt tuo nykyajan aristokratiaksi itseään nimittävä ja luuleva kanalja (canaille).

Tsaari-Venäjä ei nyt ole syntynyt uudestaan, vaan sen sijaan sen postkommunistinen irvikuva, jossa erikoispalvelut kattavat instituutiot kirkkoa myöten.

 

Ikävä mahdollisuus

 

perjantai 25. marraskuuta 2016

Sivilisaation romahdus

Sivilisaation loppu

David Jonstad, Sivilisaation loppu. Into 2016, 281 s.

Ruotsalainen David Jonstad kertoo kirjassaan, että kuningatar Elisabeth kysyi vuoden 2008 talousromahduksen jälkeen, miten oli mahdollista, ettei sitä kyetty näkemään ennakolta.

Johtavat asiantuntijat antoivat sekavia vastauksia, kunnes viimein saatiin aikaan Britannian akatemian voimin järkeväksi katsottu selitys. Maailman etevimmät matemaatikkonerot olivat kyllä asian parissa askarrelleet, kerrottiin, mutta ei kokonaisuuden, vaan sen osien.

 Pyramidihuijaukseen verrattava velaksi eläminen hyödytti kaikkia eikä kukaan tuntenut tarvetta katsoa, mikä olisi asian kokonaisvaikutus.

Anekdootti kuulostaa uskottavalta ja heijastanee nykyisen ajattelutavan yhtä perusheikkoutta. Toistaiseksi menee mukavasti ja on liian epämiellyttävää ajatella, mitä voisi tapahtua ja itse asiassa jo onkin syytä olettaa tapahtuvaksi. Itse asiassa emme ole tainneet oppia viime kriisistä mitään.

Ongelmana on, ettei suuri kriisi, joka käytännössä voi merkitä sivilisaation, joskaan nyt ei maailman loppua, tule välttämättä vähän kerrassaan, vaan saattaa ehkä jopa todennäköisemmin tulla kertarysäyksellä.

Kehitys ei suinkaan aina ole tasaista ja kauniin säännöllistä, kuten funktioiden kuvaajien koulumatematiikassa selitettiin aina olevan. Luonto ja historia ovat alttiita bifurkaatioille eli haarautumille (lat. furca= hanko, haara).

Maapallon lämpötilan nousu, olipa ihmisen toiminta siihen pääasiallisena syynä tai ei, saattaa aiheuttaa äkillisiä tasapainon muutoksia samaan tapaan kuin vuorille hitaasti ja rauhallisesti kertyneet lumikerrokset saattavatkin yhtäkkiä lähteä liikkeelle miljoonien tonnien tuhoavana massana.

Jonstad on tarkastellut sivilisaatioiden tuhon selityksiä ja todennut, että monimutkaiset yhteiskunnat ovat jo ammoin olleet alttiita romahduksille. Romahdukset ovat aluksi poliittisia, mutta vaikutukset tuntuvat ennen pitkää kaikkialla: ”vakiintunut taso” menetetään, kun kehitys on viety pidemmälle, kuin rakenteet kestävät.

Yhteiskunnalliset romahdukset näyttävät erilaisilta, mutta on niissä yhteisiäkin piirteitä. Niinpä esimerkiksi taloudellinen ja organisatorinen erikoistuminen niiden jälkeen vähenee, valta hajaantuu, monumentaalisen arkkitehtuurin, taiteen ja kulttuurin investoinnit vähenevät, informaatiotulva pienenee, kauppa ja resurssien uudelleen jakaminen vähenee, alue hajoaa pienemmiksi poliittisiksi yksiköiksi ja väestön määrä laskee.

Rooman romahdus on muuan esimerkki. Sitä on tutkittu valtavasti ja selitetty lukemattomilla eri tavoilla, mutta tuskin vielä tyhjentävästi. Joskus koko asiaa on koetettu jopa vähätellä ja selittää pois, mutta tämä on kaikkea muuta kuin vakuuttavaa. Imperiumin romahdus aiheutti jopa Britanniassa saakka taantumisen entistä paljon primitiivisempään tekniikkaan, muusta kulttuurista puhumatta.

Itse Rooman kaupungin luhistuminen ja autioituminen on hätkähdyttävä esimerkki. Nykyaikana vastaavan näyn tarjoaa Detroit.

