Suuntaviivoja

 

Suomalainen ihanneravinto

 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on julkaissut uudet ravitsemussuositukset. Uudet suositukset on otsikoitu sanoilla Kestävää terveyttä ruoasta.

Niiden tavoitteissa ensisijaisiksi on mainittu terveysvaikutukset, mutta  niissä kerrotaan otettavan huomioon myös ympäristövaikutukset. Esitellyt ”kestävät ruokavaliot”  ovat niin ekologisesti kestäviä kuin sosiaalisesti kestäviä, edistäen terveyden tasa-arvoa(!). Myös taloudellisesti kestävää on moinen ihanneruoka ja kaikkien väestöryhmien saavutettavissa.

Suositusten mainitaan perustuvan tutkittuun tietoon, mitä nyt kai voi pitää tällaisessa yhteydessä vähimmäisvaatimuksena. Ongelmaksi taitaa kuitenkin muodostua se, millaisia asioita painotetaan eli mikä suhteellinen arvo toisistaan täysin riippumattomille tekijöille annetaan. Se ei missään tapauksessa voi olla tutkimuksen tulos, vaan valinta, tahdon asia.

Yleensähän terveyshörhöt näyttävät olevan psykoanalyyttisesti sanoen anaalisia sadisteja eli pidättelevät kaikkia himojaan ja taipumuksiaan, saaden siitä nautintoa. Tätä taipumustaan he koettavat saada myös muut noudattamaan.

Tässä on jo jonkin aikaa eletty kummallisessa ruokafundamentalismin tilassa, jossa edellä mainitut fanaatikot ovat yrittäneet saada haitallisia ilmastovaikutuksia aiheuttavat ruuat kerta kaikkiaan hävitettyä, pois jopa kasvavaien lasten ulottuvilta.

Absurdeimpana esimerkkinä on äskettäinen eräiden lastenkirjojen uudelleenmuokkaus sellaisiksi, ettei maitoa (!) ja lihaa mainita niissä lainkaan.

Maailman pelastaminen on toki tärkeä asia, mutta suomalaisten ruokavaliolla siihen ei voida vaikuttaa mitenkään, saati nyt kieltäytymällä antamasta lapsille sellaista ravintoa, jota he kaikkein eniten tarvitsevat.

Edellä mainittu uusi ravintosuositus ei edusta mielipuolisuuteen asti vietyä fundamentalismia eikä läntistä uusjihadismia. Sianlihankin todetaan olevan suhteellisesti hyvä lihatuote ja lihaa taas on syytä syödä parin pihvin verran viikossa, jossa saan luvan pyörittää suosituksia.

Arvattavasti tämäkin asia toki riippuu ihmisestä. Kasvava nuori, ikuista paastoaan viettävä anaalis-sadistinen rouvashenkilö ja yli kahdeksankymppinen ikäihminen tarvitsevat jokainen erilaisia ravintoaineita aivan erilaisia määriä, eikä suositus toki määrääkään jokaista syömään 600-800 grammaa rehuja ja marjoja päivässä. Sen jälkeen ei ikäloppu mummu tai pappa tietysti jaksa syödä enää mitään. Ruokavaliolla lieneekin hänellä enää hyvin vähän merkitystä elinikään ja terveyteen, mutta sitäkin enemmän elämänlaatuun.

Kuten sanottu, itse suositus, ellei ymmärretä sen koskevan vain olematonta keskiarvohenkilöä, ei määrää yhtään mitään, vaan toteaa tautitaakan kasvavan, mikäli ns. punaista lihaa syödään kohtuuttoman paljon ja kasviksia taas kohtuuttoman vähän.

Tämähän on tärkeä asia, mutta eihän se sitä merkitse, että hyvä pihvi, kinkku tai broileri oisivat muuttuneet myrkyiksi. Niitä ei vai kannattaisi ahtaa mahaansa yli määränsä. Muuan ruuan tärkeimpiä merkityksiä on sen antama nautinto, jollaiset myös kuuluvat normaalisti kehittyneiden ihmisten perustarpeisiin.

Hullunkurisena voi pitää kehotusta vähentää sinänsä hyvin terveellisen norjalaisen lohen syöntiä mahdollisista ympäristösyistä. Siinä toki voisi piillä hyvä tilaisuus boikotoida sitä tuotetta kotimaisen suljetussa kierrossa tapahtuvan kirjolohen hyväksi. Sellaistahan puuhamies Viljakainen nyt tuottaa Varkaudessa. On muuten hyvääkin.

Toki makuelämykset ovat aina keskeinen osa hyvää ruokavaliota. Myös kasviksista syntyy yhtä ja toista makoisaa, mutta lihalla on myös suuria terveyshyötyjä.

Uuden ranskalaisen keittiönluoja Paul Bocuse vähensi aluksi suuresti ruokiensa niin sanotusti epäterveellisiä osia, mutta muutti sitten suuntaa. Kun haastattelija kysyi häneltä, eikö rasvan, lihan, sokerin ja viinin runsas käyttö ole epäterveellistä, vastasi mestarikokki: ”Olen kokki enkä lääkäri”.

