Syvyyksistä

 

Sielun huuto

Mihail Šiškin, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. WSOY 2024. Suomentaneet Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen. 210 s.

Ranskalaisesta puheesta (cri de coeur) kai alun perin juontuva termi ”sielun huuto” (krik duši) on venäjässä niin yleinen, että sen voi sanoa kuuluvan arkiproosaan.

Venäläisen sielunelämän erikoisuuksiin on kuulunut jo ainakin pari sataa vuotta oman itsensä vatvominen tavalla, jota englannin termi soul-searching ei oikein vielä tavoita. Kyseessä ei ole vain oman psyyken kaivelu, vaan haussa on jotain yleispätevämpää ja syvempää: elämän totuuden (pravda žizni) löytäminen, yksin tein vaikka koko maailmalle.

Useimmat tuntenevat nuo Venäjän kirjallisuuteen ja kirjailijoihin yleisesti liitetyt latteudet: kirjailija on Venäjällä enemmän kuin kirjailija, hän on intelligent (интеллигент), enemmän kuin läntinen intellektuelli, kansan palvelija ja sen puolesta kärsivä marttyyri (vrt. Vihavainen: Haun intelligentsija tulokset). Ellei hän tätä ole, hän on mitättömyys.

Kansa (narod), tässä yhtälössä on uhri, jota valta sortaa ja ahdistaa. Kansa on jalo ja pohjimmiltaan viaton. Roskajoukkoa on se eliitiksi itseään nimittävä luokka, joka on vallan käsikassara ja jota intelligentsija leppymättömästi vihaa.

Mihail Šiškinin teos koostuu esseistä, joissa käsitellään useimpia Venäjän suurimmiksi luettuja kirjailijoita sekä yhtä säveltäjää, Rahmaninovia.

Alan harrastajille myös Suomessa ovat nämä henkilöt ja faktat hyvin tunnettuja, ja jokaisesta on myös olemassa suomeksi ainakin yksi elämäkerta. Silti luulen, että kirja tarjoaa keskivertolukijalle paljonkin uutta ja sellaisena sitä voi suositella myös yleissivistävänä luettavana.

Pienenä puutteena pidän sitä, ettei kirjoittaja ole sanonut mitään slavofiilisesta ideasta Dostojevskin ajattelun perustana. Hänen omat lisänsä vanhan slavofiilisyyden teorioihin olivat hyvin vähäisiä ja liittyivät erityisesti Venäjän suureen messiaaniseen rooliin myös länsimaihin nähden.

Dostojevskien pariskunnan ilkeän hauskat luonnehdinnat länsieurooppalaisista ovat hyvin tunnettuja ja mielestäni eivät lainkaan vähennä hänen arvoaan, päin vastoin (ks. Vihavainen: Haun dostojevskien kaunat tulokset). Dostojevski oli suuri kirjailija ja visionääri, niin naiivi patriootti kuin olikin. Naiivihan oli myös koko intelligentsija.

1900-luvun alussa sentään kuului ääniä, joiden mukaan kansa ei ollut jalo marttyyri, vaan paljon pahempaa. Se oli törkimys (ham), joka valtaan päästyään ei häikäilisi maksaa koko intelligentsijalle mustalla kiittämättömyydellä, kuten sanonta kuuluu (ks. Vihavainen: Haun Graduštši ham tulokset).

Šiškinin kohteena ja hänen ja kärsimystensä lähteenä on ennen muuta tuo kurja kansa, joka kantaa sielussaan orjan merkkiä eikä parempaa vaadikaan. Mihin asia perustuu, on ikivanha kysymys ja kirjoittaja aivan järkevästi ottaa vauhtia Tšaadajevin vuoden 1836 kuuluisasta kirjoituksesta (miksi ihmeessä kääntäjät muuten kirjoittavat nimen muotoon Tšaadejev?).

Tšaadajevin ja hänen jälkeensä monien zapadnikkien sukupolvien ongelma on ollut: miksi emme ole kuin lännessä? Miten voisimme sellaisiksi tulla? Onko perussyy irtautumisessa läntisestä kirkosta? (ks. Vihavainen: Haun Tšaadajev tulokset).

