Sivilisaation romahdus

Sivilisaation loppu

David Jonstad, Sivilisaation loppu. Into 2016, 281 s.

Ruotsalainen David Jonstad kertoo kirjassaan, että kuningatar Elisabeth kysyi vuoden 2008 talousromahduksen jälkeen, miten oli mahdollista, ettei sitä kyetty näkemään ennakolta.

Johtavat asiantuntijat antoivat sekavia vastauksia, kunnes viimein saatiin aikaan Britannian akatemian voimin järkeväksi katsottu selitys. Maailman etevimmät matemaatikkonerot olivat kyllä asian parissa askarrelleet, kerrottiin, mutta ei kokonaisuuden, vaan sen osien.

 Pyramidihuijaukseen verrattava velaksi eläminen hyödytti kaikkia eikä kukaan tuntenut tarvetta katsoa, mikä olisi asian kokonaisvaikutus.

Anekdootti kuulostaa uskottavalta ja heijastanee nykyisen ajattelutavan yhtä perusheikkoutta. Toistaiseksi menee mukavasti ja on liian epämiellyttävää ajatella, mitä voisi tapahtua ja itse asiassa jo onkin syytä olettaa tapahtuvaksi. Itse asiassa emme ole tainneet oppia viime kriisistä mitään.

Ongelmana on, ettei suuri kriisi, joka käytännössä voi merkitä sivilisaation, joskaan nyt ei maailman loppua, tule välttämättä vähän kerrassaan, vaan saattaa ehkä jopa todennäköisemmin tulla kertarysäyksellä.

Kehitys ei suinkaan aina ole tasaista ja kauniin säännöllistä, kuten funktioiden kuvaajien koulumatematiikassa selitettiin aina olevan. Luonto ja historia ovat alttiita bifurkaatioille eli haarautumille (lat. furca= hanko, haara).

Maapallon lämpötilan nousu, olipa ihmisen toiminta siihen pääasiallisena syynä tai ei, saattaa aiheuttaa äkillisiä tasapainon muutoksia samaan tapaan kuin vuorille hitaasti ja rauhallisesti kertyneet lumikerrokset saattavatkin yhtäkkiä lähteä liikkeelle miljoonien tonnien tuhoavana massana.

Jonstad on tarkastellut sivilisaatioiden tuhon selityksiä ja todennut, että monimutkaiset yhteiskunnat ovat jo ammoin olleet alttiita romahduksille. Romahdukset ovat aluksi poliittisia, mutta vaikutukset tuntuvat ennen pitkää kaikkialla: ”vakiintunut taso” menetetään, kun kehitys on viety pidemmälle, kuin rakenteet kestävät.

Yhteiskunnalliset romahdukset näyttävät erilaisilta, mutta on niissä yhteisiäkin piirteitä. Niinpä esimerkiksi taloudellinen ja organisatorinen erikoistuminen niiden jälkeen vähenee, valta hajaantuu, monumentaalisen arkkitehtuurin, taiteen ja kulttuurin investoinnit vähenevät, informaatiotulva pienenee, kauppa ja resurssien uudelleen jakaminen vähenee, alue hajoaa pienemmiksi poliittisiksi yksiköiksi ja väestön määrä laskee.

Rooman romahdus on muuan esimerkki. Sitä on tutkittu valtavasti ja selitetty lukemattomilla eri tavoilla, mutta tuskin vielä tyhjentävästi. Joskus koko asiaa on koetettu jopa vähätellä ja selittää pois, mutta tämä on kaikkea muuta kuin vakuuttavaa. Imperiumin romahdus aiheutti jopa Britanniassa saakka taantumisen entistä paljon primitiivisempään tekniikkaan, muusta kulttuurista puhumatta.

Itse Rooman kaupungin luhistuminen ja autioituminen on hätkähdyttävä esimerkki. Nykyaikana vastaavan näyn tarjoaa Detroit.

Kaupunki, joka oli Amerikan ylpeys, on nyt suurelta osin autioituneiden, romahtaneiden ja palaneiden talojen viidakko, josta rikollisjengit käyvät ryöstämässä raunioista irtoavaa romua.

Toisaalta kaupungissa kerrotaan alkaneen ilahduttava vihreä viljelysbuumi ja seillä kuulemma kukoistavat monikulttuurisen yhteiselon keitaat. Tätä en osaa ottaa aivan vakavasti ja luulen, että kaupungin uusi etninen kirjavuus ei lupaa mitään hyvää, vaan ainoastaan noudattelee rappion lainomaisuuksia.

Kirjoittaja on joka tapauksessa huomattavan toiveikas ihmisluonnon suhteen ja ottaa esimerkiksi New Orleansin tapahtumat hirmumyrsky Katrinin jälkeen. Hän kiinnittää huomiota löytämiinsä positiivisiin kokemuksiin ja näyttää selittävän ryöstelyt ja ammuskelut vain valkoisen roskaväen mentaliteetilla.