Monille näyttää olevan mahdotonta tajuta, etteivät normaalit ruuat ole myrkkyä ja että kaikkea sopii kyllä syödä, kunhan pysyy tietyissä rajoissa. Itse pidän ukrainalaisten tavoin suuresti maustetusta silavasta, jota nautitaan ruisleivän ja vodkaryypyn kera. Jos joku ei siitä pidä, syököön jotakin muuta. En mikäkään niitä joka päivä ahmi.

Uudet ravintosuositukset ovat huomattavasti tervejärkisempiä kuin ne sensaatiojutut, joita roskalehdet niistä julkaisivat. Esimeriksi Iltalehti otsokoi ”Kanalle ja kahville kyytiä”. Itse asiassa suomalaiset juovat kahvia noiden suositusten rajoissa eikä kanassakaan mitään vikaa ole, vaikka siitä tehdyt leikkeleet eivät näytäkään järin terveellisiltä. Niiden kukutus lienee kuitenkin aika marginaalista.

Mitä tulee maitoon, on kaikkien uusien lautasmallien vieressä lasi maitojuomaa, mitä rohkenen pitää ihan vain tavallisena maitona. Pääruuan lisäkkeenä näkyy myös perunoita ja perunamuusia ja se yksi kananmunakin  päivässä mahtuu suositukseen, vaikka sitä jokunen vuosi kauhisteltiin suurena terveysvaarana.

Riisin sijasta voisi suositusten mukaan ruveta käyttämään keitettyjä perunoita. Nekin olivat hiljattain vielä anateeman alaisia. Perusteena tälle esitetään ympäristösyyt. Myös voita suositellaan käytettävä vähemmän nimenomaan ilmastosyistä.

Itse puolestani voin kertoa, etten tällaisessa yhteydessä pane ympäristösyille painoa pennin vertaa. Ei se ilmastoon vaikuta sitä eikä tätä. Tehkööt muut sen mukaan, mikä antaa tyydytystä.

Riisi nyt vain sopii joihinkin ruokiin ja sitä käytettäköön niissä. Peruna taas on kotimainen tuote ja jo pelkän kohtuullisen elintarvikeomavaraisuuden takia sitä olisi syytä suosia. Tälle asialle ei olekaan taidettu pisteitä antaa, vaikka maallamme on elintarvikepulasta paljon ikäviä kokemuksia vielä viime vuosisadaltakin, saati sitä edelliseltä.

Alkoholia pitäisi sitten välttää, koska sillä ei ole myönteisiä terveysvaikutuksia ja se vie tilaa muulta elintarviketuotannolta. Niinpä vie myös biopolttoaineiden kasvatus. Itse asiassa omavaraisuuteen suuntautuva politiikka voisi mielellään harjoittaa hyvinkin suurisuuntaista etanolin tuotantoa.

Siitä riittää sitten sekä poltettavaksi että juotavaksi. Jälkimmäinen ei vie leipää kenenkään suusta ja voidaan lopettaa äärimmäisessä hätätilanteessa, kuten ennenkin on tehty.

Sitä paitsi arvostan varsin korkealla pikku hiprakkaa silloin tällöin ja tiedän, ette ole ainoa. Eikö sille anneta mitään arvoa? Toki kohtuuttahan tässäkin pitäisi noudattaa. Miksi suosittelijat pitävät asiaa nollan arvoisena?

Jotenkin suosituksista tulee mieleen pakinoitsija Ollin fantasia suksivoide ”Assurbanipalista”, johon oli sotekettu kaikenlaista erilaatuista ja toisensa kumoavaa tavaraa, muun muassa liivatetta ja vaseliinia luiston parantamiseksi alamäessä kuin myös nikkarinliimaa ja hienoa hiekkaa sen vähentämiseksi ylämäessä.

Tutkimus ei voi kertoa, mihin preferenssijärjestykseen olisi asetettava ruuan makuominaisuudet, terveellisyys, ympäristövaikutukset ja kansallinen turvallisuus. Siinä mielessä suositellulla ravinnolla on tiettyjä samanlaatuisia ongelmia: kun yhtä asiaa painottaa, lyö toista korvalle. Lopulta ei kenties toimi mikään.

Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että suositusta oli tekemässä eri alojen asiantuntijaraati, jossa oli yhdeksän naista ja yksi miesoletettu. Entäs sitten? Vaikuttaako tällainen mihinkään?

En tiedä, mutta kun kaikkialla näkyy oletettavan, että tietenkin vaikuttaa ja siksi kaikkien lautakuntien pitäisi koostua kahdesta sukupuolesta tasavahvasti. Tätä kutsutaan hieman hullunkurisesti tasa-arvoksi. Muiden sukupuolten oikeuksien vaatiminen ei meillä ole vielä muodissa.

Ruokavalio on tärkeä asia ja uskon, että tälläkin kertaa suositusten laatijat ovat tehneet parhaansa. Ei julistettua tulosta kannata pelkkänä humpuukina pitää, jos nyt ei tieteellisenä johtopäätöksenäkään. Makuasiat ovat kuitenkin jääneet nyt varsin vähälle huomiolle.

Sivumennen sanoen: kokit ovat nykyään lähes poikkeuksetta miehiä, asia koskee ainakin ns. gourmet-kokkeja.