Kaupunki, joka oli Amerikan ylpeys, on nyt suurelta osin autioituneiden, romahtaneiden ja palaneiden talojen viidakko, josta rikollisjengit käyvät ryöstämässä raunioista irtoavaa romua.

Toisaalta kaupungissa kerrotaan alkaneen ilahduttava vihreä viljelysbuumi ja seillä kuulemma kukoistavat monikulttuurisen yhteiselon keitaat. Tätä en osaa ottaa aivan vakavasti ja luulen, että kaupungin uusi etninen kirjavuus ei lupaa mitään hyvää, vaan ainoastaan noudattelee rappion lainomaisuuksia.

Kirjoittaja on joka tapauksessa huomattavan toiveikas ihmisluonnon suhteen ja ottaa esimerkiksi New Orleansin tapahtumat hirmumyrsky Katrinin jälkeen. Hän kiinnittää huomiota löytämiinsä positiivisiin kokemuksiin ja näyttää selittävän ryöstelyt ja ammuskelut vain valkoisen roskaväen mentaliteetilla.

Tulkinta näyttää kovin valikoivalta. Joka tapauksessa on mahdollista, että hyvä järjestys säilyy myös äärimmäisen katastrofin oloissa. Tästä on osoituksena saarretun Leningradin historia, jossa kuoltiin nälkään ja syötiin ihmislihaa, mutta ei ryöstetty kauppoja. Tosin ihmiset olivat siellä nälän heikentämiä ja esivalta poikkeuksellisen ankara.

Aiemmin, kansalaissodan vuosina suurimmaksi osaksi tyhjentyneessä Pietarissa tilanne oli aika lailla toinen ja rikollisuus paisui varsin hallitsemattomaksi. Paras eloonjäämisstrategia oli kuitenkin muuttaminen pois kaupungista eikä esimerkiksi aseistautuminen, mistä ei varmaan haittaakaan ollut.

Joka tapauksessa voitaneen lähteä siitä, ettei elämän perusedellytyksiäkään uhkaava kriisi välttämättä synnytä kaikkien sotaa kaikkia vastaan, edes Amerikassa saati meillä. Sellaiselle on kuitenkin olemassa pohjaa silloin kun luja järjestysvalta menetetään, ihmiset hajoavat pieniksi yksiköiksi ja joillakin on resursseja huimasti enemmän kuin muilla.

Perusongelmiin kuuluu talouden monimutkaistuminen, joka tekee entistä vaikeammaksi korvata sen vahingon, joka rakenteiden murtumisesta seuraa.

Tennispallo palautuu ennalleen hyvin nopeasti eli sillä on siihen suuri taipumus, resilienssi. Pingispallon kohtalo samanlaisen paineen alaisena on karumpi.

Nykyaikaista tuotantojärjestelmää kirjoittaja nimittää pingistaniksi, joka on äärimmäisen haavoittuvainen, toisin kuin kuvitteellinen tennisborg.

Kun kriisi tulee ja toivottavasti se ei tule taas kerran yllättäen ja varoittamatta, on pakko selvitä ilman Pingistanin tuhoutuneita rakenteita. Tarkemmin ottaen sieltä kyllä voi irrottaa vaikkapa teräspalkkeja. Yhdestä sellaisesta kyläseppä takoo vaikka mitä, vuosien ajan.

Joka tapauksessa ne, jotka haluavat tyydyttää jokapäiväiset tarpeensa, joutuvat siirtymään maalle, pieniin ryhmiin ja hajalleen. Niissä oloissa henkiinjääminen onnistuu. Miten käy kulttuurin, ei kirjassa pohdita, ehkäpä se ei enää ketään kiinnosta ja unohdetaan tarpeettomana, kuten muinoin Rooman romahdettua.

Itse asiassa myös monimutkainen nykyaikainen valtio saattaisi kestää kriisejä suhteellisen hyvin, mikäli vältettäisiin megalomaaniset globaalistumisen ja kansainvälisen työnjaon kiusaukset.

Mikäli vaikkapa energian tuotanto hajautetaan ja käytetään mahdollisimman monia lähteitä, on haavoittuvuus pienempi.