Tulkinta näyttää kovin valikoivalta. Joka tapauksessa on mahdollista, että hyvä järjestys säilyy myös äärimmäisen katastrofin oloissa. Tästä on osoituksena saarretun Leningradin historia, jossa kuoltiin nälkään ja syötiin ihmislihaa, mutta ei ryöstetty kauppoja. Tosin ihmiset olivat siellä nälän heikentämiä ja esivalta poikkeuksellisen ankara.

Aiemmin, kansalaissodan vuosina suurimmaksi osaksi tyhjentyneessä Pietarissa tilanne oli aika lailla toinen ja rikollisuus paisui varsin hallitsemattomaksi. Paras eloonjäämisstrategia oli kuitenkin muuttaminen pois kaupungista eikä esimerkiksi aseistautuminen, mistä ei varmaan haittaakaan ollut.

Joka tapauksessa voitaneen lähteä siitä, ettei elämän perusedellytyksiäkään uhkaava kriisi välttämättä synnytä kaikkien sotaa kaikkia vastaan, edes Amerikassa saati meillä. Sellaiselle on kuitenkin olemassa pohjaa silloin kun luja järjestysvalta menetetään, ihmiset hajoavat pieniksi yksiköiksi ja joillakin on resursseja huimasti enemmän kuin muilla.

Perusongelmiin kuuluu talouden monimutkaistuminen, joka tekee entistä vaikeammaksi korvata sen vahingon, joka rakenteiden murtumisesta seuraa.

Tennispallo palautuu ennalleen hyvin nopeasti eli sillä on siihen suuri taipumus, resilienssi. Pingispallon kohtalo samanlaisen paineen alaisena on karumpi.

Nykyaikaista tuotantojärjestelmää kirjoittaja nimittää pingistaniksi, joka on äärimmäisen haavoittuvainen, toisin kuin kuvitteellinen tennisborg.

Kun kriisi tulee ja toivottavasti se ei tule taas kerran yllättäen ja varoittamatta, on pakko selvitä ilman Pingistanin tuhoutuneita rakenteita. Tarkemmin ottaen sieltä kyllä voi irrottaa vaikkapa teräspalkkeja. Yhdestä sellaisesta kyläseppä takoo vaikka mitä, vuosien ajan.

Joka tapauksessa ne, jotka haluavat tyydyttää jokapäiväiset tarpeensa, joutuvat siirtymään maalle, pieniin ryhmiin ja hajalleen. Niissä oloissa henkiinjääminen onnistuu. Miten käy kulttuurin, ei kirjassa pohdita, ehkäpä se ei enää ketään kiinnosta ja unohdetaan tarpeettomana, kuten muinoin Rooman romahdettua.

Itse asiassa myös monimutkainen nykyaikainen valtio saattaisi kestää kriisejä suhteellisen hyvin, mikäli vältettäisiin megalomaaniset globaalistumisen ja kansainvälisen työnjaon kiusaukset.

Mikäli vaikkapa energian tuotanto hajautetaan ja käytetään mahdollisimman monia lähteitä, on haavoittuvuus pienempi.

Kriisejä ajatellen pitäisi myös olla puskureita. Ruotsissa, kuten Suomessakin varmuusvarastot olivat vielä hiljattain huomattavan suuret. Nyt niitä on tuntuvasti pienennetty, koska EU:hun kuulemma voi turvautua tarvittaessa. Tämä näyttää olevan luonteva osa tämän tuhatvuotiseksi pyrkivän hyperorganisaation myyttejä.

Katastrofeja kuitenkin on syytä odottaa ja niiden seurauksiin voitaisiin sopeutua ehkä vähilläkin vahingoilla, mikäli siirtymäaikaa olisi riittävästi. Kummallista kyllä, tämä ei näytä tuota aivotonta jättiläisbyrokratiaa kiinnostavan. Ajatelkaamme vaikkapa traktorien puukasuuttimien ja biopolttoaineen tuottamista. Se ei käy hetkessä, mutta on mahdollista.

Kirjoittaja itse näyttää uskovan varsin karuun tulevaisuuteen, jossa Detroit saapuu myös Ruotsiin. Ruotsalaisten arvostelijoiden keskuudessa kirjaa on kuitenkin luonnehdittu jopa optimistiseksi, mutta tämähän riippuu itse kunkin odotushorisontista.

Joka tapauksessa kirja on tarpeellinen varoitus niille, jotka luulevat, että nykyinen kehitys on vakaalla pohjalla ja väheksyvät ”maalaiselämän idiotismia”.

Se, joka ymmärtää, että ne rahassa määritellyt hinnat, jotka asioilla nyt ovat, perustu vankkaan todellisuuteen, saattaa mieluummin katsella itselleen elintilaa maalta kuin suurten kaupunkien muodikkaista kortteleista. Ja varaavia uunejahan meillä jo tehdään kaikkiin taloihin.