 

 

Ihmettä odottelemassa

 

Ihmeiden pääkaupunki

 

Moni metropoli on joskus ajan mittaan haaveillut maailman keskipisteenä olemisesta, niin Moskova, Lontoo, Pariisi kuin Berliini, Pekingistä en puhukaan.

Kiistattomasti tämä kunnia on kuitenkin läntisellä pallonpuoliskolla kuulunut vain Roomalle ja kuuluu vieläkin, mikäli emme ole kyllin tyhmiä ollaksemme uskomatta ihmeisiin ja niiden merkitykseen. Rooma on ihmeiden pääkaupunki.

Joulun alla kulkija törmää Roomassa lukemattomiin seimiin, joissa on kaikki valmiina, paimenet, härät, aasit ja kolme itämaista tietäjäkuningastakin lahjoineen, kaikkineen. Myös Maria ja Josef istuvat seimen äärellä, kuin odottamassa, että nimenomaan tuo hätävuode eli elukoiden syöttökaukalo pääsisi osalliseksi suurimmasta mahdollisesta kunniasta, ei vähemmästä kuin Jumalan syntymisestä ihmiseksi.

Rooman joulu on yhtä täynnä ihmeen odotusta kuin Moskovan pääsiäinen. Itäinen kirkko korostaa kärsimystä ja kuoleman voittamista, läntinen tarkentaa katseensa kristologiseen kysymykseen: Cur Deus homo? Miksi Jumala tuli ihmiseksi?

Jouluna seimi sitten ehdottomasti saa arvovaltaisen vieraan, joka itse asiassa näyttäisi olevan vain vähäpätöinen ihmislapsi, jonka tekaisee aivan nuori tyttö. Muistelen, että Marian iäksi ajanlaskumme laskennallisessa alkupisteessä on arvioitu vain 13 vuotta. Tätäkin voi halutessaan miettiä.

Miten tahansa, Rooman ilma on sakeana mystiikkaa, järjellä vastaamattomia kysymyksiä, jotka on uskolla omaksuttava tai sitten opiskeltava kirkkoisien pitkäpiimäisiä todisteluita järjettömyyden perimmäisestä järjellisyydestä, mikä saattaa jäädä silti aivan uskomattomaksi. Pyhä Tertullianus sai aikoinaan siitä kai tarpeekseen.

Asian valtava merkitys joka tapauksessa tulee Roomassa vastaansanomattomasti todistetuksi sillä mahtavuudella, joka säteilee jättiläismäisistä kirkoista: Pietarinkirkko (San Pietro), Lateraanin Pyhän Johanneksen kirkko (San Giovanni in Laterano), Suuri Pyhän Marian kirkko (Santa Maria Maggiore) ja niin edelleen, kirkkojen mahtavuus ja määrä ovat murskaavat ja niiden merkitys on tavalla tai toisella niihin kirjoitettu.

Pietarinkirkon kupolissa ovat suurin kultakirjaimin Jeesuksen (tuolloin jo Kristukseksi tunnustetun) sanat Pietarille: Sinä olet kallio (Petrus) ja sille kalliolle minä perustan seurakuntani: Tu es Petrus et super hanc petram edificabo ecclesiam meam. Siinä samalla Jeesus luovutti Pietarille taivaan valtakunnan avaimet, jotka siitä lähtien ovat olleet kaikkialla paavin vallan symboleina: hänellä on valta sitoa tai päästää.

Sanokaapas tuohon nyt sitten vastaan ja olette kerettiläisiä, protestantteja.

Pietarinkirkon kupolin alla olevassa kryptassa lepäävät apostoli Pietarin luut, tai se, mitä nyt on jäänyt tänne, sen jälkeen kun valtava arvokkaaksi noussut pyhä ruumis on puolihullujen uskovaisten toimesta silputtu: pää on Lateraanikirkossa, aivot Genovassa ja muita ruumiinosia mikä missäkin. On siinä Pietaria aivan lähellä muuten myös kuningattaremme Kristiina, suurikin pyhä…

Miksi kuolleen ruumiinosat ovat pyhiä, en tiedä, ihmeitä ne ainakin saavat aikaan. Läntiselle kirkolle on ominaista juuri tuon pyhien ihmisten tomumajan kunnioittaminen, itäinen kirkkohan palvoo ikoneja ja uskoo ihmeiden tulevan niiden kautta.

Itäisen kirkon makaaberit piirteet liittyvät kuolleiden, mutta pilaantumattomien eli muumioituneiden ruumiiden säilyttämiseen ja näytteille panoon, Kiovan luolaluostari on hyvä esimerkki ja Petserin luostari tässä suhteessa yksi vaikuttavimmista.

Pietarinkirkko julistaa pöyhkeän suuriäänisesti Paavin maallista valtaa. Jos hän kerran päättää siitä, kuka pääsee taivaaseen, määrää hän myös ihmisten aseman ja todellisen merkityksen maan päällä, olipa tuo sitten vaikka keisari. 1800-luvun slavofiilit julistivat, että juuri tässä piili katolisuuden turmeltumisen alku, proton pseudos: ei hengellinen valta saa astua sinne, minkä Jumala on määrännyt keisarin paikaksi. Maallisen ja hengellisen on toimittava sopusoinnussa eli sinfoniassa.