Kriisejä ajatellen pitäisi myös olla puskureita. Ruotsissa, kuten Suomessakin varmuusvarastot olivat vielä hiljattain huomattavan suuret. Nyt niitä on tuntuvasti pienennetty, koska EU:hun kuulemma voi turvautua tarvittaessa. Tämä näyttää olevan luonteva osa tämän tuhatvuotiseksi pyrkivän hyperorganisaation myyttejä.

Katastrofeja kuitenkin on syytä odottaa ja niiden seurauksiin voitaisiin sopeutua ehkä vähilläkin vahingoilla, mikäli siirtymäaikaa olisi riittävästi. Kummallista kyllä, tämä ei näytä tuota aivotonta jättiläisbyrokratiaa kiinnostavan. Ajatelkaamme vaikkapa traktorien puukasuuttimien ja biopolttoaineen tuottamista. Se ei käy hetkessä, mutta on mahdollista.

Kirjoittaja itse näyttää uskovan varsin karuun tulevaisuuteen, jossa Detroit saapuu myös Ruotsiin. Ruotsalaisten arvostelijoiden keskuudessa kirjaa on kuitenkin luonnehdittu jopa optimistiseksi, mutta tämähän riippuu itse kunkin odotushorisontista.

Joka tapauksessa kirja on tarpeellinen varoitus niille, jotka luulevat, että nykyinen kehitys on vakaalla pohjalla ja väheksyvät ”maalaiselämän idiotismia”.

Se, joka ymmärtää, että ne rahassa määritellyt hinnat, jotka asioilla nyt ovat, perustu vankkaan todellisuuteen, saattaa mieluummin katsella itselleen elintilaa maalta kuin suurten kaupunkien muodikkaista kortteleista. Ja varaavia uunejahan meillä jo tehdään kaikkiin taloihin.

Aikansa sekopäät

 

Tsaarin anarkistit

 

Stalin selitti aikoinaan, että vihollisen käden voi löytää lähes kaikkialta, missä asiat menivät huonosti. Tämä oli loogista, sillä sosialismin oloissa itse järjestelmä ei tehnyt virheitä, joten niillä täytyi aina olla jokin ulkopuolelta tullut syy. Agentit, nimenomaan ulkomaiset, koska muita ei ollutkaan, oli siis syytä tarkoin perata ja kitkeä juurineen sosialismin ihanasta puutarhasta.

Totalitarismissa tällainen kysymyksenasettelu oli tietenkin perusasia, mutta ei se ihan tavaton tai uusi ilmiö muuallakaan maailmassa ollut.

Juuri näinä sotaisina aikoina ulkomaisten agenttien etsiminen ja löytäminen näyttää taas olevan ajankohtaista. Poliitikot, jotka eivät ole aina olleet oikeassa Venäjän suhteen, eli tienneet, että se kyllä hyökkää naapuriensa kimppuun, ovat joutuneet suoranaisen ahdistelun kohteiksi jopa meillä.

Ilmiötä, kaikessa typeryydessään voi pitää normaalina eikä se meidänkään historiassamme ole ihan uusi. Nuorsuomalaisten ja vanhasuomalaisten katkerassa kiistassa argumentit olivat samanlaisia ja vielä 1930-luvulla äärioikeisto syytti maltillisia ja yleensäkin järkeviä poliitikkoja Neuvostoliiton agenteiksi ja patkuleiksi.

Agenttihöpinässä ei tietenkään ollut perää siteeksikään, mutta kun ihmisten älyllinen toiminta halvaantuu poliittisen kriisin myötä, tulee primitiivireaktiosta monelle ainoa mahdollinen ajattelutapa.

Agentteja ja myös provokaattoriagentteja oli tietenkin myös oikeasti olemassa. Olihan sellaisia käytetty maailman sivu, mutta ilmeisesti vasta tsaarin ohranasta tuli yleisesti tunnettu tällaisen vehkeilyn harrastaja, jota sitten aina sopikin epäillä vaikka mistä.

Maailmankirjallisuuden klassikoihin kuuluva Joseph Conrad kirjoitti aikoinaan kiinnostavan fiktion, jossa anarkistien inhottavan ja vaarallisen toiminnan takana Englannissa olikin itse asiassa tsaarin Venäjä.