Yleensä tähän liitetään vielä se pitkä litania Venäjän kehityksen erityistiestä, johon eivät kuuluneet renessanssi, uskonpuhdistus, valistus tai edes feodalismi. En toista sitä tässä eikä sitä tee Šiškinkään. Hän on esseisti eikä vulgaarifilosofi.

Mutta ongelma on todellinen. Kirjoittaja lähestyy sitä usein aika yllättävistäkin kulmista ja on joskus sen verran kirjallis-esoteerinen, etten oikein enää pysy kärryillä. Aivan ilmeisesti hän joka tapauksessa kärsii maansa ja myös kansansa takia.

Onko suuri venäläinen kirjallisuus itse asiassa imperialismin välikappale ja sellaisena hylättävä? Ovatko nuo suuret kirjailijat itse asiassa šarlataaneja, jotka vain pitävät kansaa pimeydessä ja auttavat uskottelemaan sen olevan muita korkeammalla tasolla?

No ei ole, vaikka kirjailijan herkkä omatunto kaipaakin lohdutusta. Hän tuntee jo olevansa Thomas Mannin tavoin patriootti vasta asettumalla koko maataan vastaan. Se ei kuitenkaan merkitse sen kulttuurin parhaan osan tuomitsemista, vaikka siihenkin on syytä suhtautua kriittisesti. On luonnotonta, että siitä on niin monien silmissä tehty pyhä palvonnan kohde.

Yleensä kirjoittaja käsittelee sekä teoksia että niiden aikalaisvastaanottoa. Joissakin kohden, kuten Tšehovin kohdalla tulee esille ainakin minulle paljon uuttakin. En tiennyt, miten murskaksi kirjailijan löivät monet aikakauden suuruudet. Silti hän kulki omaa tietään ja pelasti sielunsa.

Tšehov-essee on mielestäni suorastaan nerokas ja verrattavissa Nabokovin Gogol-esseeseen. Olisi ollut kiinnostavaa lukea myös kirjailijan kommentti Ilja Ehrenburgin neuvostoaikaiseen esseeseen Tšehovia lukiessa (Перечитывая Чехова). Sehän on muuten olemassa myös suomeksi.

Kun tietää, kuka oli tuon esseen kirjoittaja (vrt. Vihavainen: Haun ehrenburg tulokset) ja milloin tuo teos ilmestyi, riittää hämmästelemistä.

Mitä tulee Nabokoviin, hän oli epäilemättä suuri kirjailija, mutta tuskin suuri kirjallisuudentutkija. Viittaan tässä siihen, miten hän tässä ominaisuudessa kuittaa Gorkin, joka on äärimmäisen ristiriitainen ja kiinnostava hahmo. Mutta ei tästä sen enempää.

Joka tapauksessa kirjoittajan tuska oman kansan ja kulttuurin takia on käsin kosketeltavaa ja varmasi aitoa. Minusta hänen lähestymiskulmansa on kuitenkin liian jyrkkä ja kapea. Voisi kysyä myös muita kysymyksiä.

Missään muussa maassa kirjallisuudella ja taiteella ei luutavasti ole samaa asemaa kuin Venäjällä ja asia ei koske vain 1800-lukua, vaan tätä meidän aikaamme. Yleisiin syihin on jo viitattu, mutta on huoattava, että kyseessä on nimenomaan klassinen kirjallisuus nykypäivänä.

Venäjällä se on yhä täysin elävää ja arkipäivässä vaikuttavaa. Mikä sen sijaan on vaikkapa Runebergin ja Topeliuksen rooli Suomessa, ellei sen kauemmas mennä?

Syytä tähän kulttuurin vitkalta näyttävään ilmiöön haluan muun ohella etsiä myös neuvostoajasta. Se oli kausi, joka pysähdytti, ”jäädytti” Venäjän kulttuurin kehityksen lähes sadaksi vuodeksi. Venäjä elää nyt toista aikaa kuin me.

Venäjän klassinen kulttuuri on valtava perintö, joka yhä on elinvoimaisempi ja vaikuttavampi kuin minkään toisen eurooppalaisen maan. Se oli kerran se pelastusrengas, joka piti intelligentsijan hengissä hallitsevien törkimysten maailmassa.

Se on yhä myös tässä suhteessa arvokas kaikessa ristiriitaisuudessaan. Ehkäpä juuri sieltä taas löytyy se voima, joka siinä maassa kukistaa valheen vallan ja roskaväen tyrannian.