Dostojevskin kuuluisa tarina esittää niin sanotun suurinkvisiittorin triadin: ihme, salaisuus ja auktoriteetti. Täydellisen vallan on hallittava nämä asiat, jolloin alamaiselle ei jää mitään asetta, jolla puolustaa itseään. Stalinismista kirjoittanut Mihail Heller sovelsi tätä neuvostoliittolaiseen totalitarismiin ja siitähän se koko asia löytyi yhtä hyvin kuin keskiajan katolisesta kirkosta.

 Miljoonat uskovaiset alistettiin syvimpiä ytimiään myöten, ylin valta ei itse sanan varsinaisessa merkityksessä uskonut julistukseensa, mutta ei se ollut myöskään kyyninen: ihmiset tarvitsivat tätä, elämää suurempaa asiaa, se pelasti heidät mitättömyydeltä. Muistakaamme myös, mitä Putin sanoi -kehtasi sanoa- sotilaiden äideille: kaikkihan me kuolemme, mutta verratkaapas nyt mitätöntä kuolemaa poikienne uhrautumiseen pyhän asian palveluksessa…

Tämä oli hänen sanomansa ydin ja kaikkien totalitarismien perimmäinen sanoma: minä pelastan sinut mitättömyydeltä ja korotan ikuiseen merkitykseen, mutta sen hyväksi sinun on luovuttava kaikesta muusta.

Näinhän sanoi myös Sergei Netšajev saatanallisessa Vallankumouksen katekismuksessaan (ks. Vihavainen: Haun vallankumouksellisen katekismus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja mitä muuta olikaan Ignatius Loyolan opetus: mikään maallinen ei merkitse mitään sille, jonka ainoana intohimona on taivaallinen totuus? Kaikki täällä maan päällä voidaan rikkoa, mikäli se palvelee Kaikkein korkeinta.

Roomassa on myös jesuiittojen emäkirkko ja vielä erikseen pyhälle Ignatius Loyolalle omistettu kirkko. En tiedä, liittyykö niihin erityisiä ihmeitä, varmaankin.

Suurimmat ihmeet ovat tietenkin ne, jotka näemme joka päivä, niille mitään erityistä merkitystä antamatta. Uskonnon eräs keskeinen merkitys on siinä, että se yrittää avata silmämme ihmeelle.

Politiikkaa harjoittaessaan se tarvittaessa keksii uusia ihmeitä, kuten tapahtui esimerkiksi vastauskonpuhdisytksen aikana, jolloin keksittiin Jeesuksen lapsuudenkodin kummallisella tavalla lentäneen ilmojen halki Nasaretista Italian Loretoon. Ettei tuossakin olisi jo kylliksi, lensi toinen saman talon kopio (siis sama talo?) samalla tavalla Prahaan ja moni muu vielä muihin paikkoihin. Olen sen nähnyt ja siitä joskus kirjoittanut, mutta en löydä enää blogia itsekään.

Uskoivatko ihmiset joskus ja jos, niin millä tasolla, Loreton ihmeeseen, pyhäinjäännösten voimaan ja paavin rajattomaan valtaan sitoa tai päästää?

Vastaus on ilman muuta kyllä. Uskoivathan he sittemmin myös leniniläiseen idiotismiin, kommunismin koittoon ja vaikkapa Saksan tulevaan maailmanherruuteen. Uskovathan nykyäänkin monet Venäjän pyhään puolustussotaan Ukrainassa, Donbassin taivaalta pudonneisiin vainajiin ja ties vielä mihin, jota vain vielä kehdataan kertoa.

Nykyaikainen usko kuitenkin yleensä karttaa ihmeen esittämistä konkreettisena, selkeästi luonnonlakeja vastaan tapahtuvana ilmiönä (vrt. Vihavainen: Haun ihme tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Jopa niin epädramaattinen asia kuin partenogeneettinen syntymä aiheuttaa tietävää hihittelyä: eihän se nyt noin voinut olla, tai Joulu on peruttu, Joosef tunnusti. Sen sijaan uskotaan kaiken maailman hihhuleiden esittämiin saarnoihin henkilökohtaisten hiilidioksidipäästöjen karttamisen merkityksestä, sähköautoilun hyödyllisyydestä ja niin edelleen. Ruokavalio on vegaanisilla hihhuleilla paljon rajoitetumpi kuin Israelin lapsilla erämaassa.

Joka tapauksessa Rooman joulusanoma on kaikessa massiivisuudessaan uskomattoman voimallinen. Jumalan syntyminen ihmiseksi on esillä niin kaikkiallisesti (anteeksi Seppo Oikkoselle sanan ontuvasta lainaamisesta!), että siitä tulee jo todellisuutta.

 Samaan syssyyn nousee teinityttö Maria kaiken inhimillisen viattomuuden ja hyvyyden symboliksi. Hänen kulttinsahan ei perustu mihinkään raamatulliseen ajatukseen ja se syntyi samoihin aikoihin, kuin hotellimme Domus Nova Betlehemin vieressä sijaitseva valtava Santa Maria Maggioren basilika rakennettiin eli 400-luvulle.