 

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Eläköön anarkia. Muuttuva lukutapa

 

 

Anarkismi oli melkoisessa suosiossa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Etenkin Italiassa, Espanjassa ja Venäjällä se tuntui vetoavan sorrettuihin ja solvaistuihin ja vähän muihinkin. Koska asia nyt on jo armeliaasti unohtunut, kannattaa varmaan muistuttaa, että myös bolševikeilla oli sama päämäärä kuin anarkisteilla, kuten myös Lenin nimenomaisesti totesi. Vain keinot olivat toiset.

 

Italiassa tuli 1800-luvun lopulla tunnetuksi varsin tarttuva laulu, joka kuvasi anarkistien vangitsemista Luganossa, Sveitsissä, jonne he olivat paenneet epäilyksiä osallisuudesta Ranskan presidentin Sadi Carnot’n murhaan. https://www.youtube.com/watch?v=S4ou1pNZPMs Valtionpäämiehille varautuminen attentaatteihin tuli tähän aikaan ajankohtaiseksi ja on sitä yhä.

Laulussa kerrotaan anarkistisen aatteen ylevyydestä ja siitä, että kyseessä on vain rakkauden oppi:

eppur la nostra idea
non è che idea d'amor,
eppur la nostra idea
non è che idea d'amor.

 

Myöhemmässä säkeistössä tosin todetaan, että anarkistit saarnaavat sotaa sortajia vastaan ja rauhaa sorretuille:

la pace tra gli oppressi,
la guerra agli oppressor.

 

Miten nämä kaksi sovitetaan yhteen ei selvästikään vaivannut militanttien aivoja, ristiriitaisuus ja jopa sekavuus näyttää näissä yhteyksissä olevan se normaalitila. Mistään pelkästä kielikuvastahan tuossa sodassa ei ollut kysymys, kuten terroriteot osoittivat.

Itse kunkin maan järjestyksestä ja turvallisuudesta vastaavat tahot olivat syystä huolestuneita siitä, mitä anarkistit tekivät, saarnasivatpa nämä sitten mitä tahansa.

Vuosisadan vaihteessa tapahtui monessa maassa terroritekoja, ei pelkästään tiettyjä henkilöitä, vaan jopa vain tiettyyn yhteiskuntaluokkaan ilmeisesti kuuluvia ihmisiä (teatteriyleisö, ravintolan asiakkaat) vastaan. Tämä oli historiallisesti uutta.

Anarkisteilla oli sivistyneitä ja oppineita teoreetikkoja, mutta siitä huolimatta ja luultavimmin jopa sen vuoksi aatesuunta tuotti absurdeja tuloksia. Sitä opittiin kammoamaan juuri sen ennustamattomuuden ja tolkuttomuuden takia. Jotakin tuttuahan tässä on.

1900-luvun alun ihmisten näkemykset tuosta aatteesta, joka pyrki harjoittamaan “teon propagandaksi”  komeasti kutsuttuja kataluuksia, lienee melko uskollisesti kuvattu puolalais-englantilaisen Joseph Conradin teoksessa The Secret Agent  vuodelta 1907 (Anarkistit, suom. Kristiina Kivivuori 1964, myös Otava, 2004).

Conrad on elementissään kuvatessaan kurjuutta ja friikkejä. Myös hänen toinen kirjansa, Afrikkaan sijoittuva Pimeyden sydän on tästä hyvä osoitus.

Lontoossa, fiktiivisen Brett Streetin hämäräperäiseen kauppaan (kondomeja, pornoa) sijoittuvan romaanin kaikki henkilöt näyttävät olevan konnia, joko degeneraatteja, joita eräät aikakauden suosikkiteoriat käsittelivät, tai sitten muuten kurjia otuksia, kuin suoraan Cesare Lombroson synnynnäisiä rikollistyyppejä koskevista tutkimuksista.

Kirjassa suunnitellaan attentaattia itse tiedettä vastaan, mikä aikakauden puheavaruudessa lienee ollut ylittämättömän villiä. Tosiasia kyllä onkin, että anarkismin piirissä oli vihamielisyyttä myös tiedettä kohtaan yhtenä tasa-arvon vihollisena (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=machaiski ).

Tässä tapauksessa kuitenkin attentaatti, joka sinänsä epäonnistuu, suoritetaan erään ulkovallan käskystä. Kirjan keskushenkilö on vieraan vallan palkkalistoilla oleva agent provocateur. Vieras valta on ilmeisesti Venäjä, joka halunnee osoittaa Englannille, ettei sekään ole turvassa anarkisteilta.