Roomassa ollaan hyvin konkreettisesti ja suorastaan osoittelevasti ihmeiden äärellä. Sieltä myös hallitaan yhä ainakin symbolisesti läntisen uskon maailmaa, sitä, jonka piirissä on ainoa pelastus (extra ecclesiam nulla spes salutis). Pian taas paavi pitää puheensa kaupungille ja maailmalle, urbi et orbi ja sitä kuunnellaan meilläkin, skismaattisten ja tosiasiassa pakanallisten protestanttien piirissä.  Katolinen kirkko ei ole pelkkää pedofiliaa ja ehkäisyn kieltämistä, vaikka nekin ovat sen suuria syntejä.

Paavilla ei sentäänole divisioonia, kuten jo huumorimiehenä tunnettu Stalin aikoinaan totesi. Mutta hänhän myös naureskeli sille, että suomalaisille neuvottelijoille oli lähtiessä laulettu Lutherin virsi: Jumala ompi linnamme, Ein feste Burg ist unser Gott. Stalin edusti kilpailevaa uskoa, mutta sai kuin saikin pitkän naaman kaikkine divisioonineen.

Naapurimme, nykyinen uusi Herodes vannoo nyt häpeämättömästi itäisen kristillisyyden nimiin, hyödyntäen kirkkonsa myötäsukaisuutta. Joulun sanoma, kuten kaikki muukin uskonnollinen aines voidaan myös prostituoida hyödyttämään maallista valtaa.

 Mitähän korkeat prelaatit nyt tänä jouluna saavat päähänsä sanoa? Jospa sentään edes ehdotuksen taistelujen lopettamisesta? Jopa rauhasta?

Olisihan tämäkin ihme, jos sen sanoisi Moskovan patriarkka. Paavi, koko läntisen maailman turmeluksen edustaja slavofiilien silmissä taas heidän mielestään tietysti tapansa mukaan sanoo sen, mitä perkele hänelle kuiskuttelee ja arvaan kyllä, mitä se on.

Meren kansaa

 

Kunnia ja maine

 

José María de Pereda, Merestä elämä. Suomentanut Margareta Lees. Arvi A. Karisto 1979, 472 s,

 

José María de Pereda (1833-1906) luetaan espanjalaisiin realisteihin, joka maalasi suoranaisia laatukuvia omasta ajastaan. Santanderiin, Biskajan lahden rannalle sijoittuva romaani on kiinnostava nimenomaan tässä mielessä.

Pereda oli äveriäs kartanonomistaja, mutta ainakin tässä romaanissa hän kuvaa nimenomaan köyhimpiä kansanluokkia, joiden joukosta nousevat niin sankarit kuin lurjukset. Aikoinaan häntä pidettiin taantumuksen tukipylväänä, mikä on aika yllättävää, koska kirjasta selvästi paistaa suuri myötätunto aliarvostettuja ja kärsiviä Biskajan lahden kalastajia ja merimiehiä kohtaan.

Tuolla myrskyistään tunnetulla alueella elää enimmäkseen köyhää väkeä, joka historiansa aikana on myös syyllistynyt rantarosvoukseen, kuten kerrotaan: merkkitulia on sytytetty laivojen houkuttelemiseksi karille ja sitten käyty ryöstämässä meren tuomat aarteet, kärsivistä uhreista välittämättä. Tällaista tarinaahan kerrotaan monesta muustakin paikasta.

Tämän kirjan alkuperäinen nimi on Sotileza, mikä on köyhän orpotytön nimi. Tämä on todellinen moraalinen sankari, sillä hänen kunniantuntonsa on niin voimakas, ettei hän pysty suostumaan varakkaan ja kaikin puolin upean -ja itse asiassa ihailemansa- kapteeninpojan kosintaan, koska se saattaisi vetää hänen ylleen varjon kauneuden käyttämisestä keinona edistää omaa asemaansa.

Sankaritar on siis nainen, kuten myös suurimmat konnat. Ne ovat naapurin äiti ja tytär, joiden harrastuksena ja kutsumuksena on pahuus, erityisesti kadehditun Sotilezan vetäminen lokaan valheellisilla lavastuksilla ja syytöksillä.

Naisen kunnia oli tuohon aikaan herkkä asia ja joutuminen kahden kesken miehen kanssa merkitsi jo naisen leimautumista ns. huonoksi. Mentaliteetti muistutti elävästi muhamettilaista ja ylhäisönaiset käyttivätkin yhä mantiljaa, joka ilmeisesti periytyi jo maurilaisajoilta.

Tai ehkäpä kirjan todellisia päähenkilöitä ovat sittenkin kalastajat, jotka osittain elävät aivan toimeentulominimin rajoilla, vaikka paljon sitä paremmin ei elä edes paikallinen pappi, jonka puoleen useimmat kääntyvät ongelmissaan.

Erityisen karua on sekä kalastajien että merimiesten vaarallinen elämä. Biskajan kabotaasilaivat, joita kirjassa nimitetään vain rahtilaivoiksi, ovat perin kolkkoja työpaikkoja ja rantoja pitkin seilatessaan murskautuvat niin usein rantakallioihin, ettei niiden haaksirikkoja pidetä oikein minkäänlaisen uutisen arvoisena.