Itse keskushenkilö, Adolf Verloc, on sinänsä aika poroporvarillinen tyyppi ilman silmiinpistäviä paheita, ehkäpä nyt turhan paisunutta itserakkautta lukuun ottamatta. Itse asiassa hänellä on jopa merkittäviä hyveitä ja lukijan myötätunto lienee hänen puolellaan, kun hänet ansaitsemattomasti murhataan.

Verlocin tyyppi muistuttaa Marxin ja Engelsin kuvausta ns. lumpenproletariaatista, joka luokka-asemaltaan ei kuulu mihinkään yhteiskunnan peruselementtiin, vaan kokoaa  eri lähteistä piiriinsä kaikenlaatuisen roskaväen. Hänessä saattaa kukaties havaita myös joillekin (sinänsä harvinaisille) dosenteille tyypillisiä piirteitä:

Syöttösian tapaan tyynenä ja pönäkkänä herra Verloc näytti hyvinvoivalta ammattityöläiseltä, mutta hänessä oli jokin määrittelemätön piirre, jota yksikään työmies ei voisi saada ammatissaan, olipa siinä kuinka epärehellinen hyvänsä: jokin niille miehille yhteinen piirre, jotka saavat elatuksensa ihmiskunnan paheista, hullutuksista tai alhaisista pelontunteista; moraalisen nihilismin piirre, joka on yhteinen pelihelvettien ja tyttöpaikkojen pitäjille, yksityisetsiville ja ammattimaisille urkkijoille, väkijuomakauppiaille ja sanoisin, vahvistavien sähkövöiden myyjille ja patenttilääkkeiden keksijöille... Nykynäkökulmasta siis tuskin mitään sen kummallisempaa.

Itse asiassa herra Verloc ei ollut mikään aatteen mies, mutta ei suuri roistokaan. Hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin pikku miekkonen, joka nautti vieraalta valtiolta saatua kuukausipalkkaa pönkittääkseen pikkuporvarillista hyvinvointiaan, johon kuului vaimon ja tämän äidin ja veljen elättäminen.

Kaksoisagenttina ja provokaattorina toimiminen oli lisäksi yhteiskunnallisesti hyödyllistä toimintaa ja auttoi pitämään vastapuolen ajan tasalla anarkistien vehkeilyistä, periaatteessa se oli vaarallistakin, mutta se tapahtui myös läheisten hyväksi. Itse asiassa herra Verlocin moraalinen omahyväisyys uhkaa paisua jo kohtuuttomuuksiin, kunnes sekopäisen ja kiittämättömän vaimon veitsenisku tekee hänestä selvää.

Koko kirjassa on aika vähän mitään anarkistien ideologiasta, mikä näyttääkin asianmukaisesti vaihtelevan henkilöstä toiseen. Yksi haluaa kostaa sorrettujen ja solvaistujen puolesta, toinen hävittää ne maan päältä. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää koko touhun absurdius ja sen riippuvaisuus sattumista ja aatteen karikatyyrimäisistä ajajista.

Sitäkin oudompaa on kuulla, että Amerikassa sittemmin summittaisesti ihmisiä tappanut Unabomber oli omistanut tämän Conradin kirjan, joka oli luettu moneen kertaan, hajalle saakka. Parodia siis todella on kuin onkin jo mahdotonta. Unabomberin puolalaisuus tuskin antaa meille mitään osviittoja asian ymmärtämiseen.

Jos ajattelee, miten tällaisen kirjan lukutapa on sadan vuoden mittaan muuttunut, tulee mieleen, että suurin muutos ehkä koskee niitä arvoväritteisiä luonnehdintoja, joita kirjoittaja antaa kohteistaan.

Conrad kaikesta päätellen katsoo olevansa tekemisissä degeneroituneen, vastenmielisen ja vaarallisen konnagallerian kanssa, joku unabomber ei ehkä ollenkaan pidä edes mahdollisena, että sellaisissa olisi jotakin mieltä: kenellä on oikeus tuomita...

Kiinnostava kysymys, jota ehkä kannattaisi tutkiia laajemminkin.