Parempia ovat suuret laivat, esimerkiksi Amerikan linjan alukset, joiden kapteeni kuuluu jo varakkaaseen luokkaan. Kurjimpia ovat kalastajien rengit, joiden ruokavalio on hyvin yksinkertainen ja kotina on vain makuupaikka jossakin nurkassa.

Kuitenkin myös uusi aika on tulossa Biskajan rantamille: höyrylaivoja ilmaantuu ja rautatiekin rakennetaan. Sitä, että tämä kehitys joskus vielä nostaa kaikkein köyhimpienkin elintasoa edes jonkin verran ja ajan mittaan jopa valtavasti, ei kirjoittaja osoita lainkaan edes aavistavansa -tietäähän siitä ei vielä mitään voitukaan.

Suomessakin oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa vielä tilanne, jossa kaikkein köyhimpien elintaso tuskin poikkesi siitä, mitä se oli ollut jo satoja vuosia, vaikka kantorahojen ilmaantuminen ja maitotalous olivatkin alkaneet merkittävästi kohottaa monien elintasoa myös maaseudulla ja kansakoulut nostivat myös rahvaan pohjakerroksia kohti uutta elämänmuotoa.

Monet Peredan ihmiset ovat kummallisen yksiulotteisia. Jotkut ovat selvästi vain saaneet huonon kasvatuksen ja muuttuvat suotuisissa oloissa hyviksi ihmisiksi, kuten Sotilezan sulhaseksi valikoituva nuori mies. Jotkut sen sijaan ovat toivottomia elukoita ja sellaisiksi tuomittuja: niin tämän mainitun sulhasen äiti ja sisko kuin myös muuan orpo kalastajanrenki, joka on ulkonäöltäänkin hirviö ja tavoiltaan sika, mitä toistetaan yhä uudelleen.

Espanjassa luokkaerot olivat hyvin syviä vielä 1900-luvun puolivälissä ja vuosisadan lopullakin rannikon kalastajakylissä elettiin kurjasti aina siihen saakka, kun turistit saapuivat. Vasta se tarjosi uusia työpaikkoja ja kehityksen perspektiivejä. Seiväsmatkailijan ja paikallisen työläisen välillä oli tuohon aikaan vielä syvä elintasoero, joka on nyttemmin hävinnyt näkyvistä.

Mitään tällaisesta kymmeniä vuosia myöhemmin tapahtuvasta kehityksestä ei Peredan kirjassa tietenkään ole aavistustakaan ja sehän onkin hyvä syy lukea se ja samalla tutustua sellaiseen elämänmuotoon, joka ei vielä tuntenut meidän aikaamme ja sen näkemyksiä.

 

Muuttuva ravinto

 

Oleellisesta

 

Ritva Kylli. Suomen ruokahistoria, 2021, 525 s.

 

Friedrich Schiller sanoi aikoinaan, että nälkä ja rakkaus ne maailmaa hallitsevat. Tässä hän varmasti oli oikeassa, vaikka ei mennytkään ihan juurille asti. Nälkä ja rakkaus/sukupuolivietti ovat toki niitä subjektiivisia tuntemuksia, jotka aiheuttavat ihmiselle pakottavan tarpeen hankkia ruokaa ja sukupuolikumppaneita. Kyllähän ne käytöstä ohjaavat ja ajatteluakin.

Taustalla on se tosiasia, että jokaisen luomakunnan jäsenen on pakko syödä voidakseen toimia ja pysyä hengissä ja useimpien pitää myös lisääntyä välttyäkseen lajinsa perikadolta. Tähän tarvitaan ruokaa ja heteroseksuaalisia yhdyntöjä. Toinen ilman toista ei riitä.

Mitä seksiin tulee, riittäisi lajinkehitykselle hyvin kerran vuodessa pidettävä kiima-aika, mutta ruokaa sen sijaan tarvitaan käytännössä joka päivä, ehkäpä keskimäärin noin kaksi kiloa vuorokaudessa, mukaan lukien neste ja kuiva-aine.

Myös jätettä syntyy suunnilleen saman verran, mikä maailman koko väestön osalta tarkoittaisi noin neljätoista miljoonaa tonnia päivässä yhtensä. Toisin sanoen tuhannen seitsemän tuhannen tonnin kantoisen aluksen olisi oltava jatkuvassa liikkeessä tuodakseen ruoan maapallon ihmisille, jos ne olisivat kaikki saaneet päähänsä kerääntyä Inarinjärven jäälle. Sama määrä tarvittaisiin jätteen -itse asiassa korvaamattoman arvokkaan lannan- pois kuljettamiseen.

 Logistisena suorituksena tämä olisi tietenkin mahdoton. Pelkästään noiden tuhannen laivan purkaminen ja lastaaminen, ruoan jakelu ja nauttiminen ja jätteiden keruu olisi hoidettava lähes samaan aikaan, eli jokaisen vuorokauden sisällä. Tuotantoketjuista en tässä puhukaan. Gargantuamainen kuvahan tästä kaikesta syntyisi, tolkkua ei mitään.

Suomen nykyinen väkiluku on, Luojan kiitos, sentään alle tuhannesosa tuosta koko maailman väkiluvusta ja sekin on aika tuore ilmiö. Vasta 1940-luvun lopulla määrä tavoitti neljä miljoonaa.

Meillehän ovat mitkä älyköt milloinkin olleet toivottamassa lisää väkeä, sijoitettavaksi kai sitten noihin tyhjiin kiveliöihin ja kukaties juuri järvien jäälle, kun olot kuulemma käyvät muualla ahtaiksi.

Suomalaisesta ruokavaliosta on tullutkin pari kertaa blogattua (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ruokavalio ). Tässä taas vähän lisää, uuden kirjan innoittamana.

Kuitenkin Suomen maaperän ja vesien hyödynnettävissä oleva tuottavuus on vuosisatojen aikana yleensä vain vaivoin kyennyt elättämään kulloisenkin väestön. Suuren Pohjan sodan jälkeen se oli alle puoli miljoonaa ja vielä vuonna 1800 noin miljoona.

Suurta, kaupunkien kasvun ja merkittävän joutilasluokan olemassaolon mahdollistavaa ylituotantoa ei meidän oloissamme syntynyt. Niin sanottua herrasväkeä oli maassamme vielä 1800-luvulla vain 2-3 prosenttia, eikä vakinaisessa palveluksessa olevaa sotaväkeäkään ollut varaa pitää: sotilaat kasvattivat torpissaan oman ruokansa.

Tarina Suomen ruoan historiasta on merkittävältä osin tarina maanviljelyksen tuottavuuden kehittymisestä. Meillä suuri osa kansaa eli nälkärajalla vielä kauas 1900-luvulle saakka, asuinpaikasta ja varallisuudesta riippuen. Vielä sotien välisenä aikana ja 1940-luvulla monet koululaiset ja alokkaat olivat ravinnon puutteen takia kitukasvuisia ja heikkoja.

Kyllin kirjassa sanotaan, että Euroopan viimeinen nälkäkatastrofi tapahtui Suomessa 1860-luvulla, mutta pidetään nyt kaikin mokomin Venäjä ja ainakin Ukrainakin mukana Euroopassa. Siellä voitaisiin muuten närkästyä ja syystäkin. Kyllä 1930-luvun holodomor oli todella suuren luokan katastrofi ja vielä 1940-luvun lopullakin Neuvostoliitossa kuoltiin nälkään -kuten jossakin määrin sodan aikana myös Suomessa.

1860-luvun nälänhätä oli epäilemättä erittäin paha ja tuhoisa. Sitä kyettiin vain harvoin pakenemaan siirtymällä Itä-Karjalaan tai Ruijaan, mutta sitäkin tapahtui. 1890-luvulla nälkä taas vieraili Venäjällä ja sieltä tultiin joskus puolestaan myös Suomeen pelastusta etsimään.

Nälkävuodet joka tapauksessa opettivat suomalaiset tehostamaan talouttaan, mikä merkitsi suuntautumista maidon tuotantoon. Parantuneiden yhteyksien vuoksi tämä paransi ja monipuolisti ravitsemustilannetta, mutta kun nuo liikenneyhteydet tukkeutuivat, oli vuoden 1918 katastrofi valmis. On hyvinkin mahdollista, että koko onneton kapina olisi voitu välttää, mikäli maamme viljaomavaraisuus olisi edes suurin piirtein säilytetty.

Juurin nyt elämme murrosaikaa. Maataloutemme on äärimmilleen tehostettu ja tuottaa suuren osan ruoastamme. Se on kuitenkin monesta syystä riippuvainen tuonnista ja juuri nyt näyttää kotimainen tuotanto olevan vaarassa pahasti notkahtaa kun jopa sadat lihakarjatilat lyövät hanskat tiskiin. Nälkäkatastrofi saattaa olla vielä edessäpäin.

Suomalaisten, rutiköyhän pohjolan kansan on ollut tietenkin kautta aikojen tyydytettävä nälkänsä oman maan antimilla. Muuhun ei ole ollut varaa. Kansainvälisen vaihdon kehittyessä alettiin kyllä jo 1700-luvulta lähtien saada joskus vaikkapa sitruunoita, mutta yhteiselle kansalle merkittäväksi tuontituotteeksi jäivät 1800-luvulla ja aina 1900-luvulle asti lähes vain kahvi ja sokeri ja niiden ohella riisi.

Meillä elettiin syömällä leipää ja sen lisäksi särvintä, joka saattoi olla vaikkapa suolakalan lientä ja tietysti itse kalaakin. Peruna istutettiin talonpojan peltoon puoliväkisin niin meillä kuin muualla ja alkoi pikkuhiljaa muuttua toiseksi leiväksi.

Leivän ja perunan kanssa maistui läskisoosi, mutta ei sekään kovin vanha asia ole. Sikojen määrä oli meillä suhteellisen pieni aina 1900-luvulle saakka ja sama koski kanoja. Itse asiassa suurin osa kananmunista oli kauan tuontitavaraa.

Heiniä eli salaatteja ei suomalainen perusrahvas harrastanut, eikä pellossaan kasvattanut edes lehmille ennen 1900-lukua mutta pikkuhiljaa sekin kiinnostui hedelmistä ja marjoista. Porkkanat olivat vielä ennen sotia monelle uutuuksia ja samoin tomaatit. Toki ulkomaisia särpimiä oli kalliilla rahalla saatavissa jo varhain, appelsiineja ja banaanejakin jo 1900-luvun alussa.

Tekniikan kehittyessä kävi mahdolliseksi monipuolistaa dieettiä kohtuuhintaan. Jäähdytyslaivat ja junanvaunut toivat etelän hedelmiä. Kuitenkin vasta 1950-luvulta lähtien alkoivat sähköiset jääkaapit levitä talouksiin ja aikansa suuren edistysaskeleen, valurautahellan korvasivat nestekaasu- ja sähköhellat. Kelpasipa emännän kokata ja samaan aikaan vaikkapa vetää lonkkaa: 1950-luvun kodit ”kaikkine nykyajan mukavuuksineen” tekivät tarpeettomiksi puu- ja vesisouvit, jääkaapin jäiden hoitamisen ja jokapäiväisen uusien tuotteiden hankkimisen.

Nyt oli kaupassa tarjolla syväjäädytettyjä tuotteita, uskomattoman halpoja kana- ja kalapakasteita ja vaikka mitä. Jopa eineksiä. Kotitaloudessa ei enää tarvinnut valmistaa itse vaatteita eikä pyykätä suurella vaivalla kaukana asunnosta, pölynimurit siivosivat paikat melkein itsestään, nappia painamalla. Perheenemännän välttämätön työ kutistui yhä vähempään ja syntyi ns. vihreiden leskien eli toimettomien vaimojen ongelma, mutta enpä puhu siitä sen enempää. Ei siitä puhu Kyllikään.

Suuri murros suomalaisessa dieetissä ajoittuu 1950-60-lukuihin, jolloin tuli runsaasti uudenlaista tarjontaa ja samaan aikaan kuluttajien varallisuus kasvoi merkittävästi. Aluksi kysyntä suuntautui perinnäisempiin tarvikkeisiin kuten maitoon, voihin ja sianlihaan. Pian kevyemmät ruoat löysivät paikkansa sitä mukaa kun työtkin kevenivät ja liikalihavuus alkoi tulla kansantaudiksi.

Hyvin minäkin tuon ajan muistan. Jääkaapin hankinta oli merkkitapahtuma ja sama koski nestekaasuliettä, jonka sytyttäminen oli ensimmäisellä kerralla hieman jännittävä tapahtuma. Kanan syöminen oli vielä 1950-luvulla harvinaista, mutta kymmenen vuoden kuluttua jo arkipäivää.

Ruskea kastike ja peruna olivat sentään aina se perusta, jonka lisäksi tuli kaikki muu, jos tarvittiin. Toki lauantaina ja raskaiden töiden aikaan tehtiin karjalanpaistia, jossa läskiä todella riitti ja siis makua myös. Arkena toki yleisimpiä pääruokia taisivat olla keitot. Niiden kanssa sopi haukata voileipää ja hörpätä maitoa päälle.

Ravintolat, jotka olivat kaikki ranskalaispainotteisia, sikäli kuin pyrkivät olemaan hienoja, monipuolistuivat 1960-luvulta lähtien ja avasivat uusia mahdollisuuksia erilaisille snobbailijoille, kun viinit samaan aikaan tulivat entistä paremmin saataville. Uskonnon kaltainen vegaaninen liike tuli meille joskus 1900-luvun lopulla. Vegetarianismiahan oli ollut meilläkin jo sata vuotta, mutta se oli pysytellyt lähinnä täysjärkisellä pohjalla ilman hysteerisiä tabuja.

Ruoka on kaiken kaikkiaan, paitsi kaiken perusta, myös hyvin herkkä asia, jonka piiriin kuuluu kaikissa uskonnoissa jonkinlaisia tabuja. Vanhat juutalaiset tabut ylitettiin kristinuskossa jo Uuden testamentin tunnetun kohdan perusteella, mutta eipä asia ollut vielä sillä hyvä.

Katolinen ja myös ortodoksinen kirkko loivat omat paastoperinteensä, jotka säätelivät ruokalistaa jopa joka viikko ja aivan erityisesti juhlapyhien tuntumassa. Luterilaisuus poisti nämä tabut Ruotsin valtakunnasta ja tie oli auki dieetin monipuolistumiselle. Käytännössä sen toki esti yleinen köyhyys.

Kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan. Tänä päivänä näyttää syöminen olevan suorastaan ainoa jokapäiväisen elämän ala, johon kohdistuu uskonnollisia tai ainakin kvasiuskonnollisia tunteita. Näyttää siltä, että poliittisten päättäjienkin piirissä on irrationaalisen, symbolisen korviketoiminnan edustajilla niin paljon kannatusta, että joudumme taas muuttamaan dieettiämme, ehkä paljonkin.

Tämä näköala ei historian valossa toki ole erityisen pelottava, mutta samaa ei voi sanoa siitä, että samaan aikaan jättäydytään maailmanmarkkinoiden ja EU:n suositusten armoille. Maailmanmarkkinoilla ja maailmanpolitiikassa voivat prosessit olla kovin arvaamattomia. Nälänhätä ei suinkaan ole mahdottomuus edes meidän aikanamme, vaikka liikenneyhteydet ovat niin hyvät. Siinäkin suhteessa voivat tilanteet muuttua.